Avainsana-arkisto: Jarmo Puskala

Näin tehtiin Iron Sky

Näin tehtiin Iron Sky – eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä
Timo Vuorensola, Tero Kaukomaa, Samuli Torssonen, Jarmo Puskala, Pekka Ollula, Janos Honkonen
Docendo, 2012, 175 sivua
ISBN: 978-951-0-38893-8

Suomen päheintä scifieeposta odoteltiin kuin mannaa rautataivaasta, mutta nyt se vihdoin on teattereissa kaiken kansan koettavana. Mutta päinvastoin kuin yleensä luullaan, elokuvat eivät vain maagisesti popsahda olevaisuuteen elokuvateattereiden takapihalla sijaitsevaan valeroskapönttöön. Itseasiassa elokuvan valmistuminen saattaa kestää monta viikkoa.

Näin tehtiin Iron Sky valottaa, vähemmän yllätyksellisesti, Iron Skyn vaiheita ideasta valkokankaalle. Kuuden vuoden projekti puserrettuna reilusti alle kahteensataan sivuun on tiivistä, timmiä asiaa. Jaarittelua kirjasta ei löydy.

Aluksi valotetaan hieman historian alkuhämäriä Star Wreckin parissa, sillä ilman tuota suomalaista Star Trek -parodiaa natsit jököttäisivät edelleen Kuussa peukaloitaan pyöritellen. Samuli Torssosen kova työ Wreckien parissa toi mukanaan rautaisen ammattitaidon tehdä Hollywood-tasoisia tietokone-efektejä kerrassaan (verrattain) naurettavalla kengännauhabudjetilla.

Minulle on aina jäänyt hämäräksi, mitä tuottaja oikeastaan tekee. Kaikki muuthan tekevät ne oikeat duunit. Tero Kaukomaa latoo tiskiin oman tuottajahistoriansa lisäksi tuottajan tärkeimmät hommat ja ehdottomasti tärkein niistä on rahoituksen kerääminen. Ei rahaa, ei rainaa. Ensin pitää olla jotain myytävää ja sen jälkeen pitää saada kaikki mahdolliset tahot syytämään rahaa riskaabeliin tuotantoon, sillä vain jo teatterilevityksestä poistunut elokuva ei enää ole riskaabeli.

"Jos tämä menee läpi, myynnissä on myös aito Van Gogh sekä Vapauden patsaan soihtu."

Ikuisena optimistina joskus lapsena, sekä vielä noin kuukausi sitten, kuvittelin käsikirjoituksen tulevan valmiina yhdeltä visionääriltä. Sen jälkeen kerätään näyttelijät ja tehdään leffa. Kaunista ja sujuvaa. Timo Vuorensolan mukaan totuus on karumpi. Kauhukseni joudun toteamaan, että käsikirjoituksen tekemiseen pätee samat lainalaisuudet kuin kaikkeen muuhunkin kirjoittamiseen. Samaa tekstiä voi viilata iso joukko ihmisiä eri aikoina eikä koskaan ole takeita siitä, että seuraava versio on aiempia parempi. Kaikki elää, kunnes loppuleikkauksesta vedetään printti ja se kiikutetaan taksilla elokuvateatteriin kymmenen minuuttia ennen ensi-iltaa.

Jo paljon ennen ensimmäistä otosta on syytä olla selvillä, ellei jopa valmiina, tiedotusstrategia, pressimateriaali, alati kasvava fanijoukko ja työkalupakki kaiken edellämainitun tehokkaaseen hallintaan. Näistä seikoista kertovat Jarmo Puskala, Pekka Ollula ja Janos Honkonen.

Honkonen on tehnyt jo kymmenvuotisen uran erilaisissa medioissa ja tietää paitsi sen mikä toimii, myös sen mikä ei toimi. Pressisivu kuntoon pojat. Kaikki tarpeellinen helposti saataville. Kielteisistäkin asioista on kerrottava, koska kaikki tulee ilmi kuitenkin ja Internetiä ei voi kusettaa. Fiban sattuessa faktat tuodaan esiin ja painetaan eteenpäin.

Puskala puolestaan kertoo, miten elokuvaa markkinoidaan nykyisenä digiaikana. Edelleen rehellisyys on valttia, koska valheesta jää kiinni. Uusia alustoja syntyy nettiin harva se viikko ja niistä pitää tunnistaa käyttökelpoiset. Kun Iron Skyn taru alkoi, MySpace oli kova juttu. Nykyinen Facebook-sukupolvi kysyy tässä kohtaa ”niin mikä?”. Kun alusta on kunnossa, pitää luoda fanijoukko, kasvattaa sitä ja ennen kaikkea sitouttaa se projektiin mukaan. Tehdä siitä jokaisen oma juttu. Pitää osata onnistua oikeissa kohdissa ja kääntää epäonnistumiset akuankkamaisesti nekin voitoiksi.

Elokuva ei ole pelkkä elokuva, ainakaan jos haluaa menestyä. Ollula puhuu siitä, mitä oheisjuttuja tuotettiin ja ennen kaikkea miksi. Kaiken on toimittava toisaalta omillaan, toisaalta laajennettava kokonaistarinaa, tuotava siihen jotain lisää. Kaikkea ei tarvitse keksia itse, on fiksua katsoa mitä kaikkea on jo, mitä muut tekevät ja sitten koota kasaan kaikki niiden hyvät puolet. Lopullinen jippo on yhdistää hyvät jutut joksikin uudeksi, joka innostaa yleisöä elokuvaa odotellessa. YouTube otettiin haltuun Iron Sky Signal -videoiden ja Director’s Diariesin avulla. Elokuvajuhlien aikaan 30-luvun katulehdenmyyjäksi pukeutunut näyttelijä jakeli ilmaislehtiä vuodelta 2018, pääuutisena tietenkin natsien paluu Kuusta.

Seuraavaksi: Good Moon Rising ja Ugly Moon Rising.

Eniten kuitenkin kirjassa kiehtoi koko projektin kantava ajatus yhteisöllisestä tekemisestä, talkoista. Lähtöajatus oli, että näin massiivista projektia ei voida toteuttaa puhtaasti perinteisin keinoin. Laadittiin työsivusto Wreckamovie, jonka kautta tuhannet fanit saattoivat kantaa oman kortensa kekoon. Päiväkausien taustatutkimus valmistui iltapäivässä ja kiireen keskellä vapaaehtoisten laatima 3D-malli Intian alukseksi pelasti päivän. Kun eteen tuli tiukka paikka ja tarvittiin rahaa, fanisijoittajat löivät kouraan merkittävän summan, jonka turvin taas muutama rahoitustaho päätyi tekemään myönteisen päätöksen. Pidän tätä perusideaa ja sen elenganttia toteutusta Iron Skyn ehkä merkittävimpänä saavutuksena. Tämä on uusi ja todistettavasti toimiva tapa tehdä elokuvaa.

En tiennyt kaipaavani kirjaa Näin tehtiin Iron Sky. Making of -reportaaseja on maailma täynnä. Kuitenkin nyt luettuani sen olen paljon paremmin kartalla monen elokuvatuotannollisen asian kanssa, ja ennen kaikkea olen saanut konkreettisen esimerkin, jota voin kenties itse myöhemmissä pyrinnöissäni soveltaa. Jos elämä on päättymätön koulu, tässä on yksi oppitunti, joka on täyttä timanttia.

Iron Sky

Iron Sky (2012)
Pääosissa: Julia Dietze, Götz Otto, Christopher Kirby, Peta Sergeant, Stephanie Paul, Tilo Prückner, Udo Kier
Käsikirjoitus: Jarmo Puskala, Johanna Sinisalo, Michael Kalesniko, Timo Vuorensola
Ohjaus: Timo Vuorensola

Enpä muista yli vuosikymmeneen odottaneeni mitään elokuvaa samanlaisella innolla. Ja toisin kuin Lucasin rimanalitusesiosatrilogia, Iron Sky ei pettänyt!

Jokaiselle lienee selvää kauraa elokuvan lähtökohdat. Toisen maailmansodan päätyttyä jokseenkin epäedullisesti Kolmannen valtakunnan kannalta pakeni pieni joukko natseja Kuun pimeälle puolelle lentävillä lautasillaan. Hans Kammlerin Wunderwaffe-projektit tuottivat kuin tuottivatkin siis V2:ia eksoottisempia tuloksia! Tiesinhän! Olisikin kiinnostaavaa nähdä, mitä sama sakki saisi aikaan Foofighterien sijaan Die Glockella (joko natsit, tai Energia Productions, tai ehkä fanficcaan koko jutun itse).

Vuonna 2018 Yhdysvallat lähettää aluksen Kuuhun lähinnä promomielessä. On jälleen presidentinvaalien aika ja jotain repäisevää on keksittävä. Kuuhanke kuitenkin kosahtaa reisille välittömästi, kun olalta laukaistava häiriötekijä päräyttää kuumoduulin päreiksi. Mustaihoinen astronautti James Washington jää vangiksi ja sakut toteavat, että nyt on aika käynnistää pitkään hautuneet suunnitelmat. Maan valloitus alkaa.

Jos saliin menee naama näkkärillä ja odottaa näkevänsä Suomi-version 2001:stä, saa jotain muuta kuin mitä tilaa. Kyseessä on ennen kaikkea komedia, toimintaa toki unohtamatta. Siltikään syvempiä vesiä kaipaavan ei ole syytä vajota epätoivoon, sillä huumorin alta pilkahtelee paljon myös vakavampia teemoja, kuten rotukysymys, propaganda, USA:n ulko- ja sisäpolitiikka ja maailmanrauhan sietämätön epävakaus. Lisäksi Iron Sky läpäisee Bechdelin testin kirkkaasti. Mukana on useita naishahmoja, jotka myös keskustelevat keskenään, ja vieläpä muusta kuin miehistä. Jos pidätte tätä saavutusta triviaalina, käykääpä dvd-/sinisädehyllynne läpi ja kelatkaa, moniko niistä yltää samaan.

Liukuma natsismista republikaanien elkeisiin tapahtuu salakavalan huomaamattomasti.

Itse olin jo varautunut hienoisesti pettymään, lähinnä siksi, että odotukseni olivat nousseet naurettaviin sfääreihin vuosien ja etenkin viime kuukausien myötä. Ja jossain takaraivossa supatti edelleen se teinivuosien aikana sinne pesiytynyt peikko, jonka mukaan suomalainen juttu ei voi olla hyvää, sen täytyy olla amerikkalaista ollakseen laatua. Jos ikinä saan tuon pikku paskan kiinni, sidon sen tuoliin katsomaan Species-trilogiaa jatkuvalla toistolla, kunnes se vannoo Kvanttivarkaan ja Fasilitaattorin nimeen. Silti, oman pääni vajaavaisuuksista huolimatta, diggasin koko elokuvaa ihan kybällä! Seuraavana päivänäkin olen vielä ihan täpinöissäni!

Iron Skyssa on paljon hyvää. Erityistä kiitosta saa vahvat naishahmot, enkä nyt tarkoita ripleymäistä selviytymisviettiä vaan kunnollista ja rehellistä otetta elämään ja valtaan. Toinen järkyttävä piirre oli elokuvan pituus, vain puolitoista tuntia, minkä johdosta juoni puski koko ajan eteenpäin. Löysää ei ollut ja pahiksia ei tarvinnut teilata kolmasti. En osaa sanoa, kaipasinko juoneen paria lisäkäännettä siksi, että se olisi tehnyt Iron Skysta paremman, vaiko vain siksi, että aivoni ovat jo turtuneet yli kahden tunnin eeposten markkinastandardeihin.

Huonoja tai turhia hahmoja ei tässä rainassa olekaan. Götz Otton esittämä Klaus Adler huokuu juuri sellaista fyysistä julkeutta ja läsnäoloa, joka kumpuaa vain eliniän aikana kertyneestä varmuudesta omaan parhaimmuuteensa ja loistavaan kohtaloonsa. Siinä on mies, joka ei pyydä vaan ottaa minkä tahtoo. Ja ohittaa siksi myös kriittiset liittolaiset, joista helpolla tulee myös kriittisiä vastustajia. Julia Dietze puolestaan vetää läpi mallikkaasti roolin Renate Richterinä. Kaunis, ylväs, viehko ja oman vakaumuksensa täydellisesti läpäisemä. Mikään ei räjähdä palasiksi yhtäläisellä voimalla kuin murskattu idealismi.

Obskuurien populäärikulttuuriviittausten kavalkadi on mittava ja vie epäilemättä useita katsomiskertoja huomata edes suurin osa, puhumattakaan kaikista. Mm. Viivi ja Wagner -viittaus meni täysin ohi, kunnes ohjaaja paljasti, että sellainenkin on ja kaveri kertoi, mikä se oli. Oma suosikkini oli Perikato-pastissi, joka iski ohi kaikkien suojausten suoraan huumoritumakkeen pehmeään ytimeen.

Iron Sky on suomalaisen elokuvan merkkiteos. Se on selvää jo nyt, ja historia tulee osoittamaan tämän väitteen todeksi.

Suomalaisten kuuasema olisi epäilemättä kossupullon muotoinen.