Haluatko todella kirjailijaksi

Haluatko todella kirjailijaksiHaluatko todella kirjailijaksi
Jera Hänninen, Jyri Hänninen
Helsinki-kirjat, 2012
ISBN: 978-952-5989-07-6

Moni meistä haihattelee ryhtyvänsä kirjailijaksi. Tämä on täysin normaali reaktio maailmaan ja suorastaan kannatettava asenne, kunhan realiteetit ovat selvillä. Harvempi asia meinaan kirpaisee enemmän kuin havainto, että ruusun terälehdet, joille on rohjettu tanssimaan paljain jaloin, kätkevätkin paitsi ison kasan piikkejä myös enemmän jalkaväkimiinoja kuin mitä kansainvälinen laki sallii.

Kirjailijan ura nimittäin on, teosta Haluatko todella kirjailijaksi vapaasti tulkiten, helvettiä. Työmäärä on posketon, eteen sattuvat vastukset saisivat Herkuleenkin kyyneliin ja palkka on hävyttömän pieni. Keskimääräisillä kirjailijoilla 2000€ per kalenterivuosi. Toki aina löytyy superstaroja, jotka ovat nousseet rikkauteen ja kuuluisuuteen, mutta esikoiskirjailijaksi aikovan on jo ihan mielenterveydellisistä syistä syytä asettaa oma rimansa reilusti alemmas.

Haluatko todella kirjailijaksi on ansiokas teos siinä mielessä, että se ottaa turhat luulot pois heti kättelyssä. Potentiaalinen kirjailija päästetään vapaaseen pudotukseen kohtaamaan teräsbetonillekin naurava todellisuus. Hampaiden syljeskelyn lomassa lähdetään kartoittamaan suomalaisen ammattikirjailijuuden kannalta olennaisia termejä tietosanakirjanomaisesti. Omat merkinnöt suodaan merkittäville kustantamoille, nimekkäille kustannustoimittajille sekä muille olennaisille hakusanoille, Aamun kirjasta Öykkäriin. Joidenkin termien kohdalla annetaan omia vinkkejä aloittelijoille. Esimerkiksi öykkärin kohdalla mainitaan, että jos sille tielle haluaa lähteä, se pitää valita heti, koska lukevaa yleisöä ei haittaa, jos kusta on vaikka pää täynnä, kunhan se ei nouse hattuun kesken kaiken.

Kuulin kirjasta mielipiteen, että se on kovin Helsinki-keskeinen. Sitähän se on, johtuen varmaan suurelta osin siitä, että niin moni kustannusalalla merkittävä juttu on joko kehäkolmosen sisäpuolella tai ainakin heti sudeettialueilla. Toisaalta esimerkiksi kustannusosakeyhtiö Sammakko loistaa poissaolollaan S:n kohdalla, joko turkulaisuudestaan johtuen tai siitä huolimatta.

Monessa kohdin kerronta oli hauskaa ja tömäkkää, vain harvoin ote lipsahti pahemmin. Ne kerrat johtuivat yleensä siitä, että toimittaja päästi lähdemateriaalina toimineen ammattilaisen ääneen useamman sivun ajaksi. Liki järjestään vähempi olisi riittänyt. Noita poikkeuksia lukuunottamatta kirja vei mukanaan kuin ilmainen viinatarjoilu.

Vaikka osaan kirjan esittelemiin totuuksiin olin ehtinyt jo törmätä muissa ympyröissä, opin siitä paljon minäkin. Kirjaa voi suositella vähintään puolivakavissaan kaikille ensimmäistä toestaan rustaaville ja täysin vakavissaan jokaiselle, joka katselee kirjailijuutta vaaleanpunaisten linssien läpi. On aika herätä ja haistaa kahvi.

Loppuun osuva lainaus kirjan sivulta 44, viisauden lähteillä James Roche:

”Toiset lainaavat kirjoja, toiset varastavat kirjoja,
ja loput kärttävät kustantajilta arvostelukappaleita.”

Miete on 1800-luvun lopulta ja lämmittää sydäntä etenkin siksi, että tämänkin kirjan olen saanut arvostelukappaleena.

Atorox-ehdokaslista 2013 valmis!

Atoroxin ehdokaslista on julkistettu. 235 novellin joukosta listalle selviytyi 22 novellia.

Tuomas Saloranta: Torniin saapui muukalainen (Kosmoskynä 2/12)
Jenni Kauppinen: Taikarasia (Kosmoskynä 3/12)
Shimo Suntila: Amirin torni (Kultakuoriainen #4)
Anne Leinonen: Elä vie neittä pahoille (Kultakuoriainen #4b)
Jaakko Markus Seppälä: Leipä (Portti 1/12)
Liisa Nurro: Varietee Elegansin erityinen ilta (Spin 1/12)
Tuomas Saloranta: Kaksipäisen lehmän varjossa (Spin 2/12)
Jenni Kauppinen: Kiven värit (Spin 4/12)
Katri Alatalo: Ei poikasi ole kuollut (Usva 1/12)
Shimo Suntila: Sateenkaaren maku (Usva 3/12)
J. S. Meresmaa: Laulaisin surusi mereen (Huomenna ne tulevat ja muita eriskummallisia kohtaamisia)
Tuomas Saloranta: Sammakkoprinssi (Huomenna ne tulevat ja muita eriskummallisia kohtaamisia)
Jussi Katajala: Wilhelmus Lyypekkiläisen kuolema (Huomenna ne tulevat ja muita eriskummallisia kohtaamisia)
Aleksi Kuutio: Raskas isä (Kumman rakas)
Heikki Nevala: Katastrooffi eli mistä se apokalypsi sitte alakoo (Maailmanlopun kirjasto ja muita tuomiopäivän tarinoita)
Niko Peltonen: Ei mitään muuta kuin sanat (Me emme valehtele ja muita Puolueen hyväksymiä novelleja)
Tuomas Saloranta: Vuosia enkelit varoittelivat (Me emme valehtele ja muita Puolueen hyväksymiä novelleja)
Tero Niemi & Anne Salminen: Kirjallinen liite kannekorvausanomukseen (Tiamatin värit ja muita tähtienvälisiä tarinoita)
Markus Harju: Tiamatin värit (Tiamatin värit ja muita tähtienvälisiä tarinoita)
Magdalena Hai: Vaskimorsian (Steampunk! Koneita ja korsetteja)
Heikki Nevala: Hevostuhatjalkainen (Steampunk! Koneita ja korsetteja)
Anni Nupponen: Joka ratasta pyörittää (Steampunk! Koneita ja korsetteja)

Äänestykseen voi osallistua kuka tahansa, joka pyhästi lupaa lukea kaikki ehdolla olevat novellit. Novellit tulevat saataville sähköisesti, joten siitä ei ole murhetta. Mukaan voi ilmoittautua 25.3. asti, mailitse osoitteeseen atorox2013@tsfs.fi. Lisätietoa TSFS:n Atorox-sivulla (Vaihe 2).

Kapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeli

Kapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeliKapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeli
Tarina ja taide: Pekka Manninen
Zum Teufel, 2013
ISBN: 978-952-5938-23-4

Kapteeni Kuolio on suvereeni sankari, kun vastassa on kosmisia tai paranormaaleja tahoja, jotka operoivat epäperinteisillä todellisuuden tasoilla. Hänen tietonsa ovat laajat ja kyvyt monipuolisia. Tulkoot ihmissudet, Musta paavi tai muumioiden massahyökkäys, eturintamassa muuta ihmiskuntaa seisoo puolustamssa Kapteeni Kuolio ja hänen uskollinen apurinsa Kapteeni Kökkö.

Mutta mitä fotonia tehdä silloin, kun uhka on teknismekaanista alkuperää? Mitä jos käykin niin, että Tampereen historiasta nousee tuhoa kylvävä robotti, joka nakkelee autoja kuin tennispalloja?

"Robotiikan perussäännöt? En ole koskaan kuullutkaan."

”Asimov kuka? En ole koskaan kuullutkaan.”

Tampellan sähköenkelissä Pekka Manninen sukeltaa varhaisten automaattonien ja kellokoneistojen merkilliseen maailmaan. Hänen esittelemänsä menneiden aikojen hämmästyttävät taidonnäytteet tuovat mieleen Thackery T. Lambsheadin ihmeellisyyksien kaapiston, sillä kumpikin muistuttaa, että maailmassa on olemassa häkellyttäviä esineitä, joiden kiinnostavuuden kanssa kilpailee vain niiden kohtaloista kerrotut tarinat.

Tampereen katukuvaa kohtalaisen heikosti tuntevana en ole aiemmissa albumeissa saanut erityisiä kiksejä ympäristön uskollisesta, valokuviin perustuvasta toisintamisesta, mutta Kapteeni Kökön veli sattuu asumaan varsin tutunoloisessa huoneistossa, jonka jokainen erään tietyn kirjailijan sivukirjastossa käynyt tunnistaa jo rappukäytävästä alkaen. Koska tämä lisäsi tarinan tenhoa paljon, pitää vakavissaan harkita lähtemistä mukaan, kun seuraavan kerran järjestetään Kapteeni Kuolio -kävely pitkin Tamperetta, jolloin visiteerataan tarinoiden kannalta olennaisissa paikoissa.

z

Kuolio, Kökkö ja tekniikan veli

Muutoin tarina kulkee kuten kaikki Kuolio-kertomukset – taustoituksen, tutkimuksen ja törmäyksen kautta – mutta robotille suotiin vain vähänlaisesti luonnetta. Onhan se totta, että jos persoonallisuutta ei ole ohjelmoitu, paha sitä on tuulestakaan temmata, mutta osasi robotti aika hyvin mukautua rakentamisestaan suuresti muuttuneeseen maailmaankin. Jäin kaipaamaan tältä osin enemmän.

Vai olenko niin tottunut androideihin ja gynoideihin, että ajatuskin aidosti epäinhimillisestä, ihmisenmuotoisesta koneesta saa oloni epämukavaksi? Sellaisen kanssa ei keskustella, sellaisen kanssa ei neuvotella, vaan sellaista juostaan pakoon ja toivotaan, että se riittää.

Muistinko muuten mainita, että robotteja ei koskaan ala väsyttää?

Viivamaalari

ViivamaalariViivamaalari
Anne Leinonen
Atena, 2013
ISBN: 978-951-796-886-7

Todellisuus. Se on äärimmäisen häilyvä ja epäluotettava asia, johon ei kannattaisi turvautua kuin äärimmäisessä hädässä. Toisaalta se on myös ainoa asia, josta voimme olla varmoja. Kun sitä alkaa epäillä, edessä on alamäki, joka sen kun vain jyrkkenee.

Kuin varkain pihapuu siirtyy paikasta toiseen. Merkittävää on, että se ei ole puiden yleinen tapa. Samaan aikaan pihalla näkyi nainen maaliämpärin kanssa. Joku vetää viivaa katuun, mutta kukaan ei tiedä miksi. Tämä nainen on nimeltään Ursula enkä menisi vannomaan, että hänkään tietää viivasta kaikkea.

Päähenkilö on ollut työtön jo jonkin aikaa, mutta vihdoin käy kutsu. Määrätty toimi on taiteilija ja apurahakin on jo myönnetty. Hän ei tiedä, mistä oikein lähtisi liikkeelle, ja etsii käsiinsä Ursulan, jolla on pakko olla ainakin häntä selkeämpi näkemys maalaamisesta. Siitä se lähtee, pensseli käteen ja viivaa vetämään.

Kerrontaa pilkkoo välähdykset eri ihmisiin, jotka joko asuttavat samaa maailmaa päähenkilön kanssa tai sitten ei. Joku puhuu patsaille, toinen bongaa enkeleitä. Syy-yhteyksiä ja muita linkkejä tarjoillaan säästeliäästi ja lukijalla on kaikki vapaus muodostaa ja muokata romaanin todellisuudesta omaa näkemystään. Vain lopussa ladotaan joitakin faktoja tiskiin, jopa hieman kottikärrymeiningillä. Olisin saattanut nauttia kirjasta enemmän, jos lopussa olisin ollut enemmän kujalla. Toki janosin vastauksia, mutta niitä saatuani en enää joudu arvailemaan.

Anne Leinosen Viivamaalari on ehdottomasti kirja, joka kestää useamman lukukerran. Melkeinpä jopa vaatii sitä. Itseäni jäi heti loppuun päästyäni kiinnostamaan, millä tavoin jäsentäisin kirjan todellisuuden nyt, kun tiedän tapahtumien syyt. Mitä kaikkia uusia puolia näkisin alun tapahtumissa ja nousisiko sieltä esiin lopulta seikkoja, jotka houkuttaisivat kolmannelle kierrokselle?

Haluaisin kertoa Viivamaalarista paljon, mutta pyrin välttämään sitä minkä suinkin voin. Osa kirjan voimasta tulee jo siitä, että todellisuus pakenee niin lukijaa kuin jopa päähenkilöä. Merkittävä osuus huvista tulee tarkoituksen metsästyksestä, merkityksen vaanimisesta.

Kirjallisen antoisaa jahtia!

Shenzhen

ShenzhenShenzhen
Guy Delisle
WSOY, 2010
ISBN: 978-951-0-36352-2

Guy Delisle on tullut maankuuluksi sarjakuvillaan paikoista, joissa hän on asunut muutamasta kuukaudesta aina vuoteen. Pidempään ovat kestäneet komennukset Burmassa ja Jerusalemissa, joissa hän on ollut enempi vaimonsa matkassa ja lasten kanssa. Ennen perheen perustamista hän ehti heittää muutaman kuun mittaiset keikat animaatiostudioiden palkollisena Pjongjangissa ja Shenzhenissä.

Kiinaan, tarkalleen ottaen juuri Shenzheniin, Delislen vie animaatiohommien valuminen kaukoitään. Hänen vastuullaan on vahtia paikallisen studion töitä jonkin työnantajansa sarjan parissa. Tähän puoleen ei puututa kovinkaan paljon, show’n varastaa jälleen maailmaa nähneen miehen tarkkanäköiset havainnot ympäröivästä kulttuurista.

Shenzhen TotuusShenzhen ei ole mikään kukoistava, länsimaalaishenkinen metropoli, toisin kuin vaikkapa Hong Kong. Se on iso, kovasti teollistunut asutuskeskus, joka sai erityistalousalueen oikeudet vuonna 1980 ja on teollistunut siitä asti, ja jossa joka hetki rakennetaan jotain uutta. Kuvitus on tehty tekniikalla, joka luo ympäristölle likaisenharmaan tunnun, kuvaamaan urbaania näkymää, jossa ilmansaasteet taistelevat elintilasta ihmispopulaation kanssa.

Kaupunki herätti samalla halun nähdä maailmaa että tarpeen miettiä asiaa vielä uudestaan. Niin hienoa kun olisikin päästä näkemään kovasti eksoottisia paikkoja panin merkille, mitä kaikkea Delisle söi ruoaksi, ja hyvällä ruokahalulla. Osaa voisin suostua maistamaankin, mutta osa meni selvästi kategoriaan, jota on kivempi tarkastella painotuotteen sivuilla kuin kokoea itse.

Artisti itse miettii albumin sivuilla, kannattaako mokomasta reissusta mitään reportaasia edes tehdä ja arveli aihetta tylsäksi. Hän oli toisaalta oikeassa, muttei ottanut huomioon sitä, että hyvä kertoja tekee kaikesta kiinnostavaa. Delisle pystyisi kertomaan kiinnostavasti vaikka Vantaasta.

Jos totta puhutaan, kirjakauppoihin päätyisin minäkin.

Jos totta puhutaan, kirjakauppoihin päätyisin minäkin.

Pelinavaus

PelinavausPelinavaus
JP Ahonen
Arktinen Banaani, 2013
ISBN: 978-952-270-082-7

Olen keräilijä, ja keräilijän on saatava kaikki. Kun kuulin ensi kerran, että Villimmän Pohjolan kauan sitten loppuunmyydystä ykköskirjasta olisi tulossa uusintapainos, olin tyytyväinen. En onnellinen, sillä siihen vaadittaisiin ensimmäisen painoksen kaappaminen, mutta tyytyväinen siitä, että edes saisin kaikki vanhat stripit omaan hyllyyni. Siispä järkytyin, kun sain selville, että tulevassa painoksessa nimeltä Pelinavaus olisi stripit kahdesta ensimmäisestä kirjasta, miinus ’vähemmän oleelliset’. Kyseessä oli ilman epäilystäkään jonkinlainen rikos ihmiskuntaa, tai ainakin keräilijänsieluani, kohtaan.

Luettuani Pelinavauksen joudun vetämään vastalauseeni takaisin, tiedostaen täysin aukon kokoelmassani. Esteettiset syyt ajavat edelle.

JP Ahonen on tehnyt sen, mitä George Lucas ei koskaan ymmärtänyt. Jos kosketaan jo julkaistuun, kerran valmiiksi julistettuun työhön, vanha visio pitää korvata uudella. Pelkkien detaljien näpräilyllä ei synnytetä uutta ja vain ärsytetään faneja. Ahosella on vahva uusi visio.

Ensinnäkin sisältö ei ole niin yksioikoinen kuin annoin alussa ymmärtää. Mukana on olennaiset sarjat kahdesta ensimmäisestä kirjasta, mutta myös muualla julkaistuja sarjoja sekä kokonaan uutta materiaalia. Toisekseen, ja tämä on se nerokas seikka, koko materiaalimassa on miksattu uudelleen. Tapahtumien alkuperäinen järjestys on rikottu ja palikat ryhmitelty uudelleen näin syntyneen uuden kokonaisuuden eheyden takaamiseksi. Olin ällistynyt, miten hyvin tarinakaaret nyt pelittivät.

Pelinavaus pentagrammi

Niistä tarinakaarista en halua liikoja kertoa, koska on epäilemättä monia, joille Pelinavaus on ensimmäinen merkittävämpi kosketus Villimmän Pohjolan kanssa eivätkä tiedä Kypsyyskokeen tai sen jälkeisistä tapahtumista mitään. En siis aio paljastaa, kuka valmistuu, kuka lähtee ulkomaille ja kuka mitäkin, mutta juuri tuollaisiin, tietyistä henkilöistä kertoviin juonikuvioihin Ahonen on puhaltanut lisää henkeä. Joko lisäämällä materiaalia tai ainakin suomalla lisää aikaa ja väljyyttä tapahtumien sijoittelulla.

Sarjan kepeys on omalla kohdallani ehdoton valtti, sekä sen absurdiin yltävä huumori. Monasti nimenomaan arkipäivästä paljastuu puolia, joita venyttämällä saadaan ravistetuksi esiin tarkkaavaisia huomioita ynnä riekkuvaa huutonaurua. Mukana kulkee myös muita tunnetiloja, kuten iloa ja kaihoa, mikä antaa sarjalle sen ns. elämänmakuisen säväyksen. Hauskimmat hetket koetaan kärjistettyjen luonteenpiirteiden kanssa, mutta ilman inhimillistä tunnetta lopputulos olisi vain kekseliäs vitsikokoelma.

Piirrosjälki on hyvin omanlaistaan ja sointuu hyvin niihin vireisiin, joita tarinoissa haetaan. Väritys tukee kunkin sarjan fiiliksiä taiten.Visuaalisesta puolesta olen hiukan huono samomaan mitään, joten nostan vain hattua lopputulokselle.

Pelinavaus on ehdottomasti sarjakuva paikallaan. Se siivittää Villimmän Pohjolan uuteen nousuun ja toivottavasti kerää kasapäin tuoreita faneja, jotka voivat yhtyä vaatimukseeni saada Villimpi Pohjola 4 ulos mitä pikimmin, jos ei jo sitä ennen. JP Ahonen on noussut kekseliäillä töillään suosikkilistani kärkiosaan, mitä tulee kotimaiseen sarjakuvaan. Pysyköön siellä kauan, sekä työteliäänä.

Pelinavaus siipimies

Varjo menneisyydestä ja muita tarinoita

Varjo menneisyydestäVarjo menneisyydestä ja muita tarinoita
H.P. Lovecraft
Suomennos: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä
Jalava, 2010
ISBN: 978-951-887-419-8

Varjo menneisyydestä on järjestyksessä toinen kokoelma Jalavan kunnianhimoisessa sarjassa, jossa julkaistaan H.P. Lovecraftin koko novellituotanto. Mukana on 16 novellia, joten joukkoon mahtuu niin yön pimeydessä kiilteleviä helmiä kuin pari puuduttavampaakin tapausta.

Mythoksen maisemissa seikkaillaan viidessä tarinassa, joista neljä herätteli pirullisia muistikuvia kahden vuosikymmenen takaa. Ne toimivat silloin ja ne toimivat nyt. Esipuheen kirjoittaja Markku Sadelehto ei lue niistä kahta, Juhlapäivää ja Nimetöntä kaupunkia, suoraan mythokseen vaan näkee ne esisoittona tulevalle, mutta minun päässäni ne niputtuvat sulavasti mukaan. Kaksi muuta kovaa ovat Vainooja pimeydestä ja Väri avaruudesta, joiden tenho ei ole vähentynyt vuosien saatossa. Pidän sitä merkkinä korkeasta laadusta.

Ainoastaan Varjo menneisyydestä ei jaksanut kiskoa mukaansa ja pitää vauhtia yllä. Päähenkilön tarjoamat selvitykset olivat varsin pitkällisiä ja hyvin, hyvin perusteellisia, vaikka niissä toki vain vihjailtiin villisti ja perään perusteltiin, miksi kaikki nuo unikuvat olivat todellisuudessa vain houreita eivätkä lainkaan tosia. Ansioton ei tämäkään tarina ollut. Kun vihdoin päästiin ryömimään valottomassa pimeydessä risteilevissä, ikiaikaisissa käytävissä, joissa hornat tuulet vonkuivat pohjattomista kuiluista, oli tunnelma kohdallaan, mutta sinne saakka pääsemiseksi oli kahlattava kymmeniä sivuja.

Toinen tarina, joka ei jaksanut pitää minun mielenkiintoani hereillä, jopa siinä määrin että kirjan lukeminen jäi kesken kuukausiksi, oli Faaraoiden vankina. Keksin lopulta jopa syyn siihen, tai ainakin uskottavalta kuulostavan selityksen. Lovecraft haamukirjoitti sen Harry Houdinille, joka ikäänkuin itse kertoo omasta hurjasta matkastaan Egyptiin ja kohtaamisestaan syvyyden kauhujen kanssa. Tämän epäilen olleen kompastuskiveni, sillä nyt kertoja ei ollutkaan kuka tahansa Lovecraftin esiin loitsima onneton houkka, joka lopussa varsin todennäköisesti suistuisi hulluuden syövereihin todistettuaan kaikki ne kertakaikkisen mahdottomat kauhut, jota kerronta vyöryttäisi eteemme. Ei, hän oli maineikas kahlekuningas, jota kohtasi, lopulta, kerrassaan toisenlainen ja maallisempi turmio. Jotenkin tuo päähenkilön tunnettu henkilöllisyys imaisi tarinasta tehon ja jätti minut tilanteeseen, jossa vasta tuskastuminen omaan saamattomuuteeni pakotti lukemaan tuon novellin loppuun ja aloittamaan seuraavan.

Eryksin muurit on oikeastaan scifistinen tarina, mutta sepä ei olekaan Lovecraftin yksin kirjoittama. Pääosa kunniasta lankeaa Kenneth Sterlingille, joka tarinan ilmestyessä oli 15-vuotias. Lovecraft otti nuorukaisen käsikirjoituksen, korjaili sitä ja laajensi pituudeltaan, ja lopputulos julkaistiin heidän molempien nimissä. Olin valmiiksi epäileväisellä kannalla, olinhan juuri lukenut yhden tarinan, joka ei ollut maestron täysin vapaasti visioima, mutta pidin Eryksin muureista silti. Epätoivo ja jatkuvasti heikkenevä kokonaistilanne tuntui samalla absurdilta ja ahdistavalta.

Muista tarinoista, joiden joukosta en kehnoa kykene nimeämään, parhaimmat olivat Temppeli, Kylmää ilmaa sekä Herbert West – elvyttäjä. Ne jäävät päähän asumaan, ainakin toivon niin. Ehkä ne silloin häätävät Pickmanin mallin sieltä, mikä olisi varsin toivottavaa, mikäli joskus vielä päädyn Helsinkiin ja olen olosuhteista johtuen pakotettu käyttämään maanalaista.

Elämäni kaukaisessa galaksissa

Kansalaispotretti #1 – Hallintovirkailijoita

Kaunis kaksoisaurinkoinlasku.

Elämässä on vaiheita, jotka jäävät vaikuttamaan syvällä sisällä, vaikka itse juttu olisikin päättynyt peruuttamattomasti jo vuosia sitten. Se voi olla ihmissuhde, joka ei lopulta toiminutkaan, mutta kestäessään oli jotain maagista. Se voi olla kesä tai vuosi, kun aika meni kavereiden kanssa kruisaillessa vailla sen suurempaa päämäärää. Opiskeluvuodet, aika scifiseuran hallituksessa – tai virtuaalielämä verkkopelissä.

Star Wars Galaxies oli ensimmäinen MMORPG:ni (Massively multiplayer online roleplaying game). Lyhyesti määriteltynä MMO on jopa miljoonien pelaajien kansoittama peli, jossa jokaisella palvelimella pyörii jokunen tuhat pelaajaa. Jokainen palvelin on oma maailmansa. Kelatkaa, paljonko lapsia oli tarhassanne, tai moniko saapui häihinne. Paljonko oppilaita oli koulussanne? Ei silti riitä menestyvän pelin yhden palvelimen populaatioksi. Niitä samassa maailmassa pyöriviä ihmisiä on paljon.

Aina siitä asti, kun näin ensimmäisen kerran Uuden toivon, olen ollut kajahtanut Tähtien sotaan. 80-luvulla keräsin kaikki Suomessa ilmestyneet aiheeseen liittyvät sarjakuvat. VHS-aikana hankin videovuokraamosta 500 markalla ne kolme alkuperäisfilmiä, vaikka oli niistä toki kopiotkin omassa hyllyssä. Tämä oli siis reilusti ennen kuin mitään THX-julkaisua edes kaavailtiin, joka sekin aikanaan päätyi omistukseeni, samaten kuin jokainen muukin Suomessa julkaistu alkuperäinen trilogia -versio. Minulla on hyllyssä edelleen kaikki Episodi 1:n aikana ilmestyneet SW-muropaketit ja työpaikkani seinällä roikkuu komea Darth Maul -reppu.

Star Wars -peli, joka sijoittuisi tuohon maagiseen maailmaan kuulosti liian hyvältä ollakseen totta.

Hanttihommia Corelliassa

Tokihan minä, muiden mukana, olen jauhanut X-Wingia ja TIE Fighteria sekä muita vastaavia – Rebel Assault, Star Wars Battlefront ja mitä niitä nyt onkaan. Mutta noista nyt ei voi puhuakaan samana päivänä SWG:n kanssa. Pelkkää taistelusimulaatiota. Tartu puikkoihin ja päräytä vastustaja päreiksi. Pelin mahdollinen juoni kulkee tiettyä latua eikä tarjoa juurikaan vapauksia, vaikka mitä tekisi.

Ensimmäinen sukellukseni Tähtien sodan immersiviseen maailmaan tapahtui jo joskus kaksi vuosikymmentä sitten. Hyvä kaverini (ja nykyään tyttöjemme kummisetä) oli hankkinut sääntökirjat SW-roolipeliin ja toisen kaverini kanssa syöksyimme blasterit tanassa vastustamaan ylivoimaista Imperiumia. Siellä sitten vietimmekin vuosia, tutkien Voiman saloja ja kokien koko hektisen galaksin mahdollistaman suunnattoman ihmeen tunnun. Se oli scifiä, jota oli mahdollista elää, eli parasta mahdollista laatua. Pienellä porukalla, toki. Ajoittain kun pelasimme isommalla lössillä ei lukumäärä siltikään noussut yli kuuden.

Star Wars Galaxies veti tämän kaiken yhteen pakettiin, vain potenssiin korotettuna.

Ei tosin ihan aluksi. Kesällä 2003, kun SWG julkaistiin, loin hahmon jollekin jenkkipalvelimelle ja pelailin sitä marraskuun alkuun saakka, esittäen kyllä hahmoa, mutta tehden muiden kanssa mitään vain harvoin. Marraskuussa alkoi NaNoWriMo, kuukauden kestävä romaaninkirjoitusrieha, joka vei aivan kaiken irtoavan ajan. Peli hyytyi ja pysyi niissä kuoseissa seuraavan vuoden helmikuulle.

Tapahtui valtava mullistus.

Monimutkaisista kiemuroista johtuen sain käyttööni jo luodun hahmon, Zabrak-neidon nimeltä Khuure. Likka kuului Tatooinella toimivaan kulttiin / rikollisjärjestöön nimeltä Circle of Blood. Takana oli hieman pelattua historiaa ja mukana oli kourallinen muita hahmoja. Zabrakeille ominaisesti Khuure oli ylpeä, kunniantuntoinen, voimakastahtoinen ja tarvittaessa säälimättömän kylmäverinen tappaja. Hänelle Voima oli potaskaa ja sellaista vastusta ei ollutkaan, mihin liekinheitin ja kertasinko eivät pystyneet.

Rikollisklaani kokoontuu.

Jokin loksahti kohdalleen. Aiemmin roolipelatessani jokainen hahmo oli ollut enemmän oman itseni jatke kuin syvällinen henkilö, jolla olisi huomattavasti pelaajastaan poikkeavat mielipiteet ja moraalikoodisto. Nyt syöksyin hahmon sisään ja aina enenevissä määrin pystyin päästämään hahmon oman persoonan toiminnan puikkoihin. Parhaimmillaan minun ei tarvinnut miettiä, mikä olisi hahmonmukainen vastaus kuhunkin tilanteeseen, koska simuloin tuota kuvitteellista taistelijatarta niin täydellisesti, että oikeat vastineet syntyivät puhtaina reaktioina.

Ensimmäisen peliviikon aikana nukuin kutakuinkin 20 tuntia. Ei, tervettä se ei ollut, mutta sittemminkin olen nimenomaan nettiroolipelin kanssa päätynyt pelaamaan auringonnousuun ja pienen silmänummistuksen jälkeen painumaan töihin. Kokemus taas on opettanut, missä se raja kulkee. Kun eräänä aamuna aloin puhua vaatekaapeista atk-ongelmistaan soittaneelle opiskelijatytölle, tiesin, että nyt on aika pelata vähemmän ja nukkua enemmän. Tänäkin päivänä pärjään viikon nukkumalla neljä tuntia yössä, jos tarpeen, mutta siihen perään täytyy saada reilumpi annos unta palloon.

Kansalaispotretti #2 – Turvajoukot

Samaan aikaan toisaalla asiat ratkeilivat liitoksistaan. Vuoden 2003 Finncon oli polttanut minut täydellisen loppuun, mitä en tietenkään heti tajunnut. Vanhalla momentilla painoin eteenpäin ja lupauduin useampaan hallitukseenkin vuodeksi 2004. Lopulta alkuvuonna pää tajusi, että energia oli jo loppunut, vähän samaan tyyliin kuin herooisessa fantasiassa jokin hirviö on niin valtava, että sen aivoilla kestää pitkän aikaa hahmottaa, että sankari on jo silponut olion kuoliaaksi. Kykyni toimia luottamustoimissa oli romahtanut.

Ja siltikään en osannut päästää kaikesta irti, vaan halusin sentään tehdä vuoden Spinit loppuun, kun olin kerta luvannut. Eihän se nyt käytynyt, että pettäisin kaverit usealla rintamalla. Jälkikäteen nähtynä palvelus oli nimenomaan karhunpalvelus, koska yhdistysenergia oli puserrettu viimeiseen tippaan. Yksi Spin syntyi helvetinmoisella viiveellä ja kaikilla muilla lehden tulevaisuuden epävarmuudesta kummunnut stressi poltti käpyä loppuun. Menetin, ansaitusti, entisten hallitustovereideni luottamuksen, että saisin tehtyä lupaamani hommat. Sovimme Spinin siirtymisestä muihin käsiin. Tämän jälkeen en olekaan kovin usein fandom-riennoissa käynyt, en Finnconeissa enkä Spinin juhlissa. Aktiivinen kaveripiirikin siinä supistui, kun häpeä epäonnistumisesta painoi eikä tullut pidettyä yhteyttä.

Tämän kaiken keskellä Tähtien sodan virtuaalimaailma vei mukanaan. Huomasin, että tekemisen energiaa oli, en vain saanut sitä enää raivoisasta yrityksestä huolimatta kanavoitua mihinkään yhdistyspuuhaan. Silti sitä oli ja se haki ulospääsyä.

Laboratorio, jonka yksi pelaaja oli sisustanut esine esineeltä vain yhtä eventtiä varten.

Olen aina ollut jollain tavalla luova, mutta omalla tavallani myös laiska. Kuin alijäähtynyt liuos tarvitsen sen riittävän napakan ärsykkeen, että reaktio pamahtaa käyntiin. Hahmoon uppoutumiseen perustuva roolipelaus oli juuri sellainen. Ennen kuin tiesinkään, olin saanut kontolleni kulttimme foorumin ylläpidon. Samoihin aikoihin hahmoni syrjäytti istuvan johtajan ensin väliaikaisesti ja sitten pysyvästi. Vallan mukana kasvoi myös vastuu ja aloin pyörittää aina vain isompia kuvioita.

Olen aina haaveillut kirjoittavani jotain merkittävää. Jo ennen vuoden 2003 NaNoWriMon läpäisyä olin saanut aikaiseksi pari lyhyempää tekstiä, mutta totuuden nimissä on sanottava, että osa niistä oli pikkuhauskaa ja loput armotonta paskaa. Tuotosta syntyi hitaasti jos ollenkaan ja loppulaatu jäi kauas visiosta. Star Wars Galaxies muutti tämänkin.

Keisarilliset kävivät kylässä harvoin, mutta kun niin kävi, silloin ei ollut koskaan tylsää.

Keisarilliset kävivät kylässä harvoin, mutta silloin ei ollut koskaan tylsää.

Koska jokainen pelaaja ei ollut joka ilta pelissä mukana, jäi heiltä tietenkin osa tapahtumista pimentoon. Tokikaan heidän hahmonsa eivät tietäisi sellaisia asioita, joita ne eivät olleet todistamassa, mutta esimerkiksi räjähdyksestä aiheutunut kuoppa päämajan tontissa olisi nähtävillä jokaiselle saapuvalle. Pelimaailma taas ei sallinut moista muokkausta, joten grafiikka esitti siloista hiekka-aavikkoa, vaikka kuinka halusimme kovitella siihen banthan mentävän montun. Paikatakseni tätä vajetta aloin kirjoitella foorumille tiivistelmiä, pieniä reportaaseja edellisillan tapahtumista. Lähes välittömästi niihin tuli Khuuren näkökulma mukaan ja parin kappaleen tiivistelmät alkoivat paisua satojen sanojen lyhyiksi tarinoiksi, jotka noudattivat novellin kaavaa.

Huomasin kirjoittavani kutakuinkin päivittäin. Se oli hämmästyttävä olo. NaNon aikana olin pakertanut kasaan 50000 sanaa kuukauden sisään, mutta siihen liittyi paljon itsensä pakottamista. Oli sanatavoite ja määräaika ilman mahdollisuutta anella armoa. Tiivistelmieni kanssa ei pakkoa ollut, oli vain intohimo kirjoittaa, tuottaa tekstiä ja tuotoksilla sulostuttaa muiden päivää. Loistavaa oli myös suora ja välitön palaute. Kirjoituksiani luettiin antaumuksella ja joillekin päivä alkoi foorumikäynnillä, josko vaikka Khuure olisi jo postannut uuden jutun.

Kansalaispotretti #3 – Keisarillisia

Nettiroolipelille tyypillinen luova reagointi siirtyi myös kirjoitustyyliini. Pöytäroolipeleissä on aina pelinjohtaja, jolla on ylin auktoriteetti, joka kertoo miten maailma on. Netissä jokainen on oman hahmonsa pelinjohtaja. Omaa tarinaa kirjoitetaan lonkalta ja mukaan lisätään palasia, jotka sopivat meneillään olevaan juttuun rikkomatta kuitenkaan jo luodun miniversumin eheyttä. Tarinat alkoivat luodata Khuuren sielunmaisemaa ja historiaa syvemmin nostaen esiin draamaa ja tragediaa, mutta myös vahvoja piirteitä, joilla painettiin eteenpäin kohti maaliviivaa vaikka verissäpäin.

Koska peli oli lähes järjestään jokailtaista, pääsin toteuttamaan luovuttani jatkuvalla syötöllä. Toki väliin mahtui kuivempiakin kausia, mutta aina se kipinä puri uudelleen ja sitten piti taas kirjoittaa. Lisäksi siirryin kuvaamaan tapahtumia, joita kukaan muu pelissä ei ollut näkemässä, tai jotka tapahtuivat jossain ihan muualla. Tiivistelmät muuttuivat ihan selkeiksi tarinoiksi. Pelin tapahtumat tarinoiden kanssa muodostivat toisiaan tukevan kokonaisuuden.

Smugglers Keepin toisen RP-yhteisön kaupungintalo

Mainita toki pitää, että ne tarinat olivat selvästi ropetarinoita, joiden helmasyntinä on kirjoittaminen sellaiselle yleisölle, joka jo tuntee hahmon. Näin ollen päähenkilön kuvaaminen tai ”turha” taustoitus voidaan jättää pois lukijakunnan tuntiessa jo tarvittavat detaljit. Siksipä ulkopuolinen ei niistä paljoakaan irti saa.

Luovuuden kanavan lisäksi pelistä löytyi uusi sosiaalinen piiri, yhteisö johon kuulua scififandomista putoamisen jälkeen. Aloin hahmottaa kuviota omassa olemisessani. Scifipiireissä olin mukana perustamassa pariakin seuraa, toimin useammassa puheenjohtajana ja päätoimitin lehtiä joskus kolmeakin kerralla. Nyt johdin roolipelaajajoukkiota niin ihmisenä kuin hahmonakin. Seuraavaksi askeleeksi muodostui oman pelimaailmaan sijoittuvan kaupungin perustaminen.

Phoenix-siirtokunnan baari ja sosiaalinen keskus

Tässä vaiheessa on mainittava ääneen eräs maailman tosiasia – kaikkien kanssa ei vain tule toimeen johtuen syistä X, kun kemiat eivät toimi, ja jotkut ovat ihan puhtaasti kusipäitä. Eikä sitä aina huomaa aluksi. Jossain vaiheessa sukset menevät ristiin ja yhtäkkiä edessä onkin sota. Jokainen online-yhteisöissä palloillut, tai terveellä järjellä varustettu, tietää mistä puhun. Näissä merkeissä päädyin myös eräänlaiseksi ryhmämme pelinjohtajaksi, jonka kautta piti käyttää kunkin oman tarinan sellaiset puolet, jotka voisivat helposti sotkea koko yhdessä luodun tarinakaaren.

Silloin opin sanomaan ihmisille ”ei”. On muuten arvokas taito. Lehtien kanssa oli aina tehnyt vaikeaa sanoa, että jonkin laatu ei ollut riittävän hyvää julkaisukynnyksen ylittämiseksi. Nyt vastuu painoi tiukemmin. Oman huvini lisäksi vaakalaudalla oli kavereideni pelinautinto. Ei se hauskaa ollut, vaan pakko mikä pakko. Muutamalle oli annettava kenkää epäyhteensopivan pelityylin vuoksi ja kaiken päätteeksi sääntöjä piti koko ajan täydentää, jotta vastaavilta ongelmilta vältyttäisiin jatkossa.

Olin itsekin hyvin selvillä, että olin vain vaihtanut nakin toiseen. Tein edelleen samoja juttuja, nyt vain eri ympyröissä. Johdin ja suunnittelin, kokosin muilta ideoita ja lomittelin niitä parhaani mukaan kokonaisuudeksi. Aikaa myöten kaupunkimme nousi yhdeksi palvelimen merkittävimmistä roolipelikeskuksista jopa siinä määrin, että osa muista jo olemassaolevista joukoista omaksui meidän sääntömme, koska ne, heidän omien sanojensa mukaan, toimivat niin hyvin. Silti tilanne oli dramaattisesti erilainen. Fandom oli alkanut syödä enemmän energiaa kuin se antoi, ja yksi parhaimmista elämänohjeista, joita olen saanut, on että tee harrastustyötä vain niin kauan kuin se antaa enemmän kuin ottaa. Joskus alkuaikoina saatoin tehdä 40 viikkotuntia scifiä ja silti fiilis oli uskomattoman hyvä. Nyt panostin saman verran roolipeliin ja muodostuneeseen yhteisöömme. Ja fiilis oli mahtava. Unentarve oli ajoittain jotain, mikä piti vain järjellä hahmottaa, perstuntuma ei sanonut enää mitään.

Kansalaispotretti #4 – Retkuja

Siinä vaiheessa, kun kaupunki kesällä 2004 nousi aavikon hiekasta mahtavien kivipilareiden riittämättömään varjoon, oli Khuuren tarina ollut täydessä vedossa jo kuukausia. Koskaan aiemmin, eikä sen jälkeen, ole ollut yhtä helppoa solahtaa hahmon kenkiin ja antaa vietin viedä. Se oli kuin elokuvan seuraamista. Parhaimmillaan hahmon reaktiot yllättivät minut täysin, vaikka ymmärsinkin niiden loogisuuden. Ajoittain tajusin jonkin tietyn kehitysprosessin alkaneen jo kuukausia sitten, niin että hahmon toimet veivät määrätietoisesti kohti tiettyä pistettä ilman että pelaajana olisin ollut asiasta tietoinen. Tähän samaan olen päässyt muissakin virtuaaliympäristöissä, mutta en ikinä pöydän ympärillä pelattavassa ropessa.

Siksi olikin niin murheellista luopua Khuuresta. Eräs hahmolle olennainen ihmissuhde oli kariutunut pahasti ja tiettyjen vannottujen valojen vuoksi silkka eteenpäin painaminen ei tullutkaan kysymykseen. Uskottavin suunta oli kuolemaakin pahempi – Khuure liittyi Valtakuntaan, mahtavaan mutta salaiseen vihollisjärjestöön, jota vastaan hän, Circle of Blood ja iso lauma liittolaisia oli taistellut.

Kansalaispotretti #5 – Ketkuja

Itken harvoin. Viimeisten viidentoista vuoden ajalta tulee mieleen vain sydänsurut ja isoäidin hautajaiset. Ja se kun deletoin Khuuren. Oli syntynyt voimakas tunneside ja avatarin bittien haipuessa kyberavaruuden syövereihin menetyksen tuska oli riipaisevan tosi. Puolessa vuodessa olin kiintynyt tuohon kalpeaihoiseen, sarvipäiseen, palavasieluiseen, rakastavaan ja samalla julmaan soturiin.

SWG oli monelta osin erilainen verrattuna muihin MMO:ihin. Yksi eroavaisuus oli rajoitus, montako hahmoa sai olla yhdellä palvelimella. Raja oli yksi. Minulle tämä ratkaisu sopi hyvin, sillä en olisi halunnutkaan pelata kahdeksaa hahmoa. Yhteen hahmoon samaistuminen sujui, mutta määrän kasvaessa olisi roolipelaus epäilemättä pinnallistunut, kuten myöhemmin totesin toisessa pelissä. Toisaalta oma keskittyminen pitää jakaa ja sen lisäksi kaikilla muillakin olisi monia hahmoja, jolloin ei auta vaikka itse pelaisi vain yhtä. Jos Khuure haluaisi tavata kaupungin sheriffin, se ei onnistu millään, jos sheriffin pelaaja pelaa sillä hetkellä toista hahmoa. Hahmo per pelaaja auttoi pitämään kontaktit elossa ja tarinan liikkeessä.

Exit Khuure…

…enter Kataja

Tämä rajoitus myös johti siihen, että uutta hahmoa ei ollut olemassa valmiina eikä kukaan ollut edes kuullut siitä mitään. Koska halusin säilyttää jonkin linkin Khuuren tarinaan, päätin tehdä uudesta hahmostani Khuuren tädin. Nimeksi tuli Kataja. Toisaalta, en halunnut pelata samaa hahmoa eri naamalla, joten tein suoraa vertailua uuden ja vanhan välillä muuttaen tiettyjä piirteitä päinvastaiseksi. Khuure oli ollut Kapinaliiton jäsen, joten Katajan elämä oli kulunut Imperiumin palveluksessa. Khuure oli intohimoinen ja nuori, kaksikymppinen mimmi, joka ei aina hallinnut tunteitaan, joten Katajasta tuli päälle viisikymppinen, kylmä rautarouva. Khuure oli varsin luottavainen, Kataja taas lähes sairaalloisen paranoidi ja epäilevä jokaista lähimmäistä kohtaan. Khuure joi ajoittain päänsä täyteen samalla halveksuen muiden huumeiden käyttäjiä. Katajasta luonnollisesti tuli huumeiden (spice) käyttäjä, valmistaja ja tarvittaessa myyjä. Yhteisiä ominaisuuksia oli kova luonne, kyky käyttää fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa sekä mieltymys samaa sukupuolta oleviin – Khuure oli julkilesbo kun taas Katajalle kelpasi periaatteessa kumpikin, olihan hän ollut naimisissa ja saanut pari lastakin.

Iskujoukkosotilaat pidättämässä kaupungin johtohenkilöitä

Varsin vähän tuosta oli selvillä siinä vaiheessa, kun Kataja syyskuussa 2004 ensimmäisen kerran asteli Be-Serat Slaretiin, tuohon rikollisten, pakolaisten, kapinallisten ja palkkatappjien rauhattomaan pesään. Yksityiskohdat hahmottuivat viikkojen aikana ja siltikin jotain uupui pitkään. Khuuren kanssa tapahtunut välitön immersio tapahtui Katajan kohdalla täysin vasta muutaman kuukauden kuluttua. Oltiin jo 2005 alkupuolella.

Tuolloin löysin omasta päästäni taas yhden mekanismin. Olin ollut kirjoittamatta yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta tarinoita Khuuren katoamisen jälkeen. Samalla kun sain kunnon otteen Katajasta, alkoi myös kirjallista tuotosta syntyä. Tarvitsen siis riittävän syvällisen ymmärryksen kirjoittamiseni kohteesta tai koko prosessi on hiukan pakotettua ja lopputulos väkinäistä. Minun pitää päätyä välittämään oikeasti niistä ihmisistä ja muukalaisista, joiden eloa alan ohjata.

Juuri ennen kuin Kataja sai siivet olin ollut lopettelemassa SWG-uraani muiden GM-statuksella (gamemaster, pelinjohtaja) toimivien kanssa. Kaupungin asujaimisto oli kutistunut ja sanaharkka erään toisen yhteisön pösilöiden kanssa oli vähentänyt pelistä saatavaa iloa vaarallisen paljon. Muut menivät, mutta minä jäinkin.

Tuota uutta kulta-aikaa kesti noin vuoden, ja sen jälkeen alkoi taas liekki hiipua.

1st Desert Sands Regiment – parhaat viholliset, jotka on koskaan ollut kunnia kohdata

Porukkamme yhtenäisyys oli aikojen saatossa päässyt rakoilemaan ja vain todella kovat keinot olisivat voineet pelastaa tilanteen. Olisi pitänyt käskeä muutaman sinänsä hyvää tarkoittavan ihmisen karistamaan kaupungin sannat jaloistaan. Pohdimme uuden johdon kesken tuota, mutta kellään ei ollut siihen haluja. Se olisi ollut liian julmaa, tuottanut liikaa tuskaa. On helpompi olla tyly, kun vastapuoli on täynnä kusipäitä. Päätimme sirpaloitua. Jokainen pienempi yksikkönsä meni omia teitään tarkoituksena luoda uudella tavalla toimiva yhteisö, mutta se jätti toimimatta. Meidän pieni poppoomme, uusi Circle of Blood, ripusti blasterit naulaan ja vaihtoi spandeksit ylle City of Heroesissa, jonne aiemmin paenneet pelinjohtajat olivat siirtyneet.

Tuota maagista aikaa kesti hieman yli kaksi vuotta. Olin pelissä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta joka ilta, ja mahdollisuuksien mukaan useamman tunnin. Viisi tai kuusi tuntia siellä saattoi hyvinkin mennä, sopivina iltoina enemmänkin. Tuona aikana kirjoitin noin viisikymmentä tarinaa, vaihtelevalla laadulla. Jos jokaisen kunnon kirjailijan on kirjoitettava tuhat sivua roskaa pois alta ennen kuin se hyvä tavara pääsee esiin, nuo oppirahat olen nyt maksanut.

Tunnun olevan huono pitämään yhteyksiä. Joka kerta, kun kaveripiirissäni on tapahtunut suuria muutoksia (opiskelu, scifiharrastus, eri nettipelit), jää lopulta jäljelle aika vähän sellaisia, joiden kanssa olen tekemisissä kauan jälkeenpäinkin. Taas yksi asia, jonka olen tajunnut seuratessani tekemisiäni verkkopelien maailmassa.

Kansalaispotretti #6 – Laitapuolen kulkijoita

Fandom-urani kesti kymmenisen vuotta. Nyt olen siirtynyt Star Wars Galaxiesista ensin City of Heroesiin ja nyt Age of Conaniin. Tuo uusin on ollut päällä vasta kuukauden ainakaan vielä ei ole tapahtunut mitään lähellekään immersiota. Ehkä se sieltä vielä.

Be-Serat Slaret, Tatooine, Farstar server – Jokainen rakennus on asettama ja sisustama

SWG sellaisena kuin se eteeni aukeni kesällä 2003 on jo kauan sitten mennyt. Koko peli kirjoitettiin käytännössä uudestaan katastrofissa, jota Sony Online Entertainment, tuo SWG:n julkaisija ja samalla sen pahin vihollinen, kutsuu nimellä New Gaming Experience. Se tuhosi kymmenien tuhansien pelaajien saavutukset siihen asti ja teki SOE:sta kaikkien aikojen epäsuosituimman pelifirman. Syykin tähän on selvä: World of Warcraftin tullessa kehiin muuttui koko MMO-maailma. Yhtäkkiä olikin mahdollista repiä miljoonien pelaajien massat oman tuotteensa taakse aikaisemman satojen tuhansien sijaan. Jokainen halusi kopioida WoW:ia ja nousta yhtä suureksi. Kukaan ei siihen pystynyt.

Paluu nykyiseen Star Wars Galaxies –ympäristöön ei tunnu mahdolliselta. Tärkeämpi syy on, että se hyvä porukka joka aikanaan oli kasassa, on kahden vuoden aikana kulkeutunut jokaiseen tuulen suntaan. Vanhaan ei ole paluuta, ei vaikka sydän kaipaisi. Huomattavaa on, että ketään entistä tyttökaveria en ole samalla tavalla kaivannut. Ohi mikä ohi.

Pormestarin toimisto kaupungintalossa

Vaan SWG kaihertaa edelleen mielen syövereissä. Haluaisin elää taas Tähtien sodan maailmassa tarinaa, jota on luomassa kymmenet muut ihmiset minun kanssani. Ja, yllättävää kyllä, ihan kaikki ei olekaan vielä hukassa.

Jo vuosia on ollut olemassa projekti, jossa harrastelijavoimin toisinnetaan SWG:n koodi, jotta pelaajat voisivat pyörittää omia palvelimiaan riippumattomina SOE:sta. En ole enää aikoihin seurannut, mitä tuolle kuuluu, mutta ehkäpä otan selvää. Ehkäpä pistän pystyyn oman palvelimen ja tällä kertaa satojen muiden kanssa luon taas jotain maagista. Jotain sellaista, josta voin puhua tuntikausia (vaikka ketään ei kiinnosta) tai josta voin kirjoittaa, onnistuen kuitenkin välittämään vain kalvakkaan aavistuksen siitä valtaisesta kokemuksesta, jonka olen Star Wars Galaxiesin kautta saanut.

Kaukainen galaksi, sinne aion palata vielä joskus.

Joskus aurinkojen on laskettava viimeisen kerran

*****

(Artikkeli on julkaistu alun perin Spinissä 2/08. Muutama täydennys artikkelin tietoihin on siis paikallaan. Star Wars Galaxies suljettiin joulukuussa 2011, City of Heroes taas tuli tiensä päähän loppuvuodesta 2012. Aikani Age of Conanissa kesti vain sen kuukauden. SWG Emu -projekti on jo hyvässä kunnossa, vaikkei vielä koko peliä täysin toisinnakaan.

Nykyisellään en pelaa MMORPGeja, vaan aika menee kirjoittamiseen. Siltikin, ehkä tässä joskus vielä…)

Moni ei selvinnyt. Lähistön haaskansyöjät voivat paksusti.

Äideistä parhain

Äideistä parhainÄideistä parhain
Alison Bechdel
Suomennos: Anu Turunen
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0798-7

Luettuani Alison Bechdelin aiemman sarjakuvan Hautuukoti olin täpinöissäni. Siinä Bechdel valottaa omaa lapsuuttaan ja isän roolia siinä. Kerrontaan nivoutui paljon kirjallisuusviitteitä, jotka suurimmaksi osaksi menivät minulta ohi, mutta se ei vaikuttanut haitallisesti nautittavuuteen.

Kun kuulin, että tulossa oli uusi sarjakuva, nyt Bechdelin äidistä, olin jälleen täpinöissäni. Odotin samaa sisäistä tarkkailua ja tutkiskelua ulkomaailman kuvauksen kera, mutta nyt mentiin paljon syvemmälle.

Kerronta on jaettu seitsemään lukuun, joissa jokaisessa aikatasoissa mennään minne mieli vie. Lukijalta vaaditaankin pientä tarkkaavaisuutta, missä elämänvaiheessa ollaan, kenen kanssa Alison asuu ja kenen psykiatrin pakeilla hän käy. Liian pitkät lukutauot voivat hämärtää punaista lankaa, joten tämä kirja kannattaa lukea haipakkaan.

Äideistä parhainSiinä missä kirjallisuusviitteet kiehtoivat minua, psykoanalyysi tuntuu vieraalta aiheelta. Tämä teki kerronnasta paikoitellen raskaahkoa, sillä Bechdel hyödyntää sen teorioita pohtimalla itseään ja suhdettaan äitiinsä, kuvaamalla psykiatritapaamisiaan, ja kertomalla merkittävästä psykoanalyytikosta Donald Winnicottista. Jos olisin ollut kiinnostunut aiheesta, nämä pohdiskelut ja eri teorioiden soveltaminen Bechdelin omaan elämään olisi ollut epäilemättä huimaa kyytiä.

Kirja kertoo oikeastaan enemmän Bechdelin äitisuhteesta kuin tämän äidistä. Tässä on ehkä se suurin ero Hautuukotiin, jossa isästä muodostui kiinnostava kuva. Äiti on kyllä mukana tarinassa, mutta ei samalla tavoin keskiössä. Aiheena ehkä, muttei hahmona.

Sarjakuvana Äideistä parhain on erittäin kunnianhimoinen ja valitsee lukijansa. Lukijan on syytä saada irti edes jotain psykoanalyysistä, sillä äitihahmon lisäksi se on koko kirjan kantavia voimia. Itselläni kertalukeminen riittää muutamaksi vuodeksi, kun taas Hautuukodin pariin palannen kerran vuodessa jatkossakin.

Fingerpori – Kuntauudistus

Fingerpori KuntauudistusFingerpori – Kuntauudistus
Pertti Jarla
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-059-9

Taide-eliitillä on Guggenheim, mutta Suomellapa on tarjota maailmalle jotain parempaa: Todellinen design-metropoli, josta jokaisen itseään kunnioittavan suurkaupungin ja nurkkakunnan tulisi ottaa mallia. Kaikkea löytyy kunnallistekniikasta tiedekeskukseen ja ihmisläheisestä kahvilakulttuurista valtakunnan ykkösluokan itsensäpaljastajaan. Tietämän mukaan lisenssimaksutkin ovat kohtuulliset.

KuntauudistusFingerpori ei ehkä vielä ole Suomen tunnetuin kunta, mutta sillä on ehdottomasti tunnetuin kaupunginjohtaja. Aulis Homelius on todellinen kansanmies ja median lemmikki, joka ei vietä viikkoakaan poissa otsikoista, ja joka on mies paikallaan edustamassa kotipitäjäänsä maailman turuilla ja toreilla. Jos jokainen paikallinen ja valtakunnallinen poliittinen toimija ottaisi hänestä mallia, markettien kassoilla olisi paljon hauskempi mulkoilla lööppejä omaa vuoroaan odotellessa.

Pertti Jarlan kokoelmaan Kuntauudistus on otettu rohkeasti mukaan aiheenmukaisia klassikkostrippejä, joita rytmittävät väläykset Fingerporin historiasta ja kuntarakenteesta kertovat tekstiosuudet. Tämä on kirja etenkin niille, joille päivittäisstrippejä selatessa on jäänyt hatara kuva tuosta legendaaristen hahmojen asuttamasta kaupungista, mutta myös niille, joiden kirjahylly nykyisellään on aivan liian vakavahenkinen.

Lisäksi muistakaa netissä kiertävä mietelause: ”We Need To Make Books Cool Again. If You Go Home With Somebody And They Don’t Have Books, Don’t Fuck Them.” Jo Kuntauudistus hyllyssä saattaa pelastaa iltasi.