Avainsana-arkisto: Milla ja Meri

Lue Sata kummaa kertomusta (maksutta)

Sata kummaa kertomusta
(Kansi: Arren Zherbin)

Nyt kun kovin monelle on siunaantunut pyytämättä ja tilaamatta paljon ylimääräisiä kotitunteja, ovat ne sitten ns. vapaa-aikaa tai ei, ajankululle on tarvetta. Omalta osaltani haluan kantaa korteni kekoon. Tarjoan ilmaista luettavaa.

Vuonna 2013 julkaisin Kuoriaiskirjojen kautta esikoisteokseni Sata kummaa kertomusta. Nimensä mukaisesti siinä on sata lyhyttä kertomusta, tarkalleen ottaen sata sadan sanan tarinaa. (Meillä raapalepiireissä niitä kutsutaan… raapaleiksi.) Kirja oli myyntimenestys ja on ollut kustantajalta loppu jo vuosia (painetut ynnä e-kirjat yhteenlaskien menekki ylsi tuhanteen) mutta niin kauan kuin sähköä piisaa, e-kirja on aina saatavilla. Ja kuten jo mainitsin, maksutta. Ilmaiseksi. Gratis.

Kirjan voi ladata Aavetaajuuden verkkokaupasta (innokkaimmat voivat samalla selailla, mitä muuta Aavetaajuus tarjoaakaan – nimittäin spefiä ihan pirusti). Käykää hakemassa. Samalla voi ladata (samaan hintaan vieläpä!) kotimaista kauhua, jo aikaa sitten loppuun myydyn Stepanin koodeksi -antologian.

Lisäksi annan näin pandemian kunniaksi luvan lukea raapaleitani ääneen parvekkeelta naapureiden iloksi, videolle YouTubeen, kirjastojen omiin kanaviin ja joulurauhan julistamisen yhteydessä. Teksteissä kun on se hyvä puoli, että ne eivät lukemalla kulu. Päin vastoin jopa! Jos tekstiä ei lueta, se unohtuu, ja novellille se on kuolemaksi.

Raapaleita voi nautiskella myös blogimuodossa: https://routakoto.com/raapaleet/kaikki-raapaleet/. Ja jos haluaa mansikat kakun päältä, Milla ja Meri -raapaleet voi seuloa erilleen.

Sanomattakin on selvää (mutta sanon silti), että tätä viestiä saa jakaa vapaasti eteenpäin kaikkiin tuutteihin.

Raapale 529: Talvi tuli, talvi meni

Talvi tuli, talvi meni

Jälkikäteen ajatellen ukaasini oli harkitsematon. Lokakuun tullen sanoin tytöille , että tänä talvena he saisivat auttaa lumenluonnissa aiempaa enemmän. Kun vielä joulukuun loppupuolellakaan ei ensilunta ollut näkynyt, aloin epäillä vilunkia.

”Isi, voidaanko me tehdä jäätelöä?” Meri kysyy ties monennenko kerran.
”Voiko armas kotikuntamme saada semmoisen lumipeitteen, että hihtämään pääsisi?” vastaan puolestani.
”Se ei taida onnistua”, sanoo Milla. Se on sattumoisin minunkin vastaukseni.

Pattitilanne jatkuu tammikuun ajan. Helmikuun lopussa päätän vihdoin luovuttaa ja kaivan jäätelökoneen kaapista. Ensimmäinen tötterön myötä lumituisku pyyhkii yli pihan.

”Me linkattiin jätskikone sääkoneeseen”, Meri lauleskelee.

Niinpä tietysti.

Heti seuraavana päivänä lumi loskaantuu. Neljän kuukauden marraskuu on taittunut maaliskuuksi.

Raapale 511: Iloinen tulitus

Iloinen tulitus

Yllätyksekseni tytöt eivät halunneet lähteä katsomaan raketteja jokirantaan, joten kaadan kahvini joukkoon ”aikuisten tulilientä”. Mutta kun puoliyö lähestyy, tytöt ilmestyvät toppavaatteissa olohuoneeseen ja häätävät minutkin ulkotamineisiin.

”Ei täältä näe ilotulitusta, mäki on välissä”, sanon ja kiskon saapikkaat jalkaani.

”Me tehtiin oma”, sanoo Milla.

”Äänetön, ettei koirat pelkää”, sanoo Meri.

Takapihan lumesta sinkoaa lasereita taivaalle. Siellä taitaa keikkua lennokkipeilejä, sillä laserit alkavat kimpoilla ympäriinsä. Kuvio muuttaa väriä ja muotoa, monimutkaistuu koko ajan. Kaunista!

Punertava kuvio päästää särähtävän äänen.

Maa vavahtaa. Lumihankeen aukeaa hornanliekkejä hohkaava railo. Sieltä kurottuu valtava, hamuava koura. Hörppään lasistani ja lykkään sen ojennettuun käteen.

”Hyvää uuttavuotta sinullekin”, huikkaan.

Raapale 507: Lunta tulvillaan

Lunta tulvillaan

Seisahduin ikkunaan kahvimuki kädessä. Ulkona oli harmaan ankeaa, vaikka oli jouluaatto. ”Jenkkipukkia tuollainen ei haittaa, sen porotokka kun pystyy lentämään ilmojen halki”, mutisin ääneen, ”mutta aito pukki Korvatunturilta, se tarvinnee reen sijasta vesikelkan.”

Milla katseli samaa näkymää. ”Miten laskettelurinteillä on lunta, vaikka muualla ei ole?”

”Ne käyttävät lumitykkejä”, vastasin, vaikken suoraan sanottuna edes tiennyt, miten sellainen toimi.

”Tykkejä!” innostui Meri. ”Niin kuin merirosvolaivoissa!”

”Niin kai”, vastasin sen tarkemmin ajattelematta. Sitten tajusin virheeni. ”Ei tykkejä!” komensin. Ilmailuhallinto oli jo valittanut muutamaan otteeseen.

Tuntia myöhemmin pidin paussin kokkaamisessa ja vilkaisin uutissaittia. ”Jättimäiset lumipallot moukaroivat koko Etelä-Suomea”

”Katapulteista ei puhuttu mitään”, tytöt puolustautuivat.

Pieniä tarinoita

Sunnuntaina oli lapsen oikeuksien päivä, ja Unicef järjesti aiheen tiimoilta tarinakampanjan Pieniä tarinoita eli Tiny Stories. Koko viikon ajan kirjailijat ympäri maailmaa loivat lyhyitä, seitsemän virkkeen kertomuksia teemalla ”Mitä toivoisin jokaiselle lapselle”.

Lähdin mukaan ja kirjoitin joka päivä yhden Milla ja Meri -tarinan, sillä toivoisin jokaiselle lapselle rakastavaa kotia, jossa leikille on aina aikaa ja tilaa.

Viime viikon tarinat on nyt kerätty yhteen pakettiin. Mahtaisiko löytyä kiinnostusta ja lukijoita vielä toiselle viikolle, vaikka kampanja itse on jo ohi?

Pieniä tarinoita #1 – Lintuja ruokkimassa

”Isi, onko meillä vanhaa leipää?” Milla kysyy.

”Mennään ruokkimaan lintuja”, Meri lisää.

Kaivan kaapista puolikkaan ranskanleivän, josta tulisi enää köyhiä ritareita.

Hetken kuluttua pihalta kuuluu kumean möreää karjuntaa, ja ryntään katsomaan mistä oikein on kyse.

”Sinähän sanoit, että linnut polveutuvat dinosauruksista”, Milla sanoo puolustelevasti, ennen kuin ehdin protestoimaan.

Meri seisoo omenapuun varjossa ja heittelee leivästä revittyjä palasia nurmikolle.

Tyrannosaurus nokkii palasia kitaansa tyytyväisenä.

Pieniä tarinoita #2 – Leijaa lennättämässä

Aamulla takapihalla on valtava kieppi jotakin, joka kysyttäessa paljastuu muutamaksi sadaksi kilometriksi ultrakestävää monofilamenttikaapelia.

”Lisäksi me rakennettiin magneettitarrain”, Milla sanoo.

”Kuuhunko te meinaatte kiivetä?” minä vitsailen.

”Ei se yllä kuuhun saakka, me aiotaan lennättää leijaa”, Meri selittää.

”Varokaa, ettei naru takerru puuhun”, hymähdän.

Tunnin kuluttua saan puhelun NASA:lta. Kansainvälisen avaruusaseman komentaja on esittänyt painavan toiveen sen puolesta, että asema pääsisi mahdollisimman pian jatkamaan matkaansa.

Pieniä tarinoita #3 – Sademetsän lumoissa

Millan ja Merin huoneessa on ollut jo tunnin ajan hiljaista, joten hiivin katsomaan mitä koiruuksia siellä nyt suunnitellaan. Milla lukee kirjaa sademetsistä, ja Meri hienosäätää laitetta, joka viime viikolla siirsi pohjoisnavalta rakennusmateriaalia ison lumilinnan tarpeiksi. Huikkaan likoille käväiseväni pikaisesti ostoksilla.

Päivänokosilta herätessäni takapihalla on, odotetusti, oikea viidakko liaaneineen kaikkineen, ja ilmasto on kostean trooppinen. Vetäisen päähäni juuri ostamani hellehatun ja haen loput hankinnat pakastimesta.

”Milla, Meri! Jäätelötauko”, huudan pihaa peittävään vihreään hämyyn.

”Jätskii!” kuuluu vastaus, kun kaksi tyttöä ja lauma lemureita syöksyy lehvästön läpi.

Pieniä tarinoita #4 – Superkuun pauloissa

”Tiedättekös tytöt, mikä on superkuu?”

Milla ja Meri panevat Pikku kakkosen pauselle ja huokaavat duettona.

”Silloin täysikuu on isoimmillaan, kirkkaimmillaan ja voimakkaimmillaan, koska se on niin lähellä maata”, Milla vastaa.

”Se voi tulla jopa niin lähelle, että siihen lyö päänsä, varsinkin jos on superihmissusi”, Meri heittää heti perään.

”Nyt kyllä Milla osui lähemmäs oikeaa”, totean ja hekottelen tyttöjen ilkikurisille katseille. Vai muka superihmissusia, ja päänsäkin voi kolauttaa, olipahan taas selitykset.

Illan tullen kuitenkin päätän, että täpötäysi roskis saa sittenkin odottaa aamuun – ihan vain varmuuden vuoksi.

Pieniä tarinoita #5 – Yläilmoissa

Meri seisoo nurmikolla molemmat jalat narun päällä.

”Matkaan!” Milla kiljaisee ja nykäisee narun kireälle.

Meri sinkoutuu ilmaan monta metriä ja laskeutuu nauraen talon katolle. Samalla kun hän lähtee laskeutumaan tikkaita, Milla vapauttaa narun ja astuu sen päälle.

”Vauhtia, Meri, minun vuoroni nyt.” Kohta Milla kiitää ilman halki, kuten siskonsa hetkeä aiemmin.

Tietääköhän hyppynaruja valmistava firma, mitä kaikkea heidän tuotteillaan voi tehdä?

Pieniä tarinoita #6 – Teillä tietymättömillä

On ruoka-aika, eikä Millaa ja Meriä näy tietenkään missään. Etupiha on tyhjä, joten kierrän talon ja kurkkaan takapihalle.

Omenapuiden lomaan on ilmestynyt uusi tulokas sitten eilisillan. Vähäisen puutarhakokemukseni mukaan se voisi olla pavunvarsi, ja se kipuaa suoraan ylös taivaisiin vain kadotakseen matalalla roikkuvan pilviverhon taa.

Eilisen suursiivouksen jäljiltä lihaksia kivistää, enkä todellakaan jaksisi lähteä kipuamaan satoja metrejä ties minne. Kaivan puhelimen taskustani ja toivon, että edes jompi kumpi otti kännykkänsä mukaan.

Sisällä pirisee, niin että kiipeilyhommiksi tämä taas meni.

Pieniä tarinoita #7 – Taistelun tiimellyksessä

”Lapset hei, tänään kuulkaas pelataankin sellaista korttipeliä, jossa me kaikki olemme supersankareita ja taistelemme yhteistä superrikollista vastaan dinosaurussaarella tai Mars-tukikohdassa.”

”Tylsää!” vastaavat Milla ja Meri yhteen ääneen.

”Voidaan me tehdä jotain muutakin, jos vain kerrotte mikä olisi jännittävämpää”, sanon ja puhahdan turhautuneena.

”Haluat siis, että me leikitään supersankareita?” Milla kysyy.

”Ja taistellaan toiselta tähdeltä hyökkäävää jättiläisrobottiarmeijaa vastaan?” Meri jatkaa.

”Suorastaan vaadin sitä”, sanon ja panen käsivarteni uhmakkaasti ristiin.

Positiiviselta kantilta ajatellen meillä oli hauskaa ja saimme pitkän taiston jälkeen koko robottilössin pakettiin ennen iltapala-aikaa, mutta nyt pitäisi vielä keksiä, mitä minä teen tälle takapihalla lojuvalle romumetallivuorelle.

pienia-tarinoita

Raapale 504: Lohikäärmeen pää (13.4.16)

Lohikäärmeen pää

”Tytöt, auttakaas saamaan kassit mökille.” Yhtä hyvin voisin puhua pelkälle ilmalle. Ja puhunkin. Milla ja Meri ovat jo juosseet etsimään leikkikavereita. Nappaan viimeisen repun hampaisiini ja raahaan ryjät majapaikkaamme.

Täällähän oli jossain majatalo? Puuduttavan ajomatkan päällemaistuisi kahvi ja voileipä. Miksei munkkikin. Vaihdan fantastisemmat vaatteet ylleni ja lähden vaeltamaan polkua pitkin.

Majatalon ilmoitustaululla on muiden vieraiden jättämiä viestejä. Barbaari etsii työtä. Kadonnut: lasikenkä. Ostetaan peikonnahkoja. Istuudun pöytään ostosteni kanssa.

”Lohikäärmeen pää on kadonnut seinältä.”

Katson hölmistynyttä pitoemäntää. Kyse ei taidakaan olla pikkuilmoituksesta.

Ulkoa kuuluu lentoliskon karjuntaa, nahkasiipien pauketta ja lasten naurua. Ei siis paniikkia.

Mutta sumppi on silti syytä särpiä sukkelaan.

Raapale 458: Talvisotaa (27.2.16)

Talvisotaa

Ryömin paksussa hangessa vihollisen tutkan alla. Näen linnoituksen vajan takana ja kierrän asemiin. Vallituksen takana vilahtaa vaaleansininen pipo. Pyöritän pari lumipalloa, nousen polvilleni ja heitän. Hyvä rata. Milla tai Meri yllättyy noin sekunnin kuluttua.

Heittämäni ammus palaa laakapallona ja viuhuu ohi vain tekemäni loikkaväistön vuoksi. Ymmärrän. Aamulla tytöt katsoivat telkkarista tennisharjoittelua. Pallotykki sylki ammuksia pelaajan palautettavaksi tiuhalla tahdilla.

Muistikuvan myötä heittäydyn selälleni. Lumilinnasta sinkoaa palloja satamäärin vajan seinään.

Kuulen kiherrystä, mutta en linnasta vaan katolta. Pelasivat minut haluamaansa paikkaan. Reunan yli vyöryy maailman isoin lumipallo. Eihän katolla edes ole noin paljon lunta?

Kasan alla maatessani maistan sokerin.

Tämähän on hattaraa.

Raapale 450: Tuplatuho (19.2.16)

Tuplatuho

Kun kloonauskiihdytinta kaivetaan esiin, ryhdyn lounasharhautukseen, mutta mikroaaltouuni on hämäräperäisen puolitehoinen. Riemunkiljahdukset kertovat minun myöhästyneen.

Millan ja Merin ulkoillessa torkahdan sohvalle hetkeksi. Hetki katkeaa kissan ravatessa ylitseni kuin olisin kasa tyynyjä. Heti perään minut jyrää toinenkin katti.

Hetkonen. Meillähän on vain yksi kissa. ”Milla, Meri! Tulkaapa hetkeksi.”

Tyttöjen astuessa takaovesta kaksi kissaa tarkkailee tilannetta kirjahyllystä käsin. Osoitan kysyvänä vaaleaa, pienempää karvakasaa.

”Se on yksi Puuhkajan siskoista”, sanoo Milla.

”Se on tullut kylään”, sanoo Meri.

”Kylään?”, kysyn pahoin aavistuksin. ”Kuinka pitkäksi aikaa?”

”Toistaiseksi”, Meri sanoo.

Karvakaksikko singahtaa matkoihinsa. Puoli hyllymetriä kirjoja kolisee lattialle.

Silloin keksin. ”Sanoitteko yksi siskoista?”

Milla virnistää. ”Toistaiseksi.”

Raapale 437: Ruoka-aika nyt (6.2.16)

Ruoka-aika nyt

”Isi, isi”, kuuluu Millan ääni korvan vierestä. Niin, onhan kello jo seitsemän, lauantaina. ”Me halutaan kissa”, Meri jatkaa.

”Eikös täällä ole riittävä hullunmylly ilman lemmikkejäkin?” pistän hanttiin. Siitä huolimatta iltaan mennessä meillä asuu kissa. Puuhkea punainen kolli, jonka häntä on kuin pölyhuiskatehtaan esitteestä.

Illalla lukeminen keskeytyy, kun kylmä kuono painautuu niskaan. ”Juurihan sinä sait ruokaa.” Työnnän kissaa kauemmas ja jatkan lukemista.

Sivulla lukee: ’Kissan on nälkä, kissan on nälkä, kissa nälkä kissa.’

Tarkistan kannesta. Grimbergin kansojen historia, osa 12: Kissalle ruokaa heti.

”Sitten vasta kun menen nukkumaan.”

Valot sammuvat. Huokaan sulkiessani kirjan.

Tämä lemmikki on alkanut muistuttaa isäntäperhettään huomattavan nopeasti.

Raapale 429: Linnan aarre (29.1.16)

Linnan aarre

Linna kohoaa keskellä metsää. Vallituksilla ei näy ketään. Huhuilen. Ei vastausta. Kävelen varovasti portista sisään, sitten pihan poikki, ansoja ounastellen.

Linnan sisällä vallitsee hämärä. Käytävä on yllättävän leveä. Sen päässä kajastaa iso huone. Valtaistuinsali? Ei edelleenkään ketään, mutta olen varma, että kulkuani tarkkaillaan.

Myös sali osoittautuu tyhjäksi. Tai ei ihan. Keskellä huonetta seisoo jalusta, ja sen päällä kahvipannuni, jota olen etsinyt koko aamun.

”Milla ja Meri, olisi ruokaaika. Hernekeittoa.” Eivät vastaa, mokomat. No, kahvipannun otan ainakin mukaan. Nappaan sen jalustalta.

Seinä avautuu ja paljastaa jättimäisen lumipallon, joka lähtee vyörymään kohti. Pakenen lumilinnasta kiherryksen saattelemana.

Pitikin mennä näyttämään niille Indiana Jonesia.