Avainsana-arkisto: Rämeen olento

Rämeen olento kolmas kirja
Käsikirjoitus: Alan Moore
Kuvitus: Stephen Bissette, John Totleben, Rick Veitch, Stan Woch, Alfredo Alcala, Ron Randall
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-607-1

Rämeen olennon korkea taso ei lakkaa hämmästyttämästä. Aika monen asian kohdalla on käynyt niin, että se mikä on potkinut polvitaipeisiin 30 vuotta sitten ei ole enää niin radikaalia ja mullistavaa nykypäivästä katsottuna. Niiden vaikutus on voinut olla hyvinkin suuri ja kokonaisia koulukuntia on voinut popsahtaa esiin vanhojen noiden juttujen vaikutuksesta, mutta silti niistä puuttuu se tiukin särmä, joka on jalostettu esiin vuosikymmenten aikana vellovissa prosesseissa. Jos Rämeen olennolle onkin näin käynyt, se ei ole ilmeistä.

Alan Moore on yksi vaikutusvaltaisimpia sarjakuvakäsikirjoittajia. Se on kylmä fakta, niin monessa tuo eksentrinen maagikkomme on ehtinyt heilua mukana. Tämän kolmannen kirjan, joka kokoaa The Saga of the Swamp Thingin numerot 35-42 (pelkkä Swamp Thing numerosta 39 alkaen) myötä ymmärrän kokonaan sen suitsutuksen, jota olen vuosien varrella kuullut Mooresta ja hänen näkemyksestään Rämeen olentoon.

Kyseessä on ehta kauhusarjakuva, joka tietää mitä ihminen oikeasti pelkää. Lammen veden alla vaanivat vampyyrit ovat toki paha juttu ja ikoninen kauhuelementti, mutta ne ovat vain kauhun väline, ei lähde. Lähde on se, kun yksi poika ei nousekaan ylös lammesta ja kaverit eivät uskalla mennä auttamaan häntä. He ennemmin tappelevat keskenään näkyikö pinnan alla hahmoja ja oliko kyseessä pelkkä pila. Kauhu tulee siitä, että ystävät jättävät pulaan, kun heidän rohkeutensa pettää. Samalla mekaniikalla toimivat muutkin kirjan kertomukset.

Ensimmäisestä tarinakokonaisuudesta nousee mielikuvia 50-luvun B-luokan scifirainoista, joiden vuoksi tieteiskirjallisuudella on edelleen hivenen epäsalonkikelpoinen maine. Säteily tulee ja tekee outouksia maanpäälliselle elämälle. 50-luvulla se kasvatti muurahaisista kauppahallin kokoisia hirviöitä, Mooren käsittelyssä syntyy Ydinjätös, olio, joka joskus on ollut mies. Hän, kuten niin moni muukin, ottaa välillä pullosta huikkaa, mutta hänenpä putelista löytyy radioaktiivista ongelmajätettä. Onneksi hän on hyväluontoinen, ystävällinen ja antelias. Pullo kiertämään pojat. Ottaako kompostikasa myös?

Sitten päästään itse asiaan. Kuvittajapari Bissette ja Totleben olivat penänneet Moorelta Stingin näköistä hahmoa sarjaan. Siihen asti asiansa osaavat mystikot olivat tupanneet olemaan eläkeläisluokkaa, joten Moore halusi luoda nuoren sällin. Joka vetäisi röökiä ketjussa, tuntisi porukkaa ympäri maailmaa papeista prätkäjengiläisiin, kulkisi pitkässä takissaan epämääräisiä varoituksia jakaen ja paholaisia munille potkien. Legenda nimeltä John Constantine oli syntynyt. Ja hänellä oli asiaa Rämeen olennolle.

Tuon asian voi tiivistää seuraavasti. ”Näetkö tuon vanteen tuolla? Jos haluat minulta vastauksia, hyppää sen läpi. Mainitsinko muuten, että sen jälkeen on toinenkin vanne? Se on muuten tulessa.” Niin lähtee olento, joka joskus luuli olevansa Alec Holland, reissuun iskien minne Constantine häntä ohjaa, muun muassa menstruaation kimppuun. Tarina Kirous oli aikanaan uskalias veto ja esimerkiksi Marvelin päätoimittaja repi berberinsä. Niinkin yksinkertainen asia, joka koskettaa suoraan puolta ihmiskunnasta ja sitä toistakin puolta välillisesti, ja on koskettanut siitä saakka kun ihminen lajina on ollut olemassa, on edelleen jotain niin likaisen tabuisaa, että kuukausimyynnissä olevan sarjakuvan sivuilla sitä ei ole soveliasta käsitellä. Siksipä Kirouksen kaltaisille tarinoille on niin suuri tilaus.

Kirja huipentuu mieltä ylentävään historialliseen draamaan, joka kumpuaa etelävaltioiden orjayhteiskunnan synkimmistä syövereistä. Eihän enää nykyaikana pelkkä ihmisen ihonväri riitä tuomitsemaan häntä eläintä alemmaksi olioksi, jonka saa vaikka nylkeä elävältä? Ai riittää vai? Moore on siis luonut harmillisen ajankohtaista materiaalia, joka jo vuosia sitten onnistui kritisoimaan nykymaailman sieluntilaa.

Niitä päiviä odotellessa, jolloin Rämeen olennon käsittelemät kauhut voidaan nimetä auttamattomasti vanhentuneiksi ja epäajankohtaisiksi.