Kapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeli

Kapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeliKapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeli
Tarina ja taide: Pekka Manninen
Zum Teufel, 2013
ISBN: 978-952-5938-23-4

Kapteeni Kuolio on suvereeni sankari, kun vastassa on kosmisia tai paranormaaleja tahoja, jotka operoivat epäperinteisillä todellisuuden tasoilla. Hänen tietonsa ovat laajat ja kyvyt monipuolisia. Tulkoot ihmissudet, Musta paavi tai muumioiden massahyökkäys, eturintamassa muuta ihmiskuntaa seisoo puolustamssa Kapteeni Kuolio ja hänen uskollinen apurinsa Kapteeni Kökkö.

Mutta mitä fotonia tehdä silloin, kun uhka on teknismekaanista alkuperää? Mitä jos käykin niin, että Tampereen historiasta nousee tuhoa kylvävä robotti, joka nakkelee autoja kuin tennispalloja?

"Robotiikan perussäännöt? En ole koskaan kuullutkaan."

”Asimov kuka? En ole koskaan kuullutkaan.”

Tampellan sähköenkelissä Pekka Manninen sukeltaa varhaisten automaattonien ja kellokoneistojen merkilliseen maailmaan. Hänen esittelemänsä menneiden aikojen hämmästyttävät taidonnäytteet tuovat mieleen Thackery T. Lambsheadin ihmeellisyyksien kaapiston, sillä kumpikin muistuttaa, että maailmassa on olemassa häkellyttäviä esineitä, joiden kiinnostavuuden kanssa kilpailee vain niiden kohtaloista kerrotut tarinat.

Tampereen katukuvaa kohtalaisen heikosti tuntevana en ole aiemmissa albumeissa saanut erityisiä kiksejä ympäristön uskollisesta, valokuviin perustuvasta toisintamisesta, mutta Kapteeni Kökön veli sattuu asumaan varsin tutunoloisessa huoneistossa, jonka jokainen erään tietyn kirjailijan sivukirjastossa käynyt tunnistaa jo rappukäytävästä alkaen. Koska tämä lisäsi tarinan tenhoa paljon, pitää vakavissaan harkita lähtemistä mukaan, kun seuraavan kerran järjestetään Kapteeni Kuolio -kävely pitkin Tamperetta, jolloin visiteerataan tarinoiden kannalta olennaisissa paikoissa.

z

Kuolio, Kökkö ja tekniikan veli

Muutoin tarina kulkee kuten kaikki Kuolio-kertomukset – taustoituksen, tutkimuksen ja törmäyksen kautta – mutta robotille suotiin vain vähänlaisesti luonnetta. Onhan se totta, että jos persoonallisuutta ei ole ohjelmoitu, paha sitä on tuulestakaan temmata, mutta osasi robotti aika hyvin mukautua rakentamisestaan suuresti muuttuneeseen maailmaankin. Jäin kaipaamaan tältä osin enemmän.

Vai olenko niin tottunut androideihin ja gynoideihin, että ajatuskin aidosti epäinhimillisestä, ihmisenmuotoisesta koneesta saa oloni epämukavaksi? Sellaisen kanssa ei keskustella, sellaisen kanssa ei neuvotella, vaan sellaista juostaan pakoon ja toivotaan, että se riittää.

Muistinko muuten mainita, että robotteja ei koskaan ala väsyttää?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s