Avainsana-arkisto: Rämeen olento

Rämeen olento kolmas kirja

Rämeen olento kolmas kirjaRämeen olento kolmas kirja
Käsikirjoitus: Alan Moore
Kuvitus: Stephen Bissette, John Totleben, Rick Veitch, Stan Woch, Alfredo Alcala, Ron Randall
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-607-1

Rämeen olennon korkea taso ei lakkaa hämmästyttämästä. Aika monen asian kohdalla on käynyt niin, että se mikä on potkinut polvitaipeisiin 30 vuotta sitten ei ole enää niin radikaalia ja mullistavaa nykypäivästä katsottuna. Niiden vaikutus on voinut olla hyvinkin suuri ja kokonaisia koulukuntia on voinut popsahtaa esiin vanhojen noiden juttujen vaikutuksesta, mutta silti niistä puuttuu se tiukin särmä, joka on jalostettu esiin vuosikymmenten aikana vellovissa prosesseissa. Jos Rämeen olennolle onkin näin käynyt, se ei ole ilmeistä.

Alan Moore on yksi vaikutusvaltaisimpia sarjakuvakäsikirjoittajia. Se on kylmä fakta, niin monessa tuo eksentrinen maagikkomme on ehtinyt heilua mukana. Tämän kolmannen kirjan, joka kokoaa The Saga of the Swamp Thingin numerot 35-42 (pelkkä Swamp Thing numerosta 39 alkaen) myötä ymmärrän kokonaan sen suitsutuksen, jota olen vuosien varrella kuullut Mooresta ja hänen näkemyksestään Rämeen olentoon.

Kyseessä on ehta kauhusarjakuva, joka tietää mitä ihminen oikeasti pelkää. Lammen veden alla vaanivat vampyyrit ovat toki paha juttu ja ikoninen kauhuelementti, mutta ne ovat vain kauhun väline, ei lähde. Lähde on se, kun yksi poika ei nousekaan ylös lammesta ja kaverit eivät uskalla mennä auttamaan häntä. He ennemmin tappelevat keskenään näkyikö pinnan alla hahmoja ja oliko kyseessä pelkkä pila. Kauhu tulee siitä, että ystävät jättävät pulaan, kun heidän rohkeutensa pettää. Samalla mekaniikalla toimivat muutkin kirjan kertomukset.

Tästä versoaa vielä kaunis ystävyys

Tästä versoaa vielä kaunis ystävyys

Ensimmäisestä tarinakokonaisuudesta nousee mielikuvia 50-luvun B-luokan scifirainoista, joiden vuoksi tieteiskirjallisuudella on edelleen hivenen epäsalonkikelpoinen maine. Säteily tulee ja tekee outouksia maanpäälliselle elämälle. 50-luvulla se kasvatti muurahaisista kauppahallin kokoisia hirviöitä, Mooren käsittelyssä syntyy Ydinjätös, olio, joka joskus on ollut mies. Hän, kuten niin moni muukin, ottaa välillä pullosta huikkaa, mutta hänenpä putelista löytyy radioaktiivista ongelmajätettä. Onneksi hän on hyväluontoinen, ystävällinen ja antelias. Pullo kiertämään pojat. Ottaako kompostikasa myös?

Sitten päästään itse asiaan. Kuvittajapari Bissette ja Totleben olivat penänneet Moorelta Stingin näköistä hahmoa sarjaan. Siihen asti asiansa osaavat mystikot olivat tupanneet olemaan eläkeläisluokkaa, joten Moore halusi luoda nuoren sällin. Joka vetäisi röökiä ketjussa, tuntisi porukkaa ympäri maailmaa papeista prätkäjengiläisiin, kulkisi pitkässä takissaan epämääräisiä varoituksia jakaen ja paholaisia munille potkien. Legenda nimeltä John Constantine oli syntynyt. Ja hänellä oli asiaa Rämeen olennolle.

Esimieskoulutuksen orjapiiskurioppitunti

Esimieskoulutuksen orjapiiskurioppitunti

Tuon asian voi tiivistää seuraavasti. ”Näetkö tuon vanteen tuolla? Jos haluat minulta vastauksia, hyppää sen läpi. Mainitsinko muuten, että sen jälkeen on toinenkin vanne? Se on muuten tulessa.” Niin lähtee olento, joka joskus luuli olevansa Alec Holland, reissuun iskien minne Constantine häntä ohjaa, muun muassa menstruaation kimppuun. Tarina Kirous oli aikanaan uskalias veto ja esimerkiksi Marvelin päätoimittaja repi berberinsä. Niinkin yksinkertainen asia, joka koskettaa suoraan puolta ihmiskunnasta ja sitä toistakin puolta välillisesti, ja on koskettanut siitä saakka kun ihminen lajina on ollut olemassa, on edelleen jotain niin likaisen tabuisaa, että kuukausimyynnissä olevan sarjakuvan sivuilla sitä ei ole soveliasta käsitellä. Siksipä Kirouksen kaltaisille tarinoille on niin suuri tilaus.

Kirja huipentuu mieltä ylentävään historialliseen draamaan, joka kumpuaa etelävaltioiden orjayhteiskunnan synkimmistä syövereistä. Eihän enää nykyaikana pelkkä ihmisen ihonväri riitä tuomitsemaan häntä eläintä alemmaksi olioksi, jonka saa vaikka nylkeä elävältä? Ai riittää vai? Moore on siis luonut harmillisen ajankohtaista materiaalia, joka jo vuosia sitten onnistui kritisoimaan nykymaailman sieluntilaa.

Niitä päiviä odotellessa, jolloin Rämeen olennon käsittelemät kauhut voidaan nimetä auttamattomasti vanhentuneiksi ja epäajankohtaisiksi.

Advertisement

Rämeen olento toinen kirja

Rämeen olento toinen kirja
Kirjoittanut: Alan Moore, Len Wein
Kuvittanut: Stephen Bissette, John Totleben, Afredo Alcala, Shawn McManus, Ron Randall, Berni Wrightson
Egmont, 2010
ISBN: 978-952-233-288-2

Rämeen olento jatkaa vetistä vaellustaan toisessa kokoelmassaan. Kaarti on vanha tuttu, tarinasta vastaa Alan Moore ja kuvituksesta pääosin parivaljakko Bissette & Totleben. Alec Hollandista ei ole enää jäljellä muuta kuin nimi. Ja haamu. Sekä maalliset jäännökset. Tätä kaikkea käsitellään avausjaksossa. Sitten siirrytään kummituksista oikean kauhun pariin.

Rämeen olennon ystävän, Abigail Cablen aviomies ehti jo puskea pahoja viboja ulos edellisessä kirjassa. Nyt nuo värähtelyt kerääntyvät ja luovat kauhun kurimuksen, johon Abby tuiskahtaa verelle hinkattuine nahkoineen kaikkineen. Tiukin kama ei koskaan kumpua raahautuvista raadoista tai muista ulkokultaisista elementeistä, vaan todellinen kauhu asuu jo valmiiksi ihmisen pään sisällä. Vankilastaan sen vapauttaa niinkin yksinkertainen asia kuin totuuden tajuaminen. Sitä ei ihmisen mieli kestä. (Kts. koko Lovecraftin tuotanto.)

Walt Kellyn kanssa oli turvallisempaa.

Alec joutuu ensin vastakkain voimallisen pahuuden ilmentymän kanssa ja siitä selvittyään mittelemään voimiaan helvetin demonien kanssa. Osan matkaa hänen kanssaan kulkee kavalkadi DC:n mystisimpiä tuonpuoleiseen ja magiaan liittyviä hahmoja, kunnes viimeisen etapin opastaa itse Etrigan. Tuo riimittelevä puolidemoni on siitä eriskummallinen tapaus, että hänen puheenpartensa ei hidasta omaa lukunopeuttani, toisin kuin melkeinpä mikä tahansa värssy, jonka pitäisi siivittää milloin mitäkin kertomusta eteenpäin.

Raa’an pelon lisäksi Toinen kirja tarjoaa myös surua ja iloa. Tutunoloisten muukalaisten avaruusalus saapuu tutkimaan, olisiko planeettamme sopiva asutettavaksi. Kaikki ei mene putkeen. Toisaalta Abby ja Alecin nimeä kantava kasvimassa päätyvät pohtimaan mahdollista suhdetta, minkä uskon aiheuttaneen muutamankin konservatiivin aivoverisuonten napsumista aikanaan (tämä on hieno bonus). Punaniskoille, joille mustan ja valkoisen avioliitto on esimerkki luonnotomuudesta eivät katsone hyvällä ihmisen ja suoperän intiimiä suhdetta. Lisäksi Moore provoaa kansaa revittelemällä tajuntaa laajentavalla tripillä nupit kaakossa jopa siinä määrin, että että ruutujako säröilee ja sivun asemointi kiepsahtaa nurin.

Rämeen olennon toinen kirja sisältää tarinat lehdistä Saga of the Swamp Thing 28-34 ja Annual 2. Radikaalia sarjakuvaa 80-luvun puolivälistä. Tämän jälkeen oli helpompi aloittaa sellaisia pieniä projekteja kuin Sandman ynnä muuta mukavaa.

Rämeen olento

Rämeen olento
Kirjoittanut: Alan Moore
Kuvittanut: Stephen Bissette, John Totleben
Egmont, 2010
ISBN: 978-952-233-306-3

1970-luvun alku oli otollista kasvuaikaa mitä tulee rämeperäisiin ihmiskasvihybridihirviöihin. Marvel esitteli olion nimeltä Man-Thing, DC puolestaan Swamp Thingin. Tuohon aikaan Ihmenelosten Möykky, The Thing, poltteli sikaria Baxter Buildingin katolla tyytyväisenä omaan ruskeanoranssiin habitukseensa ja pysytteli varmuuden vuoksi kaukana kaikenlaisilta soilta. Vaikka Marvelin hirviö ilmestyi ensin ja kummankin otuksen syntyhistoriassa oli tiettyjä yhtäläisyyksiä, tilanne ei johtanut oikeusjuttuihin tai muuhun rumaan. Huhujen mukaan Etrigan luisteli duuniin kuukauden ajan.

Sarja kuoli 1976 ja raapi uudestisyntymän kynnystä 1978, mutta DC-yhtiön tuotannon luhistuminen (DC Implosion) juuri tuolloin torppasi pyrkimykset. Seuraava tilaisuus koitti 1982 ja lehti käynnistettiin uudella nimellä Saga of the Swamp Thing. Numeron 20 kohdalla ruoriin tarttui Alan Moore ja miehen nykyisen maineen tuntien ei ole ihme, että suunta muuttui paitsi rajusti, myös mielenkiintoiseen suuntaan. Moore lähti liikkeelle siitä, että Rämeen olennon syntyhistoria olikin silkkaa väärinkäsitystä. Kyseessä ei ollutkaan räjähdyksessä pahasti vahingoittuneen Alec Hollandin yhdistyminen outojen kemikaalien vaikutuksesta suoperään vaan suoperän herääminen henkiin kopioimalla palasia räjähdyksessä kuolleen Hollandin tajunnasta. Näin ollen Olennon pyrkimys muuttua takaisin ihmiseksi oli vain houkkamaista unta, harhakäsitysten vallassa vaeltavan kasvin turha toive, koska se ei ollut koskaan ollutkaan ihminen.

Abigail Cable ei ole huvittunut

Tästä lähdetään. Rämeen olento saa ensin vastaansa Jason Woodruen, hivenen obskuurin kasvipohjaisen pahiksen, joka on lähtenyt megalomaaniselle voimatripille ja komentaa lopulta koko planeetan flooraa. Toinen yhteenotto sattuu pelkoa ravinnokseen käyttävän painajaismaisen apinakuninkaan kanssa, ja kukaanhan ei pelkää yhtä puhtaasti kuin lapset. Rämeen olennon rinnalla seisoo Abigail Cable, omaa sukuaan Arcane, yksi harvoista aiempien tarinoiden hahmoista, jotka jäivät jäljelle Mooren kurssimuutoksen jälkeen. Toinen vauhdissa mukana roikkuva tyyppi on Abbyn aviomies Matt, joka haavoittuu kuollettavasti. Muttei kuolekaan. Hän on tehnyt jonkinlaisen paholaismaisen diilin, jonka seuraamuksia saamme epäilemättä kauhistella jonkin myöhemmän kokoelman sivuilta.

Alan Mooren rupeaman Rämeen olennon parissa sanotaan olevan yksi sarjakuvan historian merkkipylväitä. Tähän on helppo yhtyä, sillä se mitä tähän kirjaan kootuissa lehdissä (Saga of the Swamp Thing 20-27) tapahtuu on järisyttävää kamaa verrattuna muuhun tuon ajan tuotantoon. Aina tarvitaan pioneereja, jotka näyttävät kaikille muille, millaiselle tasolle koko homman voi kiskoa. Kun rajat on kerran rikottu, on niiden yli helpompi muidenkin kävellä.

Stephen Bissetten ja John Totlebenin kuvitustyyli on tunnistettavasti 80-lukulaista. Siksipä koteihinsa palavat perheet ja muut kauhut herättävät niin paljon pelkoa, sillä itse yhdistän tuon tyylin turvallisiin seikkailuihin, joissa Ryhmä-X, Kostajat, Ihmeneloset ja muut kohtaavat kaikenlaisia reteitä retostelijoita, joita voidaan räyhäämisen päätteeksi vetää daijuun.

Vaan miten lyödään nekkuun sellaisia asioita kuin pelko ja viha?

Kirjan kahdeksasta tarinasta seitsemän on julkaistu aikanaan Kalma-lehdessä. Hyvää metsästystä, jos sille tielle lähdette.