Avainsana-arkisto: Milla ja Meri

Pieniä tarinoita

Sunnuntaina oli lapsen oikeuksien päivä, ja Unicef järjesti aiheen tiimoilta tarinakampanjan Pieniä tarinoita eli Tiny Stories. Koko viikon ajan kirjailijat ympäri maailmaa loivat lyhyitä, seitsemän virkkeen kertomuksia teemalla ”Mitä toivoisin jokaiselle lapselle”.

Lähdin mukaan ja kirjoitin joka päivä yhden Milla ja Meri -tarinan, sillä toivoisin jokaiselle lapselle rakastavaa kotia, jossa leikille on aina aikaa ja tilaa.

Viime viikon tarinat on nyt kerätty yhteen pakettiin. Mahtaisiko löytyä kiinnostusta ja lukijoita vielä toiselle viikolle, vaikka kampanja itse on jo ohi?

Pieniä tarinoita #1 – Lintuja ruokkimassa

”Isi, onko meillä vanhaa leipää?” Milla kysyy.

”Mennään ruokkimaan lintuja”, Meri lisää.

Kaivan kaapista puolikkaan ranskanleivän, josta tulisi enää köyhiä ritareita.

Hetken kuluttua pihalta kuuluu kumean möreää karjuntaa, ja ryntään katsomaan mistä oikein on kyse.

”Sinähän sanoit, että linnut polveutuvat dinosauruksista”, Milla sanoo puolustelevasti, ennen kuin ehdin protestoimaan.

Meri seisoo omenapuun varjossa ja heittelee leivästä revittyjä palasia nurmikolle.

Tyrannosaurus nokkii palasia kitaansa tyytyväisenä.

Pieniä tarinoita #2 – Leijaa lennättämässä

Aamulla takapihalla on valtava kieppi jotakin, joka kysyttäessa paljastuu muutamaksi sadaksi kilometriksi ultrakestävää monofilamenttikaapelia.

”Lisäksi me rakennettiin magneettitarrain”, Milla sanoo.

”Kuuhunko te meinaatte kiivetä?” minä vitsailen.

”Ei se yllä kuuhun saakka, me aiotaan lennättää leijaa”, Meri selittää.

”Varokaa, ettei naru takerru puuhun”, hymähdän.

Tunnin kuluttua saan puhelun NASA:lta. Kansainvälisen avaruusaseman komentaja on esittänyt painavan toiveen sen puolesta, että asema pääsisi mahdollisimman pian jatkamaan matkaansa.

Pieniä tarinoita #3 – Sademetsän lumoissa

Millan ja Merin huoneessa on ollut jo tunnin ajan hiljaista, joten hiivin katsomaan mitä koiruuksia siellä nyt suunnitellaan. Milla lukee kirjaa sademetsistä, ja Meri hienosäätää laitetta, joka viime viikolla siirsi pohjoisnavalta rakennusmateriaalia ison lumilinnan tarpeiksi. Huikkaan likoille käväiseväni pikaisesti ostoksilla.

Päivänokosilta herätessäni takapihalla on, odotetusti, oikea viidakko liaaneineen kaikkineen, ja ilmasto on kostean trooppinen. Vetäisen päähäni juuri ostamani hellehatun ja haen loput hankinnat pakastimesta.

”Milla, Meri! Jäätelötauko”, huudan pihaa peittävään vihreään hämyyn.

”Jätskii!” kuuluu vastaus, kun kaksi tyttöä ja lauma lemureita syöksyy lehvästön läpi.

Pieniä tarinoita #4 – Superkuun pauloissa

”Tiedättekös tytöt, mikä on superkuu?”

Milla ja Meri panevat Pikku kakkosen pauselle ja huokaavat duettona.

”Silloin täysikuu on isoimmillaan, kirkkaimmillaan ja voimakkaimmillaan, koska se on niin lähellä maata”, Milla vastaa.

”Se voi tulla jopa niin lähelle, että siihen lyö päänsä, varsinkin jos on superihmissusi”, Meri heittää heti perään.

”Nyt kyllä Milla osui lähemmäs oikeaa”, totean ja hekottelen tyttöjen ilkikurisille katseille. Vai muka superihmissusia, ja päänsäkin voi kolauttaa, olipahan taas selitykset.

Illan tullen kuitenkin päätän, että täpötäysi roskis saa sittenkin odottaa aamuun – ihan vain varmuuden vuoksi.

Pieniä tarinoita #5 – Yläilmoissa

Meri seisoo nurmikolla molemmat jalat narun päällä.

”Matkaan!” Milla kiljaisee ja nykäisee narun kireälle.

Meri sinkoutuu ilmaan monta metriä ja laskeutuu nauraen talon katolle. Samalla kun hän lähtee laskeutumaan tikkaita, Milla vapauttaa narun ja astuu sen päälle.

”Vauhtia, Meri, minun vuoroni nyt.” Kohta Milla kiitää ilman halki, kuten siskonsa hetkeä aiemmin.

Tietääköhän hyppynaruja valmistava firma, mitä kaikkea heidän tuotteillaan voi tehdä?

Pieniä tarinoita #6 – Teillä tietymättömillä

On ruoka-aika, eikä Millaa ja Meriä näy tietenkään missään. Etupiha on tyhjä, joten kierrän talon ja kurkkaan takapihalle.

Omenapuiden lomaan on ilmestynyt uusi tulokas sitten eilisillan. Vähäisen puutarhakokemukseni mukaan se voisi olla pavunvarsi, ja se kipuaa suoraan ylös taivaisiin vain kadotakseen matalalla roikkuvan pilviverhon taa.

Eilisen suursiivouksen jäljiltä lihaksia kivistää, enkä todellakaan jaksisi lähteä kipuamaan satoja metrejä ties minne. Kaivan puhelimen taskustani ja toivon, että edes jompi kumpi otti kännykkänsä mukaan.

Sisällä pirisee, niin että kiipeilyhommiksi tämä taas meni.

Pieniä tarinoita #7 – Taistelun tiimellyksessä

”Lapset hei, tänään kuulkaas pelataankin sellaista korttipeliä, jossa me kaikki olemme supersankareita ja taistelemme yhteistä superrikollista vastaan dinosaurussaarella tai Mars-tukikohdassa.”

”Tylsää!” vastaavat Milla ja Meri yhteen ääneen.

”Voidaan me tehdä jotain muutakin, jos vain kerrotte mikä olisi jännittävämpää”, sanon ja puhahdan turhautuneena.

”Haluat siis, että me leikitään supersankareita?” Milla kysyy.

”Ja taistellaan toiselta tähdeltä hyökkäävää jättiläisrobottiarmeijaa vastaan?” Meri jatkaa.

”Suorastaan vaadin sitä”, sanon ja panen käsivarteni uhmakkaasti ristiin.

Positiiviselta kantilta ajatellen meillä oli hauskaa ja saimme pitkän taiston jälkeen koko robottilössin pakettiin ennen iltapala-aikaa, mutta nyt pitäisi vielä keksiä, mitä minä teen tälle takapihalla lojuvalle romumetallivuorelle.

pienia-tarinoita

Mainokset

Raapale 458: Talvisotaa (27.2.16)

Talvisotaa

Ryömin paksussa hangessa vihollisen tutkan alla. Näen linnoituksen vajan takana ja kierrän asemiin. Vallituksen takana vilahtaa vaaleansininen pipo. Pyöritän pari lumipalloa, nousen polvilleni ja heitän. Hyvä rata. Milla tai Meri yllättyy noin sekunnin kuluttua.

Heittämäni ammus palaa laakapallona ja viuhuu ohi vain tekemäni loikkaväistön vuoksi. Ymmärrän. Aamulla tytöt katsoivat telkkarista tennisharjoittelua. Pallotykki sylki ammuksia pelaajan palautettavaksi tiuhalla tahdilla.

Muistikuvan myötä heittäydyn selälleni. Lumilinnasta sinkoaa palloja satamäärin vajan seinään.

Kuulen kiherrystä, mutta en linnasta vaan katolta. Pelasivat minut haluamaansa paikkaan. Reunan yli vyöryy maailman isoin lumipallo. Eihän katolla edes ole noin paljon lunta?

Kasan alla maatessani maistan sokerin.

Tämähän on hattaraa.

Raapale 450: Tuplatuho (19.2.16)

Tuplatuho

Kun kloonauskiihdytinta kaivetaan esiin, ryhdyn lounasharhautukseen, mutta mikroaaltouuni on hämäräperäisen puolitehoinen. Riemunkiljahdukset kertovat minun myöhästyneen.

Millan ja Merin ulkoillessa torkahdan sohvalle hetkeksi. Hetki katkeaa kissan ravatessa ylitseni kuin olisin kasa tyynyjä. Heti perään minut jyrää toinenkin katti.

Hetkonen. Meillähän on vain yksi kissa. ”Milla, Meri! Tulkaapa hetkeksi.”

Tyttöjen astuessa takaovesta kaksi kissaa tarkkailee tilannetta kirjahyllystä käsin. Osoitan kysyvänä vaaleaa, pienempää karvakasaa.

”Se on yksi Puuhkajan siskoista”, sanoo Milla.

”Se on tullut kylään”, sanoo Meri.

”Kylään?”, kysyn pahoin aavistuksin. ”Kuinka pitkäksi aikaa?”

”Toistaiseksi”, Meri sanoo.

Karvakaksikko singahtaa matkoihinsa. Puoli hyllymetriä kirjoja kolisee lattialle.

Silloin keksin. ”Sanoitteko yksi siskoista?”

Milla virnistää. ”Toistaiseksi.”

Raapale 437: Ruoka-aika nyt (6.2.16)

Ruoka-aika nyt

”Isi, isi”, kuuluu Millan ääni korvan vierestä. Niin, onhan kello jo seitsemän, lauantaina. ”Me halutaan kissa”, Meri jatkaa.

”Eikös täällä ole riittävä hullunmylly ilman lemmikkejäkin?” pistän hanttiin. Siitä huolimatta iltaan mennessä meillä asuu kissa. Puuhkea punainen kolli, jonka häntä on kuin pölyhuiskatehtaan esitteestä.

Illalla lukeminen keskeytyy, kun kylmä kuono painautuu niskaan. ”Juurihan sinä sait ruokaa.” Työnnän kissaa kauemmas ja jatkan lukemista.

Sivulla lukee: ’Kissan on nälkä, kissan on nälkä, kissa nälkä kissa.’

Tarkistan kannesta. Grimbergin kansojen historia, osa 12: Kissalle ruokaa heti.

”Sitten vasta kun menen nukkumaan.”

Valot sammuvat. Huokaan sulkiessani kirjan.

Tämä lemmikki on alkanut muistuttaa isäntäperhettään huomattavan nopeasti.

Raapale 429: Linnan aarre (29.1.16)

Linnan aarre

Linna kohoaa keskellä metsää. Vallituksilla ei näy ketään. Huhuilen. Ei vastausta. Kävelen varovasti portista sisään, sitten pihan poikki, ansoja ounastellen.

Linnan sisällä vallitsee hämärä. Käytävä on yllättävän leveä. Sen päässä kajastaa iso huone. Valtaistuinsali? Ei edelleenkään ketään, mutta olen varma, että kulkuani tarkkaillaan.

Myös sali osoittautuu tyhjäksi. Tai ei ihan. Keskellä huonetta seisoo jalusta, ja sen päällä kahvipannuni, jota olen etsinyt koko aamun.

”Milla ja Meri, olisi ruokaaika. Hernekeittoa.” Eivät vastaa, mokomat. No, kahvipannun otan ainakin mukaan. Nappaan sen jalustalta.

Seinä avautuu ja paljastaa jättimäisen lumipallon, joka lähtee vyörymään kohti. Pakenen lumilinnasta kiherryksen saattelemana.

Pitikin mennä näyttämään niille Indiana Jonesia.

Raapale 428: Tuhon lähettiläs (28.1.16.)

Tuhon lähettiläs

Aurinko hivelee talven varrella kalvennutta ihoani. Huojun torkun rajamailla, kun voimakas puuska pyyhkäisee selkääni. Porottava lämpö ottaa hatkat.

”Kuolevainen!” ääni karjahtaa. Avaan silmäni ja huomaan makaavani lohikäärmeen varjossa. Istuessaankin sillä on korkeutta monta metriä. ”Minulla on vaatimuksia”, olento ärjyy. Kurotan kahvimukiani ja tiedustelen, mitä vaatimukset mahtavat sisältää.

Louhikärmes uhkaa käristää minut niille sijoilleen epäkunnioittavan käytökseni johdosta. Kömmin istualteni ja hörppään kahvia odottavan näköisenä. Lohharilta tulee savua korvista.

”Vaatimus on”, se pitää dramaattisen tauon, ”kaksi kulhoa kinuskijäätelöä.”

Niinpä tietenkin. Vääntäydyn pystyyn. Samalla voin hakea sisältä lisää kahvia. ”Sano sitten Millalle ja Merille, että ruoka on kahdelta.”

”Isoja kulhoja”, karjuu ääni takanani.

Raapale 427: Suksisota (27.1.16)

Suksisota

Kurkkaan Wilmaan. Jahas, hiihtoa luvassa. Tekivätkös tytöt suksille jotain syksymmällä? Katson varastosta. Sieltä ne löytyvät. Tosiaan, rakettisivakat tuunattiinkin vesisuksista.

”Kokeilkaas monoja jalkaan”, huhuilen lastenhuoneen suuntaan. Sanoja en kuule, mutta kapinahengen aistin muutenkin. Vilkaisen lämpömittaria. Vai sellaista peliä. ”Opettajan kanssa on sitten sovittu, ettei pakkasrajaa ole. Hiihtoa on vaikka ulkona ulvoisi Siperia.” Mittari kipuaa kuudenkympin lukemista takaisin normaaliin.

Aamulla odottaa karu tammikuinen näky. Lumi pälveilee vielä paikoin, mutta muutoin viisiasteinen vesisade on loskauttanut luonnon.

”Ennakoimme opettajan kanssa tämänkin”, sanon aamupalapöydässä ja virnistän. ”Hiihto korvataan vesihiihdolla.”

Milla virnistää takaisin ja Meri päästelee rakettimoottoriääniä. Muistan vesisuksien kohtalon.

Milloin oikein opin ennakoimaan ennakointini ennakoinnin?

Raapale 401: Uusi fanisukupolvi herää (1.1.16)

Uusi fanisukupolvi herää

Teatterisalin valot syttyvät. ”Noh, mitä piditte leffasta?” Milla ja Meri eivät vastaa, vaan supattavat jo keskenään omiaan.

Aamulla tyttöjen huoneesta kuuluu työskentelyn ääniä. Mitähän siellä väsäillään, valomiekkojako? Iltapäivällä vilkaisen ulos. Kellonaikaan nähden on epänormaalin hämärää. Ei siis valomiekkoja.

Kurkkaan takapihalle. ”Mitäs te puuhaatte, tytöt?” Multaan kaivettu suurteholaser humisee ja imee auringosta energiaa.

”Käristetään kaikki vampyyrit”, sanoo Meri. Pienempänä Meri pelkäsi vampyyrejä. Väitin, että turhaan, ne olivat muuttaneet kaikki Kuuhun.

”Entäs vampyyrit Kuun toisella puolella?” huomautan. ”Tarvitaan auringonpimennys, että koko Kuu saadaan valaistua kerralla.”

”Totta”, Milla myöntää. Meri nyökyttää mukana.

Pitää kehittää uusi tarina, pian. Seuraava pimennys on jo ensi kuussa.

Joulutähti (raapale 400)

JoulutervehdysJoulutähti

Käännän radion vaivihkaa pois päältä ennen seuraavaa joululaulupotpuria. Edellisviikolla en niin tehnyt ja kesä ilmestyi talven keskelle. Lumet lähtivät koko Etelä-Suomesta.

”Milla, Meri, aika koristella kuusi!” Hiippalakkinen hunnilauma rynnii olohuoneeseen. Muistutan joistakin säännöistä, kuten: Joulupallot eivät ole ilmapalloja. Ei heliumia. Muuten saan noukkia niitä katosta yhtenään.

Pian kaikki on valmista, vain tähti puuttuu. Jokavuotinen kiistan aihe. Yllätyksekseni Milla on suopealla päällä. ”Meri saa laittaa tämän tähden.”

Nyökkään hymyillen, sitten varoituskello kilkauttaa. ”Tämän tähden?”

”Milla laittoi jo yhden”, Meri kertoo.

”Laittoi, missä?”

”Takapihalla.”

Ulkona on kirkasta kuin päivällä. Miljoona-asteinen magneettikenttään sullottu plasmapyörre keikkuu pihakuusen latvassa.

Virnistän. ”No, olkoon siellä loppiaiseen saakka.”

Raapale 335 – Myräkkägambiitti (30.11.)

Myräkkägambiitti

Illalla maata peittää valkea kerros, kuin valtava määrä tomusokeria. Samassa jo juoksen takaovelle. Noukin ainetta sormieni väliin ja maistan. Ei, ihan lunta se on.

Aamulla lunta on enemmän, ainakin puoli metriä. Hetken harkitsen tyttöjen rekrytoimista lumenluontiavuksi, mutta edellinen kerta liekinheittimineen on tuoreessa muistissa.

Milla ja Meri tulevat aamupalalle hymyillen. Hälytyskellot päässäni pärähtävät soimaan välittömästi.

”Jos koulu on tänään suljettu, voidaanko me pelata?” Kysyy Milla.

”Tai katsoa videoita?” kysyy Meri.

Ulkona lumisade on tihentynyt. Hanki nousee jo ikkunan puoliväliin.

”Höpsis. Lumitöihin te joudutte, jos minun täytyy viettää etätyöpäivä.”

Aamupalan loppuun mennessä tuisku on taas tauonnut.

”Laittautukaahan valmiiksi, että ehditte kouluun”, hymähdän.