Villimpi pohjola 2 / Northern Overexposure 2
JP Ahonen
Daily Hero Press, 2009
ISBN: 978-952-67106-1-7
Villimpi pohjola oli hyvä, kakkoskirja vielä parempi. Tuntuu siltä, että tekijä on oppinut tuntemaan hahmonsa entistä intiimimmin, mikä on aina hyvä asia, paitsi ehkä Rontin tapauksessa. Kun näin käy, hahmot alkavat elää yhä omavaltaisemmin jättäen kirjailijan pahaiseksi tarkkailijaksi, jolta pahimmillaan evätään veto-oikeus tapahtumiin puuttumiseen.
Toinen kokoelma on sekin satasivuinen ja sisältää kaksi pidempää tarinakaarta. Ensimmäisessä pojat lähtevät ruotsinlautalle herättämään pahennusta ja tytöt tekevät sitä samaa maissa. Kuten asiaan kuuluu, viinapiru astuu mukaan kuvioihin jo heti alkumetreillä, varmaan siksi että saisi kylvettyä mahdollisimman paljon kaaosta illan aikana. Tyttöjen ilta päättyy diskoenkeleihin, mutta pojat menevät sitäkin pidemmälle. Paitsi Rontti, kerrankin.
Toinen saaga on edellistäkin surrealistisempi. Rontin systeri tulee kylään ja vastoin kaikkea universumin järkeä jättää jälkikavunsa illaksi veljensä hoteisiin. Hyvä että paikalla on muitakin, kun sankarimme vetää terminaattorit ja biimaa itsensä Vernerin bileisiin nakuna. Siitä eteenpäin absurdismi hallitsee, mikä ei tietenkään estä vakavia seuraamuksia. Yksi asia johtaa toiseen ja kolmannen kokoelman suuri katastrofi on pedattu.
Kun ottaa huomioon, että olen lukenut Villimmän pohjolan toisen tulemisen vähintään kymmeneen kertaan, lienee parempi lyödä pöytään JP Ahosen faniklubin jäsenkortti ja tunnustaa. Minuun vetoaa syvästi se hullu keitos, joka saadaan aikaan ihmissuhdekiemuroista ja nörtihtävästä elämäntavasta. Siinä on jotain jaloa, kun fiksuhkoa keskustelua käyvä mies äityy varioimaan He-Mania ja tiidittelemään piirrossarjan tunnaria perse paljaana keskellä olohuonetta. Ei niin että itse olisin koskaan niin tehnyt, mutten sitä mahdottomaksikaan koe.
En ole suoraan yksikään päähenkilöistä, mutta heidän amalgaamistaan saisi aika osuvan kopion. Siksi Villimpi pohjola kertoo myös minusta. Siksi sitä diggaan.
Routakoto 