Avainsana-arkisto: Zum Teufel

Kapteeni Kanki: Onnen avaimet

Kapteeni Kanki Onnen avaimetKapteeni Kanki: Onnen avaimet
Kari A. Sihvonen
Zum Teufel, 2011
ISBN: 978-952-5754-32-2

Kapteeni Kanki on jo monissa liemissä keitetty suomalainen supersankari, eikä supersankarin määritelmää edes tarvitse paljoa venytellä. Sen verran paljon parin viime vuosikymmenen psykopaattisemmat, lisensoidut heerokset ovat perseilleet, että Kangen misogynistiset edesottamukset niukin naukin rekisteröityvät niiden rinnalla.

Päin haaroja, kanki tanassa. Siis, vaaroja.

Päin haaroja, kanki tanassa.
Siis, vaaroja.

Tarina alkaa arvon Kapteenimme saadessa kaulimesta. Sen jälkeen hän intoutuu nyrkkihippasille vanhan vihollisensa/ystävänsä Marsalkka Mahtimeisselin kanssa buutsiparin vuoksi, mutta reisille koko homma alkaa mennä, kun Kanki sotkeutuu Todellisuuteen. Seuraa huimia hetkiä eksoottisella saarella ja jättiläismäisen naisen kynsissä. Vanhakantaiset, 50-lukulaiset sf-kliseet saavat kylmää kyytiä, kun Kari Sihvonen pervoilee ne uuteen uskoon.

Jos jo nimistö ei anna riittävää osviittaa, todettakoon, että Kapteeni Kanki tyrkkii elimellään hyvän maun rajoja typerä virne naamallaan ihan työkseen. Tämän vuoksi sarjakuvan kohdeyleisöä ovat, ja olen tainnut tämän mainita aiemminkin jossain muodossa, juveliinihuumorin tason saavuttavat lukijat. Minäkin sinne pääsen, eikä tarvittava ponnistus ole edes suuri.

Tarinassa esiintyvälle aikakapselille sopisi muuten nimi S.T.O.N.D.I.S.

Mainokset

Kapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeli

Kapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeliKapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeli
Tarina ja taide: Pekka Manninen
Zum Teufel, 2013
ISBN: 978-952-5938-23-4

Kapteeni Kuolio on suvereeni sankari, kun vastassa on kosmisia tai paranormaaleja tahoja, jotka operoivat epäperinteisillä todellisuuden tasoilla. Hänen tietonsa ovat laajat ja kyvyt monipuolisia. Tulkoot ihmissudet, Musta paavi tai muumioiden massahyökkäys, eturintamassa muuta ihmiskuntaa seisoo puolustamssa Kapteeni Kuolio ja hänen uskollinen apurinsa Kapteeni Kökkö.

Mutta mitä fotonia tehdä silloin, kun uhka on teknismekaanista alkuperää? Mitä jos käykin niin, että Tampereen historiasta nousee tuhoa kylvävä robotti, joka nakkelee autoja kuin tennispalloja?

"Robotiikan perussäännöt? En ole koskaan kuullutkaan."

”Asimov kuka? En ole koskaan kuullutkaan.”

Tampellan sähköenkelissä Pekka Manninen sukeltaa varhaisten automaattonien ja kellokoneistojen merkilliseen maailmaan. Hänen esittelemänsä menneiden aikojen hämmästyttävät taidonnäytteet tuovat mieleen Thackery T. Lambsheadin ihmeellisyyksien kaapiston, sillä kumpikin muistuttaa, että maailmassa on olemassa häkellyttäviä esineitä, joiden kiinnostavuuden kanssa kilpailee vain niiden kohtaloista kerrotut tarinat.

Tampereen katukuvaa kohtalaisen heikosti tuntevana en ole aiemmissa albumeissa saanut erityisiä kiksejä ympäristön uskollisesta, valokuviin perustuvasta toisintamisesta, mutta Kapteeni Kökön veli sattuu asumaan varsin tutunoloisessa huoneistossa, jonka jokainen erään tietyn kirjailijan sivukirjastossa käynyt tunnistaa jo rappukäytävästä alkaen. Koska tämä lisäsi tarinan tenhoa paljon, pitää vakavissaan harkita lähtemistä mukaan, kun seuraavan kerran järjestetään Kapteeni Kuolio -kävely pitkin Tamperetta, jolloin visiteerataan tarinoiden kannalta olennaisissa paikoissa.

z

Kuolio, Kökkö ja tekniikan veli

Muutoin tarina kulkee kuten kaikki Kuolio-kertomukset – taustoituksen, tutkimuksen ja törmäyksen kautta – mutta robotille suotiin vain vähänlaisesti luonnetta. Onhan se totta, että jos persoonallisuutta ei ole ohjelmoitu, paha sitä on tuulestakaan temmata, mutta osasi robotti aika hyvin mukautua rakentamisestaan suuresti muuttuneeseen maailmaankin. Jäin kaipaamaan tältä osin enemmän.

Vai olenko niin tottunut androideihin ja gynoideihin, että ajatuskin aidosti epäinhimillisestä, ihmisenmuotoisesta koneesta saa oloni epämukavaksi? Sellaisen kanssa ei keskustella, sellaisen kanssa ei neuvotella, vaan sellaista juostaan pakoon ja toivotaan, että se riittää.

Muistinko muuten mainita, että robotteja ei koskaan ala väsyttää?

Kapteeni Kuolio ja Kapteeni Kökkö

Kapteeni Kuolio ja Kapteeni KökköKapteeni Kuolio ja Kapteeni Kökkö
Tarina ja taide: Pekka Manninen
Zum Teufel, 2010
ISBN: 978-952-5754-26-1

Voiko kukaan supersankari todella pärjätä ilman uskollista apuria? No tokihan voi, kysymys on oikeastaan esimerkki niistä aidosti tyhmistä kysymyksistä, joiden olemassaolon jotkut härkäpäisesti kieltävät. Tämä perusteella väitän, että eräänä aamuna maailmankaikkeus yksinkertaisesti heräsi ärtyneenä ja päätti rangaista jotain sattumanvaraista asukastaan. Arpa sattui osumaan Kapteeni Kuolion kohdalle ja hänen naapuriinsa muutti maailman ärsyttävin supersankari, Kapteeni Kökkö.

Kapteeni Kököllä, jonka siviilinimi muuten sattuu olemaan Kökkö, on monia voimia. Hän osaa esimerkiksi matkia talkkarin ääntä. Lisäksi hän pystyy vuosi toisensa jälkeen lisäämään massaansa ihan vain kotisohvalla istuksien ja aivoja näivettäviä tv-ohjelmia katsellen. Tarkemmin kun asiaa ajttelen, myös minä saatan olla supersankari. Ja arviolta 30% tämän arvostelun lukijoista. Meidän pitäisi kuulkaa perustaa seura, kenties jopa yhdistys!

Jos edellinen kokoelma, Tampereen sankari, nitkautti kosmisilla visioillaan ajatteluelimiänne, Kapteeni Kökkö aiheuttaa sille avomurtuman. Nyt Kuolio saa vastaansa Shokki-lehden ruutukaavan, kirjallisviitteellisen merirosvorähinän, ulkoavaruuden ihmissusien invaasion sekä kaalinpäitä himoavan gorillan. Mutta kuka varasti Maapallon?

Olen tavannut Pekka Mannisen. Hän vaikuttaa aivan täysipäiseltä mieheltä. Hyvä esitys, Pekka. Kapteeni Kökön jälkeen minä tiedän vihdoin totuuden!

Räjähtävää jännitystä!

Räjähtävää jännitystä!

Cocco Bill: Osa 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin

Cocco Bill: Osa 1 * Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin
Benito Jacovitti
Zum Teufel, 2011
ISBN: 978-952-5754-31-5

Cocco Bill yhdistää villin lännen väkivaltaisuuden absurdismiin salamilla.

Tekisi mieleni jättää arvostelu ylläolevan lauseen varaan, koska se kertoo kaiken olennaisen, mutta se ei ehkä sittenkään tekisi oikeutta kirjalle, johon on koottu neljä aiemmin Suomessa julkaisematonta Cocco-tarinaa.

Vanhemman polven väki saattaa muistaa Coccon 70-luvun loppupuolen albumeista, nuoremmatkin ehkä, mikäli ovat haeskelleet silloin ilmestyneitä kymmentä albumia divarien kätköistä. Itselleni noita tarttui haaviin puolivahingossa pari vuotta sitten kohtalaisen edukkaastikin, mutta se ikävä kyllä heijastui ulkoasustakin.

Toisekseen mieleni tekisi etsiä yhtäläisyyksiä Coccon ja Lucky Luken välillä. Kumpikin on länkkärisarjakuvaa humoristisella otteella, jossa cowboy rymyää ympäriinsä fiksun hevosensa kanssa ja ylläpitää lakia revolverin kourassa, mutta vertailu tuntuu loppujen lopuksi epätoimivalta. Huolimatta pintapuolisista samankaltaisuuksista Cocco Billillä on ihan oma fiiliksensä. Absurdismia ei haeta vain normaalien asioiden liioittelusta, vaan oman panoksensa tuovat maasta kasvavat salamit, vesihananenät ja muut visuaaliset älyttömyydet, joita voi bongailla aina vain uusia useankin lukukerran jälkeen.

Ensimmäisessä tarinassa Cocco Bill Cocco liittyy varasjoukkoon saadakseen selville, mitä kummaa heidän pomonsa oikein häärää. Cocco Bill ja apassit kertoo pelkurimaisista inkkareista, joita Cocco kannustaa puolustamaan itseään agressiivista hyökkääjää vastaan. Kolmas tarina kiepauttaa kamomillaa litkivän lehmipojumme Meksikon sisällissodan pyörteisiin. Ensimmäinen kerta, kun näen kenenkään herkuttelevan leijonantassuilla. Viimeisessä tarinassa Cocco tapaa kasakkoja Yhdysvaltain maaperällä. Vaikka venäkkien puheenparsi toi outoudellaan tiettyä autenttisuutta, hidasti se kyllä lukunopeutta ja -intoa meikäläisellä huomattavasti. Alan aavistella, kuinka turhauttavaa lukemaan opetteleville nassikoille on kahlata läpi tavallista tekstiä.

On jokaisen oma asia, miten Jacovittin mielipuolisuus kolahtaa, itselläni ehkä keskinkertaisesti, mutta tämän kokoelman julkaisun kulttuuriarvoa ei voi vähätellä. Kirjalle on myönnetty Herra Koipeliini -palkinto parhaasta käännössarjakuvasta.

Maan mies Marsissa

Titanosauruksen aamuhönkää kannattaa tarkkailla matkan päästä, mielellään puun takaa

Maan mies Marsissa
Kirjoittaneet: Olavi Kanerva, Reino Helismaa
Piirtänyt: Ami Hauhio
Sivujen restaurointi: Timo Ronkainen
Zum Teufel, 2011
ISBN: 978-952-5754-35-3

1930-luvulla seikkailivat sanomalehtien sivuilla sellaiset unohtumattomat sankarit kuin Flash Gordon ja Buck Rogers. Kovin moni suomalainenkaan ei tietäne, että noiden amerikkalaisten sankarien varjossa seisoo ylväänä kotimaan poika Tero Turma.

1940-luvun alussa näki päivänvalon Olavi Kanervan ja Reino Helismaan kirjoittama ja Ami Hauhion piirtämä ensimmäinen suomalainen tieteissarjakuva Maan mies Marsissa, jonka ilmestyminen katkesi harmillisesti jatkosotaan. Sitä ennen kuitenkin Tero Turma ja hänen morsmaikkunsa Sylvia ehtivät tehdä pakkolaskun Marsiin ja kokea hurjia seikkailuja sotaisten heimojen ja mielikuvituksellisten hirviöiden joukossa.

Sodan jälkeen Kanerva palasi vielä kerran, edelleen Hauhion kuvituksen avustamana, scifistisen sarjakuvan pariin vuonna 1953 tarinalla Lentävä lautanen. Siitä täytyy kyllä myöntää, että vaikka olenkin omat annokseni ufopohjaista kalkkunaa aikanani nauttinut, tästä esityksestä jäi häiritsevän härö jälkimaku.

Ensimmäisen tarinan ohessa kirjan parasta antia ovat Timo Ronkaisen ja Juri Nummelinin asiantuntevat tekstit aihealueen tiimoilta. Detaljien ja faktojen vuon takaa häälyy himottavan suuri tietomäärä. Wikipedian sijasta aionkin jonakin päivänä vielä hankkia Nummelinin aivot purkkiin säilöttynä. Kunhan muistan pitää ne erossa tulivuoritukikohtaan piilotetuista natsiapinarobottien ruumiista. Jurin kaltaiselle pulp-miehelle ei pidä tarjota liian helppoja pakomahdollisuuksia.

Maan mies Marsissa ei ehkä vastaa täysillä enää nykypäivän odotuksiin, mutta oman aikansa tuotteena se iskee ilmat pihalle kovemmaltakin harrastajalta. Titanosaurusten yhteenotto amphiz-petojen kanssa on kuvituksensa puolesta pidäkkeetön nostalgiatrippi scifin kulta-ajan sarjakuvamaailmaan.

Fasilitaattori 1: Maailmankaikkeuden vaarallisin mies

Viimeisimpien tutkimusten mukaan Fasilitaattori aiheutti myös Kryptonin tuhon.

Fasilitaattori 1: Maailmankaikkeuden vaarallisin mies
Kirjoittaja: Otto Sinisalo
Piirtäjä: Rami Rautkorpi
Zum Teufel, 2011
ISBN: 978-952-5754-34-6

Vaviskaa, kansalaiset! Jossain maailmankaikkeudessa vaeltaa Placentia Van Lionus, mies, joka tunnetaan myös nimellä Fasilitaattori, mies, jonka Jälkihegemonian virkamieskunta on julistanut historiansa kaikkein vaarallisimmaksi kohteeksi. Vaaralliseksi häntä ei tee mahtavat kyvyt, käsittämättömät voimat tai apokalyptinen aseistus. Ei, hänen suurin aseensa on oma, itsenäinen suunnitelma, jota hän edistää kaikin keinoin. Hän metsästää jumalia.

On aina ilo lukea avaruusoopperaa, josta ylimääräinen höttö on ymmärretty pusertaa pois. Sinisalon ja Rautkorven Fasilitaattori on suorastaan tiivistämisen riemujuhlaa. Tätä tunnetta tukee niin tiukka käsikirjoitus kuin valittu sivukoko. Albumilla on enemmän leveyttä kuin korkeutta ja se rytmittää tarinankerrontaa aivan toisella tavalla kuin perinteisempi A4-mallinen sivutus. Muutenkin minimalistista tarinaa pätkivät muutamat väliepisodit, joilla taustoitetaan paria henkilöä yksittäisillä välähdyksillä näiden menneisyydestä.

Tarinankerrontaa en voi luonnehtia kuin sanalla mestarillinen. Lukija paiskataan keskelle outoja termejä vilisevää toimintaa, minkä vuoksi albumin voi huoletta lukea läpi kymmenen kertaa kyllästymättä. (Tämä on testattu aidoissa ihmiskokeissa, joilla ei ollut Jälkihegemonian siunausta.) Paljon paljastetaan, jotta mielenkiinto ei lopahda, mutta paljon jätetään myös paljastamatta, jotta mielenkiinto virittyy koko ajan uudelleen ja uudelleen. Haamuälyjä! Mesotekia! Taudin veljeskunnan Suurtartuttaja! Fasilitaattorin maailma on selvästi laaja ja syvä ja sen historia kutkuttava.

Yleensä kiinnitän huomiota vähemmän kuviin kuin dialogiin ja kokonaisjuoneen, minkä toki tyhmäksi myönnän, sillä juuri kuvakulmat, tekstiä tukevat ilmeet ja koko kerronnan rytmitys tekevät tarinasta sen mikä se on. Siltikin Fasilitaattorin kuvat pureutuivat omien psyykkisten vajaavaisuuksieni lävitse ensimmäiseltä sivulta alkaen. Van Lionuksen maaniset silmät, Eisenholmin ehdoton jykevyys, Steinbrennerin kasvoilta huokuva vakaumus. On se niin, että hyvä kuvitus hyvässä tarinassa on enemmän kuin osiensa summa.

Harvinaista raakuutta osoittaa se, miten pahasti Fasilitaattorin tarina jää kesken. Tai saatiinhan eräs episodi loppuun, mutta kaikki ne pöyristyttävän järisyttävät käänteet, joista tässä albumissa tuskin uskalletaan vihjailla, ovat tulevien teosten täytettä. Toivoa vain sopii, että kaupalliset reaaliteetit puoltavat lisäosien ilmestymistä. Sillä jos näin ei käy, ainoaksi keinokseni jää Sinisalo-Rautkorpi-kollektiivin kidnappaaminen ja lukitseminen eristyskammioon, kunnes eepos on valmis. Tämä on virallinen varoitus Jälkihegemonialta.

”Fasilitaattori ei ota kantaa sisältöön vaan auttaa ryhmää pääsemään päämääriinsä.”
Etenkin jos päämääränä on napakka potku Jälkihegemonian nivusiin.