Aihearkisto: Arvostelu

Hitlerin poika

Julkaistu 14 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

Hitlerin poika Poortere Hitlerin poika
Pieter de Poortere
Kumiorava, 2011
ISBN: 978-952-67423-3-5

Mitä jos Hitlerillä olisi ollut poika? Joku, joka ottaisi Kolmannen valtakunnan haltuunsa Aatun jälkeen. Ein Volk, ein Reich, Zwei Führer! Näitä pohtii belgialainen, palkittu piirtäjä Pieter de Poortere sanattomassa albumissaan Hitlerin poika.

Tarina toimii täysin kuvallisesti, sanoja ei käytetä hahmojen välillä lainkaan. Muutama puhekupla esiintyy, mutta niihinkin on piirretty yksinkertainen kuva. Tämän johdosta kyseessä onkin ensimmäinen belgialainen sarjakuva, jota voisin lukea alkukielellä, ellei minulla sattuisi olemaan suomennosta. Ratkaisu toimii erinomaisesti.

Poika on Poorteren vakiohahmo Dickie, joka seikkailee Natsi-Saksan lisäksi myös Hollywoodissa. Hänellä menee harvoi asiat putkeen, edes hirttäytyminen ei onnistu, koska hänet keskeytetään, jotta hänet voitaisiin hirttää. Huumori on paikoitellen mustaa, joten ammatikseen herneitä nenään kiskovia en voi kuin kehottaa jättämään tämän albumin vähemmän kireäpipoisten luettavaksi.

Lyhyitä episodeja pätkivät kokoaukeaman puuhasivut, joissa välillä etsitään Adolfia, välillä jotakuta muuta. Lopusta löytyy myös hakaristin muotoon väännetty Kimble, Übermensch. Leppoisaa nopanheittelyä samalla kun kertoo perheen pienimmille, miten natsit kaasuttivat ja polttivat myös homoja ja vammaisia, jotka yleensä jäävät huomioimatta keskitysleirien uhreista puhuttaessa.

Hitlerin poika vihjaili voimakkaasti, että pitäisin Poorteren tyylistä yleensä. Dickie Hollywoodissa varmisti sen. Tätä on saatava lisää suomeksi. No, niin, suomalaiselta kustantajalta.

Auschwiedersehen!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Dickie, Hitler, Pieter de Poortere

Pjongjang

Julkaistu 11 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

Pjongjang
Guy Delisle
WSOY, 2011
ISBN: 978-951-0-35484-1

En ole tyytymätön omaan elämääni. Se ei silti estä minua kadehtimasta muiden saavutuksia. Felix Baumgartner hyppäsi 39 kilometrin korkeudesta laskuvarjolla. Eri asia, kuka meistä siellä pallon varassa keikkuessa todella uskaltaisi hypätä, mutta eiköhän jokainen kotisohvallaan fiilistele sillä, miten hienoa moinen olisi.

Yksi mies, jolle olen kade paitsi verrattomasta kyvystä kertoa tarinaa myös hänen seikkailuistaan mielenkiintoisissa paikoissa, on Guy Delisle. Hän on asunut vuoden Burmassa ja Jerusalemissa, mutta ne molemmat ovat kerrassaan triviaaleja turistirysiä verrattuna Pohjois-Koreaan. Delisle vietti kaksi kuukautta maailman suljetuimman maan pääkaupungissa Pjongjangissa ja teki meille matkustusrajoitteisille kokemuksistaan sarjakuvan.

Globalisaation merkittävä ilmenemismuoto on tuotannon siirtyminen sinne, missä työn saa teetettyä halvimmalla. Mukana toki seuraa liuta eettisiä dilemmoja, mutta kaltaiseni liikalihavat iPhonejaan näpelöivät miehet eivät uhraa montakaan ajatusta kiinalaisissa orjatyölaitoksissa työskenteleville lapsille. Tuostakin häiritsevästä mielikuvasta päästään toki alaspäin, nimittäin rajan yli Pohjois-Koreaan.

Pjongjang_statistiikka Guy Delisle saapuu maahan valvomaan Ranskasta ulkoistettua animaatiotuotantoa. Tullimuodollisuuksien jälkeen koittaa ensimmäinen pakollinen etappi, joka on Kim Il-Sungin 22-metrinen pronssipatsas. Patsaan juurelle pitää laskea kimppu kukkia, jonka opas hövelisti on ottanut hoitaakseen. Ensimmäinen tunti kertoo valtion olennaiset säännöt selkeästi: Johtajaa kunnioitetaan ja rakastetaan. Tästä kuviosta puuttuu se tavallinen ”tai muuten”, sillä vaihtoehtoa ei kertakaikkiaan ole.

Opas ja tulkki pitävät huolta siitä, että arvon ulkomaalainen pääsee vierailuille maan ja sen johtajan suuruudesta kertoviin paikkoihin vastaisuudessakin. Mutta ei vierailija toki vanki ole. Delisle voi kävellä työpaikaltaan hotelliin, jossa hän asuu, eikä kukaan seuraa perässä. Opas ja tulkki kulkevat viisikymmentä metriä edellä. Työmailla henkeänostattavat autot jakavat innostavaa prpagandaa ja kaikkialla erittäin vapaaehtoiset ihmiset lakaisevat katuja ja leikkaavat täysin aution moottoritien vierellä ruohoa pienillä sirpeillä.

Muissa kirjoissaan Delisle pitää kommentaarinsa hiljaisella liekillä. Hän esittelee tilanteen ja antaa lukijan itse huomata tilanteen pöyristyttävyyden, jos on huomatakseen. Nyt hän ei kuitenkaan täysin malta mieltään ja pieni ikonoklasti hänen sisällään saa vallan, kun jumalallisten johtajien saavutuksia ihastellaan ja palvotaan ensimmäisestä päivästä lähtien.

Pjongjang_tulkki Matkansa aikana Delisle tapaa myös muita ulkomaalaisia, mikä on sikäli hyvä, että paikallisiin hänellä ei paljon kontaktia olekaan. Työn ulkopuolella ei yhtään. Tilannetta katsotaan myös heidän silmin, mutta yhtä häröltä meininki vaikuttaa silti. Kaikki vierailijat on internoitu muutamaan käsittämättömään tornitalohotelliin, joissa voi olla vain yksi ainoa kerros käytössä. Koko matkasta tulee surrealistinen olo, ihan kuin pääsisi seuraamaan jotain käsittämätöntä yhteiskuntaa toisella planeetalla.

Kuvat ovat joko kivan yksinkertaisia tai sisältävät paljon yksityiskohtia riippuen siitä, mistä Delisle kertoo ja mihin lukijan on tarkoitus kiinnittää huomiotaan. Vähilläkin viivoilla ihmisistä on saatu ilmeikkäitä yksilöitä ja arkkitehtuuri nousee hyvin esiin, kuten Delislen matkaraporteissa on tapana.

Kerrontaa sävyttää huumori, joka on lähtöisin sarjakuvan tekijän kyvystä tehdä huomioita ja osoitella epäkohtia. Tarina maistuu myös elämältä kaikkine absurdeine yksityiskohtineen. Siellä mies kuluttaa aikaa heittelemällä paperilennokkeja valtavan hotellin ainoasta asutusta kerroksesta maailman suljetuimmassa maassa. Pakkohan sille on nauraa, vaihtoehto on liian surullinen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Guy Delisle, Kim Il-Sung, Pjongjang, Pohjois-Korea, WSOY

Rämeen olento kolmas kirja

Julkaistu 10 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

Rämeen olento kolmas kirja
Käsikirjoitus: Alan Moore
Kuvitus: Stephen Bissette, John Totleben, Rick Veitch, Stan Woch, Alfredo Alcala, Ron Randall
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-607-1

Rämeen olennon korkea taso ei lakkaa hämmästyttämästä. Aika monen asian kohdalla on käynyt niin, että se mikä on potkinut polvitaipeisiin 30 vuotta sitten ei ole enää niin radikaalia ja mullistavaa nykypäivästä katsottuna. Niiden vaikutus on voinut olla hyvinkin suuri ja kokonaisia koulukuntia on voinut popsahtaa esiin vanhojen noiden juttujen vaikutuksesta, mutta silti niistä puuttuu se tiukin särmä, joka on jalostettu esiin vuosikymmenten aikana vellovissa prosesseissa. Jos Rämeen olennolle onkin näin käynyt, se ei ole ilmeistä.

Alan Moore on yksi vaikutusvaltaisimpia sarjakuvakäsikirjoittajia. Se on kylmä fakta, niin monessa tuo eksentrinen maagikkomme on ehtinyt heilua mukana. Tämän kolmannen kirjan, joka kokoaa The Saga of the Swamp Thingin numerot 35-42 (pelkkä Swamp Thing numerosta 39 alkaen) myötä ymmärrän kokonaan sen suitsutuksen, jota olen vuosien varrella kuullut Mooresta ja hänen näkemyksestään Rämeen olentoon.

Kyseessä on ehta kauhusarjakuva, joka tietää mitä ihminen oikeasti pelkää. Lammen veden alla vaanivat vampyyrit ovat toki paha juttu ja ikoninen kauhuelementti, mutta ne ovat vain kauhun väline, ei lähde. Lähde on se, kun yksi poika ei nousekaan ylös lammesta ja kaverit eivät uskalla mennä auttamaan häntä. He ennemmin tappelevat keskenään näkyikö pinnan alla hahmoja ja oliko kyseessä pelkkä pila. Kauhu tulee siitä, että ystävät jättävät pulaan, kun heidän rohkeutensa pettää. Samalla mekaniikalla toimivat muutkin kirjan kertomukset.

Tästä versoaa vielä kaunis ystävyys

Ensimmäisestä tarinakokonaisuudesta nousee mielikuvia 50-luvun B-luokan scifirainoista, joiden vuoksi tieteiskirjallisuudella on edelleen hivenen epäsalonkikelpoinen maine. Säteily tulee ja tekee outouksia maanpäälliselle elämälle. 50-luvulla se kasvatti muurahaisista kauppahallin kokoisia hirviöitä, Mooren käsittelyssä syntyy Ydinjätös, olio, joka joskus on ollut mies. Hän, kuten niin moni muukin, ottaa välillä pullosta huikkaa, mutta hänenpä putelista löytyy radioaktiivista ongelmajätettä. Onneksi hän on hyväluontoinen, ystävällinen ja antelias. Pullo kiertämään pojat. Ottaako kompostikasa myös?

Sitten päästään itse asiaan. Kuvittajapari Bissette ja Totleben olivat penänneet Moorelta Stingin näköistä hahmoa sarjaan. Siihen asti asiansa osaavat mystikot olivat tupanneet olemaan eläkeläisluokkaa, joten Moore halusi luoda nuoren sällin. Joka vetäisi röökiä ketjussa, tuntisi porukkaa ympäri maailmaa papeista prätkäjengiläisiin, kulkisi pitkässä takissaan epämääräisiä varoituksia jakaen ja paholaisia munille potkien. Legenda nimeltä John Constantine oli syntynyt. Ja hänellä oli asiaa Rämeen olennolle.

Esimieskoulutuksen orjapiiskurioppitunti

Tuon asian voi tiivistää seuraavasti. ”Näetkö tuon vanteen tuolla? Jos haluat minulta vastauksia, hyppää sen läpi. Mainitsinko muuten, että sen jälkeen on toinenkin vanne? Se on muuten tulessa.” Niin lähtee olento, joka joskus luuli olevansa Alec Holland, reissuun iskien minne Constantine häntä ohjaa, muun muassa menstruaation kimppuun. Tarina Kirous oli aikanaan uskalias veto ja esimerkiksi Marvelin päätoimittaja repi berberinsä. Niinkin yksinkertainen asia, joka koskettaa suoraan puolta ihmiskunnasta ja sitä toistakin puolta välillisesti, ja on koskettanut siitä saakka kun ihminen lajina on ollut olemassa, on edelleen jotain niin likaisen tabuisaa, että kuukausimyynnissä olevan sarjakuvan sivuilla sitä ei ole soveliasta käsitellä. Siksipä Kirouksen kaltaisille tarinoille on niin suuri tilaus.

Kirja huipentuu mieltä ylentävään historialliseen draamaan, joka kumpuaa etelävaltioiden orjayhteiskunnan synkimmistä syövereistä. Eihän enää nykyaikana pelkkä ihmisen ihonväri riitä tuomitsemaan häntä eläintä alemmaksi olioksi, jonka saa vaikka nylkeä elävältä? Ai riittää vai? Moore on siis luonut harmillisen ajankohtaista materiaalia, joka jo vuosia sitten onnistui kritisoimaan nykymaailman sieluntilaa.

Niitä päiviä odotellessa, jolloin Rämeen olennon käsittelemät kauhut voidaan nimetä auttamattomasti vanhentuneiksi ja epäajankohtaisiksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Alan Moore, Alfredo Alcala, Egmont, John Totleben, Rämeen olento, Rick Veitch, Ron Randall, Stan Woch, Stephen Bissette, Swamp Thing

Villimpi pohjola 2

Julkaistu 10 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

Villimpi pohjola 2 / Northern Overexposure 2
JP Ahonen
Daily Hero Press, 2009
ISBN: 978-952-67106-1-7

Villimpi pohjola oli hyvä, kakkoskirja vielä parempi. Tuntuu siltä, että tekijä on oppinut tuntemaan hahmonsa entistä intiimimmin, mikä on aina hyvä asia, paitsi ehkä Rontin tapauksessa. Kun näin käy, hahmot alkavat elää yhä omavaltaisemmin jättäen kirjailijan pahaiseksi tarkkailijaksi, jolta pahimmillaan evätään veto-oikeus tapahtumiin puuttumiseen.

Toinen kokoelma on sekin satasivuinen ja sisältää kaksi pidempää tarinakaarta. Ensimmäisessä pojat lähtevät ruotsinlautalle herättämään pahennusta ja tytöt tekevät sitä samaa maissa. Kuten asiaan kuuluu, viinapiru astuu mukaan kuvioihin jo heti alkumetreillä, varmaan siksi että saisi kylvettyä mahdollisimman paljon kaaosta illan aikana. Tyttöjen ilta päättyy diskoenkeleihin, mutta pojat menevät sitäkin pidemmälle. Paitsi Rontti, kerrankin.

Toinen saaga on edellistäkin surrealistisempi. Rontin systeri tulee kylään ja vastoin kaikkea universumin järkeä jättää jälkikavunsa illaksi veljensä hoteisiin. Hyvä että paikalla on muitakin, kun sankarimme vetää terminaattorit ja biimaa itsensä Vernerin bileisiin nakuna. Siitä eteenpäin absurdismi hallitsee, mikä ei tietenkään estä vakavia seuraamuksia. Yksi asia johtaa toiseen ja kolmannen kokoelman suuri katastrofi on pedattu.

Kun ottaa huomioon, että olen lukenut Villimmän pohjolan toisen tulemisen vähintään kymmeneen kertaan, lienee parempi lyödä pöytään JP Ahosen faniklubin jäsenkortti ja tunnustaa. Minuun vetoaa syvästi se hullu keitos, joka saadaan aikaan ihmissuhdekiemuroista ja nörtihtävästä elämäntavasta. Siinä on jotain jaloa, kun fiksuhkoa keskustelua käyvä mies äityy varioimaan He-Mania ja tiidittelemään piirrossarjan tunnaria perse paljaana keskellä olohuonetta. Ei niin että itse olisin koskaan niin tehnyt, mutten sitä mahdottomaksikaan koe.

En ole suoraan yksikään päähenkilöistä, mutta heidän amalgaamistaan saisi aika osuvan kopion. Siksi Villimpi pohjola kertoo myös minusta. Siksi sitä diggaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: JP Ahonen, Villimpi pohjola

SX-1:n vastaisku

Julkaistu 9 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

Blake ja Mortimer Miekkakalan salaisuus Miekkakalan salaisuus, Osa 3: SX-1:n vastaisku
Edgar P. Jacobs
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-604-0

Jos ensimmäinen osa oli pakomatkaa ja toinen osa pelastusoperaatiota, Miekkakalan salaisuuden kolmas osa SX-1:n vastaisku on sotaa. Tähän asti yhteenotot ovat olleet kahinoita, joista vähintään toinen osapuoli on halunnut livistää heti tilaisuuden tullen. Nyt kumpikin puoli astelee areenalle putkenpätkiä kaltereihin kolisuttaen ja riitaa haastaen. Turpasauna on jo lämpiämässä.

Vastarintaliikkeellä on Hormuzinsalmen kieppeillä salainen tukikohta, joka on pullollaan aikansa huipputeknologiaa, valtavia voimaloita, tuotantohalleja, aseita ja tutkimuslaboratorioita. Nyt kun Mortimer on saatu piirustuksineen johtamaan ympäri maailmaa koottujen huipputeknikoiden joukkoa ja rakentamaan salaperäistä Miekkakalaa, Keltaisen valtakunnan yliherruus on kaikkea muuta kuin taattu.

Sabotöörit nurkissamme häärii

Aina siihen hetkeen saakka, kun vinosilmien sabotööri pääsee mellastamaan tukikohdassa ja sen sijainti uhkaa paljastua. Pian lähialueilla alkaa parveilla järeämmän luokan hyökkäyskalustoa, mutta Mortimer tarvitsee enemmän aikaa Miekkakalan valmiiksi saattamiseen. Aikaa, joka ostetaan verellä. No, veri on vulgääriä eivätkä herrasmiehet huou hurmetta. Ostetaan se aika sitten aivan törkeällä määrällä räjähteitä.

Jälleen vauhti huimaa päätä. Asetelmat muuttuvat ja vaara seuraa toistaan kiihkeällä tahdilla, joka ei hellitä kuin vasta lopussa. Miekkalan salaisuus on kronologisesti ensimmäinen Blake ja Mortimer -seikkailu, ja nyt haluaisinkin kovasti lukea näitä lisää. Pystyykö Edgar P. Jacobs pitämään tykitystä yllä myöhemmissäkin tarinoissa? Kyseessähän on 40-luvun loppupuolen seikkailusarjakuva, jonka rytmitykseen ovat epäilemättä vaikuttaneet menneiden vuosikymmenten strippisarjat.

Joskus joku kielsi Basam Dandua olemasta turhan vaatimaton. Mielestämme se oli pieni virhe.

Tyylillisesti kuva on pelkistettyä. Mukana on vain tarpeelliset elementit eikä esimerkiksi varjostusta käytetä kikkailuun. Itselleni piirrostapa tuo kaikkein eniten mieleen Tintin, ja tämä puhtaasti positiivisessa mielessä. Aku Ankan jälkeen ja ennen Marvelia minulla oli Asterix / Lucky Luke / Tintti -kausi ja nyt huomaan, että olisin nauttinut Blaken ja Mortimerin seikkailuista jo vuosia sitten, jos olisin vain ymmärtänyt niitä antikvariaateista ostaa. Myönnän tarttuneeni Kvaakissa Blake ja Mortimer -arvostelunakkiin epäröiden ja hieman pitkin hampain. Olin joskus aikoinani muodostanut täysin perusteettoman mielipiteen, että tämä sarja ei kiinnostaisi. Nyt voin vain tyytyväisenä todeta olleeni väärässä.

Riippuen siitä, kuinka paljon haluaa tulkita lähdemateriaalia, albumeista voi löytää valkoisen miehen ylivaltaa, kolonialismia ja rasismia. Todelliset toimijat, päivän pelastajat, ja itseasiassa ainoa aikaansaapa konna, ovat kaikki valkoisia. Muut pigmentit palvelevat sahibeja parhaan kykynsä mukaan. Tukholman kulttuuritalon linjaa seuraten nämäkin albumit pitäisi kieltää ja polttaa, mutta kuka tahansa fiksu ihminen osaa nähdä eron nykypäivän ja yli 60 vuotta vanhan maailman välillä. Kaikkea lukemaansa ei tarvitse omaksua, sen voi sen sijaan tuomita tyhmäksi historialliseksi toiminnaksi, jonka virheistä voidaan oppia. Seikkailun taas voi ottaa vain seikkailuna.

Miekkakalan salaisuus on sarjana vauhdikkaan viihdyttävä kokemus. Jään innolla odottamaan, josko Blake ja Mortimer jaksavat heilua suomeksi vielä jatkossakin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Blake ja Mortimer, Edgar P. Jacobs, Egmont, Miekkakalan salaisuus

Zombie antologia

Julkaistu 7 joulukuun, 2012| 2 kommenttia

Zombie antologia 71 Zombie antologia No: 71
Esa Holopainen
2012

Olen ryhtynyt kirjoittamaan arvosteluja pitkällisen tauon jälkeen. Lyön tiskiin ensiksi yhden ilmeisen syyn siihen: Näillä palkoilla ei osteskella uusia sarjakuvia, jolloin arvostelukappaleet ovat näppärä keino kiertää ongelma. Mutta se ei ole tärkein syy, ja nyt on otettava huomioon, että olen patologinen keräilijä, joka sympatiseeraa Boris Hurtan fiktiivisten kollektöörien mottoa, jonka mukaan keräilyssä henkirikoskin on sallittujen keinojen listalla. Tärkein syy on se hyvä fiilis siitä, kun voi tehdä oman panoksen arvostamansa harrastuksen ja taidemuodon eteen. Jos arvosteluni saa aina välillä jonkun kiinnostumaan lukemaan jonkin teoksen, johon tämä ei muutoin olisi ehkä tarttunut, panokseni on ollut vaivan väärti.

Lukijoiden koukuttamisen lisäksi hyviä fiiliksiä tuottaa myös palaute tekijöiltä. Se on joka kerta odottamatonta ja panee tarkistamaan, mitä minä jostain sarjakuvasta sanoinkaan, ja perään häepämään, etten mitään tuon fiksumpaa sitten keksinyt. Kiitokset maistuvat silti makoisilta, yhtä kaikki. Erityisen makoisia ne ovat kirjallisessa, fyysisessä ja keräiltävässä muodossa.

Joitakin aikoja sitten arvostelin Esa Holopaisen sarjakuvan Jere Kostamus ja Big joki. Malliesimerkki siitä, miten jälkikäteen jää syömään miestä, miten vähän osasin välittää siitä imusta, jolla tarina kiskaisi mukaansa. Luinhan sen kahdesti perättäisinä päivinä, mitä en useinkaan tee. Silti tekijä oli huomioinut arvostelun ja lähetti siitä kiitoksen: käsintehdyn joulukortin sekä pienen minisarjakuvan, nyrkkipajasta sekin. Hieno ele kenen tahansa mielestä, ja kuten todettu, keräilijälle vähintään tuplaten. Kirja tulee kirjan luo, kuten Hurtta on todennut.

Zombit_aukeama Zombie antologia sisältää kuusitoista yhden sivun piirrosta ja kunkin kyljessä on pieni tarina. Itse kirjoitan raapaleita, satasanaisia järkäleitä. Holopainen tiivistää kokonaiset elävätkuolleet ihmiskohtalot viidestä kymmeneen sanaan. Se ei ole mitenkään yksikäsitteisen helppoa, voin kertoa. Olenhan itse tiivistänyt tarinoita kohta vuoden. Kuvat taas tuntuvat syntyvät muutamasta tarkkaan harkitusta viivasta luoden mielikuvia ja tunnetiloja ihan omillaankin. Teksteihin yhdistettynä vaikutus vain voimistuu. Lehden voi plärätä läpi minuutissa tai jokaista sivua voi jäädä tuijottamaan pitkäksi aikaa.

Olen siis kiitollinen minisarjakuvasta, ei epäilystäkään. Mutta samalla ounastelen salakavalia tarkoitusperiä taustakulissien varjoisissa katveissa. Tämä lehti on numero 71. Sadasta. Unohtakaa, hyvät ihmiset, kuluneet filosofiset dilemmat puolityhjästä tai -täydestä lasista. Optimisti-pessimisti-vertailua kiinnostavampaa on kysymys keräilijästä, jolla on yksi lehti sadasta. Sillä todellisuudessa, jos keräilijä on pahaista haihattelijaa enemmän vakavissaan, häneltä puuttuu vielä 99 lehteä. Minua hivenen arveluttaa kysyä, millaisilla sopimusehdoilla saisin loputkin osat sarjasta haltuuni. Mutta kysyn silti.

Jos onnistutte jostain näitä Zombie antologioita saamaan käsiinne, pitäkää niistä tiukasti kiinni. Niissä on jotain maagista.

2 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Kirjoittamisesta, Sarjakuva

Avainsanat: Esa Holopainen, Jere Kostamus, zombie, Zombie antologia

Batman – Parhaat tarinat

Julkaistu 7 joulukuun, 2012| 1 kommentti

Batman_Parhaat_tarinat Batman – Parhaat tarinat
Tekijät: Iso liuta kovia nimiä Batmanin historian varrelta.
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-575-3

Mikä tahansa teos, jonka nimessä on mukana ”parhaat”, oli se sitten sarjakuva, levy tai vaikka novellikokoelma, kohtaa väistämättä kaksi toisiinsa liittyvää kysymystä.

1. ”Miksi tämä yksi juttu on mukana, tämähän ei kuulu parhaimpien joukkoon lainkaan?”

2. ”Tästähän puuttuu se minun suosikkini kokonaan! Miksi ihmeessä?”

Samoin kuin yksikään taistelusuunnitelma ei selviä kosketuksesta vihollisen kanssa, ainutkaan Parhaimmat-kokoelma ei selviä kosketuksesta lukijan kanssa. Purnaus on väistämätöntä. Koska tehtävässä on lopulta mahdotonta onnistua, voi kokoelman toimittaja valita itselleen sopivan teeman ja mennä sen mukaan.

Batman – Parhaat tarinat käsittää kaksitoista kertomusta viittaritarin elämän varrelta (en laske mukaan kaksisivuista alkuperän kertausta). Niitä yhdistävä teema on Batmanin inhimillisyys. Yleensähän Lepakkomies tulee, yrmistelee ja vetää turpaan, mutta tiettyinä hetkinä hänenkin kuorensa rakoilee paljastaen välittämistä. Se voi kohdistua pahoin loukkaantuneeseen Robiniin tai vähemmän pahaan konnaan tai, kuten tarinassa 24/7 nähdään, kaikkiin Bruce Waynen lähimmäisiin.

Lepakkokin sen tietää, ei työ tekemällä lopu

Kuten odottaa saattaa, uran alkupuolen seikkailut edustavat nimenomaan omaa aikaansa eivätkä millään pärjää vertailussa, jos standardiksi asetetaan nykyajan kerrontatapa. Mutta jos niin tekee, väliin jää esimerkiksi nostokurjen muuttuminen robotiksi, Kissanaisen venkoilu poliisin kaksoisagenttina ja pultit sankoon nakannut Batman, joka silkalla raivolla jättää piittaamatta luodinrei’istä nahassaan.

Huoli Robinin hyvinvoinnista, tai henkiinjäämisestä jos tarkempia ollaan, on keskeisenä vaikuttimena kolmessa stoorissa. (Yhdessä huolen kohteena on lelujuna.) Robinin kyllä ymmärtää hyvin, pääsihän yksi Batmanin suojateista hengestään äänestyksen myötä, kun lukijat halusivat saattaa todeksi Frank Millerin visioiman synkän tulevaisuuden sarjasta Yön ritarin paluu, jossa Robin on selvästi kuollut. Mitään Yön ritarin paluun kaltaisia pitempiä kokonaisuuksia ei tähän kirjaan ole otettu, vaan jokainen tarina toimii omilla ehdoillaan.

Batman-historioitsijan Les Danielsin esipuhe oli varsin valaiseva ja lopusta löytyvät tekijäesittelyt rautaa.

Batman – Parhaat tarinat oli kiva lukukokemus, muttei joidenkin muiden albumien tavoin jätä ajatteluelimeen sellaista kutkuttavaa kutsua lukea se heti uudelleen.

Loppuun olennainen huomio: Batmania ei luonut, toisin kuin etusivu antaa ymmärtää, Bob Kane. Sen loivat yhdessä Bon Kane ja BILL FINGER. Ettei totuus unohtuisi.

1 kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Batman, Bill Finger, Bob Kane, Egmont, Frank Miller, Jokeri, Kissanainen, Robin

Mortimerin pako

Julkaistu 6 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

Mortimerin_pako Miekkakalan salaisuus, Osa 2: Mortimerin pako
Edgar P. Jacobs
Egmont, 2011
ISBN: 978-952-233-382-7

Edellisen albumin lopussa Blake ja Mortimer vetävät copperfieldit vinosilmille ja katoavat jälkiä jättämättä. Nyt jatketaan tästä. Parin verityön myötä kaupungissa räjähtää täysi härdelli ja sankarimme painuvat jatkamaan sitä, minkä parhaiten osaavat, nimittäin pakenemista.

Lyhykäisyydessään, Blake onnistuu, Mortimer ei. Ensimmäinen liittyy vastarintaliikkeeseen, jälkimmäinen taas päätyy eversti Olrikin vastentahtoiseksi vieraaksi. Salaperäisen Miekkakalan piirrustukset kiinnostavat kaikkia edelleen, eikä vähiten kukkona tunkiolla pörhistelevää Basam-Dandua, joka on kovasti tyytymätön Olrikin onnistumisprosenttiin. Tiukan kehityskeskustelun jälkeen ilmassa väräjää pienoista jännitettä ja Olrik alkaa haaveilla paikasta kalifina kalifin paikalla.

Jo albumin nimi, Mortimerin pako, kertoo, että nyt istutaan jumiksessa ja sieltä pitäisi päästä pois. Jellonan osa tarinasta pyörii siis tämän dilemman ympärillä eikä kerronta voi millään tykittää samalla tempolla kuin alkuosassa Uskomaton takaa-ajo. Ei tästäkään kertomuksesta vaiheita puutu ja liikkumaan kykenevät yksiköt mennä päristelevät autoin, ratsain, sukellusvenein, lentokonein… Niin, aika paljon tapahtuu ottaen huomioon, että keskeinen hahmo istuu suuren osan ajasta posessa.

Muuta maailmaa ei näytetä lainkaan. Kaikki suuret toimijat kuten valtiot on alistettu ja vastarinta tekee näkymätöntä myyräntyötään, mistä kuullaan vain raportteja. Kerrotaan, ei näytetä. Kerrontateknisesti tämä ratkaisu jättää toivomisen varaa, mutta Jacobs onnistuu kyllä pitkillä tekstinpätkilläkin loihtimaan vakuuttavia mielikuvia. Toinen asia, jonka hän onnistuu loihtimaan, on ainakin yksi kolossaalinen juoniaukko. Yöllä kun maisema ei näy kovin tarkkaan.

Pidemmässä tarinassa Mortimerin pako on välinäytös rajun alun ja toivottavasti vauhdikkaan lopetuksen puserruksessa. Nähtäväksi jää, kuinka eeppinen loppuselvittelystä tulee. Ja mikä kosmio se mystinen Miekkakala oikein on?.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Blake ja Mortimer, Edgar P. Jacobs, Egmont, Miekkakalan salaisuus

Minun Kiinani 1. Isän aika

Julkaistu 5 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

Minun Kiinani Isän aika Minun Kiinani 1. Isän aika
Käsikirjoitus: Li Kunwu, P. Ôtié
Kuvitus: Li Kunwu
WSOY, 2011
ISBN: 978-951-0-37437-5

Xiao Li syntyi vuonna 1955 hyvin erilaiseen maailmaan kuin mihin minä olen tottunut. Kiinan sisällissota oli ohi, kommunistit olivat voittaneet ja Kuomindang ajettu mereen. Usko puhemies Mao Zedongin puolijumalaiseen viisauteen oli horjumaton ja tie tulevaisuuteen kirkas. Tuolla tiellä oli vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, mutta vuodesta toiseen Kiinan kansa jaksoi uskoa. Vaihtoehtoa ei ollut. Ei ainakaan niille, jotka syntyivät 50-luvulla ja varttuivat ilmapiirissä, jota läpikotaisin hallitsi Suuri ruorimies. Silloin synnyttiin puolueen syliin, kasvettiin kommunistiksi Lei Fengin esimerkin mukaisesti ja jokainen lapsi tiesi, että isän ja äidin rakkaus ei vedä vertoja puhemies Maon rakkaudelle.

Universaali totuus, aina yhtä väärässä

Xiao Lin elämää seurataan syntymästä aina Maon kuolemaan asti, joka tapahtui vuonna 1976. Siihen väliin mahtuu paljon. Ystävyyttä, nälkää, kapinaa, puna-armeijaa ja isän pidätys. Omalla kohdallani pysäyttävintä ei edes ollut kymmeniä miljoonia henkiä vaatinut kolmivuotinen nälänhätä ja sen aiheuttanut kokeilu nimeltä suuri harppaus, vaan koko kansan läpi pyyhkäissyt massapsykoosi, joka tunnetaan kulttuurivallankumouksena. Kymmenvuotiaat lapset tutkivat Maon pientä punaista kirjaa, opettelivat sen ajatuksia ulkoa ja ryhtyivät panemaan täytäntöön siitä tulkattuja ideaaleja. Myös juuri ja juuri toiselle kymmenelleen ehtinyt Xiao Li vallankumoustovereineen kiersi läpi liikeyrityksiä ja läksytti aikuisia siitä, miten he eivät olleet päästäneet irti kapitalismista vaan toimivat vallankumousta vastaan. Ympäri Kiinan oppilaat hyökkäsivät kouluissa opettajia vastaan ja pakottivat nämä harrastamaan itsekritiikkiä, toisin sanoen kulkemaan häpeäkulkueessa kertoen, millä kaikin tavoin he olivat pettäneet vallankumouksen ihanteet. Ennen tätä sarjakuvaa en tiennyt olevani pohjattoman tyytyväinen siitä, että oma jälkikasvuni tyytyy leikkimään Littlest Pet Shop -eläimillä yhteiskunnallisen sanoman levittämisen sijaan.

Läksyksi kolme ilmiantoa

Kerronnan tyyli ei ole tuomitseva, häpeilevä eikä katuva. Li Kunwu käy läpi omaa historiaansa ja kertoo, miten itse aikanaan asiat koki ja pyrkii kertomaan, mistä se kaikki hänen mielestään johtui. Isän aika lienee paras koskaan näkemäni esitys siitä, miten muovattava ja vaikutteille altis lapsen mieli on. Samalla se avaa ikkunan sellaiseen historian aikaan, josta minä tiesin vain vähän. Kirja on kuin silminnäkijätodistus nyt jo kadonneesta maailmasta. Jos sarjakuva onnistuu viihdyttämisen lomassa opettamaan, tehdään jotain oikein.

Z niin kuin Zorbul

Kuvitusta en aina erikseen noteeraa, mutta nyt tyyli kiinnitti huomiota. Kesti muutaman sivun tottua kiinalaistyyliseen viivaan, mutta sen jälkeen tykästyin siihen. Kerrontatyyli on kuitenkin niin tutunoloista, ettei vieraan kulttuurin erityispiirteiden tuntemattomuus tulee esteeksi. Hahmot erottuvat selvästi toisistaan ja mustien pintojen käytöllä saadaan tehokkaasti aikaiseksi tunnetiloja, kuten epätoivoa.

Minun Kiinani on kolmiosainen sarja, jonka avaus Isän aika on sarjakuvaa parhaimmillaan. Se ei vain kerro, se ottaa lukijan ja panee tämän elämään kerrottua tarinaa sen sisältä. En sano tätä heppoisin perustein, mutta tämä on merkittävä teos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Kiina, kommunismi, kulttuurivallankumous, Li Kunwu, Mao Zedong, Minun Kiinani, P. Ôtié, suuri harppaus, Suuri ruorimies, WSOY

Kill Me Baby 1

Julkaistu 4 joulukuun, 2012| Jätä kommentti

Kill_Me_Baby_1 Kill Me Baby 1
Kaduho
punainen jättiläinen, 2012
ISBN: 978-952-16-1584-9

Yasuna ja Sonya ovat koulutyttöjä. Heistä Yasuna on hieman tärähtänyt, Sonya puolestaan syndikaatin palkkatappaja. Hänellä on oma tapansa hoidella henkilökohtaista tilaansa loukkaavat yksilöt, minkä johdosta Yasunalla on vähän väliä jokin paikka sijoiltaan. Itseasiassa se, että hän en edelleen hengissä, on joltinenkin ihme. Kolmantena pyöränä, mutta vakaasti sivuroolissa, hyörii kolmas tyttö, Agiri, joka on tiemmä ninja. Todisteet tämän puolesta ovat tosin vielä hieman laihoja, mutta todellinen ninjahan salaa ninjuutensa.

Tyylivalinta on vakaasti slapstickin puolella. Maisemat vaihtuvat luokkahuoneesta puiston kautta rantahietikolle ja aiheet syömisestä eläimiin, mutta meno pysyy kaistapäisenä. Sonyan fyysistä ylivoimaisuutta tasapainottaa hänen pelkonsa, joiden joukkoon kuuluvat mm. eläimet ja kummitukset. Silti juuri hänellä on yliote varsin usein. Vaan eipä hänestä olisi palkkatappajaksi, jos ei saisi pidettyä edes yli-innokasta luokkatoveriaan aisoissa.

KMB_Sonya Kohderyhmä on selvästi enempi oma ala-astelainen jälkikasvuni kuin aikuisiän saavuttaneet, mutta muutama kohta onnistui silti herättämään hihitystä ja muutaman hörähdyksen. Kovin kosmisiin sfääreihin ei asetelman herkullisuudella vielä revitellä, vaan tilanteet ovat maanläheisiä ja arkipäiväisiä, mitä nyt seassa sählää yksi kappale foobisia palkkamurhaajia. Piirrosjälkeä pitää kehaista Sonyan silmien verran. Pistemäiset pupillit luovat mukavan psykoottisen vaikutelman.