Pjongjang
Guy Delisle
WSOY, 2011
ISBN: 978-951-0-35484-1
En ole tyytymätön omaan elämääni. Se ei silti estä minua kadehtimasta muiden saavutuksia. Felix Baumgartner hyppäsi 39 kilometrin korkeudesta laskuvarjolla. Eri asia, kuka meistä siellä pallon varassa keikkuessa todella uskaltaisi hypätä, mutta eiköhän jokainen kotisohvallaan fiilistele sillä, miten hienoa moinen olisi.
Yksi mies, jolle olen kade paitsi verrattomasta kyvystä kertoa tarinaa myös hänen seikkailuistaan mielenkiintoisissa paikoissa, on Guy Delisle. Hän on asunut vuoden Burmassa ja Jerusalemissa, mutta ne molemmat ovat kerrassaan triviaaleja turistirysiä verrattuna Pohjois-Koreaan. Delisle vietti kaksi kuukautta maailman suljetuimman maan pääkaupungissa Pjongjangissa ja teki meille matkustusrajoitteisille kokemuksistaan sarjakuvan.
Globalisaation merkittävä ilmenemismuoto on tuotannon siirtyminen sinne, missä työn saa teetettyä halvimmalla. Mukana toki seuraa liuta eettisiä dilemmoja, mutta kaltaiseni liikalihavat iPhonejaan näpelöivät miehet eivät uhraa montakaan ajatusta kiinalaisissa orjatyölaitoksissa työskenteleville lapsille. Tuostakin häiritsevästä mielikuvasta päästään toki alaspäin, nimittäin rajan yli Pohjois-Koreaan.
Guy Delisle saapuu maahan valvomaan Ranskasta ulkoistettua animaatiotuotantoa. Tullimuodollisuuksien jälkeen koittaa ensimmäinen pakollinen etappi, joka on Kim Il-Sungin 22-metrinen pronssipatsas. Patsaan juurelle pitää laskea kimppu kukkia, jonka opas hövelisti on ottanut hoitaakseen. Ensimmäinen tunti kertoo valtion olennaiset säännöt selkeästi: Johtajaa kunnioitetaan ja rakastetaan. Tästä kuviosta puuttuu se tavallinen ”tai muuten”, sillä vaihtoehtoa ei kertakaikkiaan ole.
Opas ja tulkki pitävät huolta siitä, että arvon ulkomaalainen pääsee vierailuille maan ja sen johtajan suuruudesta kertoviin paikkoihin vastaisuudessakin. Mutta ei vierailija toki vanki ole. Delisle voi kävellä työpaikaltaan hotelliin, jossa hän asuu, eikä kukaan seuraa perässä. Opas ja tulkki kulkevat viisikymmentä metriä edellä. Työmailla henkeänostattavat autot jakavat innostavaa prpagandaa ja kaikkialla erittäin vapaaehtoiset ihmiset lakaisevat katuja ja leikkaavat täysin aution moottoritien vierellä ruohoa pienillä sirpeillä.
Muissa kirjoissaan Delisle pitää kommentaarinsa hiljaisella liekillä. Hän esittelee tilanteen ja antaa lukijan itse huomata tilanteen pöyristyttävyyden, jos on huomatakseen. Nyt hän ei kuitenkaan täysin malta mieltään ja pieni ikonoklasti hänen sisällään saa vallan, kun jumalallisten johtajien saavutuksia ihastellaan ja palvotaan ensimmäisestä päivästä lähtien.
Matkansa aikana Delisle tapaa myös muita ulkomaalaisia, mikä on sikäli hyvä, että paikallisiin hänellä ei paljon kontaktia olekaan. Työn ulkopuolella ei yhtään. Tilannetta katsotaan myös heidän silmin, mutta yhtä häröltä meininki vaikuttaa silti. Kaikki vierailijat on internoitu muutamaan käsittämättömään tornitalohotelliin, joissa voi olla vain yksi ainoa kerros käytössä. Koko matkasta tulee surrealistinen olo, ihan kuin pääsisi seuraamaan jotain käsittämätöntä yhteiskuntaa toisella planeetalla.
Kuvat ovat joko kivan yksinkertaisia tai sisältävät paljon yksityiskohtia riippuen siitä, mistä Delisle kertoo ja mihin lukijan on tarkoitus kiinnittää huomiotaan. Vähilläkin viivoilla ihmisistä on saatu ilmeikkäitä yksilöitä ja arkkitehtuuri nousee hyvin esiin, kuten Delislen matkaraporteissa on tapana.
Kerrontaa sävyttää huumori, joka on lähtöisin sarjakuvan tekijän kyvystä tehdä huomioita ja osoitella epäkohtia. Tarina maistuu myös elämältä kaikkine absurdeine yksityiskohtineen. Siellä mies kuluttaa aikaa heittelemällä paperilennokkeja valtavan hotellin ainoasta asutusta kerroksesta maailman suljetuimmassa maassa. Pakkohan sille on nauraa, vaihtoehto on liian surullinen.
Routakoto 