Avainsana-arkisto: kirjailijuus

Haluatko todella kirjailijaksi

Haluatko todella kirjailijaksiHaluatko todella kirjailijaksi
Jera Hänninen, Jyri Hänninen
Helsinki-kirjat, 2012
ISBN: 978-952-5989-07-6

Moni meistä haihattelee ryhtyvänsä kirjailijaksi. Tämä on täysin normaali reaktio maailmaan ja suorastaan kannatettava asenne, kunhan realiteetit ovat selvillä. Harvempi asia meinaan kirpaisee enemmän kuin havainto, että ruusun terälehdet, joille on rohjettu tanssimaan paljain jaloin, kätkevätkin paitsi ison kasan piikkejä myös enemmän jalkaväkimiinoja kuin mitä kansainvälinen laki sallii.

Kirjailijan ura nimittäin on, teosta Haluatko todella kirjailijaksi vapaasti tulkiten, helvettiä. Työmäärä on posketon, eteen sattuvat vastukset saisivat Herkuleenkin kyyneliin ja palkka on hävyttömän pieni. Keskimääräisillä kirjailijoilla 2000€ per kalenterivuosi. Toki aina löytyy superstaroja, jotka ovat nousseet rikkauteen ja kuuluisuuteen, mutta esikoiskirjailijaksi aikovan on jo ihan mielenterveydellisistä syistä syytä asettaa oma rimansa reilusti alemmas.

Haluatko todella kirjailijaksi on ansiokas teos siinä mielessä, että se ottaa turhat luulot pois heti kättelyssä. Potentiaalinen kirjailija päästetään vapaaseen pudotukseen kohtaamaan teräsbetonillekin naurava todellisuus. Hampaiden syljeskelyn lomassa lähdetään kartoittamaan suomalaisen ammattikirjailijuuden kannalta olennaisia termejä tietosanakirjanomaisesti. Omat merkinnöt suodaan merkittäville kustantamoille, nimekkäille kustannustoimittajille sekä muille olennaisille hakusanoille, Aamun kirjasta Öykkäriin. Joidenkin termien kohdalla annetaan omia vinkkejä aloittelijoille. Esimerkiksi öykkärin kohdalla mainitaan, että jos sille tielle haluaa lähteä, se pitää valita heti, koska lukevaa yleisöä ei haittaa, jos kusta on vaikka pää täynnä, kunhan se ei nouse hattuun kesken kaiken.

Kuulin kirjasta mielipiteen, että se on kovin Helsinki-keskeinen. Sitähän se on, johtuen varmaan suurelta osin siitä, että niin moni kustannusalalla merkittävä juttu on joko kehäkolmosen sisäpuolella tai ainakin heti sudeettialueilla. Toisaalta esimerkiksi kustannusosakeyhtiö Sammakko loistaa poissaolollaan S:n kohdalla, joko turkulaisuudestaan johtuen tai siitä huolimatta.

Monessa kohdin kerronta oli hauskaa ja tömäkkää, vain harvoin ote lipsahti pahemmin. Ne kerrat johtuivat yleensä siitä, että toimittaja päästi lähdemateriaalina toimineen ammattilaisen ääneen useamman sivun ajaksi. Liki järjestään vähempi olisi riittänyt. Noita poikkeuksia lukuunottamatta kirja vei mukanaan kuin ilmainen viinatarjoilu.

Vaikka osaan kirjan esittelemiin totuuksiin olin ehtinyt jo törmätä muissa ympyröissä, opin siitä paljon minäkin. Kirjaa voi suositella vähintään puolivakavissaan kaikille ensimmäistä toestaan rustaaville ja täysin vakavissaan jokaiselle, joka katselee kirjailijuutta vaaleanpunaisten linssien läpi. On aika herätä ja haistaa kahvi.

Loppuun osuva lainaus kirjan sivulta 44, viisauden lähteillä James Roche:

”Toiset lainaavat kirjoja, toiset varastavat kirjoja,
ja loput kärttävät kustantajilta arvostelukappaleita.”

Miete on 1800-luvun lopulta ja lämmittää sydäntä etenkin siksi, että tämänkin kirjan olen saanut arvostelukappaleena.

Advertisement

Raapale 310 – Myymätön painos (5.10.)

Myymätön painos

Olin ennen kirjailija. Monen mielestä hyvä, luettava, jopa viihdyttävä, mutta en myyvä. En sillä tavalla, kuin kustantajani olisi halunnut. Parissa vuodessa myymättä jääneet painokset tuhottiin, ja se tuhosi sieluni. Nide niteeltä, kunnes sydämeni oli yhtä tyhjä kuin kustantajani varastohyllyt.

Vaihdoin alaa pörssikeinotteluun. Tahkosin rahaa häikäilemättömästi vain tiettyä tarkoitusta varten. Tänään ostin entisen kustannusyhtiöni.

Olen kutsunut koko yhtiöjohdon uuteen toimistooni. Nauran heidän hölmistyneille ilmeilleen, kun he tunnistavat minut, entisen narussa johdateltavan käskyläisensä. Nauran heidän kasvavalle kauhulleen, kun ovet sulkeutuvat. Nauran seinään kiinnitetystä tuolistani, kun lattia aukeaa paljastaen makulointikoneiden ahnaat kidat.

Hyödyttömät, sieluttomat, kirjoja rakastamattomat tolvanat! Tuomitsen teidät! Repikööt koneet lihanne kappaleiksi!

Raapale 306 – Abdul Alhazredin säätiö (1.11.)

Abdul Alhazredin säätiö

Tiedän mitä minusta kerrotaan. Että olen hullu! Pötypuhetta, sanon minä. Minä olen täysin järjissäni. Minä olen vain suunnitelmallinen.

Sulkakynäni on huhujen mukaan kirottu, jonkin muinaisen kultin jälkeensä jättämä artefakti, joka vaatii toimiakseen ihmisverta. Pelkkää panettelua, punainen väri on kyllä mustetta. Ehkä virheellinen olettama johtuu siitä, että kirjoitan ihmisnahalle.

Mitä sitten, jos kirjoitankin vain uudenkuun öinä, jos uhraan akvaariokaloja syvyyksien jumalille, jos rakennan muinaisbabylonialaisia temppeleita hiekasta lasten leikkikentille? Luovilla ihmisillä on oikkunsa.

Joskus saatan pyydystää näkymättömiä kaskaita ja syödä niitä kirkuen kaupungintalon aulassa. Tai ripustan vaatteettoman itseni kauppakeskuksen katosta ongenkoukuilla.

Miksi kutsutte minua hulluksi?

Miten te sitten erottaudutte eduksenne muista apurahahakijoista?

Raapale 299 – Joutsenlaulu (25.10.)

Joutsenlaulu

Aloin lukea sarjakuvia jo ennen kouluikää. Paras lehti kaikista oli Mystilliset tarinat, jota julkaisi Joutsenlaulu-kustannus. Päätin, että isona minäkin kirjoittaisin sarjakuvia Joutsenlaulu-kustannukselle.

Koulujen jälkeen pääsin töihin, ensin kirjoittajana, sitten toimittajana. Kävin läpi kaikki merkittävät kustantamot. Paitsi yhtä. Joutsenlaululla oli vain yksi lehti, jonka jokaisen numeron kirjoitti aina eri kirjoittaja. Murehdin vuosia, kun minua ei pyydetty.

Lähestyessäni eläkeikää sain vihdoin kutsun. Käsikirjoitus piti tehdä yhdessä yössä. Ryhdyin työhön. Ideat pulppusivat, juoni suhisi, dialogi säkenöi. Loistin kirkkaammin kuin koskaan. Annoin kaikkeni ja aamulla tarina oli lopussa.

Samoin olin minä. Sen yön jälkeen en kirjoittanut enää koskaan. Kuten ei kukaan muukaan Joutsenlaululle kirjoittanut.

Raapale 298 – Gulag (24.10.)

Gulag

Mediayhtiön aseistetut vartijat saattavat minut kustannustoimittajani puheille. Saavuin taloon itse, piileskely olisi vain viivästyttänyt väistämätöntä.

”Minulla on tässä uusimman kirjasi myyntilukuja”, toimittaja sanoo. Nielaisen, aavistan pahaa. ”Myynti jäi alle miljoonan.”

”Se julkaistiin eilen!” parahdan. ”Eikä kukaan osta kirjoja joulupäivänä.”

”Numeroille ei voi väittää vastaan. Viekää hänet.”

Seuraavan vuoden vietän kirjailijoiden internointileirillä napakalotilla. Polttopuita saa vain valmiita tekstiliuskoja vastaan. Moni meistä paleltuu hengiltä. Sitä sanotaan kritiikilliseksi poistumaksi. Naputan kymmenentuhatta sanaa päivässä, joka päivä.

Kolme ja puoli miljoonaa sanaa. Seisemän mammuttimaista romaania. Kustannustoimittajani hylkää niistä kuusi.

Haisevan koppini ovi avataan. ”Omaelämäkerrallinen teoksenne Kirjallinen palo ei kylmene on kivunnut bestseller-listan kärkeen. Voitte mennä.”

Raapale 260 – Romaanileiri (16.9.)

Romaanileiri

Tiedän katsomattakin, että poliisit ovat saapuneet. Katson kuitenkin. Kolme autoa, kuusi poliisia. Vastahan aamulla saavuimme. Joko meidät jo nyt ajetaan matkoihimme?

Poliisit kävelevät leiriimme ja vanhin heistä, valkopartainen, puhuu. ”Jahas, alkakaahan sitten pakata. Te ette saa leiriytyä täällä. Tämä on kaupungin maata.”

”Emme me ketään häiritse”, vanha Carmen puolustautuu.

”Ette ehkä vielä, mutta kyllä teikäläiset tunnetaan. Rettelöitsijöitä ja varkaita. Lähialueen asukkaat ovat valittaneet.”

”Valittaneet mistä?” Carmenin poika Rainer tivaa.

”Kirjoituskoneiden naputuksesta pitkin päivää. Ja eräs luovan kirjoittamisen opettaja soitti ideavarkaista kotinsa liepeillä.”

Olemme vaiti. Perusteeton maineemme ja ennakkoluulot perivät jälleen voiton.

”Niin että purkakaa tämä romaanileiri ja painukaa muualle kirjoittelemaan.”

Raapale 240 – Kirjailijan opas (27.8.)

Kirjailijan opas

Tänään se on, suuri päiväni! Tänään on kirjani julkistamistilaisuus. Tänään minusta tulee ihan oikea kirjailija.

Kustantajani puhuu yleisölle minusta kirjoittajana, nuorena lupauksena ja omintakeisena äänenä. Hän viittilöi minut mikrofonin ääreen. Alan huolestua vähitellen.

Missä vaiheessa kirjailijuus tapahtuu? Milloin kuulen fanfaarit ja saan sen jumalaisen tiedon kaikesta kirjallisuudesta, joka jokaisella kirjailijalla havaintoni mukaan on? Eikö sitä tapahdukaan? Alan panikoida.

Kustantajani iskee minulle silmää ja livauttaa puhujanpöntön suojissa minulle pienen niteen. ”Siinä”, hän kuiskaa. Vilkaisen kantta. ”Sudenpentujen käsikirja kirjailijoille”

Katson yleisöä. Pääni on tyhjä. Salaa avaan käsikirjan.

Kirjallisuuden koko historia tulvii päähäni kaikkine detaljeineen. Tunnen koko laajan kulttuurikentän intiimisti.

Tänään olen kirjailija.

Raapale 6 – Ammatinvalinta (6.1.)

Ammatinvalinta

Hymyilen ja nauran. On syntymäpäiväni. Pidän juhlat talossani ja paikalla ovat ystäväni, naapurini, sukulaiseni.

”Milloin siirryt työelämään?” naapurin rouva kysyy. Kerron olevani kirjailija. Saan vastineeksi hölmistyneen tuijotuksen. ”Meillä olisi lähetin pesti auki”, kertoo opiskelutoverini. Kiitän ja lupaan harkita tarjousta.

Serkkuni ilmoittaa tuovansa lapsensa hoitoon perjantaina, koska ”olen joka tapauksessa kotona”. Sanon, että aioin kirjoittaa, mutta serkkuni vain hymähtää ja sanoo tulevansa kymmeneltä. Vihjaan, että kannattaa soittaa ensin.

Kukaan lähipiiristäni ei koe tärkeäksi kirjailijuuttani. Heille kutsumukseni on haihattelua. Vuosien kuluessa heidän asenteensa näivettää minut.

Muut juhlivat syntymäpäivääni. Minä juhlin sitä, että huomenna muutan maasta. Salassa.

Saan vapauden tehdä sitä mitä rakastan.