Avainsana-arkisto: Arktinen banaani

Lapsus

Villimpi Pohjola – Lapsus
JP Ahonen
Arktinen banaani, 2014
ISBN: 978-952-270-136-7

Pari viikkoa sitten tulin lukeneeksi uudestaan Puskaradion ja tajusin, että JP Ahonenhan on yksi parhaimpia kotimaisia humoristeja. Luettuani nyt uusimman Villimpi Pohjola -kokoelman olen entistä vakuuttuneempi olevani tässä asiassa täysin oikeassa.

Filmatisoinnin nimi olisi varmaan Uhka menneisyydestä.

Filmatisoinnin nimi olisi varmaan
Uhka menneisyydestä.

Villimpi Pohjola seuraa joukkoa vuosi vuodelta vanhenevia nuoria aikuisia, jotka venyttävät ikuisen opiskelijan määritelmää kipurajoille saakka. Vaan harva asia pysyy samana, vaikka gradu junnaisikin paikoillaan. Edellisessä kirjassa Anna pamahti paksuksi ja Rontilla oli kriittinen rooli tuossa räjäytystyössä. Nyt hollilla on syntymän ihme ja kiivas vaipparumba. Satunnainen gradupyöräkin nytkähtelee eteenpäin saamattomuusinertiasta huolimatta.

Ahonen rakentaa jokaisen stripin taiten yhdistämällä vakavia teemoja absurdismiin. Lopputuloksena on parhaimmillaan huutonaurua ja pitkin poskia valuvat norot, mutta myös mielihyvää siitä, miten jollakulla osaakin olla niin tarkkanäköisiä huomioita elämästä, maailmasta ja kaikesta muusta sellaisesta. Tällainen huumori toimii monella tasolla alkaen sanaleikeistä ja elokuvaviittauksista, mutta huipentuu kommentaariin vanhemmuuden vaikeudesta tai iso-G:n pullautuksesta.

"KHAAAAAAAN!"

”KHAAAAAAAN!”


Jos haluaa verrata varhaisempiin Pohjoloihin, meno on ehkä arkistunut hieman. Enää ei soudeta ruotsinristeilyltä karkuun amoorista adonista tai naamioiduta kaksoisolennoiksi, mutta se vain lisää tilanteiden herkullisuutta. Mikään ei ole niin naurettavaa kuin todellisuus itse. Mutta ei pidä ymmärtää niin, että absurdius olisi kadonnut, se on korkeintaan muuttanut muotoaan. Aku Ankasta tuttu hypnoosipyssy oli lyhyenä tarinakaarena kerrassaan nerokas.

Epäilemättä jokainen taiteilija jatkaa kehittymistään, kunhan puskee riittävästi töitä. Oletan Ahosenkin piirustuslaadun vain parantuneen aikojen saatossa, mutta tällaisille seikoille tuppaan olemaan hiukan sokea. Sen vain tiedän, että pidän hänen kuvitustyylistään aivan valtavasti, mutta se on ollut asiain tila jo vuosien ajan. Ote on ammattimaisen varmaa ja jälki herkullista.

Tuskallisen, tuskallisen totta

Tuskallisen, tuskallisen totta

Lapsus on Ahosen toiseksi paras kirja ikinä, heti Perkeroksen jälkeen, mutta Perkerostapa ei mikään voita. Juoni ja tilanteet aukeavat epäilemättä myös niille, joille Villimpi Pohjola on aivan uusi tuttavuus, mutta eniten saavat irti ne, joille hahmojen taustat ovat selvillä. Siksipä suosittelenkin, että luette Lapsuksen lisäksi myös kaikki aiemmat osat. Niitä on joko kaksi tai kolme, laskutavasta riippuen. Kahdesta ensimmäisestä kirjasta tehtiin myöhemmin yhteisteos nimeltä Pelinavaus ja siitä sitten jatkaa Kypsyyskoe. Kolmen kirjan hankkimisella siis olette kelkassa mukana loistavasti.

Villimpi pohjola on parasta suomalaista huumoria ja JP Ahonen komedian kingi. Vastaväitteitä ei kuunnella.

Mainokset

Kuolleiden urheilijoiden seura

Kuolleiden urheilijoiden seuraKuolleiden urheilijoiden seura
Teksti: Aapo Rapi
Kuvitus: Kari A. Sihvonen
Arktinen Banaani, 2013
ISBN: 978-952-270-084-1

Näin Turun zombiekävelyn jälkimainingeissa on hyvä nostaa esiin Aapo Rapin ja Kari Sihvosen alkuvuodesta ilmestynyt sarjakuva Kuolleiden urheilijoiden seura. Siellä niitä vaeltaa, kalmoja. Tai eivät ne vaella, vaan pelaavat jääkiekkoa.

Kuolleiden urheilijoiden seura yleisöIntohimoinen urheilija tympiintyy jäämään aina kakkoseksi ja päättää kasata itselleen voittamattoman unelmatiimin. Naapurin omahyväinen hymy kun pakkaa nakertamaan pahasti. Joukkuetovereiden hankkiminen ostamalla on kuitenkin aivan liian valtavirtaa. Tosiurheilija suuntaa lapion kanssa hautuumaalle ja kutsuu kokoon edesmenneet sporttitähdet viimeiseen rutistukseen. Ja siinä missä tsemppi ei auta, sähkövirta paikkaa mukavasti. Näin saa alkunsa maailman ensimmäinen lätkäzombiejoukkue, jota ei pysäytä edes otsalohkoon osuva kiekko.

Niin, mikä voisi pärjätä zombiejoukkueelle? No tietenkin toinen zombiejoukkue! Kahden naapuruksen keskinäinen nokittelu äityy kalmanhajuiseksi kukkotappeluksi ja lapasestahan koko homma lopulta karkaa. Mikä ei tietenkään yllätä yhtään ketään, lajityyppi huomioiden.

Idea on hauska ja kantaa juonta suunnilleen siihen saakka, kun irtoraaja osuu tuulettimeen ja joukkueet innostuvat laajentamaan elipiiriään kaukalosta asutuskeskuksiin. Sen jälkeiset tapahtumat tuntuvat hivenen irrallisilta eivätkä viritä tarinaan mitään iskevää loppua.

Kuolleiden urheilijoiden seura joukkue

Fingerpori 6

Fingerpori_6
Fingerpori 6
Pertti Jarla
Arktinen Banaani, 2013
ISBN: 978-952-270-078-0

Tervehdys, tynnyrissä kasvanut lajitoverini. Haluaisin kertoa sinulle varsin tymäkästä sarjakuvasta nimeltä Fingerpori. Siitä on ilmestynyt, jo jokin aika sitten, kuudes numeroitu kokoomakirja. Jos et osta sitä osamaksulla, on sinulla heti koko oma kirja. Huomasitko? Se kohta jossa naurahdit. Tai korahdit, kuinka vain. Se oli huumoria. Juuri siitä Fingerporissa on kysymys.

Se, mitä minä en pysty kirjallisesti välittämään, on visuaalinen informaatio. (Niinpä rippaan pari strippiä suoraan kuvitukseksi.) Hymähdyksen aiheuttava vitsi voi revetä ratkiriemukkaaksi, jos taiteilija valikoi lukuisten ilmeiden joukosta juuri vitsiin parhaiten sopivan. Tai ainakin hauskan. (Esimerkkistripeissä tätä saattaa esiintyä vähemmän.) Pertti Jarla on tässä suhteessa mies paikallaan. Vaikka nyt vedätän, minulla ja Pertti Jarlalla ei ole minkäänlaista suhdetta. Kuvia hän kyllä osaa piirtää.

Fingerpori 6 ilmatila

Koska Fingerporin stripit seisovat aina omillaan, etenkin ne, joissa seikkailee Asko Vilenius (libe), niistä on turha hakea jatkuvajuonisuutta. Kukin vitsi toimii tai on toimimatta omilla ansioillaan, lukijan hoksottimista riippuen. Jos toistuvaa teemaa hakemalla haetaan, nostaisin esille junavitsit. Niitä tässä kirjassa on kolme.

Sarjan muista kirjoista se eroaa sikäli edukseen, että sillä on isoin numero.

Fingerpori 6 isku

Kas, kissa

Kas kissaKas, kissa
Ninni Aalto, Tuuli Hypén
Arktinen Banaani, 2013
ISBN: 978-952-270-063-6

Maailmaa hallitsee globaali salaliitto. Toisin kuin yleensä luullaan, rosvopankkiireilla ja Illuminatilla on todellisen vallan kanssa kohtalaisen vähän tekemistä. Oikeasti maailma pyörii kissojen ehdoilla.

Kapinaa, napinaa, möykkää, fysikaalista tuhoa, kiukuttelua. Kysynpä vain, miltä muulta eliömuodolta siedetään sellaista käytöstä? Siis jos ihmislapsia ei lasketa mukaan. Kissat vetävät tämän kaiken läpi ylimaallisella arroganssilla ja saavat palkakseen silityksiä. Jos tämän tapahtumaketjun, joka on kirjoitettu Möbiuksen renkaalle, logiikka ei aukene, ei ole koskaan omistanut kissaa.

Tilanteen voi korjata hankkimalla kissan ja suorittamalla empiirisiä kokeita muutaman vuoden ajan. Onneksi samaan lopputulokseen voi päästä myös lukemalla Ninni Aallon ja Tuuli Hypénin kirjan Kas, kissa. Jälkimmäisen vaihtoehdon etuna on se, että se sopii myös allergikoille, eikä ainoankaan huonekasvin tarvitse heittää henkeään tieteen alttarilla.

Kirjassa on lyhykäisiä sarjoja, joskus sivun, joskus hieman useamman mittaisia. Materiaali on kerätty tutuilta sekä tekijöiden omista kissakokemuksista. Huumori kulkee ratkiriemukkaasta hyväntuuliseen havainnointiin. Kovin monet tilanteet tunnistin sen perusteella, että olen elänyt eri aikoina yhteensä kymmenen kissan kanssa. Loput pystyin hyvin ymmärtämään.

Kas, kissa sopii erityisen hyvin kaikille, joilla on, tai on ollut, kissa, mutta myös sille kansanosalle, joka mieluiten tarkkailee noita teräväkyntisiä karvapalloja matkan päästä.

Tuuli Hypén: Jännän äärellä

Tuuli Hypén: Jännän äärellä

Pelinavaus

PelinavausPelinavaus
JP Ahonen
Arktinen Banaani, 2013
ISBN: 978-952-270-082-7

Olen keräilijä, ja keräilijän on saatava kaikki. Kun kuulin ensi kerran, että Villimmän Pohjolan kauan sitten loppuunmyydystä ykköskirjasta olisi tulossa uusintapainos, olin tyytyväinen. En onnellinen, sillä siihen vaadittaisiin ensimmäisen painoksen kaappaminen, mutta tyytyväinen siitä, että edes saisin kaikki vanhat stripit omaan hyllyyni. Siispä järkytyin, kun sain selville, että tulevassa painoksessa nimeltä Pelinavaus olisi stripit kahdesta ensimmäisestä kirjasta, miinus ’vähemmän oleelliset’. Kyseessä oli ilman epäilystäkään jonkinlainen rikos ihmiskuntaa, tai ainakin keräilijänsieluani, kohtaan.

Luettuani Pelinavauksen joudun vetämään vastalauseeni takaisin, tiedostaen täysin aukon kokoelmassani. Esteettiset syyt ajavat edelle.

JP Ahonen on tehnyt sen, mitä George Lucas ei koskaan ymmärtänyt. Jos kosketaan jo julkaistuun, kerran valmiiksi julistettuun työhön, vanha visio pitää korvata uudella. Pelkkien detaljien näpräilyllä ei synnytetä uutta ja vain ärsytetään faneja. Ahosella on vahva uusi visio.

Ensinnäkin sisältö ei ole niin yksioikoinen kuin annoin alussa ymmärtää. Mukana on olennaiset sarjat kahdesta ensimmäisestä kirjasta, mutta myös muualla julkaistuja sarjoja sekä kokonaan uutta materiaalia. Toisekseen, ja tämä on se nerokas seikka, koko materiaalimassa on miksattu uudelleen. Tapahtumien alkuperäinen järjestys on rikottu ja palikat ryhmitelty uudelleen näin syntyneen uuden kokonaisuuden eheyden takaamiseksi. Olin ällistynyt, miten hyvin tarinakaaret nyt pelittivät.

Pelinavaus pentagrammi

Niistä tarinakaarista en halua liikoja kertoa, koska on epäilemättä monia, joille Pelinavaus on ensimmäinen merkittävämpi kosketus Villimmän Pohjolan kanssa eivätkä tiedä Kypsyyskokeen tai sen jälkeisistä tapahtumista mitään. En siis aio paljastaa, kuka valmistuu, kuka lähtee ulkomaille ja kuka mitäkin, mutta juuri tuollaisiin, tietyistä henkilöistä kertoviin juonikuvioihin Ahonen on puhaltanut lisää henkeä. Joko lisäämällä materiaalia tai ainakin suomalla lisää aikaa ja väljyyttä tapahtumien sijoittelulla.

Sarjan kepeys on omalla kohdallani ehdoton valtti, sekä sen absurdiin yltävä huumori. Monasti nimenomaan arkipäivästä paljastuu puolia, joita venyttämällä saadaan ravistetuksi esiin tarkkaavaisia huomioita ynnä riekkuvaa huutonaurua. Mukana kulkee myös muita tunnetiloja, kuten iloa ja kaihoa, mikä antaa sarjalle sen ns. elämänmakuisen säväyksen. Hauskimmat hetket koetaan kärjistettyjen luonteenpiirteiden kanssa, mutta ilman inhimillistä tunnetta lopputulos olisi vain kekseliäs vitsikokoelma.

Piirrosjälki on hyvin omanlaistaan ja sointuu hyvin niihin vireisiin, joita tarinoissa haetaan. Väritys tukee kunkin sarjan fiiliksiä taiten.Visuaalisesta puolesta olen hiukan huono samomaan mitään, joten nostan vain hattua lopputulokselle.

Pelinavaus on ehdottomasti sarjakuva paikallaan. Se siivittää Villimmän Pohjolan uuteen nousuun ja toivottavasti kerää kasapäin tuoreita faneja, jotka voivat yhtyä vaatimukseeni saada Villimpi Pohjola 4 ulos mitä pikimmin, jos ei jo sitä ennen. JP Ahonen on noussut kekseliäillä töillään suosikkilistani kärkiosaan, mitä tulee kotimaiseen sarjakuvaan. Pysyköön siellä kauan, sekä työteliäänä.

Pelinavaus siipimies

Kaunokainen

Kaunokainen Kaunokainen
Francois Schuiten
Suomennos: Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-062-9

Höyryveturit kiitävät halki maan kuljettaen niin kuormaa kuin matkustajiakin. Se ei kuitenkaan tapahdu helposti eikä vaivatta, ei ilman kokemusta ja uhrautumista. Tarvitaan sekä kuljettaja että lämmittäjä, joiden kummankin on tunnettava veturin lisäksi reitin halkoma maasto intiimisti. Kyseessä on vähintään symbioosi, ehkä jopa rakkaussuhde.

Léon Van Bel ajaa junaa 12.004 eli Kaunokaista, on ajanut jo lukuisten vuosien ajan. Sitten maailma alkaa muuttua. Kaikkialle rakennetaan tornien varassa seisovia köysiratoja, rataosuuksia lakkautetaan ja yhä useammin yhä laajemmat tulvat peittävät alleen maan ja kiskot. Lopulta jäljelle jää viimeisiään vetävä veturimies ja kadonnut Kaunokainen, jonka Van Bel aikoo löytää vaikka se jäisi hänen viimeiseksi teokseen. Hänen kumppanikseen siunaantuu ratapihoilta metallia varastellut tyttö, joka ei puhu.

Tarina on kaunis ja herättelee nostalgisia tuntoja. Ollaan siirtymässä aikakaudesta toiseen, höyrystä sähköön, eikä menneen maailman reliikeille ole sijaa. Joko ne sopeutuvat uuteen tai ne lakaistaan syrjään. Tarinassa myös kauneus itse on merkittävässä roolissa. Sitä etsitään sen monissa ilmenemismuodoissa.

Piirrokset ovat pikkutarkkaa työtä ja näyttävät hyviltä mustavalkoisina, joskaan ainakaan kannen perusteella en olisi värejäkään pahasti katsonut. Varjoilla ja varjostuksilla pelaten maailma saadaan näyttämään ankealta tai unenomaiselta, mikä kulloinkin onkaan tarve. Vesi peittää pellot, joilta tuhannet köysiratatornit ponnistavat, enää vaijerit yhdistävät kaupungit toisiinsa ja jostain löytyy valtaisa maakukuneuvojen hautausmaa.

Henkilöistä en voi mennä vannomaan, mutta Kaunokainen on todellinen. Vuonna 1962 sen oli tarkoitus monen muun viimeisten höyryveturien tavoin päätyä romutettavaksi, mutta se onnistuttiin piilottamaan erään hallin perukoille, josta se löydettiin vasta 1985. Nyt Kaunokainen ajelee raiteilla vain harvakseltaan, mutta jokainen kerta on merkkitapaus.

Francois Schuiten on ottanut kiehtovan tarinan todellisesta elämästä ja luonut sen avulla jotain maagista.

Puskaradio

PuskaradioPuskaradio
JP Ahonen
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-064-3

Poliittinen ja yhteiskunnallinen satiiri on alati vaikeammaksi muuttuva taiteenlaji. Ei siksi, että sofistikoitunut yleisö vaatisi koko ajan terävämpää kamaa, sitä vastaanhan puhuu jo silkka Big Brothereiden kaltaisten sontaohjelmien olemassaolo. Ei, vaikeus tulee siitä, että todellisuus parodioi itseään aina vain hurjemmin ja villimmin. Tervetuloa Puskaradioon, jossa todellisuus paahtaa jo ylikierroksilla, samaten kuin hermoromahtanut graafikko Jussi Pupujussi.

JP Ahonen lienee tunnetumpi Villimmästä Pohjolasta, jossa aiheena on lähestyvä kolmikymppisyys ja jämähtäneet opinnot. Sarjan humööri käsittelee ihmissuhteita ja muita arkipäiväisempiä juttuja, kun taas Puskaradion näkemys on valveutuneempaa. Moni asia on maassamme ja maailmassamme pöyristyttävän paljon päin helvettiä ja Ahonen tuo niitä esiin julma hymy kasvoillaan. Väliin ei tiedä, pitäisikö nauraa vitsille vai irvistää tuskaisesti faktoille vitsin takana.

Piirrostyyli on tuttu, mikä kertoo taiteilijan löytäneen jo aikaa sitten oman visuaalisen äänensä. Ihmisten sijaan stripeissä seikkailevat eläimet, luultavasti siksi, että niitä on edes vähän vaikeampi vihata.

Uutisten aikaan tynnyrissä uinailevia varten on kirjan loppuun koottu kipeästi kaivattu opas männävuosien ajankohtaisiin aiheisiin, joihin stripit perustuvat. Erittäin kätevää, itsekin hyödyin selvennyksistä useassa kohtaa, joten muistakaa tämä kirjaa lukiessanne. Hyöty nimittäin vähenee, jos taustamateriaaliin törmää vasta sarjakuvat luettuaan. Ellei sitten halua lukea kaikkea kahdesti, kuten minä.

Puskaradio paitsi hauskuttaa myös puhuttelee. Ei tainnus Aisopos aikanaan ymmärtää, millaisen Pandoran lippaan läväytti auki faabeleillaan.

Puskaradio dipit

Villimpi pohjola: Kypsyyskoe

Villimpi pohjola KypsyyskoeVillimpi pohjola: Kypsyyskoe
JP Ahonen
Arktinen Banaani, 2011
ISBN: 978-952-5768-81-7

Strippisarjakuviin kuuluu tietty muuttumattomuus. Hahmoleegio voi kasvaa ja pidemmällä aikavälillä jotkin varhaisista hahmoista voivat haalistua ulos sarjasta, mutta muutoin elämäntilanteet tuppaavat pysymään samoina. Toisin on Villimmässä pohjolassa. Edellisessä kirjassa yksi hahmo muutti kaupungista ja Kypsyyskokeessa teemoihin lisätään vanhemmuus. Eivät muutokset tuulet muuallakaan varsinaisesti heijaile, pelissä on kämppäkaveruus, vastakaikua vaille jäävä rakkaus sekä mahdollinen kosinta, mikäli vässykän kantti koskaan riittää.

Huumori ihmissuhdesarjakuvassa toimii silloin, kun tilanteet ja dilemmat ovat aitoja ja samaistuttavia. Humöörikomponentti voi sitten tulla melkeinpä mistä vain, mieluiten useammasta eri lähteestä, kuten vaikkapa Scrabblen pelaamisesta homoninjasäännöillä. Toisaalla vaatekaappiin pujahtava casanovanomainen kutale päätyy peppu paljaana Narniaan. Tässä kolmannessa kirjassa näkyy, miten JP Ahosen tyyli ja silmä rakenteiden hienouksille on hioutunut entisestään. Aiempi kama oli hyvää, jopa riemukasta, mutta nyt puhuisin jo nerokkuudesta.

Teemana Villimmässä pohjolassa on edelleen kaveriporukan toilailut opiskelujen loppuvaiheessa, mutta ilmassa tuoksuu jo syksy. Aika käy vähiin yhden jos toisenkin mittaillessa gradua kansiin ja elämän vääjäämättömyys – pariutuminen ja lisääntyminen – puskee eteenpäin toiveista piittaamatta. Päin vastoin kuin yleensä, vuodet vierivät ja hahmot vanhenevat. Se merkitsee ennen pitkää jokaisen notkahtamista kolmenkympin merkkipaalun jäykkänivelisemmälle puolelle. Tervetuloa vain, minä jo valmistaudun ottamaan seuraavaa askelmaa, mutta tulee olemaan yhtäläisen nostalgista lueskella tulevina vuosina niitä Villimpiä vauva- ja lapsijuttuja.

Villimpi pohjola on noussut yhdeksi suosikikseni kotimaisen strippisarjakuvan saralla ja olisi hienoa nähdä, miten tällainen kama myisi kansainvälisesti.

Villimpi pohjola Kypsyyskoe sormus

Mustapukuinen mies

Mustapukuinen mies
Ari Kutila
Arktinen banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-040-7

Mustapukuinen mies on nerokasta, sanatonta absurdismia, jonka edessä ei voi kuin hyväntuulistua. Näissä parin ruudun sarjoissa arkipäiväinen taipuu järjettömyyksiin ja järjettömyys takaisin arkipäivään tavalla, jonka yksinkertainen nerokkuus pysäyttää.

Ari Kutila loi tämän ikonisen hahmonsa jo vuonna 1983. Muistan itsekin vuosien saatossa nähneeni siellä ja täällä Mustapukuisen miehen vähäilmeisen ilmekästä naamaa ja hymyilleeni, mutta jälleen vaadittiin kokooma-albumi kohottamaan hahmon arvo ansaitsemalleen tasolle.

Kutila itse meni ja kuoli vuonna 2010, mutta kovien kansien välissä hänen luomuksensa elää edelleen. Kiitos tästä menee Kutilan hyvälle ystävälle Ilpo Koskelalle, joka otti asiakseen pelastaa sanaton sankari unohdukselta. Kirjasta löytyy myös hänen ja Vesa Kataiston kirjoittamat tekstit artistista itsestään, jonka elämäntyö vaikuttaa olleen Kemin elämän sarjakuvittaminen mahdollisimman monelta kannalta.

Monesti puhutaan yhteisöllisyydestä. Mielestäni tilanne, jossa piirtäjä kuolee ja kaveri rientää pelastamaan edes osan tämän tuotannosta unohdukselta, on hieno käytännön toteutus tuosta filosofiasta. Ei jäädä odottamaan, josko jokin kaupallinen toimija tarttuu tilaisuuteen, vaan toimitaan taiteellisten arvojen vuoksi. Ja rakkaudesta hyvään ystävään.

Mustapukuinen mies tekee siis fiiliksestä hyvän kahdellakin tavalla. Enempää en voi vaatia.