Avainsana-arkisto: Atorox

Atorox hiipii kimppuusi kuin traalilainen sontiaismolottajapeto

Atorox 2017

Kirotun kirjan vartijaYeah, on taas sen aika, Atoroxin nimittäin. Lukeva yleisö äänestää viime vuoden parasta spefinovellia, mutta sitä ennen pitää saada aikaiseksi lyhytlista. Novelleja meinaan ilmestyi hihasta ravistettuna ainakin pari sataa, tai noin kolme kviljoonaa, jos raapaleet lasketaan mukaan, eikä semmoista määrää lue Syvä Mietekään. Tai no Atorox-vastaava ehkä, ja mahdollisesti muu esiraati, mutta jätetään nämä Herakleen urotyöt ammattilaisille.

Tässä vaiheessa siis kaivataan sopivista novelleista mielipiteitä, minkä vuoksi onkin onnekasta, että nimenomaan mielipiteistä ei ihmisillä ole koskaan pulaa. Jos olet lukenut jonkin viime vuonna ilmestyneen scifi/fantasia/kauhunovellin, jota satuit diggailemaan, nimeä se ehdokkaaksi. Mitä laajempi lukijapohja, sitä kattavammin saadaan perattua esiin ne huimimmat huiput.

spekulatiivinen-turkuEhdokkuuksia voi heittää Atorox-vastaavalle nettilomakkeella. Helppoa kuin purkan pureskelu. Toimi 27.2. mennessä.

Minäkin koitan joka vuosi kantaa jonkin korren kekoon, ja näin tammi-helmikuun vaihteessa huomaan aina, kuinka hemmetin vähän olen loppujen lopuksi lukenut edeltävän vuoden aikana juuri tätä oman alan kamaa. Siitä seuraa, joka kerta, kova paniikki ottaa kiinni sen minkä ehtii.

Pari kirjaa on sentään jo pulkassa. Teräskouran luin kun kerta toimitin sen, ja luinkin monta kertaa (voi pyhä Zarquon sentään). Pitääpä vain harkita, mitkä nostan omalle listalleni. Myös Erkka Leppäsen Praedor-kokoelma Kirotun maan ritari on luettuna, ja siinäkin oli ässää settiä. Valinnan vaikeus, mutta eiköhän ne parhaat ravistelemalla putoa esiin.

kirotun-maan-ritariNyt työn alla on Cthulhu-kokoelma Kirotun kirjan vartija sekä Tutkan & TSFS:n julkaisema Spekulatiivinen Turku. Mainioita juttuja tähän mennessä kummassakin, hyvä että ymmärsin nyt niihin tarttua, vaikken viime vuonna ymmärtänytkään. Selvää ehdokaskamaa tarjolla.

Näiden lisäksi odotan paljon Katri Alatalon kirjalta Älä riko pintaa ja Magdalena Hain Haisevalta kädeltä. Kumpikin kuuluu mun luottokirjoittajiin, jotka harvoin jos koskaan pettävät. Kirjat vain pitää saada haltuun. Ehkä arvostelukappaleiksi, on parikin paikkaa, jonne voisin tarjota perustellut mielipiteeni.

teraskouraHyllyssä vaanii myös Osuuskumman kolmas Steampunk-kokoelma Silintereitä ja siipirattaita sekä ihoantologia Marraskesi, mutta montako kirjaa sitä kuukaudessa ehtii lukea? Kun pitäisi tehdä täsmäiskuja alan lehtiinkin. Portti ja Tähtivaeltaja tulevat ensimmäisinä mieleen, mutta nimenomaan ne pienilevikkisimmät lehdet tarvitsevat harkittua ja punnittua nostetta.

Oliko jollain jo tarjota geenihoitoa, joka eliminoisi unentarpeen?

Lopuksi nostan omaa häntääni. Männä vuonna julkaisin muutaman irtonovellin sekä ihan ehdan novellikokoelman, yhteensä yksitoista novellia. Niistä ehdokaskelpoisia (ensimmäistä kertaa julkaistuja) on kuusi.

  • Kirotun kirjan vartija (Kirotun kirjan vartija, Jalava)
  • Matoparkki (Spekulatiivinen Turku, Tutka & TSFS)
  • Sharan henkäys (Tähtiviima, Osuuskumma)
  • Steelen ruukki (Tähtiviima, Osuuskumma)
  • Purret (Tähtiviima, Osuuskumma)
  • Flipperikuumetta Coloradossa (Portti 3/2017)

Kuva: Arren Zherbin

Kuva: Arren Zherbin

Jos jokin niistä kosketti, riemastutti, kauhistutti tai herätti ylipäätään jonkinlaisen positiivisen tunnereaktion, harkitse ehdottavasi. Säväyttämättömiä ei pidä nostaa esiin, niiden sopii pyyhkiytyä mukaan historian vääjäämättömään virtaan ja painua pinnan alle.

Kiinnostuneet voivat ryhtyä myös varsinaiseen raatiin, ja ilmoitus tästä pitää tehdä 13.3. mennessä. Yhteystiedot löytyvät Atoroxin nettisivuilta. Minä en siihen naruun enää lankea, kun tuli hoidettua Atorox-vastaavan pestiä jokusen vuoden viime vuosituhannen puolella.

Niin että lukekaa niitä novelleja.

Mainokset

Menestystä maailman spefituruilla

Aina välillä sitä saavuttaa jonkin sortin menestystä. Vaikkei se ehkä ole suorastaan harvinaista, ei voi myöskään sanoa, että johan siihen on tottunut. Siksi tällaiset sattumukset on syytä noteerata, sillä niiden voimalla saattaa joutua sinnittelemään kirjoittamisen syrjässä kiinni kuukausi- tai jopa vuositolkulla. Siksipä kohotan virtuaalisen maljan kahdestakin syystä.

Spekulatiivinen Turku

Osallistuin vuodenvaihteessa Spekulatiivinen Turku -kirjoituskilpailuun, ja nyt sunnuntaina oli kisan tiimoilta palkintojenjako. Menin paikalle, kun kutsuttiin, mutta ilman mitään illuusioita sijoittumisesta. Olin ollut jo pöyristynyt siitä, että teksti meni esiraadilta läpi. Loppusijoitukseni oli kuitenkin epäuskokseni jaettu 3. sija. Tämä on jo itsessään hieno saavutus, mutta uskomattomaksi sen tekee novellin syntyprosessi.

Kisan dealine oli 31. joulukuuta, tasan puolilta öin. Tavoilleni uskollisena oli ryhtynyt väkertämään kasaan jotakin heti joulun jälkeen, sillä ainoa asia, joka saa meikäläisen kirjoittamiseen enemmän vauhtia kuin paniikki, on totaalinen paniikki.

Ja kuten tavallista, teksti ei edennyt. Harvoin jos koskaan novellini lähtevät alusta lentoon. Sen sijaan pyörittelen ensimmäisiä kappaleita, poistan paloja, kirjoitan uusiksi ja aina välillä kirjoitan loppuun jotain uutta. Joten kun 29. päivän yönä kirjoittajatoverini Olli kyseli Paikallisen Kirjoittajapiirin ryhmässä Turku-spefin osallistujia, olin taipuvainen pessimismiin.

”Ei valmista, lähellekään”, sanoin. ”Ehkei edes valmistu. Mutta koitan ja pakerran tekstiä, jos vaikka ehtis vikana päivänä ennen illan juhlia tuupata sen matkoihinsa.”

Näin jälkikäteen täytyy kiittää Ollia, jolla on loistava psykologinen pelisilmä ja joka varsin lyhyen tuttavuutemme perusteella selvästi tuntee minut riittävän hyvin. Hän ei lähtenyt mukaan tappiomielialaani vaan huomautti toivoneensa minunkin saavani tekstini valmiiksi, mutta oli toisaalta täysin valmis toivottamaan kilpailun helpottumisen tervetulleeksi, kun paha kilpailija lakoaa loppumetreillä ojaan. Niinpä jatkoin vielä tunnin verran naputusta.

Kahden aikaan yöllä sanamäärä oli 1500 ja olin valmis lyömään hampaat naulaan. Vielä puuttui ainakin sellaiset 500 sanaa, ja jäljellä olevan vajaan parin vuorokauden aikana piti katsoa kolme jaksoa jotakin ohjelmaa, joka oli poistumassa Netflixistä vuodenvaihteessa. Jokin eittämättä tärkeä sarja se oli, mutten todellakaan enää muista, mikä. Aika oli käymässä vähiin ja motivaatio piiputti. Pohdin vaihtoehtojani. Toisaalta voisin luovuttaa. Toisaalta voisin jatkaa, ellen muuta niin Ollia kuumoitellakseni. Minkä varaan hän oli laskenutkin.

Aamulla huomasin ilmoittaneeni väärän luvun, eikä virhe todellakaan ollut edukseni. Tekstistä ei puuttunut 500 sanaa, vaan 5000 sanaa. Tässä vaiheessa tein päätöksen olla lukematta yöllä kirjoittamaani tekstiä itsepetoksen ja epätoivon välttelyn nimissä. Ties millaista paskatekstikeijun vaalimaa proosaa olisin löytänyt. Projektia pääsin jatkamaan kuitenkin vasta iltamyöhällä. Otin asenteekseni ”no sleep ’til deadline” ja harkitsin vakavissani sellaisia epäkonventionaalisia metodeja kuin kahvinpurujen pureskelu ja naga morichin imppaaminen suoraan pussista pysyäkseni hereillä.

Näin joviaalina sällinä haluan täten varoittaa teitä kaikkia: Älkää päätykö tilanteeseen, jossa kymppitason chilijauhetta päätyy sieraimiinne. Minä olen tämän teidän puolestanne testannut, moneen otteeseen, ja aina se polttaa yhtä infernaalisesti.

Siitä sitten alkoi putki. Kirjoitin loppuillan, kirjoitin yöllä, kunnes kaaduin jossain vaiheessa puolikoomassa nukkumaan. Aamulla heräsin töihin ja hiljaiset hetket edistin tekstiä. Kun pääsin kotiin, jatkoin kirjoittamista. Sitten piti lähteä uudenvuodenkarkeloihin, joihin otin kannettavan mukaan. Juhlissa jatkoin kirjoittamista, ja kello tuli kahdeksan. Sitten yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Sitten aikarauta näytti puoli kahtatoista ja ymmärsin viimein, että tämä tehtävä oli mahdoton. Koko novellin loppu puuttui, ainakin parituhatta sanaa. Puolessa tunnissa en saisi sellaista määrää kasaan, vaikka tunkisin chiliä muihinkin paikkoihin kiihdyttämään olotilaa.

Vaihtoehtoja oli kaksi. Ensimmäinen oli myöntää, että olin tärvännyt uudenvuodenaaton kirjoittamalla novellia täysin turhaan. Toinen oli kirjoittaa jonkinlainen äkkinäinen loppu ilman, että jännite ohjautuisi mihinkään tai että juoni olisi koherentti. Tekisin siis huonoa jälkeä. No, minä en mielelläni myönnä virheitäni. Muu juhlaseurue kiskoi ulkovaatteita niskaansa, koska puolen yön epäsuora tykistökeskistys hyökkäävien alieneiden häätämiseksi oli käynnistymässä, mutta minä pakersin sydän takoen, kelloa vilkuillen ja hakkasin näpääimistöä maanisella vimmalla.

Ja sitten se oli valmis! Tai no, niin valmis kuin niillä eväillä oli mahdollista. Tunkkasin tekstin Wordiin, tallensin ja sinkautin sen kisan sihteerille. Pari minuuttia aikaa. Säntäsin eteiseen, kiskoin kengät jalkaan, nappasin takin ja ryntäsin ulos, alas mäkeä, kohti urheilukenttää. Minuuttia vaille. Olo oli suorastaan euforinen. Olin kirjoittanut 6000 sanan novellin käytännössä parissa päivässä ja saanut sen kisaan mukaan määräajan puitteissa. Tavoite saavutettu!

Saatatte kenties tietää sellaisen fiiliksen, kun illalla on ottanut oikein olan takaa, vetänyt siis saappaat täyteen, ja sitten tulee törttöiltyä jotakin todella typerää ja noloa. Aamun kohmelossa muistikuvat virtaavat juuri heränneeseen mieleen epämääräisinä möhkäleinä, jotka paikoilleen plompsahdellessaan tuovat muassaan hetki hetkeltä paisuvan morkkiksen. Sanoinko niin? Teinkö niin? Voi pyhä Zarquon, miten sellainen saattoi missään vaiheessa tuntua hyvältä ajatukselta?

Sellaiselle on kirjallinen vastineensa.

Tammikuun ensimmäisen valjetessa olin täysin vakuuttunut siitä, että novellin lähettäminen kenenkään luettavaksi oli ollut kerta kaikkisen kolossaalinen moka, aivan hirvittävä virhe, jota ei voisi selittää parhain päin edes roskakirjailijuuteen viittaamalla. Teki mieli vetää koko raapustus kisasta pois. Tai ainakin muuttaa tynnyriin asumaan. Päätin kuitenkin alistua kohtalooni ja ottaa reilusti turpaan, olinhan jo fiilistellyt julkisesti sillä, että valmista tuli.

Kuvitelkaa siis hämmästykseni, kun sihteeri aikanaan ilmoitti esiraadin laittaneen novellini jatkoon.

Kuvitelkaa hämmästykseni, kun tajusin palkintojenjaossa kunniamainintojen jo menneen ja vain mitalisijojen olevan jäljellä.

Kertomus, johon en ollut luottanut pätkääkään, olikin saavuttanut mainetta ja kunniaa. Taas kerran tuli nähtyä, että kirjoittaja ei ymmärrä omasta tekstistään hevonkuikan vertaa. Sen sijaan, selvästi, esiraati ja raati löysivät novellista ansioita, jotka olin perfektionismin kaipuussani tyystin sivuuttanut. Kiitokset heille.

Spefistisiä turkulaisia ja joku ulkokuntalainenkin.

Spefistisiä turkulaisia ja joku ulkokuntalainenkin.

Olen tästä tietenkin onnellinen ja ylpeä, joskin edelleen hieman hämilläni. Toisaalta myös pelottaa. Nyt se novelli pitäisi kirjoittaa loppuun, siis siihen loppuun, joka asustaa päässäni, ja sitä varten pitää lukea ne kuutisentuhatta täysin editoimatonta ja oikolukematonta sanaa.

Auts.

Te pääsette näkemään lopputuloksen nykysuunnitelmien mukaan joskus kirjamessujen aikaan, mikäli antologia sinne saadaan valmiiksi. Itse odotan sitä innolla, sillä tuomareiden luonnehdinnat ja kirjoittajien itsensä kuvaukset novelleistaan kuulostivat pirullisen mielenkiintoisilta.

Loppuun vielä hurja kiljahdus Kirjoittajapiirin jäsenille Ollille ja Suville kunniamaininnoista! Piiri rokkaa!

Atorox

Atorox-lista on julkistettu. Mukana on jopa kaksi novelliani, nimittäin Janus (Kosmoskynä 4/13) ja Chudakovin aaveet (Ruumiittomat). Olisi suorastaan rikollisen kiittämätöntä olla olematta täydellisen tyytyväinen näin stellaariseen tulokseen. Silti myönnän tunteneeni pienen pettymyksen piston nähtyäni listan. Omasta mielestäni viime vuoden paras tekstini, Kalpean noidan naamio, oli pudonnut matkasta. Vaan minkäs teet. Äänestäjät ovat puhuneet, eikä nallekarkit mene tasan. Sanoo mies, joka siis kävelee pois taskussaan 8,7% tällä kertaa jaetuista makeisista.

Jos tarinalla on opetus, olkoon se tämä: Minun täytyy kirjoittaa spefiturkunovellistani vielä parempi kuin mitä Kalpean noidan naamio oli, jotta sillä, aikanaan, olisi paremmat mahdollisuudet.

Onnittelut myös Camillalle, joka toisena Kirjoittajapiirin jäsenenä on kärkkymässä himoittua robottipäätä.

Voisin viime vuoden tapaan laskeskella myös URSin ja Osuuskumman mahtiprosentteja, mutta kunto ei kasva itsekseen. Lähdenpä siis analysoinnin sijaan ulos kävelemään.

Atoroxin aika, vol. 2015

Atorox-kympit 2014. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)

Atorox-kympit 2014. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)

Arvoisa lukija. On jälleen se aika vuodesta. Atorox-aika.

Atorox-palkinto jaetaan edellisen vuoden parhaalle kotimaiselle spefinovellilla. Homma on kaksivaiheinen, joista nyt on menossa ensimmäinen eli Ehdotukset. Sitä seuraa myöhemmin Äänestys.

Näin se sujuu. Viime vuonna ilmestyi aika helkutin monta novellia. Pari sataa tai niillä main. Niistä kaivetaan ensin esiin sellaiset 20-30 parasta, joiden joukosta sitten äänestetään voittaja. Tervetuloa kaivuuhommiin, siis!

Jos olet lukenut viime vuonna ilmestyneistä lehdistä, antologioista tms. yhdenkin hyvän kotimaisen novellin, nyt on aika toimia. No, aikaa on vajaa viikko, mutta suotta sitä jättää näitä asioita viime tinkaan. Eikä pidä surra, jos ei ole ehtinyt lukea kuin murto-osan ilmestyneistä. Harva niitä kaikkia on lukenut, ja heidät tapaa tunnistaa pitkähihaisista muotipaidoista sekä alati jatkuvasta hihityksestä nurkattomassa huoneessa.

Lehtirintamalla on ollut sellainen perinteinen kuhina. Viime vuonna ilmestyi nivaska alan lehtiä eli Spiniä, Tähtivaeltajaa, Porttia, Kosmoskynää, Alienistia, Usvaa ja Ursulaa. Näiden lisäksi myös muutama muu julkaisu kunnostautui spefin saralla. Näistä en ole montakaan ehtinyt lukemaan, enkä varmaan ehdikään.

Kirjojakin on putoillut tavallisen hätäännyttävään tahtiin. Ei siinä enää keskiverto lukija pysy perässä, enkä pysynyt minäkään. Paljon on lukematta, mutta jonkin verran on myös luettu. Kurkataanpas, mitä julkaistujen novellien listalle on kerinnyt kertymään.

Kokoelmat

Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita (Haamu)
Tätä en edes omista, joten lukematta jää, mutta jos joku muu on tämän hankkinut, peratkaa läpi. Ettei jää hyvät tarinat suotta paitsioon.

Samuli Antila: Rajat ja muita kauheita tarinoita (Kuoriaiskirjat)
Tässä kokoelmassa oli vain yksi aiemmin julkaisematon novelli, Tapulinrakentaja, mutta sepäs olikin aivan perkeleen hyvä Stepanin koodeksiin pohjaava tarina.

Anni Nupponen: Joen jumala (Osuuskumma)
Annin kirja on silkkaa helmeä kannesta kanteen. Ainuttakaan heikkoa juttua ei ole joutunut mukaan. Tämä on vakaa mielipiteeni, vaikka kustantajan edustaja olenkin.

Kari Välimäki: Todensanat (Osuuskumma)
Tätä kirjaa en syystä tai toisesta ole vieläkään lukenut. Jos sen vaikka ehtisi tässä kuluvalla viikolla. Ne Karin stoorit, jotka olen lukenut, ovat olleet varsin nautittavia.

Antologiat

Fantastinen Espoo, 2. painos (ESC)
Kakkospainosta on laajennettu verrattuna ensimmäiseen neljän uuden novellin voimin. Siten minäkin livautin tekstini mukaan. Ykköspainosta en omista, mutta olen kiinnostunut kyllä ostamaan sellaisen, mikäli joku myy. Bibliofiiliydelleen ei kukaan mitään voi. (Eikä pidäkään). Sisältöä olen lähinnä vilkuillut, mutta ehkäpä nuo uudet ehtisi jopa lukea.

Hirviö – aloin nähdä outoja asioista (Kammio ry.)
Sisältää kaksi spefitekstiä. Korkea aika lukea. Ollin novskuja diggailen yleensä aivan kympillä, ja Camillan tekstien taso on jatkanut kipuamistaan yhä vain korkeammalle.

Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaskirjat)
Häärin tässä mukana niin toimittajana kuin kirjoittajanakin, mutta rooleistani huolimatta rohkenen kehaista, että tästä tuli pirun hyvä kirja ja kirjoittajat tykittivät kympillä.

Ja hän huutaa. Splatterpunk-antologia (Tajunta Media)
Mukana ilmeisesti seitsemän spefiksi luettavaa novellia, joista olen lukenut omani. Splatterpunk ei ole itselleni sitä ominta ydinkirjallisuutta, kuten jo antologiaan ujuttamani novelli antaa ymmärtää. Sehän on silkkaa avaruuspulppia. Lukematta jää, jos ei nyt iäksi niin ainakin Atoroxia varten.

Joulukalenteri. 24 jännityskertomusta (REUNA Kustantamo ja kirjakauppa Oy)
Mukana yksi spefi, Tarja Sipiläisen Hohtavaiset. Lukuun.

Luurankomies ja muita kauhutarinoita Villistä lännestä (Kuoriaiskirjat)
Kauhulänkkäreitä. Joskos tämän ehtisin kahlata läpi ennen deadlinea, kun ei se hirvittävän paksu opus ole.

Murhamystiikkaa. Okkulttisia etsivätarinoita (Tajunta Media)
Harmillisesti suurelta osin lukematta. Anu Korpisen novellista diggailin. Mukana myös oma novellini, jonka laajensin raapaleesta 10000-sanaiseksi eepokseksi. Tehkää perässä.

Praedor. Kirotun maan kulkijat (Osuuskumma)
Tämän luin jo oikolukuvaiheessa, ja ne parhaimmat stoorit iskivät lujaa. Nyt pitää kerrata sen verran, että osaan poimia ne ansioituneimmat mukaan. Yhden loistavan muistan suoralta kädeltä, ja se on Erkka Leppäsen Velhon tytär.

Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja (Osuuskumma)
Mukana kirjoittamassa, mukana toimittamassa ja omistan palan firmaa. Mutta sanon silti, että mukana oli joitakin aivan älyttömän maittavia makupaloja. Pari nimetäkseni viskaan kehiin Meresmaan tunnelmallisen Kielolinnan ja Anne Leinosen novellin Tyttö niityllä.

Ja siinähän nuo pääpiirteissään olivat. Novellimääriä en ole laskenut, mutta hitaat lukijat voivat prosessin tässä vaiheessa mennä kyykkyyn ja pysyä siellä. Edes joku, minun seurakseni.

Vaan mites se ehdotusten teko, kun jotain on luettu? Kaksi tapaa. Ensimmäinen on heittää oma ehdokaslista Atorox-vastaavalle mailitse osoitteeseen atorox2015@tsfs.fi, toinen on käyttää ja täyttää lomaketta. Aika loppuu 6.4.

Lopuksi nostan hieman omaa häntääni. (Tämä teko voidaan toki ymmärtää rivolla tai julkealla tavalla, mutta sellaiseksi sitä ei kuitenkaan ole tarkoitettu. Hävetkää.) Listaan omat viime vuonna ilmestyneet novellini, joskin raapaleet jätän luetteloimatta. Ei niillä Atoroxissa pärjätä.

Jestanpoo. Niitähän on yhdeksän.

* Janus (Kosmoskynä 4/2013)
* Kalpean noidan naamio (Murhamystiikkaa)
* Chudakovin aaveet (Ruumiittomat)
* Jake Cannon vastaan veriviholliset (Ja hän huutaa)
* Tuhat kuolemaa (Praedor – Kirotun maan kulkijat)
* Verinaamio (Luurankomies ja muita kauhutarinoita Villistä lännestä)
* Kultainen tulevaisuus (Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista)
* Unto Ryhmykäden tunnustus (Fantastinen Espoo)
* Bibliofiili ja Pahanukke (Usva 1/2014)

Siispä ehdottelemaan hyviä novelleja, ja lukuiloa! (Tai lukupaniikkia, miten vain, kullekin luonnetyyppinsä mukaan.)

Atorox-haaste 1/14: Praedor – Kirotun maan kulkijat

Vaikka kukaan ei pyytänytkään… Atorox-haasteen paluu!

Atorox jaetaan vuosittain fandomin äänestämälle parhaalle spefinovellille. Vuonna 2013 julkaistuista tämä suunnaton kunnia meni Jussi Katajalalle hänen novellistaan Mare Nostrum, joka julkaistiin Osuuskumman kustantamassa antologiassa Huomenna tuulet voimistuvat. Kirjaa saa Holvi-verkkokaupasta niin kauan kuin tavaraa vielä riittää.

Vuodessa julkaistaan niin paljon spefinovellistiikkaa, että vain aivan hardcoreimmat saavat ne kaikki luetuksi. Minä en ole yksi heistä, mutta aina sitä voi yrittää. Koska olisi silkkaa kauhufantasiaa yrittää lukea koko satsi, tai edes merkittävä osa, vasta vuoden vaihduttua, aloitan urakan jo nyt, kun kesäkuuma vielä koettelee lämmönsäätelyjärjestelmää. Tällekin voi sitten naureskella, kun hampaat lyövät loukkua pakkasen kourissa.

Koska haluan innostaa myös muita mukaan lukemaan kivoja tarinoita, esitän lukulistani haasteiden muodossa ja kutsun muut lukemaan novelleja samaan tahtiin. Jos työn alla olevaa julkaisua ei löydy omasta hyllystä, kirjastosta voi kysyä. Jos ei löydy sieltäkään, pyytäkää panemaan tilaukseen. Itse varaan kullekin haasteelle sellaiset kaksi viikkoa.

Kuten on jo käynyt tutuksi, novelleja voi ehdotella Atorox-listalle sitä mukaa, kun saa julkaisuja kahlattua. Tämä hoituu nettilomakkeella. Kun luette kivan stoorin, kliksutelkaa lomake auki ja ehdottakaa HETI. Ette te vuoden vaihduttua enää muista, mikä kutkutti tai miksi.

Praedor_kirotun_maan_kulkijatEnsimmäiseksi kohteeksi heitän Osuuskumman julkaiseman kokoelman Praedor-novelleja. Praedor on Petri Hiltusen kehittämä fantasiamaailma, josta ei vaaroja puutu. Aiheen tiimoilta on ilmestynyt tähän mennessä kolme Hiltusen tekemää sarjakuva-albumia sekä Ville Vuorelan romaani Vanha koira. Nyt Osuuskumma on päässyt liittymään tähän mahtavaan traditioon antologialla Kirotun maan kulkijat.

Praedor – Kirotun maan kulkijat

Sakari Peuranen: Vanha ystävä
Heikki Nevala: Ikuisuuden hinta
Jaakko Alamikkula: Sankarit
Jussi Katajala: Pimeyden meri
Mixu Lauronen: Lumiapinan klaani
Markus Harju: Vihan niityt, vanhat haavat
Juha Jyrkäs: Varjosielu
Arto Koistinen: Borvarian koirat
Anni Nupponen: Tulikyynel
Jani Kangas: Liemien talo
Shimo Suntila: Tuhat kuolemaa
Erkka Leppänen: Velhon tytär

Finncon 2014

Finncon 2014 eli kuinka nähdä maailmankaikkeuden ihmeet alta 20 altarian dollarilla päivässä

Perjantai

Con kuin con vaatii reissuna tietynlaiset puitteet ollakseen edes mahdollinen toteuttaa. Pääsääntöisesti tämä tarkoittaa meidän perheen kohdalla edullista matkaa ja mieluiten ilmaista majoitusta. Yksikin hotelliyö tuppaa maksamaan enemmän kuin raaskin laittaa kirjoihin koko conin aikana. Siksipä olikin oivallista, että majoitus järjestyi paikallisen fanin hoteissa, ja kyydin saimme bensakuluja vastaan kavereilta. Tämä intro sisältää samalla myös loistavan esimerkin siitä, mitä fandom on ja miten se toimii. Olen kiitollinen kaikille osapuolille ja toivon, että voimme puolestamme osoittaa apua ja vieraanvaraisuutta muille joskus tulevaisuudessa. Toki näin olemme jo tehneetkin. Pyörä pyörii.

Perjantaiaamu alkoi perinteisellä, viime hetken juttuja sisältävällä häsläämisellä, jonka järjestelmällisemmät ihmiset epäilemättä välttävät, mutta me emme koskaan. Olikos nyt mukana kaikki signeerattavat kirjat? Entä puhelinten laturit? Lopulta julistin Arrenin kanssa projektin valmiiksi, oli se sitä tai ei. Lähtö kun on kuin novellia kirjoittaisi – täydellisen valmista ei tule ikinä.

Tomin ja Hannen saavuttua haimme kyytiimme vielä Nina Korennon, koska neljällä ihmisellä autossa olisi vielä mahtunut istumaan melko mukavasti. Viimeisen lisäyksen jälkeen tunnelma oli varsin intiimi, mikä sattumoisin on sama, mitä sardiinit tapaavat sanoa, kun purkki avataan. (Tai niin luulen, en syö sardiineja.)

Suunnattoman pitkä matka Turusta Jyväskylään sujui häkellyttävän sutjakkaasti. Ensin pysähdyttiin, kun Tampere oli vielä edessäpäin, sitten Jyväskylään oli enää viisi kilometriä. Epäilen jonkinlaista warp-teknologian käyttöä. Epäilisin muutoin myös Millaa ja Meriä, mutta heidät innoittaneen tyttökaksikon olimme jo ulkoistaneet lähisaariston rantaveteen koko viikonlopuksi. Matkan aikana opimme paljon uutta, kuten sellaisen pikkudetaljin, että Nina puvustaa Kamelotia. Kamelotia! Toisaalta ei pitäisi olla kovin yllättynyt siitä, että vajaat puoli vuotta sitten tavattu ihminen pystyy edelleen pudottelemaan tämänkaltaisia pommeja. Harkitsin hetken kertovani olevani Linnunradan presidentti, mutta päätin pantata tätä faktaa vielä jonkin aikaa.

Nina Korento, professionaali lurjus. Yllätyshyökkäykset ja puvustus tilauksesta. (kuva: Tomi Junnila)

Nina Korento, professionaali lurjus. Yllätyshyökkäykset ja puvustus tilauksesta (kuva: Tomi Junnila)

Perillä majoituimme Casa Eskola-Hirvaseen, jonka julistan parhaimmaksi yöpaikaksi Näsinneulasta pohjoiseen. Aamuisin esimerkiksi oli tarjolla vastajauhetuista pavuista tehtyä espressoa. Asuntokompleksissa oli myös muutama mukulaikäinen yksilö, jotka ymmärsivät Simo-hirviön päälle, ja osasivat myös murista Simo-hirviön luimistelemaan sohvan taakse alta infinitesimaalisen aikayksikön. Se on oikea asenne, sällit!

Dumpattuamme romppeemme pyyhälsimme con-paikalle jättämään kirjakirppiskasseja, sen verran oli taas vuoden aikana ehtinyt tuplakappaleita pesiytyä. Samalla päädyimme vekslaamaan kirppiksen pöytiä ojennukseen ja saatoin luoda ensisilmäyksen tulevaan tarjontaan. Kirppis itse avautui vasta lauantaina, mutta yritteliäs wannabe-suurkeräilijä osaa iskeä myös sivusta ja vaihtureilla sun muilla vekslailuilla homma pääsi alkuun. Muista lähteistä peräisin olevien hankintojen kanssa ensimmäisen päivän saalis olikin jo 16 kirjaa. Hienoimmaksi kaappaukseksi nostan täydellisen sarjan James Blishin ylösmerkitsemiä Star Trek -käsikirjoituksia. Keräilijän kiro on ymmärtää, kuinka vajavainen oma kokoelma onkaan, kun kohtaa kuriositeetin.

Usva-leirin konkarit Markus Harju, Tapio Ranta-aho ja Heikki Nevala (kuva: Anne Leinonen)

Usva-leirin konkarit Markus Harju, Tapio Ranta-aho ja Heikki Nevala (kuva: Anne Leinonen)

Kirppisjeesauksesta suuntasimme Kirjailijatalolle, jossa oli jo ehditty julkistaa STk:n uusi kirjoittajaopas Kummallisen kirjoittajat. Sisältö vaikuttaa todella kovalta ja kansi on älyttömän hieno. Kun pitelin omaa kappalettani näpeissäni, tuli sellainen olo, että nyt jossain on sattunut jokin fiba, kun minutkin on hyväksytty yhdeksi kirjoittajaksi alan menestyneiden kirjailijoiden joukkoon – Anne Leinonen, Saara Henriksson, Miina Supinen, Boris Hurtta, näin muutamia mainitakseni. Ja tietenkin arkkiviholliseni Tuomas Saloranta. Kaikkeen sekin mies ehtii. Jaossa oli myös uusinta Kosmoskynää, jonka kääräisin kokoelmiini. Tämän kaappauksen hohdokkuutta kuitenkin vähentää moraalinen velvollisuuteni maksaa seuran tämän vuoden jäsenmaksu.

Kirjailijatalo oli myös ensimmäinen paikka, jossa saatoin toden teolla kaupitella omaa pientä vihkostani Jake Cannon vastaan veriviholliset. Olin väsännyt niitä neljäkymmentä kappaletta ja optimistisesti ottanut koko nivaskan mukaan, joskin arvelin kantavani ainakin puolet takaisin. Kävi kuitenkin niin, että liki kaikki menivät jo perjantaina, ja olisivatkin loppuneet, jos en olisi jemmannut muutamaa seuraavaa päivää varten.

Kansi: Arren Zherbin

Kansi: Arren Zherbin

Jake-vihkosesta löytyy splatterpunk-antologiassa Ja hän huutaa julkaistun niminovellin lisäksi ainoa Jake Cannon -raapale, sekä tätä julkaisua varten väsätyt hahmoesittelyt Arrenin piirtämine kuvineen. Ensin yritin pohjata esittelyt novellista ilmikäyneisiin tietoihin, mutta jouduin pian toteamaan, että hahmot oli rakennettu silkkipaperista ja hämähäkinseitistä. Tekaisin siis hahmohistoriat parissa tunnissa stetson-menetelmällä, ja tunsin itseni päteväksikin roskakirjailijaksi.

Koko viikonlopun henkilökohtaisena teemana olikin juuri roskakirjailijuus. Sunnuntaiaamuna oli luvassa mestaruusmatsi pahamaineista Tuomas Salorantaa vastaan. Itse olin valmistautunut koitokseen kirjoittamalla tuntikausia. Pahat kielet väittäisivät, että matsin käsikirjoitusta, mutta tämän kiistän mitä jyrkimmin. Sen sijaan kävin korkean paikan leirillä Toisten jumalien luona tutustumassa Kadathin historiaan, geokätköilemässä Kutna Horan pohjattomissa hopeakaivoksissa ja treenaamassa pulmanpoistajien taistelutaktiikoita Alfakompleksin onnellisuutta huokuvassa ympäristössä. Viimeisessä mukana oli kelpo lauma selkäänpuukottavia pettureita, jotka teloittivat kloonini jokaisen sopivan tilaisuuden tullen. Kuten myöhemmin kävi ilmi, se se vasta olikin hyödyllistä treeniä.

Kirjailijatalolla tapasin monia kirjallisesti suuntautuneita tuttuja ja tovereita, joita pääsee tapaamaan turhan harvoin. Erityisen ilahduttavaa oli treffata vihdoinkin ulkosavolainen ranskatar Minttu, johon tähänastiset kontaktit ovat hoituneet vain nettiä pitkin. Mutta kuten tavallista, käytössä ollut aika per ihmispopulaation koko takasi sen, että kommunikaatio koostui lähinnä viuhtomisesta ja moikkailusta, ja Jake Cannonin kauppaamisesta. Usva-leiri on se paikka, johon mennään keskustelemaan kirjallisuudesta ja visioimaan houreisia antologia-ideoita, laajat scifitapahtumat sopivat lähinnä säntäilyyn. Lopulta ryhmäpaine kampesi minut kohti ruokamestaa.

Kuvassa Tero Ykspetäjä, joka aikanaan tutustutti minut laajempaan fandomiin Viikinsaaren kesäretkellä 1996. (kuva: Anne Leinonen)

Kuvassa Tero Ykspetäjä, joka aikanaan tutustutti minut laajempaan fandomiin Viikinsaaren kesäretkellä 1996. (kuva: Anne Leinonen)

Perjantain ilta oli pyhitetty Sohwissa notkumiselle. Yhytimme Aavetaajuuden porukat nurkkapöydästä, ja siellähän se halvatun Salorantakin keekoili kuin paraskin roskakirjailija. Siinä sitä vähän haastettiin, mutta eipä vielä silloin jaksanut mesota sen enempiä. Tässä vaiheessa haltuuni siirtyi Hei, Rillumapunk! -antologian previkkapalikka eli Boris Hurtan novellista tehty vihkonen Ainahan on maksettava, eikös juu? Tilata voinee edelleen, Aavetaajuuden verkkokaupan kautta, vaikka jossain vaiheessa aika loppuu, kun antologia putkahtaa painosta. Kollektööreille tiedoksi, että vihko kuuluu myös Kamala ukko -sarjaan numerolla 39.

Päivän höynäytyspalkinto menee Hannu ”Tiberius” Pajuselle, joka puhui minut mukaan pöytälätkäliigaan, jonka poissaolevaksi mainittu Pasi Vihinen voitti, kuten tapoihin kuuluukin. Omat matsini päättyivät tappioon, paitsi yksi, josta tuli tasapeli. Menestykseni näissä voisi olla parempi, jos pelaisin hiukan useammin kuin Finnconkampenissa, mutta luultavammin ei. Ja onhan minulla jo meriittiä pelin saralla, joskus vuosituhansia sitten Hannun järkkäämässä turnauksessa vein kotiin ”maali-imuri”-palkinnon.

Pasi Vihinen pitää Finnconkampenin kiertopalkinnon vielä vuoden lisää. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Pasi Vihinen pitää Finnconkampenin kiertopalkinnon vielä vuoden lisää. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Lopulta minä, Arren ja Nina päätimme lopettaa illan osaltamme ennen kuin ilta lopettaisi meidät. Yöunet olivat jääneet kultakin varsin vähiin ja tulevien koitosten tiedettiin vaativan vielä raskaat verot. Ja heti kolmen kilometrin reippailun jälkeen pääsimme majapaikkaamme. Suihkunhuljautuksen jälkeen järkiveto olisi ollut yöpuulle vetäytyminen, joten luonnollisesti en tehnyt niin. Sen sijaan ryhdyin kirjoitushommiin, täsmällisemmin roskakirjoitushommiin. Sunnuntain battlessa oli määrä lukea jonkin uuden tarinan alku, ja jossain vaiheessa sekin piti kirjoittaa. Jäivätpä nekin yöunet sitten nirkosiksi.

Tyhmästä Shimosta kärsii koko Shimo, kuten tapaan sanoa.

Lauantai

Lauantaiaamu koitti kovin aikaisin, mutta minkäs teet, kun kirjakirppis aukeaa kymmeneltä. Heräämisen tuskaa tosin helpotti mainio aamiainen, sen kun käveli valmiiseen pöytään. Reitti yliopistolle olikin jo käynyt tutuksi edellisen illan taivaltamisen myötä, ja hämmästyttävästi menomatka tuntui merkittävästi lyhyemmältä huolimatta ylämäestä yliopiston suuntaan. Oma suuntavaistoni on surullisen kuulu heikosta suoristuskyvystään, joten jäi Arrenin harteille navigoida kolmikkomme perillä. Ja hyvinhän se sujui. Minun johdollani olisimme päätyneet Tampereelle, tai Alfa Centauriin, kumpi onkaan kauempana.

Ensimmäinen tunti paloi kirpparilla. Uusia kirjoja oli ehtinyt ilmestyä paikalle ja kirjavirta sisään jatkui koko aamupäivän. Siinä on bibliofiilin syytä olla silmämuna kovana, ettei hyvä kaappaus livahda ohitse. Ja kyllähän minä sisääntulevista pinoista suoraan rohmusinkin. Tällaista käytöstä muuten siedetään varsin hyvin, jos samalla tarjoutuu kantamaan kirjoja oikeaan paikkaan ja muutenkin jeesailemaan.

Ihmiskunnan vihollinen tulevaisuudesta. Vieressä Cylon. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Ihmiskunnan vihollinen tulevaisuudesta. Vieressä Cylon. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Yhdessä vaiheessa, ja minähän siis palasin kirjapöytien ääreen pitkin viikonloppua moneen otteeseen, Boris Hurtta lähti oppaakseni bongaamaan obskuurimpia löytöjä. Kovin paljon ei sillä keikalla jäänyt haaviin, lähinnä Alexander Beljajevin Amfibi, joka on vanhaa neukkuscifiä ja Moskovassa painettu. Sisäliepeen mukaan vuonna 1884 syntynyt Beljajev oli jo nuorena poikana visionääri ja haaveili ihmisen oppivan lentämään kuin lintu. Nämä kokeilut päättyivät selkäranganmurtumaan. Mundaani tulkinta opetuksesta lienee, että älä hyppää korkealta. Arthur Dent sanoisi, että hyppää vain, mutta älä osu maahan. Minä suosittaisin antigravitaatiovyön käyttöä.

Elizabeth Bear, oikealla haastattelija Sari Polvinen. (kuva: Shimo)

Elizabeth Bear, oikealla haastattelija Sari Polvinen. (kuva: Shimo Suntila)

Ensimmäinen ohjelma, johon kirjamanialtani ehdin, alkoi klo 13. Sari Polvinen haastatteli kunniavieras Elizabeth Bearia, jolta en ollut lukenut mitään. Sikäli hölmöä, että novelleja on käännetty ainakin Porttiin. (Viittaan aiemmin käyttämääni sanontaan.) Eipä niinkään, että asiaintila olisi haitannut esityksestä nauttimista. Bear vaikutti kirjailijalta, jonka kirjoista minä varmaan diggailisin aika kympillä. Nyt kun nimi on muistissa, voin ryhtyä etsimään kirjoja antikoiden laareista, tai ehkäpä Worldconista löytyy hyviä diilejä.

Seuraavaksi suuntasin Kirjailijatalon kellariin kuuntelemaan Boris Hurtan luentaa. Yleisö ei ollut valtaisa, mutta valikoitunut. Vähintäänkin osalla meistä oli jo aiempaa kokemusta Boriksen taidoista iskeä tarinaa, Usva-leireiltä ja muualta, enkä usko kenenkään meistä pettyneen. Siellä me istuimme pimeässä, vain portaikon valo kajastaen, ja Boriksen otsalamppu, joka kourassaan hän luki runoja, novelleja ja krapuja. Kahdesta tunnista käytettiin yksi ja rapiat, mutta sen verran rapiat, että seuraava suunnitelmissa ollut ohjelma oli jo ehtinyt alkaa. Juoksemaan en silti sortunut, hiki tuli pintaan jo kävellessäkin.

Kauhukirjailija Boris Hurtta pelottelee nuorempiaan kellarissa. (kuva: Shimo)

Kauhukirjailija Boris Hurtta pelottelee nuorempiaan kellarissa. (kuva: Shimo Suntila)

Pyrkiessäni sisään kuulemaan Markku Soikkelin, J. Pekka Mäkelän ja kunniavieras Hannu Rajaniemen jutustelua avaruuden tiimoilta aikeeni torppasi järkkäri, joka väitti salin olevan täynnä. Onneksi jäin aulaan lonnimaan ja huomasin parin minuutin kuluessa useammankin ihmisen vain kävelevän sisään luentosaliin kuin hollitupaan. Silpaisin muiden perään eikä tällä kertaa kukaan asettunut tielleni. Sisällä muutama katsoja seisoskeli seinustoilla, mutta olipa joka rivillä paikka tai kaksi täyttämättäkin, eli ovella ilmoitettu tilanne ei pitänyt täysin paikkansa. Eturivin paikan vapauduttua loikkasin kärppänä valtaamaan sen. Ehdin kuulla keskustelua aiheesta, jonka olin Soikkelille vinkannut, eli warp-ajon käytännönmahdollisuuksista. Valoa nopeampi liikkuminen on ollut kovan scifin piirissä huuhaahuttua jo Einsteinin ajoista lähtien, mutta nyt NASA kehittää jonkinlaisella vakavuudella ajolaitetta, josta tulee parhaiten mieleen Enterprise. Rajaniemen mukaan periaatetasolla avaruuden poimuttaminen on sinänsä mahdollista, mutta Alcubierren moottori kaipaisi toimiakseen eksoottista materiaa, ja tällä hetkellä sitä ei ole saatavilla tarvittavia määriä. Myös ihmiskunnan seuraavista etapeista keskusteltiin. Marsiin ollaan menossa, ja siinä roboteilla tulee olemaan iso osuus. Ne ehkäpä jopa rakentavat valmiiksi tukikohdan, johon ihmissiirtolaiset sitten asettuvat. Myös Venukseen voitaisiin pykätä tukikohtia, lähinnä leijuvia kaupunkeja, jotka kelluisivat kultakutrivyöhykkeellä kilometrien korkeudella planeetan pinnasta. Yleisökysymysten kohdalla halusin tietää, mitkä ovat parhaimmat kohteet sisäplaneettojen jälkeen. Panelistit nostivat esiin etenkin Jupiterin ja Saturnuksen kuut, ja niiden joukosta erikseen Europan ja Enceladuksen. Samalla tuli sivuttua budjetteja: suunnitteilla oleva luotain, jonka on määrä lentää Enceladuksesta sinkoutuvien vesisuihkujen läpi etsien elämää, on hinnaltaan sellaiset 50 miljoonaa dollaria. Herää kysymys, mitä kaikkea löytäisimme ihan omasta aurinkokunnastamme sotilasbudjettien kokoisilla satsauksilla avaruustutkimukseen.

Klo 16 olisi ollut kaikkien aikojen viimeinen bimbopaneeli, The Final Cuntdown, mutta jono oli mittava jo avaruuspaneelin päättyessä, ja toisaalta niskassa oli vakava velvoite osallistua Atoroxin jakoon. Olinhan minä viskellyt Atorox-haasteita kymmenen kappaletta kuukausien kuluessa, vaikkakin saamani palautteen, tarkemmin sanottua saamatta jääneen palautteen, perusteella haasteet eivät ketään kiinnostaneet. Toisekseen minut oli nimenomaisesti kutsuttu paikalle, koska olin päässyt kymmenen parhaan joukkoon. Elämäni ensimmäinen kerta, sitä lajia. Ehdokkaiksi päässeistä Prestonin keikka ja Valkean naisen palvelija olivat jääneet top kympin ulkopuolelle, mutta Portin kirjoituskilpailussa kolmannen sijan saavuttanut novellini Milla ja Meri pääsi Atoroxissa kakkoseksi! Siitä ei voi enää parantaa ilman, että kävelee robottipään kanssa lavalta. Tuntuu hienolta, että olen onnistunut kirjoittamaan novellin, josta niin moni lukija on pitänyt niin kovasti. Kai tässä täytyy aidon vakavissaan harkita sen Milla ja Meri -romaanin kirjoittamista. Tai mitä siitä nyt sitten tuleekaan.

Atorox-kympit. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)

Atorox-kympit. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)

Haluan tässä vielä erikseen onnitella jokaista top kymppiin päässyttä, ja erityisesti Jussi Katajalaa voitostaan! Jussi on niin monena vuonna keikkunut aivan kärkisijoilla ja on muutoinkin sen tason kirjailija, että tämä lopputulos oli kertakaikkisen vääjäämätön. Tässä vielä kymmenen parasta listana:

1. Jussi Katajala: Mare Nostrum (Huomenna tuulet voimistuvat)
2. Shimo Suntila: Milla ja Meri (Portti 2/13)
3. Miikka Pörsti: Raportti. Mikä johti operaatio Tähtivaeltajan epäonnistumiseen? (Tähtivaeltaja 4/13)
4. Leila Paananen: Ausa ja erakko (Kultakuoriainen #6)
5. Tero Niemi: Lorelein laulu (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
6. Tero Niemi ja Anne Salminen: Rovaniemen kuilu (Hurtan koodeksi)
7. Jussi Katajala: Jotta taidat suomen kielen (Ajan poluilla)
8. Magdalena Hai: Siivekäs mies Isaac (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
9. Anne Leinonen: Falachustin talossa (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
10. Anne Leinonen: Tuonenkalma, surmansuitset (Kuun pimeä puoli)

Tuplasaavuttajia listalta löytyy huimat kolme. Jussin lisäksi myös Anne Leinonen ja Tero Niemi onnistuivat kaksoiskeikassaan, Tero tosin toisen novellinsa tapauksessa yhdessä kumppaninsa Anne Salmisen kanssa. Jos tiimipuolikkuus lasketaan, Osuuskumman kirjailijoilla on hallussaan kymmenestä sijoituksesta kahdeksan. Tämä kertonee jotain, jostain, mutta päätyisin epäilemättä samoihin lopputuloksiin kuin ehdokaslistaa analysoidessani. Osuuskumma tuntuu keräävän riveihinsä sellaisia, jotka suhtautuvat kirjoittamiseensa varsin vakavasti ja ovat valmiit panostamaan paljon hioakseen taitonsa mahdollisimman teräviksi. Yllä listatuista Leila Paananen ja Miikka Pörsti eivät kuulu Osuuskummaan (Anne Salmisen lisäksi).

Atorox-voittaja Jussi Katajala (kuva: Magdalena Hai)

Atorox-voittaja Jussi Katajala (kuva: Magdalena Hai)

URS-kollektiivi puolestaan valtasi sijoituksista puolet, Jussi kärjessä ja minä Anne Leinosen kanssa peesissä. URS on Osuuskummaa kutakuinkin vuoden vanhempi ja jatkaa vahvana, vaikka julkaisukanavat taustalla muuttuvatkin.

Myös oma, turkulainen yhteisöni Paikallinen kirjoittajapiiri menestyi huomattavan hyvin, sillä Leila nappasi nelospaikan mainiolla novellillaan Ausa ja erakko. Kaiken kaikkiaan olen onnekas kuuluessani näin moneen jengiin, joiden joukoissa saan usutettua itseäni kirjoittamaan aina vain lisää, ja aina vain paremmin, koska heikkoudet jäävät aina jonkun hampaisiin.

Kello viiden teen aikaan olisi ollut parikin juttua, kuten Vuori-kirjan julkkarit ja viralliset naamiaiset, mutta siinä kohdin oli myös velvoitteita, joten istuuduin Osuuskumman pöydän taakse kauppaamaan kirjoja. Jonkin verran porukkaa kulki ohi ja muutama kauppatapahtuma syntyikin, mutta salissa istuville ihmisille on hankala myydä. Sain sentään seurailla naamiaisjoukon ohimarssia esiintymään, ja naapurinojatuoleilla kävivät seuraa pitämässä kirjailijat Hurtta ja Nina Korento. Puvut olivat suorastaan huimia! Ehkäpä minulla ei olisi ollut jakoa sillä asulla, jota olin kaavaillut käyttäväni. Foliosta ja pahvista väsätty H-kirjain otsaan teipattuna. Karvan verran yli kuuden jätimme vihdoin con-rakennuksen taaksemme ja lähdimme syömään.

Hellboy ja Lorne! Kuvassa tiettävästi myös Petri Hiltunen ja Hannele Parviala. (kuva: Markku Lappalainen)

Hellboy ja Lorne! Kuvassa tiettävästi myös Petri Hiltunen ja Hannele Parviala. (kuva: Markku Lappalainen)

Olimme jo ohittaneet Kirjailijatalon, kun puheeksi nousi Vuoren julkkarit ja miten minun oli ollut aie poiketa siellä matkallamme syömään. Siinä kohtaa, häpeän tunnustaa, liha oli heikko. Koko päivän murkina aamupalan jälkeen oli ollut pari voikkaria Green Roomissa ja verensokeri oli putoamassa kuin neutronitähti tapahtumahorisonttiin. Sellainen tilanne paitsi aiheuttaa ärtymystä voi myös laukaista päänsäryn, ja migreenihtävän hedarin tahdoin välttää kaikin keinoin. Hetken emmittyäni päätin jatkaa muun joukon mukana ja hankkia murkinaa mitä pikimmin. Jos joskus, tällä kertaa sanonta ’helpommin sanottu kuin tehty’ osoittautui olevan paikallaan.

Valitsimme ravintolan nimeltä Salsa Orkidea ja valtasimme kymmenen hengen pöydän. Meidän perässämme tuli ensin yksi kahdeksan hengen joukkue, ja sen perään tuhannesti kirotun Salorannan posse. Tuomas sentään ymmärsi oman parhaansa ja tunnusti tappionsa syömäkisassa viemällä joukkonsa toisaalle, mukamas tulisemman ruoan perään, ja tämä olikin illan epäilemättä fiksuin veto. Alimiehityksellä toimiva henkilökunta kävi ensin ottamassa tilaukset meidän jälkeemme tulleelta seurueelta ja heti puolen tunnin kuluttua meiltä. Siitä vielä kesti ihan oma aikansa ennen kuin ruoka varsinaisesti saapui ja saatte arvata kolme kertaa, kenen ruoka tuli viimeisenä (kahta ensimmäistä arvausta ei lasketa).

Kannen kuva: Arren Zherbin

Kannen kuva: Arren Zherbin

Odotuksen tuskaa lievensi fiksu keskusteluseura. Olihan pöydän toisella puolella myös Kirjavan Satu ja Jan, mutta shown varasti heidän tylypahkaikäinen tyttönsä Taika, joka vinkkaili kiinnostavia kirjoja minkä ehti. Keskustelimme myös mangasarjoista. Kaiken päätteeksi en voinut muuta kuin kaivaa repustani viimeisen kappaleen kirjaani Sata kummaa kertomusta, ja lahjoittaa sen innokkaalle kirjamaanille. Pääsin tällä teolla hyvään seuraan, sillä myös George R. R. Martin on lahjoittanut hänelle kirjan.

Niin, tosiaan. Nyt ensimmäinen painos on loppu niin minulta, kustantajalta kuin Aavetaajuudeltakin. Sata kummaa kertomusta on myyty loppuun. Pariin hajakappaleeseen voi törmätä turkulaisissa antikvariaateissa, joista kirja myös on ajoittain loppunut tykkänään. Siksipä onkin mitä oivallisinta, että heinäkuun ajan e-kirjaa saa täysin ilmaiseksi Aavetaajuuden verkkokaupasta.

Pizza oli kohtalainen ja iso, mutta upposi pötsiin yleisön epäilyistä huolimatta aika hujauksessa. Henkilökunnan vähyys ei ollut sinänsä henkilökunnan syy, joten lahjoitin Atoroxin jaossa saamani kukan tarjoilijalle. Iltamenoissa kukka olisi vain nuhjaantunut, nyt se toivoakseni pääsi framille jossain. Matka iltabileisiin kulki kavereiden hotellihuoneen kautta, mutta myöhäisestä ajankohdasta johtuen visiitti oli lähinnä kvanttimekaaninen käväisy.

Juha Jyrkäs, Sähköväinö (kuva: Tomi Junnila)

Juha Jyrkäs, Sähköväinö (kuva: Tomi Junnila)

Iltaohjelma oli paikassa nimeltä Musta kynnys, ja ilokseni voin kertoa, etten nimestä huolimatta kompastunut mihinkään koko iltana, ellen sitten omaan näppäryyteeni. Sähkökanneltaja Juha Jyrkäs promosi sunnuntaiaamun tiukkaa koitosta viimeisen roskakirjailijan tittelistä ja kysyi, että haluaisimmeko minä ja Tuomas ehkä sanoa jotain toisillemme ennen ottelua. No rumaksihan se meni, tuli paukutettua suuta puolin ja toisin, kunnes Tuomas totesi että puheet riittäköön ja tempaisi seinän vierestä pehmomiekan. Minkä sitä siinä tilanteessa mahtaa, pakko oli puolustautua ja tarttua miekkaan myös itse.

Tilanne ei ollut vähäisimmässäkään määrin uhkaava. Viime vuonna ottelin syntymäpäivilläni Tuomasta vastaan jokusenkin erän ja voitin matsit varsin helposti. Niin nytkin! Muutamassa sekunnissa kirjailija Saloranta oli polvillaan kuin paraskin Setin palvoja, mutta jotain hän oli sentään oppinut. Lähinnä petollisuutta, kataluutta ja halpamaista huijausta! Ennen kuin tiesinkään, jotain jysähti niskaani ja sen jälkeen iskuja sateli niin, että päässä pyöri. Ilman lasejani en nähnyt mitään ja joka puolelta tuli lyöntejä. Tuomaksen kannattajajoukot olivat saapuneet pelastamaan mestarinsa. Jälkikäteen sain selville, että Tuomaksen lisäksi tähän nelihenkiseen löylytykseen osallistuivat Markus Harju, Aleksi Kuutio ja Nina Korento. Nina! Olen järkyttynyt. Kaikkien niiden iltojen jälkeen, kun käytin aikaani ja annoin hänelle palautetta hänen novellistaan. Kiittämättömyys on maailman palkka, en muuta sano! No, ehkä olisin voinut välillä jotain novellin kohtaa kehuakin, mutta minä kuulun koulukuntaan, jonka mukaan kaikki, mistä en tekstissä huomauteta, on ok.

Sillä hetkellä en kuitenkaan tiennyt missä mentiin, vaan putosin kanveesiin. Hämärästi kuulin Tuomaksen uhoavan mikkiin, että minun olisi parempi olla näyttäytymättä aamulla matsissa, sen jälkeen Nina ja Markus kiskoivat minut tolpilleni ja raahasivat yleisön läpi. Tomi kuvasi tilanteen kehittymisen ja laittoi todistusaineiston myöhemmin illalla YouTubeen.

Paha pari, Tuomas ja Nina (kuva: Tomi Junnila)

Paha pari, Tuomas ja Nina (kuva: Tomi Junnila)

Siitä sitten ilta lutviutui eteenpäin. Otatin Henry Söderlundilla uuden Everything Is Better with Goggles -kuvan itsestäni pidemmällä parralla, ja majoituin ulkoterassin laitimmaiseen nurkkaan nuolemaan haavojani. Pitkin iltaa seura vaihtui moneen otteeseen, Tuomaskin kävi istuskelemassa ja räyhäämässä, mutta selostajamme Jyrkäs piti huolen, ettei kukaan enää äitynyt tukkanuottasille sinä iltana. Kepulikonstejakin haettiin, kyberpunk-antologiasta tuttu Arto Koistinen tarjosi minulle karpalolonkeron salmiakkipommilla ilmeisenä aikeenaan heikentää aamun taistelukuntoani, mutta muut eivät lähteneet leikkiin mukaan ja tuo suunnitelma nyt olisi tarvinnut tuekseen toistoa.

Paikallinen kirjoittajapiiri. Shimo selittää jotain suurta ideaansa. Muiden reaktiot vaihtelevat. Nina: "Niin just, ihan varmaan." Gen: "Ei vois vähempään kiinnostaa." Arren: "Mitä, eikä, onpa kauheeta." Hanne seuraa varovaisen toiveikkaana tilannetta ja Camilla on viisaasti kätkenyt ilmeensä. (kuva: Tomi Junnila)

Paikallinen kirjoittajapiiri. Shimo selittää jotain suurta ideaansa. Muiden reaktiot vaihtelevat. Nina: ”Niin just, ihan varmaan.” Gen: ”Ei vois vähempään kiinnostaa.” Arren: ”Mitä, eikä, onpa kauheeta.” Hanne seuraa varovaisen toiveikkaana tilannetta ja Camilla on viisaasti kätkenyt ilmeensä. (kuva: Tomi Junnila)

Jossain vaiheessa Paikallinen kirjoittajapiiri oli vahvasti läsnä. Itseni lisäksi pöydästä löytyivät Arren, Hanne, Camilla, Nina (se petturi) ja laitajäsenemme Gen, joka ei ole vielä päässyt yhteenkään kokoontumiseen. Puhuimme kertaalleen jo hyytyneestä antologiaideastamme ja päätimme toteuttaa sen. Aiheeksi valikoitui piraatit, mikä oli jälkikäteen havaittuna sikäli onnetonta, että Osuuskumma on jo työstämässä täysin vastaavaa projektia, joten joudumme keksimään uuden aiheen. Kaikenlaisia idiksiä sinkoili ilmassa, mutta Zarquon minut periköön jos yhtäkään niistä muistan.

Jos en esitä parasta oranki-imitaatiotani, tätä tilannetta ei voi järjellisesti selittää. (kuva: Tomi Junnila)

Jos en esitä parasta oranki-imitaatiotani, tätä tilannetta ei voi järjellisesti selittää. (kuva: Tomi Junnila)

Syntymäpäiväsankari Toni Jerrmankin pysähtyi toviksi jutustelemaan. Puhuimme arvosteluista ja millaisia niiden tulisi olla Tähtivaeltajan kannalta. Esimerkiksi seuraavaan numeroon toimittamani arvostelut M. John Harrisonin Tyhjyydestä ja Helena Wariksen Vuoresta saivat kovin erilaiset tuomiot. Tyhjyyttä Toni kiitteli, että olin onnistunut kiteyttämään monia vaikeita seikkoja yksinkertaiseksi esitykseksi, mutta Vuoren arvostelu oli taas aivan liian blogihenkinen. Käyttämäni ilmaisu sopi Tonin mukaan Routakotoon loistavasti, mutta oli kovin huono Tähtivaeltajan käyttöön, ja arvosteluni olikin vaatinut paljon editointia. Tämän jälkeen toivoakseni osaan kirjoittaa paremmin nimenomaan Tähtivaeltajaan sopivaa tekstiä suoraan, kun sinne kirjoitan. Odotankin jo seuraavaa satsia innolla. Splatterpunk-antologian Toni teilasi ja nimitti sitä pohjanoteeraukseksi. Minun oli hankala olla mitään mieltä, sillä en ole kirjaa itse vielä lukenut. Myöskään siinä julkaistu Jake Cannon -novellini ei saanut kiitosta ja se oli Tonin mielestä heikoimpia esityksiäni. Myöhemmän pohdinnan ja Arrenin kanssa käydyn analyysin jälkeen ymmärrän kyllä miksi. Olin ottanut esikuviksi vanhat avaruuspulpit ja käyttänyt juuri niin suoraviivaista juonta kuin tusinakynäilijät vuosikymmeniä sitten. Hahmot olivat turhankin ohuita eikä juonessa ollut syvyyttä. Tribuuttina novellia voi siis pitää onnistuneena, mutta se ei tee siitä hyvää luettavaa. Tämä on seikka, joka on pidettävä mielessä seuraavaa Jake Cannon -novellia työstäessäni.

Toni Jerrman ja synttärikakku. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Toni Jerrman ja synttärikakku. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Tonin saapuessa sattui huvittuneisuutta herättänyt tapaus. Nimitin Tonia legendaksi ja esittelin hänet nimeltä toisella puolellani istuneelle Ninalle, joka on fandomissa uusi eikä siis mitenkään voi tuntea kaikkia. Nina kysyi rempseästi, että mitäs Toni sitten on tehnyt. Tämä, sekä Tonin vastaus ”en mitään”, aiheutti spontaania, remakkaa ääneen hymyilyä. Kaikki tapahtui hyvässä hengessä, ja selostin Ninalle heti perään muutamin sanoin, miksi Tonia voidaan pitää varsin tunnettuna ja merkittävänä henkilönä fandomimme piirissä. Myönnän nauraneeni itsekin, koska onhan nyt ajatus siitä, että joku ei tuntisi Toni Jerrmania edes nimeltä, aika hassu. Ainakin sellaisen mielestä, joka itse on ollut mukana kohta kaksi vuosikymmentä.

Jäin kuitenkin pohtimaan tapausta jälkikäteen. Miten joku Ninaa ujompi fandom-tulokas olisi kenties reagoinut (tosin alkutilannekin olisi ollut toisenlainen)? Siitä lähdin aprikoimaan sitä, miten helposti lähestyttävä fandom ylipäätään on, ja miltä se näyttää ulkopuolelle. Muistan ensimmäisen käyntini Turun mafiassa Kirjakahvilassa Leilan kanssa joskus 93-94, emmekä me tunteneet ketään. Siltä erää poistuimme jonkin ajan kuluttua huomioimattomina ja palasimme vasta vuoden – kahden päästä TSFS:n videoiltoihin.

Sosiaalisesti aktiiviset on helppo heittää jengiin mukaan yhden viikonlopun aikana, mutta miten esitellä koko valtava fandom-kirjo jollekin hiljaisemmalle? Mistä tällainen hiljainen tulokas tietää, keneltä kannattaa kysyä? Star Wars Galaxies -pelissä jokainen muiden avittamisesta kiinnostunut sai laitettua itselleen (HELPER)-tägin päälle. Coneissa voisi olla käytössä jokin itsensä selittävä rintanappi tai muu vastaava samaan käyttöön. Olisi helppoa bongata tyypit, joille puhumalla pääsisi alkuun, mukaan johonkin pöytäseurueeseen ja samalla tutustuisi kokonaiseen liutaan mielenkiintoisia ihmisiä. Minä ainakin pitäisin sellaista tägiä, joskin saattaisin jemmata sen siksi aikaa, kun käyn systemaattisesti läpi kirjakirpputoripöytiä. Moni on koittanut tervehtiä kirjavimman aikana, mutta harva kahta kertaa. Tai mistäs minä tiedän, en kiinnitä silloin ihmisiin huomiota.

Iltabilepaikka oli hyvä tilaisuus bongailla naamiaisasuja uudemman kerran. Esimerkiksi Petri Hiltusen ja Hanne Parvialan asut olivat jälleen kerran kymppiluokkaa! Etenkin Petrin Hellboy-kostyymin hansikas oli vaikuttava. Hemmetti kun siitä pitäen on poltellut tarve lukea kaikki Hellboyt, BPRD:t ja muut taas uusiksi. Ja itseltäni löytyy vain suomialbumi. Oli sääli, joskin marginaalisesti ymmärrettävää, että Pupupojat vaihtoivat conin jälkeen siviiliin. Myös Emma Frost oli vaikuttava.

Lauantain puolella sattuneisiin asioihin kuuluvat myös Nova ja Kosmoskynä-palkinto. Jälkimmäinen on elämäntyöpalkinto ja se jaettiin nyt Pasi Karppaselle. Pasi on ollut, ja on edelleen, varsinainen työmyyrä, joten STk:n hallituksen valinnalle on helppo nostaa malja. Hienoa Pasi!

Nova-voittajia: Vasemmalla Anu ja Eero Korpinen. (kuva: Magdalena Hai)

Nova-voittajia: Vasemmalla Anu ja Eero Korpinen. (kuva: Magdalena Hai)

Novassa en päässyt top kymppiin, pääsääntöisesti siksi, että viime vuonna tein kaikkeni sulkeakseni itseni kilpailun ulkopuolelle – ja onnistuin! Sääntöjen mukaan osallistua saavat ne, jotka eivät ole julkaisseet omaa kirjaa, ja Sata kummaa kertomusta varmisti, etten enää koskaan jännitä sitä, pääseekö novellini esiraadilta eteenpäin. Vuoden 2013 skabassa ei päässyt (vuonna 2012 sijoituin kahdeksanneksi). Sen sijaan Anu ja Eero Korpinen keräsivät glooriaa. Heidän yhteisnovellinsa päätyi kahdeksanneksi ja Anu nousi omalla novellillaan kisan kakkoseksi! Loistavaa! Diggailin jo Anun tarinasta Murhamystiikassa, ja kummallakin kirjoittajalla on näppinsä mukana toimittamassani (tulevassa) Rillumapunk-antologiassa, joten Nova-tekstejä lukemattakin voin jo ennustaa kummallekin menestyksekästä tulevaisuutta kirjoittamisen saralla. Oli kiva törmätä myyntitiskillä edes ohimennen. Eero on aivan kuin nykypäivän viikinki! Onnittelut myös muulle kärkikaartille!

Jos perjantai olikin katkennut lyhyeen, lauantai venyi pidemmälle kuin olisi ehkä ollut viisasta ottaen huomioon, että ensimmäinen oma ohjelma oli tosiaan kymmeneltä aamulla. Joskus kahden hujakoilla suuntasin kohti kilometrien päässä siintävää yöpaikkaa Arrenin ja Ninan (petturi!) seurassa. Meillä kaikilla oli ollut hyvä ja hauska ilta, mutta etenkin Ninalla myös produktiivinen. Hän jakeli käsintehtyjä käyntikortteja, verkostoitui ja tapasi kansainvälisesti kuuluisia ohjaajia, joiden kanssa keskusteli puvustamisesta ja mahdollisista työtilaisuuksista. No, viimeinen on hieman liioittelua. Ohjaajia oli vain yksi.

Sunnuntai

Tittelin kohtalo ratkeaa Finnconissa sunnuntaiaamuna 13.7. kukonlaulun aikaan eli kello 10. Shimo Suntila ja Tuomas Saloranta kohtaavat eeppisen kataklysmisessä bofferikaksintaistelussa, jonka tuomaroi Anne Leinonen ja selostaa säkenöivä Sähkö-Väinämöinen, Juha Jyrkäs. Cromin ja Cthulhun nimeen, tätä älä jätä väliin!

Voiko viiden tunnin yöunilla lähteä pirtsakasti mättämään bofferilla turpaan? No totta kai voi! Etenkin kun pohjalle on nautittu jälleen vastajauhettua kahvia ja lettuja mansikoiden kera.

Olimme perillä hyvissä ajoin. Mukanani jouduin raahaamaan jopa viittä miekkaa, koska taistelun tuoksinassa voivat aseet hajota sotureita ennen. Pikku hiljaa alkoivat ihmiset valua paikalle. Juha selostamaan, Anne Leinonen tuomaroimaan, Tuomas ottamaan nekkuun. Nina oli tullut meidän mukanamme ja Markus Perhanankin huomasin saapuneen. Kuutio sentään loisti monitahoisesti poissaolollaan, oli varmaan jossain salissa ihmettelemässä, mitä suomispefiä sitä kannattaisi kääntää venäläisille markkinoille.

Taistelutanner oli valittu huolella. Ei sisällä salissa voi mitään väkivaltaista vääntöä järjestää, nurmikenttä sen olla pitää. Rise Pohjola pystytteli kameraa. Yleisöäkin alkoi haahuilla paikalle. Olisikohan siellä kolmisenkymmentä katsojaa ollut, vaiko enemmän? Ajankohta huomioiden väkimäärään ei auta olla kuin äärettömän tyytyväinen.

Anne kertoi yleisölle säännöt. En juurikaan kuunnellut, ei tässä ensimmäistä kertaa oltu miekkamittelössä. Olisi kenties kannattanut kuunnella. Vasta matsin aikana minulle selvisi, että tämä tuomari huomautti myös iskuista selkään. Vuosikausien ankaran treenin sähäköittämät reaktiot takasivat sen, että aina päästyäni vihollisen kömpelyyden vuoksi tämän selustaan rankaisin välittömästi ja armottomasti iskulla suoraan lapaluiden väliin. Onneksi tästä ei syntynyt suurta ongelmaa, huomautuksia vain.

Sääntöjen jälkeen Jyrkäs esitteli tapahtuman, ja toiston uhallakin kerron vielä omin sanoin, mistä koko jutussa oli kysymys.

Boris Hurttahan on ollut jo vuosia, omien sanojensa mukaan, Suomen viimeinen roskakirjailija. Istuskellessamme Maisterin mökillä hän sanoi, että nyt uusia kirjoittajia on ilmaantunut sen verran, että ei hän viimeinen olekaan, ja pohti, että se titteli menisi joko minulle tai Tuomakselle. Minähän olen ollut Hurtan tekstien fani hänen Portti-debyytistään lähtien, joten moinen ajatus on suuri kunnia! Kun sitten Kakskerrasta kotiuduin, kävin kertomassa tapauksesta Tuomaksen Facebook-seinällä ja heitin, varsin huolimattomasti, että joko jakaisimme tittelin sovussa tai kohtaisimme Finnconin takapihalla aamunkoitteessa kaksintaistelun merkeissä. Kannattaa katsoa, mitä suustaan päästää, kun Finnconin ohjelmakoordinaattori on kaverilistoilla. Seuraavana aamuna matsi oli merkitty ohjelmakarttaan. Kirjoittamistaistelu olisi luultavasti ollut liian tylsä ja hidasliikkeinen, ja räppäyskisaan meistä kummastakaan ei ole, vaikka ajoittain sanavalmiita olemmekin. Niinpä asia päätettiin ratkaista bofferein.

Tuomas DiMaggio (kuva: Marjut Katajala)

Tuomas DiMaggio (kuva: Marjut Katajala)

Seuraavaksi seurasi matsaajien esittely. Puuduttavaa tekstiä, kukahan hömelö sitäkin oli ollut kyhäämässä? Asiaan päästiin, kun Tuomas kutsuttiin kentälle. Jotain suunpieksentää siellä tapahtui, en oikein sitäkään kuunnellut. Sitten Tuomas luki alkua uudesta Zargyn-tarinasta, ja myönnettävä on, joskin pitkin hampain, että sehän kuulosti mielenkiintoiselta. Suorastaan roskakirjallisuudelta. Sitten oli minun vuoroni.

Enter: Shimo monster (kuva: Marjut Katajala)

Enter: Shimo monster (kuva: Marjut Katajala)

Haa! Veri kohisi suonissa, humisi päässä. Puhkuin intoa karata kelvottoman vastustajani kimppuun, mutta isku kerrallaan, isku kerrallaan. Ensin kirjallinen. Arvelin Tuomaksen kosiskelevan yleisöä tekstinäytteellä, joten minäkin olin valmistautunut. Melkein puolitoista vuorokautta aiemmin. Tykitin menemään pätkän uutta Jake Cannon -tarinaa, mutta aplodit jäivät vähäisiksi. Ei siksi, ettei yleisö olisi tarinaani arvostanut, aivan varmasti arvostivat, mutta Tuomas, tuo tuhannen tulimainen repuusi iski selkään juuri, kun olin pääsemässä loppuun. Taistelu oli alkanut!

Kuten todettu, vuotta aiemmin olimme ottaneet ystävällismielisiä matseja muutaman kappaleen ja niiden perusteella tiesin Tuomakselta puuttuvan niin tekniikkaa kuin määrätietoisuuttakin. Mikä sitten mahtoi olla syynä, alkava krapula öisestä rilluttelusta vaiko aito voitontahto, mutta mies kävi päälle kuin tuomari Megacityn kaduilla. Helppo ja vaivaton ottelu kääntyi hyvin nopeasti raskaaksi työksi. Miekka iski miekkaan, mutta kipinöitä ei lentänyt. Pulssi nousi, hiki kihosi pintaan. Pian hengitys alkoi tuntua. Näin lähellä urheilua en ole ollut varmaan yläasteen liikuntatuntien.

Tuomaria harhautetaan (kuva: Marjut Katajala)

Tuomaria harhautetaan (kuva: Marjut Katajala)

Jälleen tapahtui asioita, joista sain tarkempaa tietoa vasta jälkeenpäin. Ilman mitään varoitusta tonni neutronitähteä rysähti selkääni, tai siltä se ainakin tuntui. Tarja Sipiläinen, joka osaa vetää ilmeisen hyvin konstailemattoman ja reippaan likan valheellista roolia, kiinnitti tuomarin huomion joillain kassistaan löytyneillä hepenillä, ja tämä loi Markukselle ja Ninalle tilaisuuden toistaa raukkamainen temppunsa edelliseltä illalta. Tilanteen ollessa kolme yhtä vastaan en voinut kuin paeta pitkin yllättävän pieneltä tuntuvaa kenttää. Välillä yritin kääntyä ja taistella, välillä suojata miekallani selkääni, mutta mikään ei auttanut. Tämän löylytyksen jälkeen muistikuvani alkavatkin olla jokseenkin hataria. Kärsin aivotärähdyksestä, hermohepulista, murtuneesta kylkiluusta, sijoiltaan menneestä selkärangasta ja nyrjähtäneestä huumorista. Päivän mittaan oloni parani, mutta huumorista löydän edelleen häiriintyneitä vääntymiä.

Nina Korento ja Markus Perhana (os. Harju) lyövät Shimoa kuin vierasta vorlonia Tuomaksen naureskellessa (kuva: Henry Söderlund)

Nina Korento ja Markus Perhana (os. Harju) lyövät Shimoa kuin vierasta vorlonia Tuomaksen naureskellessa. (kuva: Henry Söderlund)

Shimo pakosalla ylivoiman edessä (kuva: Henry Söderlund)

Shimo pakosalla ylivoiman edessä (kuva: Henry Söderlund)

Huomattuaan tilanteen Anne ajoi ylimääräiset häiriköt pois kentältä ja ottelu sai jatkua, mutta jos siinä jotain merkittävää tapahtui, sitä eivät protonipuuroksi muussaantuneet aivoni pysty enää palauttamaan. Kannustusta, buuausta, huutoja! Katri Alatalo Mustien ruusujen maasta ainakin oli äänessä, mutta en muista, kumpaa hän edes kannusti. Jossain vaiheessa aseeni räjähti kappaleiksi ja adjutanttini Arren ojensi minulle uuden. Voitto tai tappio ei enää riippunut strategiasta tai fiksuista peliliikkeistä, vaan silkasta sinnikkäästä sisusta. Käännähdin hyökkäämään jälleen kerran. Tuomas oli pakenemassa! Hän oli heittänyt bofferinsa maahan. Voitto oli käytännössä minun!

Mutta olisihan minun pitänyt jo tietää, ettei Tuomaksen kataluus tunne rajoja. Hän kaappasi haltuunsa ladatun vesitykin ja antoi soittaa. Osuma rintaan. Toinen. Mitä muita aseita hänellä oli jemmassa, kuinka monta kätyriä oli puolustamassa hänen etuaan? Silmissäni pimeni ja rojahdin maahan. Jossain kaukaa tuomari laski lukuja, mutta olin siitä tietoinen vain samalla tavoin kuin leikkauksen aikana itseään ulkopuolelta tarkkaileva potilas. Hämärästi ymmärsin, että pystyyn oli noustava tai ottelu olisi ohi, mutta ruumis oli kaikkensa antanut. Tuijotin taivaan sineen ja jossain lähellä Tuomas juhli voittoaan.

Tuomas teloittaa Shimon vesipyssyksi naamioidulla laseraseella. Nina ja Tarja ilkamoivat taustajoukkoina. (alkuperäinen kuva: Marjut Katajala)

Tuomas teloittaa Shimon vesipyssyksi naamioidulla laseraseella. Nina ja Tarja ilkamoivat taustajoukkoina. (alkuperäinen kuva: Marjut Katajala)

Vaan turhan aikaisin! Minut oli ehkä laskettu ulos, mutta Anne diskasi Tuomaksen sääntöjen vastaisten aseiden käytöstä. Ottelu julistettiin ratkaisemattomaksi. Raapiuduin ylös. Päässä tykytti. Jostain ilmestyi itse Boris Hurtta! Ajatukset turtana odotin hänen ehkä langettavan oman tuomionsa ottelun tulokseksi, ehkäpä jopa Tuomaksen voitoksi, mutta päätös oli sitäkin kauheampi. Vielä yksi erä. Ei auttanut.

Boris Hurtta käy ojentamassa nuorisoa. (kuva: Marjut Katajala)

Boris Hurtta käy ojentamassa nuorisoa. (kuva: Marjut Katajala)

Kävimme vielä kerran taistoon energiat nollissa ja kaikkemme antaneina. Isku, torjunta, isku. Lopulta vajosimme kumpikin maahan, emmekä enää nousseet yleisön huudoista huolimatta. Ottelu oli vääjäämättä lopullisesti ohi.

Kaikki on ohi. Levätkää rauhassa, soturit. (kuva: Magdalena Hai)

Kaikki on ohi. Levätkää rauhassa, soturit. (kuva: Magdalena Hai)

Tasapeli on toinen tapa sanoa, että me kohtaamme vielä. (kuva: Antti Kiviranta)

Tasapeli on toinen tapa sanoa, että me kohtaamme vielä. (kuva: Antti Kiviranta)

Titteliä ei jaettu, mutta kokkapuheissa jo kohtasimme ensi vuoden Archipelaconissa Ahvenanmaalla. Kaipa sinne sitten pitää lähteä, ellei muusta syystä niin siitä, että silloin höykytän niin Tuomaksen kuin kaikki mahdolliset kätyritkin. Paita märkänä, ruumis yltä päältä leikatun ruohon peitossa linkutin sisään con-tiloihin.


(Roskakirjailijabattlevideo löytyy koko rujoudessaan YouTubesta)

Koska aikaa oli, kipaisin jälleen kunniakierroksen kirpparin läpi, mutta tässä vaiheessa conia valikoima alkoi jo olla tuttu ja olennaisimmat saaliit kaapattu. Kellon tullessa 11 menimme kuuntelemaan Hannu Rajaniemen kunniavieraspuhetta. Hannun keskeinen ajatus puheessa oli, että siinä missä avaruuspuku tarjoaa ihmiselle turvallisen tavan tutkia muutoin varsin tappavaa avaruutta, tieteiskirjallisuus toimii samalla periaatteella mitä tulee erilaisiin tulevaisuuksiin. Tarinoiden avulla voimme hypähtää keskelle kaikenlaista kauheaa, joka tosielämässä nitistäisi meidät hetkessä, ja tutkia ympäristöämme vailla vaaraa. Lopuksi Hannu luki meille novellin kummittelevasta avaruuspuvusta ja vanhasta ompelijattaresta, joka oli osallistunut sen tekemiseen. Väliin mahtui avaruuspukujen tekemisen historiaa, joka oli toiminut novellin taustamateriaalina.

Hannu Rajaniemi (kuva: Shimo Suntila)

Hannu Rajaniemi (kuva: Shimo Suntila)

En ollut saanut coniin mennessä luettua Fraktaaliprinssiä loppuun, sillä olin pöljästi säästellyt sitä ja lukenut hitaasti. Sillä seurauksella, että aika loppui kesken. Käsi ylös, joka yllättyi. No niin, käden saa laskea. Aloittaminenkin vaati Kvanttivarkaan lukemista uudelleen, sillä edellisestä kerrasta oli aikaa liki kolme vuotta enkä tahtonut olla hatarien muistikuvien varassa. Silti, tekosyitä. Tosifanina olisi pitänyt ennakkotilata Causal Angel ja lukea sekin ennen conia.

Jo Jake Cannoninkin vuoksi olisi ollut oivaa päästä kuuntelemaan Tapio Ranta-ahon ja Vesa Sisätön esitystä hulluista avaruuspoliiseista, mutta liikuin verkkaisesti kuin jäätikkö ja sali ehti tulla täyteen. Hannun kaffeeklatschissakaan ei ollut enää tilaa, mikä ei toki tullut yllätyksenä. Se tunti meni haahuiluksi. Optimistina ajattelen, että ehkä löysin silloin taas jonkun kirjan, vaikken tarkkaan muistakaan. Todennäköisyys on kuitenkin puolellani.

Yhdeltä olisi ollut Jukka Halmeen kaffeeklatsch. Jukkahan on fandomin hauskin mies, jopa siinä määrin, että jopa minun heilumiseni vaikuttaa huvittavalta. Ja heilumisesta on tosiaan kysymys. Pariinkin otteeseen olen ollut Jukan apuna jossain ohjelmassa, seissyt taustalla, viuhtonut tarvittaessa ja vastannut nimeen Keijo. Tätä vain ei ole enää tapahtunut vuosiin, tai ainakin aikaa on kulunut sen verran, että raapustaessani Jukan hankkimaan raapalekokoelmaan omistuskirjoitusta jouduin kysymään, mikä se nimeni olikaan. Tämä on vain yksi osoitus fandom-dementiastani, toinen on se, että joudun kysymään aivan liian monelta tutunoloiselta tyypiltä, että mikäs heidän nimensä nyt olikaan. Minä kuitenkin olen Keijo, nyt sen tiedän. Saattaa vain olla, että Keijon taru on päättynyt, on ehkä ollut päättyneenä jo vuosikausia enkä minä vain ole vielä suostunut uskomaan sitä. Ainakaan tässä Finnconissa Keijolle ei ollut tarvetta.

Jukka Halme, nopeampi kuin silmä tajuaa. (kuva: Kati Clements)

Jukka Halme, nopeampi kuin silmä tajuaa. (kuva: Kati Clements)

Niin suuresti kuin olisinkin halunnut teilata jonkun pahaa-aavistamattoman fanin, kaapata hänen paikkansa kahvipöydässä ja päästä turisemaan fandom-idolini kanssa, se ei valitettavasti käynyt päinsä. Ei siksi, etten olisi ollut riittävän kylmäverinen kauheuksiin, mutta minun oli aika mennä seuraamaan ohjelmaa maailmankaikkeuden parhaista turistikohteista. Tarkoitan tietenkin vetämään sitä! Kanssani olivat Kaukamoisen maailmasta saapunut kauppias, lempinimeltään Turjake, Mustien ruusujen mailta kotoisin oleva Emäntä, ja Umbrovian susileidi Rahel Barucha, josta istuin mielelläni mahdollisimman kaukana. Ihmissuden suolistamaksi joutuminen menettää jotain hohdokkuudestaan muutaman kerran jälkeen.

(vas) Umbrovialainen ihmissusi, Talvilaakson Emäntä, Pohjolan Turjake ja hyvin epäilyttävä matkaopas Jake Cannon. (kuva ja kuvateksti lainattu blogista http://salainenelama.blogspot.fi/)

(vas) Umbrovialainen ihmissusi, Talvilaakson Emäntä, Pohjolan Turjake
ja hyvin epäilyttävä matkaopas Jake Cannon. (kuva ja kuvateksti lainattu blogista http://salainenelama.blogspot.fi/)

Maailmojen kattaus oli kuin luotu kesäkuumalla esitettäväksi. Pakkasta, jäätiköitä, pakkasta, lunta, paleltuneita ruumiinosia, amputaatiota, pakkasta ja hyinen kuolema kaukaa lämmöstä, siinä olivat kohteiden yhteiset myyntivaltit. Turjakkeella oli tarjolla hengellisiä kokemuksia kärpässienten kanssa ja tuntui käyttävän termiä poronkusema lähinnä tilavuusmittana. Emännällä oli tarjota tukikohdaksi oma majatalonsa, josta käsin ulkoilmaretkiä oli mahdollista tehdä. Mielellään sai jäädä majataloon vaikka koko loman ajaksi, kunhan kukkarossa riitti kolikoita. Rahel esitteli rennosti monenlaisia kohteita eri maista, mutta tuntui innostuvan aina, kun puhe palautui Umbroviaan, vallananastaja Andros Luopioon tai lihansyöntiin missään muodossa. Juuri tällaisia tilanteita varten on hyvä asemoida parin ihmisen puskurivyöhyke itsensä ja verenhimoisen pedon välille.

Kaikkinensa ohjelma täytti sen tarkoituksen, jonka olin sille jo viime vuotta varten visioinut: esittelimme kolme fiktiivistä maailmaa, joihin oli mahdollista lähteä retkelle vierailemalla sopivalla myyntipöydällä tai vaikka kirjastossa. Kiitos, Magdalena Hai, Katri Alatalo ja Petteri Hannila! Jälkianalyysin valossa keksin kyllä lisättävää ohjelman tulevien iteraatioiden ohjeistukseen. Vaikka yleisön on hyvä ymmärtää, millaisia vastuksia matkalla on mahdollista kohdata, niiden suora myöntäminen ja vapaaehtoinen nimeäminen saattaa toimia matkalaisia karkottavasti. Toisaalta jokainen turistirysä haluaa ne helpoimmin hoopotettavissa olevat asiakkaat, koska heiltä voi nyhtää fyrkkaa tuhannella eri syyllä. Ehkä fiksumpi kansanosa onkin syytä pitää poissa tieltä.

Rahel Barucha pohtii, sanoisiko keskustelukumppanilleen päivää vai viiltäisikö saaliinsa vatsan auki. (kuva: Anne Leinonen)

Rahel Barucha pohtii, sanoisiko kuvaajalle päivää vai hyökkäisikö takaa lähestyvän saaliin kimppuun. (kuva: Anne Leinonen)

Epäilen, josko Scott Lynchin kahvihetkessäkään olisi ollut tilaa, mutta mepä olimme buukanneet itsemme jo lauantaina mukaan. Siispä mustaa sumppia masiinasta ja kirjailijan juttuja kuuntelemaan. Tavoilleni uskollisena en ollut Locke Lamoran valheitakaan lukenut, toistuvista kehotuksista huolimatta, mutta tämän kahvihetken perusteella on enää kysymys ajankohdasta. Olen varma, että pidän erityisesti siitä kohtaa, jossa se tyyppi siinä duunaa sitä juttua. Kerroin tämän klatschin päätteeksi kirjailijalle itselleenkin.

Lynch oli kerrassaan hauska ja aidosti innostunut jutuista, joista kertoi. Minua jäi kovasti kiinnostamaan con-malli, jossa osallistujia on sellaiset 150, paneelit pidetään yhdessä linjassa ja väliin jää reilusti aikaa haahuilla ja jatkaa paneelin aiheista keskustelua satunnaisen seuran kanssa. Kun jokainen on aina kuullut saman paneelin samaan aikaan, con-kokemuksesta tulee intiimi ja yhteinen. Muistuttaa vähän televisiosarjojen seuraamista joskus 80-90-luvuilla, kun uudet jaksot nähtiin aina yhtä aikaa, koska vaihtoehtoja ei ollut.

Scott Lynch (kuva: Kati Clements)

Scott Lynch (kuva: Kati Clements)

Lynch valotti myös elokuva- ja tv-sarjaoptioiden mekaniikkaa. Joku voi maksaa selvää rahaa oikeudesta tehdä romaanista elokuva, ja jättää elokuvan tekemättä. Joku toinen taas voi ostaa oikeudet kehittää tv-sarjaa, ja pitää koko maailma pimennossa asioiden kehittymisestä. Ulkopuoliset, kuten kirjailija itse, voivat vain arvailla, mitä on tapahtumassa, jos mitään. Onko kyseessä hitaasti kehittyvä tilanne vai katala juoni ostaa potentiaalinen kilpailija pois markkinoilta samalla, kun kehittää itse jotain samansuuntaista produktiota toisesta lähteestä? Kaikki on mahdollista, ja lopputuloksen näkee vain ajan kanssa.

Bonuksena saimme seuraamme myös Elizabeth Bearin, jonka myötä Lynch alun alkujaan päätyi Finnconiin. Kaksi yhden hinnalla, sano, niin koko conille kuin meille kahvittelijoillekin. Sinänsä harmi, että missasin heidän esityksensä siitä, miten kahden luovan ihmisen yhteinen koti toimii, mutta onhan moisesta omaakin kokemusta hiukan ehtinyt kertyä.

Näin minusta tuli Scott Lynch -fani. Hänen tuotannostaan en osaa vielä sanoa mitään, ensin pitää lukaista yksi romaani.

Loppu alkoi olla lähellä. Ellei nyt maailmaloppu niin ainakin Finncon. Oli aika viimeisen definitiivisen paneelin. Definitiivisen definitiivisen. Lopun sanoja olivat lausumassa Petri Hiltunen, kunniavieras Jukka Halme, Vesa Sisättö ja nimetön hologrammi, joka vaikutti lähes elävältä, mutta tokihan ihmisosallistuja olisi merkitty conin ohjelman tietoihin. Kyseessä voisi muutoin olla myös henkilökohtaisesti kokemani harha, mutta minulla on valokuva todisteena.

Definitiiviset panelistit. Petri Hiltunen, Jukka Halme, Vesa Sisättö, hologrammi (kuva: Shimo)

Definitiiviset panelistit. Petri Hiltunen, Jukka Halme, Vesa Sisättö, hologrammi (kuva: Shimo Suntila)

Haikaloja! Jeesus, natsisikoja, jättiläisapinoita! Ponipornoa, haipornoa! Mutta mihin jäi jeesusnatsisikaporno jättiapinoiden kanssa? Löytyykö sitä nyt netistä, kun lausuin ajatuksen ääneen? Suoraan sanoen en uskalla tarkistaa. Panelistit loivat katseen kaikkeen siihen, mitä uutta on sattunut aiempien paneelien aihealueilla. Esimerkiksi haielokuvia on tullut kymmeniä, enkä yhtään epäile etteivätkö kaikki olisi aivan yhtä laadukkaita. Zarquon ja Cthulhu minua niiltä suojelkoon.

Paljon jäi lopulta sanomatta ja kokonaisia aihealueita käsittelemättä, mutta definitiiviset on nyt pantu pakettiin, samaten kuin bimbopaneelit, joista en ikinä nähnyt ainuttakaan. Definitiivisetkin jäivät tähän yhteen. Missatut tilaisuudet ja silleen, kyllähän te tiedätte. Näkemättäkin on selvää, että meno niissä olisi ollut kovaa, sen puolesta todistivat jonottajat salin ulkopuolella reilusti ennen ohjelmien alkua.

Ja siinä se. Viimeinen kierros kirpparilla. Jossain vaiheessa päivää Johanna Sinisalo suositteli tuomaansa kirjapakettia ja tinkasi hintaa niin alas, että pakko tilaisuuteen oli tarttua. Ian Watsonin Book of Mana -duologia vahvoine Suomi-viitteineen siirtyi omistukseeni. Vielä olisi ollut jäljellä hyvää seuraa ja päälle Dead Dog, mutta kyyti kotiin oli lähtemässä, ja aina ei voi osallistua. Vaan kerta kiellon päälle. Viimeisen kaappauksen tein Liken tiskillä, kun säälittävänä kyselin alennusta erään kirjan viimeiseen kappaleeseen. Jotain bibliofiilisestä tuskasta varmaan näkyi kasvoillani, sillä häpeällisen alhaiseen tarjoukseeni suostuttiin.

Paluumatkalla oli aikaa hengähtää ja luoda jonkinlainen katsaus menneeseen viikonloppuun. Olisiko ollut jopa paras Finncon ikinä? Tämä tunne ei ole sinänsä uusi, samaa mietin viime vuonna Helsingin conin jälkeenkin. Hemmetin hyvä con joka tapauksessa ja järjestäjät ansaitsevat aivan järjettömät kiitokset työstään!

Voisin kiittää nimeltä loistavia tyyppejä, mutta päätyisin nimeämään varmaan puoli fandomia. Voisin listata kovia juttuja, mutta mitäpä muuta tämä reilun 5000 sanan selostus on kuin pitkä, lavea lista hyvistä jutuista. Pari juttua nostan kuitenkin esiin.

1) Roskakirjailijabattle! Scifiä ja kirjoittamista voi harrastaa myös näin, näyttävästi ja mäiskeellä. Ensi kerralla vedämme vielä kovemmin! Siinä välissä tuotamme Tuomaksen kanssa yhteisteoksen, Zargyn / Jake Cannon -pokkarin, joka ottaa luulot pois.

2) Toni Jerrman nimitti minua legendaksi! Mitä ihmettä!? Tonihan se legenda on, oli jo, kun minä tulin fandomiin. Jotain olen siis tehnyt jossain vaiheessa oikein, kun Tonin kaltainen Sobornost-jumala lausuu kiitokset.

3) Hannu Rajaniemi toivoi, että kirjoittaisin lisää raapaleita! Maailmankuulu, rankasti fanittamani scifikirjailija pitää minun raapaleistani niin paljon, että haluaisi lukea niitä lisääkin. Ehkäpä kirjoitankin. Tarkoitan, miten voisin olla kirjoittamatta?

4) Atorox-kakkonen! Ei muuta kuin kirjoittamaan lisää, sitä kansa selvästi haluaa.

Henkinen saaliini oli siis valtaisa. Eikä se kirjallinenkaan saalis aivan onnettomaksi jäänyt. Kirja tulee kirjan luo.

Shimon ja Arrenin saalis, Finncon 2014

Shimon ja Arrenin saalis, Finncon 2014

Atorox-prosentteja

Tämä blogaus sisältää numeerista dataa, fiilistelyä ja geneeristä selkääntaputtelua.

Atorox-ehdokaslista on valmis. Viime vuonna ilmestyi huimat 373 novellia, joista 30 pääsi varsinaiselle ehdokaslistalle. (30 on sivumennen sanoen maksimimäärä.) Tänä vuonna ehdotuksia satoi ilmeisen runsaalla kädellä, sillä läpipääsyyn vaadittiin joko seitsemän ääntä (esiraati + muut ehdotukset), tai sitten jokaisen esiraatilaisen puoltoääni. Joskus muinoin läpi on livahdettu neljällä äänellä tai vieläkin pienemmillä luvuilla. Hienoa nähdä, että taistelu on kovaa. Se tarkoittaa sitä, että novelleja luetaan.

Omia novellejani pääsi listalle huimat kolme kappaletta. Saman verran läpi sai Jussi katajala, mutta Anne Leinonen peittosi meidät molemmat neljällä novellilla. Booyah! Tunnen olevani hyvässä seurassa.

Luen itseni kuuluvaksi muutamaankin porukkaan sen perusteella, missä heilun aktiivisena kirjoittajana. Listaa selaillessani aloin pohdiskella, miten ehdokkuudet jakautuivat noiden eri ryhmien kesken ja tein muutamia laskelmia.

Raapaleet poislukien minulta itseltäni julkaistiin viime vuonna 9 novellia. Niistä siis ehdokkaiksi päätyi 3, eli 33,3% koko tuotannostani. Ehdokaslistalla 10% on näin ollen minun tekstiäni. Ei huonosti, ei lain.

Noin kerran kuussa kokoontuva Paikallinen kirjoittajapiiri sai läpi yhteensä 6 novellia. Määrä edustaa 20% kaikista ehdokkaista. Muita listalla keikkuvia ovat Mari Saario, Hanne Martelius ja Leila Paananen. Hienoa!

Sekä URS että Osuuskumma voidaan ajatella kahdella tapaa. Voidaan tarkastella, mitä julkaisuja kumpikin jengi on tuupannut ulos, mitä novelleja näissä on julkaistu ja mitkä niistä pääsivät läpi. Toisaalta voidaan tutkia, mitä novelleja näihin ryhmiin kuuluvat saivat ehdokaslistalle kaiken kaikkiaan.

URS-julkaisuiksi lasken seuraavat: Kultakuoriainen, Ken vainajia muistelee, Mustaa lihaa ja Stepanin koodeksi. Näissä ilmestyneistä novelleista listalle päätyi 7 kappaletta eli ne edustavat 23,3% kaikista.

Saman verran listalle pääsi novelleja Osuuskumman julkaisuista, joita olivat Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita sekä Huomenna tuulet voimistuvat. Steampunkista esiin nousi 5 novellia, mikä on puolet koko antologiasta. Eipä sillä, kovaa kamaa se onkin.

URS-jengiin luen tietyt ydinjoukkoon kuuluvat kirjoittajat. Tässä tapauksessa relevantteja ovat kirjailijatoverini Leinonen, Katajala ja Heikki Nevala. Yhteensä meiltä hyväksyttiin mukaan 11 tekstiä eli 36,7% kaikista ehdokkaista. Jos rohkenisin omia kotimaisen sankarimme Boris Hurtan hetkeksi tähän yhteisöön, novellien määrä nousisi yhdellä ja prosentti olisi 40.

Suurin ryhmittymä on kuitenkin osuuskummajaiset. Määritelmäkin on selvä, mukaan lasketaan osuuskunnan jäsenet. Tämän ryhmittymän riveissä seisoen totean novellien lukumääräksi 18 ja kokonaismäärässä edustamme 60 prosenttia. Se on aika perkeleen paljon. Joukosta löytyy sellaiset nykyspefin kärkinimet kuin Leinonen, Katajala, Nevala, Magdalena Hai, Christine Thorel, J.S. Meresmaa, Anni Nupponen ja Tero Niemi.

Tämä kaikki herättää joitakin mietteitä.

Ensinnäkin totean, että kirjoittajapiiri pitää aktiivisena ja houkuttaa kirjoittamaan silloinkin, kun muutoin ei ehkä huvittaisi. Vertaistuki on valtava voimavara enkä voi sen merkitystä liiaksi korostaa.

Toisekseen on huomattava, että URS-kirjoittajiksi on kerääntynyt iso liuta tekstinikkareita, jotka jakavat ainakin jossain määrin tavoitteita tekstiensä kanssa. Tarkempaa selvitystä voi tavata URS-manifestista. URS on alusta asti kunnostautunut antologioiden saralla ja momentti kantaa vieläkin, vaikka toiminnassa onkin tapahtunut muutoksia. Nykysuuntaus lienee tuottaa antologiat pihalle Kuoriaisikirjojen tai Aavetaajuuden kautta kotimaiste sf-seurojen sijaan. Jos joku nyt kokee, että URS on sitä ominta aluetta ja tahtoo mukaan, systeemi on yksinkertainen. Ryhmään ei liitytä jäsenhakemuksella, vaan tekemällä. Kun riittävästi kirjoittaa ja tarjoutuu toimittamaan julkaisuja, sitä tulee liittyneeksi luonnostaan. Esimerkiksi Kultakuoriainen on vailla toimittajaa, joka puskisi aina uuden numeron ulos.

Kolmas havainto on, että vakavissaan kirjoittavia, mutta osin vielä harrastajataustasta ponnistavia, kiehtoo ajatus saada oma julkaisukanava, jossa yhdessä tuotetaan tekstiä ja kehitetään keinoja parantaa sen tasoa. Osuuskumma on selvästi mitä oivallisin väline juuri tähän. Yksi tapa nähdä asia on, että Osuuskumma tuottaa hyvää laatua. Toinen on, että Osuuskumma houkuttaa mukaan tekijöitä, jotka tekevät riittävästi työtä korkean laadun takaamiseksi.

Näitä kaikkia yhdistää joukkovoima. Yhdessä olemme vahvempia ja saavutamme suurempia asioita. Ilman näitä yhteenliittymiä en ainakaan itse olisi näin tuottelias ja saisi julkaistuksi tekstejäni tällä tahdilla.

En toisaalta ole vähättelemässä kunkin omia saavutuksia tai alistamassa niitä jonkinlaisen ryhmämielen ansioksi. Ja tässä kohtaa tapahtuu se geneerinen selkääntaputus: Jokainen meistä on ansainnut paikkansa kunnian kentillä omalla kovalla työllään. Niin näihin ryhmiin kuuluvat kuin niihin kuulumattomatkin.

Toivotan mitä parhainta menestystä Atorox-kisassa itse kullekin! Jyväskylässä tavataan, ja aplodeerataan, kun jälleen uusi robottipää ojennetaan koko hulabaloon ylpeälle voittajalle.

Muita Atorox-blogauksia:
* Katri Alatalo
* Magdalena Hai
* Jussi Katajala
* J.S. Meresmaa
* Osuuskumma

Atorox-haaste #10: Antologioita enemmän kuin ihminen käsittää

Kansikuva: Anssi Rauhala

Kansikuva: Anssi Rauhala

Atorox-ehdotusten deadline on hiukan reilun kahden viikon kuluttua. Nyt ei enää ehdi fiilistellä ja suunnitella. Toimintamoodina on kokovartalopaniikki ja nukkua ehtii maaliskuun iduksen jälkeenkin.

Siksipä tämän Atorox-rumban & samban viimeisenä haasteena on megalomaaninen pyrintö hoitaa viisi kirjaa kahdessa viikossa. Tällä lukunopeudella kyseessä on selvä Tehtävä: Mahdoton, mutta niistähän sitä parhaimmat kiksit saa.

Ens kärkeen lukaisen uusiksi Hurtan koodeksin. Vaikka itse olin toimittamassa sitä, on tekstien kahlaamisesta jo reilu vuosi. Täytyy kerrata. Huomautettakoon muuten erikseen, että tässä on neljä samaa novellia kuin Stepanin koodeksissa. En tiedä, toimitettiinko niitä väliajalla lisää, mutta kumpikin versio kelpaa.

Usvan äänikirjan Kun kansilaudoille liukui lohikäärme olen kuunnellut ainakin puoliksi, mutta sekin viime kesänä. Siispä kuunteluun kaksi levyllistä merinovelleja, plus kolme bonusraitaa nettisivuilta.

Loppuvuodesta ilmestyi cyberpunk-antologia Mustaa lihaa, joka pitää jo aiheensakin puolesta lukea. Paluu huolettomaan aikaan, kun megakorporaatioiden hallitsema maailma oli vasta tulevaisuuden painajaiskuva.

Toinen vuoden viime kuukausina ulos tuuppaantunut antologia sisältää steampunkia. Anarchy in London Above! Pari novellia luin oikolukuvaiheessa ja ne iskivät täydellä höyryllä. Vähempää en odota muiltakaan. Lukupinoon Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita.

Ja kaiken huipuksi lukematta on vielä Juri Nummelinin toimittama ihmissusiantologia Kuun pimeä puoli, joka kokonsa ja ulkoasunsa puolesta lie viime vuoden komein. Rahalla saa, sano, ja hyvä niin.

Siinä sitä riittää kepeää iltapuhdetta! Haastan näin ollen koko internetsin mukaan lukemaan tuon massiivisen novelliröykkiön 16.3. mennessä. Tai edes yhden kirjan. Tai edes yhden novellin. Sekin riittää.

Jos jokin novelli kutkuttaa vatsanpohjaa, ehdottakaa sitä oitis Atorox-listalle. Netti-lomakkeella. Kyllähän te jo tiedätte.

Hurtan koodeksi

Miina Supinen: Hyvää iltalukemista
Mari Saario: Pimeän kauhun vainu
Heikki Nevala: Kirjojen vangit
Tapio Ranta-aho: Kiero keräilijä
Pietari Virtanen: Kaivo
Irma Hirsjärvi: Bibliofiilisiä harjoituksia, osa 42
Sari Peltoniemi: Boris-sedän kirjakamari
Tero Ykspetäjä: Tosi tarina
Jani Kangas: Uusintapainos
Juha Salminen: Kakskerran hamsteri
Tero Niemi ja Anne Salminen: Rovaniemen kuilu
Juri Nummelin: Meikkipää
Juha Jyrkäs: Kehu kekri, jouvu joulu
Helena Numminen: Täyttymys
Petri Laine: Silta
Venla Lintunen: Normipäivä
Mixu Lauronen: Kirja
M. G. Soikkeli: Godivan 9 miljoonaa rakastajaa
Antti Pohjamies: Vielä nimeämätön, raakaversio
Natalia Kisnanen: Sydännielu
Anne Leinonen: Hurtan jäljillä
Shimo Suntila: Kaunis päivä
Harri Haarikko: Harrastustoimintaa
Marisha Rasi-Koskinen: Lasien välissä
Samuli Antila: Stepanin koodeksi
Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
Jussi Katajala: Ääni kellarissa
Tarja Sipiläinen: Metsän varjoissa

Kun kansilaudoille liukui lohikäärme

Shimo Suntila: Calypson perillinen
Heikki Nevala: Kirous
Saara Henriksson: Siivet
Kristiina Huttunen: Väärä kuu
Jenni Kauppinen: Merennousu
Anna Malinen: Veden emo
Henry Aho: Johdatus
Magdalena Hai: Albion ja lohikäärme
Jussi Katajala: S/S Minnewaskan tapaus
Boris Hurtta: Kapteeni Lasaruksen menetykset
Tarja Sipiläinen: Älä katso silmiin
Tuomas Saloranta: Vain perämies voi tietää
Jenni Kauppinen: Kaukaisella rannalla torni
Liisa Nurro: Mies joka rakastui merellä
Juhani Havukainen: Maan kirja
Mirka Ulanto: Meren anti

Mustaa lihaa

Petri Laine: Häivähdys Michelangelosta
Lucilla Lin: Koko maailman vihollinen
Juha Jyrkäs: Taikapulveria
Tommi Puolakka: Melkkeri
Seppo Kallio: Ursus Rand
Arto Koistinen: Ilves
Nadja Sokura: Sarastuksen jälkeen
Jussi Katajala: Betatesti
Heikki Nevala: Uskon jälkeen
Leila Paananen: Päänsärky Budapestissa
Jyrki Pitkä: Mustaa lihaa
Shimo Suntila: Takahuone

Steampunk! – Höyryä ja helvetinkoneita

Jussi Katajala: Sierra Nevadan salaisuus
Taru Luojola: Missä paikkasi, tiedätkö sen?
J.S. Meresmaa: Alexandre
Magdalena Hai: Siivekäs mies Isaac
Shimo Suntila: Valkean naisen palvelija
Jani Kangas: Varjo Angelinrovan yllä
Markus Harju: Rautainen aika
Hanna Morre: Rafael
Anne Leinonen: Falachustin talossa
Tero Niemi: Lorelein laulu

Kuun pimeä puoli

Tiina Raevaara: Pikku Punahilkka
Heikki Nevala: Yöjuna
Sari Peltoniemi: Kotiseutuni
Tuomas Saloranta: Kaatolupa
Vesa Sisättö: Linja-autonkuljettajan kevät
Saara Henriksson: Tehtaanpuiston hirviö
Jussi K. Niemelä: Suojamuurit
Miina Supinen: Kuka pelkää susimiestä?
Kirsti Ellilä: Herra Helanderin tehtävä
Anne Leinonen: Tuonenkalma, surmansuitset
Juha-Pekka Koskinen: Kaitakasvoinen maisteri
Tapani Bagge: Kaulapanta
Harri Erkki: Salakaatoja
Jan Salminen: Juhannussaatto
Merja Leppälahti: Täysikuun lapsi
Markus Harju: Susi ihmiselle
Christine Thorel: Aitan lukko
Jussi Katajala: Jos lähtee sutta karkuun
Jari Tammi: Ratsastajat
Rene Kita: Ulf Lupunen, mainosmies
Harri István Mäki: Kuin susiveljet
Johanna Sinisalo: Kuun pimeä puoli

Aiemmat haasteet:

1. Kuiskaus pimeässä
2. Kultakuoriainen #6 ja Tähtivaeltaja 3/2013
3. Leonardon rasia, Aukkoja ajassa, Ken vainajia muistelee
4. Portti 2/2013 ja Spin 2/2013
5. Kuolema on ikuista unta
6. Usva 1/2013
7. Stepanin koodeksi
8. Usva 2/2013 ja 3/2013
9. Ajan poluilla

Atorox-haaste #9: Ajan poluilla

Viime vuoden Usvat on luettuna ja paketissa. Aika uhkaa koko ajan valua jokaiseen mahdolliseen suuntaan ja joka sortin puuhaa riittää enemmän kuin vuorokaudessa on tunteja käytettäväksi, mutta nyt ei auta. Atoroxin deadline on vajaan kuukauden päästä, 16.3.

Sitä ennen on painettava ylikerroksilla ja luettava niin paljon kuin mahdollista. Hyvä! Muutoin en saisi luettua näinkään paljon. Rästejä löytyy niin, että jos suljen silmät ja nakkaan olan yli pallon, kaataa se vähintään yhden lukemattomien kirjojen pinon. Edelleen silmät ummessa kouraisen käpäliini yhden ja katson, mitä luen seuraavaksi. Kas kas!

Näyttää olevan vaihtoehtohistoriallinen antologia Ajan poluilla, toimittajana Pasi Karppanen. Teos on koostettu, muistaakseni ja esipuhetta vilkaisematta, teemanmukaisen kirjoituskilpailun sadosta. Opus oli työn alla hyvän aikaa, mielikuvitukseni äärirajoille ajaen voisin jopa sanoa, että se oli yksynyt muutamaksi vuodeksi ajan poluille. *ba-dum-dish*

Sen laveammitta puheitta muistutan jälleen, että jos luette samaa tahtia kuin minä, tai olette jo lukeneet Ajan poluilla aiemmin, muistakaa ehdotella kelpoisia kertomuksia Atoroxiin.

Ajan poluillaAJAN POLUILLA

Laura Ahlstedt: Kuolleen miehen kengät
Jussa Lehtinen: Soihtu
Jussi Katajala: Jotta taidat suomen kielen
Martti Punkeri: Kyllä kansa tietää
Hanna Myllys: Seitsemän kaipaavaa kirjettä
Juha Karvanen: Tahko
Sirpa Kalliokoski: Toven menestysreseptit
Karla Malm: Railoja
Jaakko Poikonen: Sankariäidin häpeä
Jussi Katajala: Presidentin elokuut
Samuli Antila: Varamies
Petteri Hannila: Maanmies
Markku Rajala: Kun aamuun astuimme myrskyistä yön
Juha Kontturi: Anarkiaa Karjalassa
Sirpa Kalliokoski: Puhtaat valkeat hiihtolegendat
Anne-Mari Halonen: Uusi maailma

Aiemmat haasteet:

1. Kuiskaus pimeässä
2. Kultakuoriainen #6 ja Tähtivaeltaja 3/2013
3. Leonardon rasia, Aukkoja ajassa, Ken vainajia muistelee
4. Portti 2/2013 ja Spin 2/2013
5. Kuolema on ikuista unta
6. Usva 1/2013
7. Stepanin koodeksi
8. Usva 2/2013 ja 3/2013

Lukekaa novelleja – Atorox tulee taas

Arvoisat blogini lukijat! Atorox 2014 häälyy päidemme yllä kuin robottipääkahvainen valomiekka konsanaan. On jälleen tullut aika laittaa viime vuoden novellisato paremmuusjärjestykseen, ja siinä jokainen teistä voi halutessaan olla osallisena.

”Wut?” joku sieltä takarivistä huhuili. Loistavaa, käytän mielelläni tämän tilaisuuden valottaakseni tilannetta lainaamalla suoraan Atorox-sivuilta:

”[Atorox-palkinto] myönnetään vuosittain edellisen vuoden parhaalle ensimmäistä kertaa julkaistulle kotimaiselle science fiction- tai fantasianovellille.”

Näin ollen jos olette lukeneet edes yhden hyväksi tai kiinnostavaksi luokiteltavan, nuo kriteerit täyttävän novellin, osallistukaa ja ehdottakaa. Jaa että miksikö? No, ehdottaneiden kesken ei arvota yhtikäs mitään, joten vetoan vanhaan viisauteen ”lörpöt huulet upottavat aluksia ja lähettämättömät Atorox-ehdotukset upottavat hyviä novelleja”. Ehdottelu on siis sf-patrioottista, minkä lisäksi, kuinka usein te pääsette päättämään kirjailijoiden kohtaloista näin kouriintuntuvalla tavalla, olettaen ettette ole koskaan päässeet päättämään Finlandiasta? Leiki jumalolentoa jo tänään, tee Atorox-ehdotus!

Atoroxia pyörittävä Turun Science Fiction Seura on kaiken kukkuraksi tehnyt ehdotusten heittelyn mahdollisimman helpoksi. Kaikki hoituu nettilomakkeella. Telepatialinkkiä odotellessa tästä ei prosessi enää yksinkertaistu.

Mitäpä ehdottaa? Hassua, että kysyitte. Mitä tahansa hyvää. Luntatkaa vaikka postauksen lopusta tähän mennessä kertyneet Atorox-haasteet. Niiden ohella aion promota nyt omia tekstejäni.

Minulta julkaistiin viime vuonna sellaiset 135 novellia. Se on paljon, kenties ennätys, mutta määrä jörnisi aivoja toki enemmän, jos joukkoa ei muodostaisi lähes yksinomaan raapaleet. Novellejahan nekin ovat, mutta toimivat niin eri tavoin kuin pidemmät serkkunsa, ettei niillä ole Atorox-karkeloissa juuri sijaa.

Niinpä listaankin tässä ne novellini, jotka eivät olleet raapaleita, sillä taka-ajatuksella, että blogini lukijat voisivat näin mitä helpoimmin etsiä nuo tekstit käsiinsä ja lukaista ennen maaliskuun idusta (Atoroxin ehdokasasettelun deadline on 16.3.)

Novellit

1. Prestonin keikka (Kultakuoriainen #6) (pdf)
2. Calypson perillinen (Kun kansilaudoille liukui lohikäärme)
3. Milla ja Meri (Portti 2/2013)
4. Rakkaudesta kirjaan (Stepanin koodeksi)
5. Valkean naisen palvelija (Steampunk! – höyryä ja helvetinkoneita)
6. Milla ja Meri matkalla usvaleirille (Sillanrakentaja)
7. Avaruustrippi (Alienisti 31, The Brain from Planet #42)
8. Tähtivaeltajat (Kultakuoriainen #7) (pdf)
9. salanimellä kirjoitettu novelli (Ursula 2/2013) (pdf)

Muutamia huomioita. Kultakuoriaiset ja Ursula löytyvät netistä täysin maksutta ja ovat kenen tahansa luettavissa. Ursulassa tavataan julkaista novellit nimimerkillä, joten minäkin tein niin. Ei sillä, ettenkö kehtaisi seistä tekstini takana, mutta kun tulin lähteneeksi nimimerkkirakettireen kyytii, pysytään nyt matkassa loppuun saakka. Novellit Milla ja Meri sekä Milla ja Meri matkalla usvaleirille ilmestyivät vuoden lopussa myös pienen painoksen vihkosessa Millan ja Merin joulutervehdys.

Milla ja Meri saavutti 3. sijan Portin novellikilpailussa 2012. Prestonin keikka voitti URSin kirjoituskisan 2012 ja sijoittuu samaan maailmaan kuin Osuuskumman antologioissa julkaistut novellit Kruunun vihollinen ja Valkean naisen palvelija.

Jos ja kun luette noita lehtiä & antologioita, törmäätte epäilemättä myös muiden kirjoittajien hyviin novelleihin. Ehdottakaa niitäkin. Atoroxin arvo kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän ehdotuksia tulee.

Mitä muuta on ilmestynyt? Täydellinen lista löytyy Atorox-sivuilta. Jos jokin novelli puuttuu, ilmoittakaa siitä heti Atorox-vastaavalle.

Jos joku aikoo tehdä omista viime vuoden novelleistaan oman listansa, julkaiskaa se toki myös tämän postauksen perässä kommenttina.

Atorox-haasteet

1. Kuiskaus pimeässä
2. Kultakuoriainen #6 ja Tähtivaeltaja 3/2013
3. Leonardon rasia, Aukkoja ajassa, Ken vainajia muistelee
4. Portti 2/2013 ja Spin 2/2013
5. Kuolema on ikuista unta
6. Usva 1/2013
7. Stepanin koodeksi
8. Usva 2/2013 ja 3/2013

Atorox-haaste #8: Usva 2/2013 ja 3/2013

Stepanin koodeksi tuli luettua ja nyt on aika seuraavan Atorox-haasteen. Maaliskuun loppuun saakka ehtii novelleja ehdotella, joten eiköhän tässä muutamakin julkaisu ehditä vielä käydä läpi.

Usva 1/2013 oli työlistalla kahden kuukauden ajan, joten tätä taustaa vasten tarkastellen ei vaikuta fiksulta peliliikkeeltä haukata kahta Usvaa kerrallaan, mutta juuri niin aion tehdä. Nyt meinaan on suunnaton etu viimekertaiseen operaatioon verrattuna: pdf:t on tulostettu paperille jo etukäteen. Haasteen kohteena ovat siis Usva 2/2013 (pdf) ja Usva 3/2013 (pdf), sivumennen sanoen viimeiset Usvat näillä näkymin. Jännä nähdä, miten spefinovellistiikan kenttä muuttuu vuonna 2014, kun sekä Usva ja Kultakuoriainen ovat vähintäänkin määräämättömällä tauolla ellei sitten kokonaan kuopattuja. Lehdet kun aika pitkälti julkaisevat kilpailujensa satoa (merkittävimpänä poikkeuksena Alienisti) ja antologiatuotantonnosta merkittävä siivu on lähinnä omia jäseniään palvelevan Osuuskumman niskoilla. Ehkä vuoden 2014 Atoroxia jaettaessa luettavien novellien määrä on hillitympi. Hyvä niin. Vuonna 2013 niitä julkaistiin ilmeisesti 356.

Usvassa 2/2013 julkaitiin Risingshadow-sivuston Pimeä nousee -kilpailun voittajatekstit sekä pari muuta aiheeseen istuvaa novellia. Numerossa 3/2013 teemana oli fantasia.

Kuten jo tunnettua, jos luette jotain aidosti hyvää, ehdottakaa sitä välittömästi Atorox-listalle. Helpoiten se hoituu nettilomakkeella.

Usva 2/2013

Heidi Elo: Hiljainen mies
Mikko Arjanmaa: Cocaira
Minna Heimola: Kaikin keinoin
Jaakko Seppälä: Minuun kirjoitetaan
Toni Koskelainen: Uudisraivaajat
Maarit Leijon: Tekeekö tämä varjo minut lihavan näköiseksi
Aleksi Peura: Everlyn Strix
Jussi Katajala: Meidän varjomme
Sofia Hartokari: Mahdollisuus

Usva 3/2013

Mixu Lauronen: Kaivoonkatsojat
Juha Jyrkäs: Iski tulta Ismaroinen
Heikki Hietala: Keinutuoli
Saara Henriksson: Merikuningas
Mari Saario: Verisiskot

Aiemmat haasteet:

1. Kuiskaus pimeässä
2. Kultakuoriainen #6 ja Tähtivaeltaja 3/2013
3. Leonardon rasia, Aukkoja ajassa, Ken vainajia muistelee
4. Portti 2/2013 ja Spin 2/2013
5. Kuolema on ikuista unta
6. Usva 1/2013
7. Stepanin koodeksi