Avainsana-arkisto: Lovecraft

Raapale 279 – Pirunlehtien kintereillä (5.10.)

Pirunlehtien kintereillä

Käyn jatkuvaa taistoa muinaisia voimia vastaan. Suurimmat taistelut käydään piilossa ihmisten katseilta, maan syrjäisissä kolkissa, jonne sivistys ei koskaan tartu. Mutta joskus tuhoavia voimia palvovat kultistit pyrkivät saamaan hullujen jumaltensa sanan ihmisten ilmoille.

Istuksin mietteisiin vaipuneena Cosmisessa Cahvilassa, kun kiinnitin huomiota naapuripöydällä lojuvaan julkaisuun. Necronomicon! Julkisesti esillä! Katsoin ympärilleni ja näin niitä pinotolkulla joka puolella. Törkeä yritys saada ihmiset palvomaan Cthulhua! Riehuen ja huutaen keräsin ne kaikki reppuuni. Pakenin paikalta.

Juostessani kotiin kuljin Sarjakuvapuodin ohi. Ikkunasta näin samoja lehtiä sielläkin! Hyökkäsin sisään ja tungin kaikki pahuuden painotuotteet paitani sisään. Ryntäsin ulvoen pois.

Iltauutisissa kysytään: ”Miksi kylähullu ryösti sarjakuvatapahtuma Necrocomiconin ohjelmalehdet?”

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia
H.P. Lovecraft
Jalava, 2009
ISBN: 978-951-887-410-5

Jalava on ryhtynyt merkittävään kulttuuritekoon julkaisemalla H.P. Lovecraftin koko novellituotannon viidessä niteessä. Ulkona niistä on nyt neljä ja Kuiskaus pimeässä on järjestyksessä ensimmäinen.

Lovecraft on kauhun mestari, jonka vaikutus läpäisee monet kirjalliset sukupolvet. Tuo prosessi ei ole vielä tänäkään päivänä osoittanut loppumisen tai edes haipumisen merkkejä. Kotimainen URS-liike (uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio) julistaa kotisivullaan: ”URS kulkee ylpeästi ja häpeilemättä Robert E. Howardin, H.P. Lovecraftin ja Edgar Rice Burroughsin jalanjäljissä.” Lovecraftin kosmisia kauhuja sikiävä perintö voi siis hyvin ja paksusti, kuin rotat seinien sisällä.

Tähän kokoelmaan on otettu kahdeksan novellia, jotka minä päässäni jaan suoraan kahteen ryhmään, legendaariset Cthulhu-myyttostarinat ja muut. Kyse ei ole keskinäisestä paremmuusjärjestyksestä, mutta jo aikana ennen kuin osasin lukea kertomus kertomukselta kasvavat tarinaversumit kutkuttivat mielikuvitustani. Lovecraft on luonut ison, lukuisten novellien kautta laajenevan kauhun maailman, jota asuttavat nimettömissä, mustissa kuiluissa möyrivät helvetilliset epäsikiöt.

Avausnovelli Kammottu talo (1924) osoittaa, millaisella pieteetillä Lovecraft saattoi uppoutua rakentamaan tarinalleen taustaa. Pääpaino ei ole niinkään nykyajan tapahtumissa, vaikka siellä se kauhu lopulta kohdataan. Keskiöön nousee sen sijaan tapahtumapaikkana olevan talon ja siinä asuneiden ihmisten kammottava historia. Sen sijaan, että lukijalle vain kerrottaisiin ohimennen, miten asukkaille kävi, ne näytetään murhe murheelta. Kokonaan päinvastaista mekaniikkaa tuntuu käyttävän Arthur Jermyn (1924), jossa parissa sivussa käydään kursorisesti läpi Jermynin suvun historia ja alussa mainitun polttoitsemurhan syistä vihjaillaan. Tämä tarina oli pienoinen pettymys luettuani Richard Corbenin kuvittaman version, sillä vähäeleisen tekstin oli hankala kilpailla Corbenin rujoa visiota vastaan.

Kunnon peruskauran ääreen päästään kertomuksessa Rotat seinissä (1924). Vanhan suvun vesa palaa muinaisille kotikonnuilleen ottamaan haltuunsa ikiaikaisen perintönsä ja saa reilusti enemmän kuin mitä tilaa. Arthur Jermynin jälkeen Rottien visuaalinen voima ja hitaasti latautuva, ahdistava tunnelma viimeistään osoittavat kokoelman lukijalle Lovecraftin taidon ujuttaa vieraudesta kumpuavaa kauhua ihmisten keskuuteen. Sen jälkeen tuleva Hautaholvissa (1925) onkin pikemminkin huvittava välipala, vanhahtavalla tavalla makaaberi, pikkunäppärä lyhäri hauturista, jonka työn laatu jättää toivomisen varaa.

Lukumääräisesti puoliväliin saavuttua ollaan vihdoin legendaarisen materiaalin äärellä. Maailmankaikkeus on ihmiselle pohjimmiltaan täysin käsittämätön ja ymmärrystä tavoittelevat sortuvat hulluuteen, kun heidän minimaalisen merkityksetön ja hutera paikkansa suurten asioiden äärellä selviää. Maailmassa on paljon muinaista, voimakasta ja pelottavaa, jota ihmisen ei ole hyvä kohdata.

Pinnasängyssään R’lyehissä halittava Cthulhu nukkuu päikkäreitään

Varjo Innsmouthin yllä (1931) kertoo rappeutuvasta rannikkokaupungista ja sen kaameista, pinnan alla liikahtelevista salaisuuksista. Vaikka paikkakunnasta onkin tehty musikaali, se ei ole suositeltava turistikohde. Cthulhun kutsussa (1926) tavataan kaikkien suurten muinaisten arkkihirmu, lonkerokasvoinen, siivekäs Cthulhu, jonka voimaa tänä päivänä syö merkittävä rooli popkulttuuri-ikonina. Cthulhu-pehmolelut ovat arkipäivää.

Dunwichin hirviö (1928) johdattaa lukijan kirjailijan suosikkimiljööseen, syvälle maalaisseudun rappioon. Siellä voivat vaellella ikiaikaiset mielipuolisuutta lietsovat pahuudet, joita ihminen ei kykene näkemään eikä ymmärtämään. Lisäksi on hienoa nähdä, miten puoli vuosisataa ennen Ramboa okkultismin ja kirjallisuuden professorit ymmärsivät räjähteiden käytön estetiikan päälle.

Kuiskaus pimeässä (1930) yhdistää aiempien novellien parhaimmat puolet. Takapajuinen tapahtumapaikka, kosmisia ja muinaisia entiteettejä, hitaasti tukaloituva tilanne ja oppineiden miesten pyrkimys ratkaista rienaava dilemma intellektuaalin analyysin kautta. Mutta miten taistella järjellä sellaista vastaan, mitä akateemikon järki ei voi käsittää?

Hyvät kauhukirjallisuuden ystävät! H.P. Lovecraft, todellinen maestro ja kosmisen kauhun kruunaamaton kuningas on palannut julkaisulistoille.

Fantastinen matkaopas – Innsmouth

Matkaopas kauas pois tai miksi sinne ei pitäisi edes mennä

Kohde: Innsmouth
Lyhyt kuvaus: Entinen siirtomaa-ajan helmi, jossa ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan.
Lähde: Varjo Innsmouthin yllä, H.P. Lovecraft

Historia: Innsmouth perustettiin Massachusettsin rannikolle Luumusaaresta etelään vuonna 1643. Siitä saakka kauhu on vain kasvanut. Ennen vallankumousta paikka oli tunnettu laivanrakennuksesta, mutta vuoden 1812 sota verotti asujaimistoa ja kaupunki ajautui hunningolle. Vuonna 1828 kapteeni Obed Marshin laivasto oli ainoa, joka vielä seilasi Etelämerelle. Sieltä he toivat mukanaan mausteita, satumaisia aarteita, uuden kammottavan uskonnon sekä syfiliksen.
Uskonto oli polynesialaista alkuperää ja sitä kutsuttiin Dagonin kultiksi. Siihen aikaan ei vielä ollut Wikipediaa eivätkä asukkaat siksi voineet helpolla tarkistaa, kuinka syvälle sammakonpaskaan kaupungin kollektiivinen käsi oli tullut iskettyä. Arvoitus ratkesi 1846, kun mystinen kulkutauti verotti väestöä rankalla kädellä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikroskooppinen pöpö vaan makroskooppiset kalaihmiset.
Kapteeni Marsh kultteineen oli ottanut tavaksi uhrata huono-onnisia lähimmäisiään veden asukkaille. Kaupunkilaiset panivat kovan kovaa vastaan ja pidättivät koko kultin. Sattumoisin samalta vuodelta on peräisin sanonta ’ojasta allikkoon’. Syväläiset eivät saaneet muistiota muuttuneista järjestelyistä ja hyökkäsivät kaupunkiin teurastaen valtaosan väestöstä siihen paikkaan.
Siitä lähtien kadut ovat olleet varsin autioita, mutta laudoitettujen ikkunoiden takana kuhisee sitäkin enemmän. Yksi kulttilaisuuden velvoitteista on pariutuminen syväläisten kanssa ja kaikki jälkikasvu ei välttämättä ole koulukypsää. Puhumattakaan luokkakuvaan sopimisesta.

Nähtävyydet: Kulttuuria on tarjolla heikonlaisesti. Lähimmäksi museota pääsee sekatavarakauppa, jonka valikoimia ei ole uudistettu sitten 1800-luvun puolivälin. Kaupunki on tiheään rakennettu, mutta tasapainon vuoksi kadut ovat tyhjillään. Näin ihmisjoukot eivät pääse peittämään kaikkialle levinnyttä rappiota.
Innsmouthin jakaa kahtia Manuxet-joki ja sen virtaamisen seuraaminen onkin jännintä, mitä kaupungissa voi tehdä. Päiväsaikaan. Yöelämä saattaa ratketa hyvinkin riehakkaaksi. Tämä riippuu siitä, kuinka paljon matkailija on ehtinyt päivän aikana tunkea nenäänsä paikallisten asioihin. Rohkeimmille on tarjolla extreme-retki, joka alkaa paolla hotellin ikkunasta, kulkee kattoja pitkin, hylättyjen kalavarastojen läpi ja päätyy jonnekin lakkautetun radan varteen suolle. Retki on ilmainen, mutta sitä voi kokeilla vain kerran.
Sukeltajille on tarjolla satamasta puolentoista mailin päässä sijaitseva Paholaisriutta, jonka takaa löytyy muinainen, uponnut Y’ha-nthlei. Matkat ovat yleensä yksisuuntaisia, mistä syystä laitevuokraajat vaativat ehdottomasti pantin.

Ruoka ja juoma: Tarjolla on kalaa. Eikä juuri muuta. Jos mahdollista, kannattaa kalan alkuperä selvittää, ellei muuta niin välttääkseen myöhemmät kannibalismisyytökset.

Loppupäätelmä: Jos normaalisti harrastaisikin lomaromansseja, Innsmouthissa ei kannata ryhtyä kutupuuhiin, vaikka joku paikallinen kohteliaisuuksia kalastelisikin. Ennemmin kannattaa seistä baarissa ruoto suorana ja kaataa viinaa kitusiin. Ja vaikka koko kaupungissa on paljon mätiä, juttuja ei hyödytä levitellä. Niitä pidettäisiin kuitenkin kalavaleina.

Munainen jumala herää

Munainen jumala herää

– Mitäs teillä siinä on, kysyin kun astuin keittiöön. Tytöt hääräsivät jotain pöydän ääressä aivan tohkeissaan. Pöydän päälle oli haettu asunnon kaikki neljä pöytälamppua ja jokainen valaisi niiden keskellä olevaa vatia.

– Me löydettiin nää munat aamulla metsän autiotalosta, selitti nuorempi tyttöni ja osoitti vadissa revityn ruohon seassa lojuvaa kolmea munaa.

– Ne on varmaan niitä munaisia jumalia, jatkoi vanhempi tyttöni. -Me haudotaan niitä.
Minua nauratti. Olin kertonut eilen illalla hassun sadun pikku-Cthulhusta ja suurista muinaisista. Lapset olivat kuulleet väärin.

Samassa mieleni täytti selittämätön kauhu. Munat liikahtelivat ja hitaasti niiden väri vaihtui kammottavan vieraaksi. Huutaen pakenin lapsieni kanssa asunnosta.

Takanani munat alkoivat kuoriutua.

(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)

Vainooja huoneessa

Vainooja huoneessa

Tuijotan halkeamaa huoneeni seinässä. Se ilmestyi siihen eilen, vaikka eilen ei ollut maanjäristystä. Tänään niitä on ollut useita.
Huoneessani leijuu outo, imelä haju. En tiedä mistä se tulee. Luulen, että mätänevä ruumis haisee samalta.
Jostain kantautuu viulun soittoa. Se on maanista, kirkuvaa, aivan kuin soittajan elämä olisi siitä kiinni.
Yöllä katsoin ikkunasta ulos. Tähdissä oli jotain vikaa. Ne olivat väärin. Suljin silmäni, mutta avasin ne heti uudelleen. Näin outoja värejä, joita ei voi olla olemassa.
Ajoittain kuulen myös huilun. Se kammottaa minua enemmän kuin mikään muu.
Haluan pois.
En uskalla liikkua.
Tuijotan halkeamaa huoneeni seinässä. Luulen, että se tuijottaa takaisin.

(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)

Kultistin kutsu

Kultistin kutsu

Se oli unta, sen hän tiesi, mutta silti niin käsinkosketeltavan todentuntuista. Koko ihmiskunta oli vajonnut hulluuden pohjattomiin syövereihin ja kaikkialla kaikui piinattujen mielien korviavihlova sointi.
Ihmisiä kiemurteli maassa, jokainen kirkuen omia mielettömyyksiään pahaenteisille tähdille. Taustalla ihmisten ylpein ja suurin kaupunki paloi hitaasti tuhkaksi. Aldebaran oli noussut taivaanrannan takaa.
Näyllä oli häneen voimakas vaikutus. Hän velloi sen pauloissa huumaantuneena, mutta jokin pyrki repimään hänet irti uneksunnan riettaasta syleilystä.
”Herää!” kuului vaatimus. ”Nouse jo!”
Hän kääntelehti valveen kartoittamattomilla rajamailla.
”Ph’nglui mglw’nafh Cthulhu R’lyeh wgah’nagl fhtagn!” hän kivahti ja käänsi kylkeä.
Kirotut ylipapit. Viisi minuuttia vielä. Ei ne tähdet mihinkään menisi viidessä minuutissa.

(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)