Avainsana-arkisto: Alan Moore

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigaKerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga
Tarina: Alan Moore
Kuvitus: Kevin O’Neill
Suomennos: Jouko Ruokosenmäki
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-712-2

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga kuuluu niihin sarjakuviin, joiden koen vaikuttaneen itseeni merkittävällä tavalla. Liigan tapauksessa tajusin, miten tekijänoikeuksista vapautuneita hahmoja saattoi käyttää omissa tarinoissaan, ja Alan Moore näytti, kuinka mahtaviin tuloksiin tällaisella menetelmällä oli mahdollista päästä. Nyt liigan ensimmäinen seikkailu on tuotu uudelleen lukijoiden saataville ja tällä kertaa kovissa kansissa.

Herrasmiehet QuatermainMoore käyttää laajaa populaarikulttuurin tuntemustaan taiten ja tuo yhteen joukon eri kirjoista tuttuja hahmoja, jotka sitten tuupataan silmätysten joidenkin menneiden aikojen häikäilemättömimpien vastustajien kanssa. Tässä seikkailussa, sekä seuraavassa, viittausten määrä mitä moninaisimpiin lähteisiin pysyy hanskassa eikä haittaa, vaikkei lukija olisikaan törmännyt aiemmin vaikkapa Allan Quatermainiin tai tuntisi niitä kuolintapoja, jotka kohtasivat nyt keskiöön nostettavia fiktiivisiä henkilöitä näiden seikkailuista kertovissa kirjoissa. Homma toimii silti.

Sivumennen sanoen tällä saralla mentiin alamäkeä liigan jatkoseikkailussa Vuosisata, joka ilmestyi suomeksi viime vuonna. Siinä viittausten viskely tuntui enemmän itsetarkoitukselliselta ja kävi rasittavaksi, kun riittävän monta niistä viipotti ohi.

Tämän ensimmäisen seikkailun keskiössä siis remuaa kova kaarti menneiden aikojen sankareita. Vanhaksi äitynyt, Afrikan kadonneita kaupunkeja kolunnut Allan Quatermain, Draculan kynsistä selvinnyt Mina Murray, meriä Nautiluksella kyntävä kapteeni Nemo, kaksoispersoonallinen tohtori Jekyll / herra Hyde sekä jokseenkin moraaliton näkymätön mies Hawley Griffin. Sanoinko sankari? Saatoin hieman liioitella. Mutta oivia sotilaita he ovat.

Herrasmiehet HydeMeno on rujoa ja toiminta raakaa, kun liiga lähtee selvittämään kadonneen cavoriitin tapausta. Joku vaarallinen hullu on vienyt aineen, jonka avulla voidaan lentää, ja varas aikoo käyttää sitä mahdollisesti tuhoisiin tarkoitusperiin. Aikooko joku rikollinen nero todella ilmapommittaa puoli Lontoota?

Kuvituksesta vastaa legendaarinen Kevin O’Neill, jonka suomalaiset lukijat saattavat muistaa Nemesis-albumeista tai Marshal Law -sarjiksista. Niin kovasta sällistä on kysymys, että Comics Code Authority julisti O’Neillin koko taiteellisen tyylin epäsopivaksi. Sellaista meriittiä ei joka artistille suotukaan.

Itse sarjakuvan lisäksi kirjassa on mukana paljon oheismateriaalia joka pojan seikkailumieltä innoittamaan, ajan hengessä toki. Erityisen maininnan ansaitsee Mooren kirjailema lisätarina, herra Quatermainin seikkailu nimeltä Allan ja repeytynyt verho. Ehkä vielä joskus luen sen. Sarjakuva sarjakuvana ja proosa proosana minulle, kiitos.

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga on kuin vahvalla chilillä maustettua oopiumia suoraan keuhkoihin. Lukekaa heti. Tuote sopii kaikille, paitsi heikkohermoisille.

Advertisement

Rämeen olento kolmas kirja

Rämeen olento kolmas kirjaRämeen olento kolmas kirja
Käsikirjoitus: Alan Moore
Kuvitus: Stephen Bissette, John Totleben, Rick Veitch, Stan Woch, Alfredo Alcala, Ron Randall
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-607-1

Rämeen olennon korkea taso ei lakkaa hämmästyttämästä. Aika monen asian kohdalla on käynyt niin, että se mikä on potkinut polvitaipeisiin 30 vuotta sitten ei ole enää niin radikaalia ja mullistavaa nykypäivästä katsottuna. Niiden vaikutus on voinut olla hyvinkin suuri ja kokonaisia koulukuntia on voinut popsahtaa esiin vanhojen noiden juttujen vaikutuksesta, mutta silti niistä puuttuu se tiukin särmä, joka on jalostettu esiin vuosikymmenten aikana vellovissa prosesseissa. Jos Rämeen olennolle onkin näin käynyt, se ei ole ilmeistä.

Alan Moore on yksi vaikutusvaltaisimpia sarjakuvakäsikirjoittajia. Se on kylmä fakta, niin monessa tuo eksentrinen maagikkomme on ehtinyt heilua mukana. Tämän kolmannen kirjan, joka kokoaa The Saga of the Swamp Thingin numerot 35-42 (pelkkä Swamp Thing numerosta 39 alkaen) myötä ymmärrän kokonaan sen suitsutuksen, jota olen vuosien varrella kuullut Mooresta ja hänen näkemyksestään Rämeen olentoon.

Kyseessä on ehta kauhusarjakuva, joka tietää mitä ihminen oikeasti pelkää. Lammen veden alla vaanivat vampyyrit ovat toki paha juttu ja ikoninen kauhuelementti, mutta ne ovat vain kauhun väline, ei lähde. Lähde on se, kun yksi poika ei nousekaan ylös lammesta ja kaverit eivät uskalla mennä auttamaan häntä. He ennemmin tappelevat keskenään näkyikö pinnan alla hahmoja ja oliko kyseessä pelkkä pila. Kauhu tulee siitä, että ystävät jättävät pulaan, kun heidän rohkeutensa pettää. Samalla mekaniikalla toimivat muutkin kirjan kertomukset.

Tästä versoaa vielä kaunis ystävyys

Tästä versoaa vielä kaunis ystävyys

Ensimmäisestä tarinakokonaisuudesta nousee mielikuvia 50-luvun B-luokan scifirainoista, joiden vuoksi tieteiskirjallisuudella on edelleen hivenen epäsalonkikelpoinen maine. Säteily tulee ja tekee outouksia maanpäälliselle elämälle. 50-luvulla se kasvatti muurahaisista kauppahallin kokoisia hirviöitä, Mooren käsittelyssä syntyy Ydinjätös, olio, joka joskus on ollut mies. Hän, kuten niin moni muukin, ottaa välillä pullosta huikkaa, mutta hänenpä putelista löytyy radioaktiivista ongelmajätettä. Onneksi hän on hyväluontoinen, ystävällinen ja antelias. Pullo kiertämään pojat. Ottaako kompostikasa myös?

Sitten päästään itse asiaan. Kuvittajapari Bissette ja Totleben olivat penänneet Moorelta Stingin näköistä hahmoa sarjaan. Siihen asti asiansa osaavat mystikot olivat tupanneet olemaan eläkeläisluokkaa, joten Moore halusi luoda nuoren sällin. Joka vetäisi röökiä ketjussa, tuntisi porukkaa ympäri maailmaa papeista prätkäjengiläisiin, kulkisi pitkässä takissaan epämääräisiä varoituksia jakaen ja paholaisia munille potkien. Legenda nimeltä John Constantine oli syntynyt. Ja hänellä oli asiaa Rämeen olennolle.

Esimieskoulutuksen orjapiiskurioppitunti

Esimieskoulutuksen orjapiiskurioppitunti

Tuon asian voi tiivistää seuraavasti. ”Näetkö tuon vanteen tuolla? Jos haluat minulta vastauksia, hyppää sen läpi. Mainitsinko muuten, että sen jälkeen on toinenkin vanne? Se on muuten tulessa.” Niin lähtee olento, joka joskus luuli olevansa Alec Holland, reissuun iskien minne Constantine häntä ohjaa, muun muassa menstruaation kimppuun. Tarina Kirous oli aikanaan uskalias veto ja esimerkiksi Marvelin päätoimittaja repi berberinsä. Niinkin yksinkertainen asia, joka koskettaa suoraan puolta ihmiskunnasta ja sitä toistakin puolta välillisesti, ja on koskettanut siitä saakka kun ihminen lajina on ollut olemassa, on edelleen jotain niin likaisen tabuisaa, että kuukausimyynnissä olevan sarjakuvan sivuilla sitä ei ole soveliasta käsitellä. Siksipä Kirouksen kaltaisille tarinoille on niin suuri tilaus.

Kirja huipentuu mieltä ylentävään historialliseen draamaan, joka kumpuaa etelävaltioiden orjayhteiskunnan synkimmistä syövereistä. Eihän enää nykyaikana pelkkä ihmisen ihonväri riitä tuomitsemaan häntä eläintä alemmaksi olioksi, jonka saa vaikka nylkeä elävältä? Ai riittää vai? Moore on siis luonut harmillisen ajankohtaista materiaalia, joka jo vuosia sitten onnistui kritisoimaan nykymaailman sieluntilaa.

Niitä päiviä odotellessa, jolloin Rämeen olennon käsittelemät kauhut voidaan nimetä auttamattomasti vanhentuneiksi ja epäajankohtaisiksi.

Rämeen olento toinen kirja

Rämeen olento toinen kirja
Kirjoittanut: Alan Moore, Len Wein
Kuvittanut: Stephen Bissette, John Totleben, Afredo Alcala, Shawn McManus, Ron Randall, Berni Wrightson
Egmont, 2010
ISBN: 978-952-233-288-2

Rämeen olento jatkaa vetistä vaellustaan toisessa kokoelmassaan. Kaarti on vanha tuttu, tarinasta vastaa Alan Moore ja kuvituksesta pääosin parivaljakko Bissette & Totleben. Alec Hollandista ei ole enää jäljellä muuta kuin nimi. Ja haamu. Sekä maalliset jäännökset. Tätä kaikkea käsitellään avausjaksossa. Sitten siirrytään kummituksista oikean kauhun pariin.

Rämeen olennon ystävän, Abigail Cablen aviomies ehti jo puskea pahoja viboja ulos edellisessä kirjassa. Nyt nuo värähtelyt kerääntyvät ja luovat kauhun kurimuksen, johon Abby tuiskahtaa verelle hinkattuine nahkoineen kaikkineen. Tiukin kama ei koskaan kumpua raahautuvista raadoista tai muista ulkokultaisista elementeistä, vaan todellinen kauhu asuu jo valmiiksi ihmisen pään sisällä. Vankilastaan sen vapauttaa niinkin yksinkertainen asia kuin totuuden tajuaminen. Sitä ei ihmisen mieli kestä. (Kts. koko Lovecraftin tuotanto.)

Walt Kellyn kanssa oli turvallisempaa.

Alec joutuu ensin vastakkain voimallisen pahuuden ilmentymän kanssa ja siitä selvittyään mittelemään voimiaan helvetin demonien kanssa. Osan matkaa hänen kanssaan kulkee kavalkadi DC:n mystisimpiä tuonpuoleiseen ja magiaan liittyviä hahmoja, kunnes viimeisen etapin opastaa itse Etrigan. Tuo riimittelevä puolidemoni on siitä eriskummallinen tapaus, että hänen puheenpartensa ei hidasta omaa lukunopeuttani, toisin kuin melkeinpä mikä tahansa värssy, jonka pitäisi siivittää milloin mitäkin kertomusta eteenpäin.

Raa’an pelon lisäksi Toinen kirja tarjoaa myös surua ja iloa. Tutunoloisten muukalaisten avaruusalus saapuu tutkimaan, olisiko planeettamme sopiva asutettavaksi. Kaikki ei mene putkeen. Toisaalta Abby ja Alecin nimeä kantava kasvimassa päätyvät pohtimaan mahdollista suhdetta, minkä uskon aiheuttaneen muutamankin konservatiivin aivoverisuonten napsumista aikanaan (tämä on hieno bonus). Punaniskoille, joille mustan ja valkoisen avioliitto on esimerkki luonnotomuudesta eivät katsone hyvällä ihmisen ja suoperän intiimiä suhdetta. Lisäksi Moore provoaa kansaa revittelemällä tajuntaa laajentavalla tripillä nupit kaakossa jopa siinä määrin, että että ruutujako säröilee ja sivun asemointi kiepsahtaa nurin.

Rämeen olennon toinen kirja sisältää tarinat lehdistä Saga of the Swamp Thing 28-34 ja Annual 2. Radikaalia sarjakuvaa 80-luvun puolivälistä. Tämän jälkeen oli helpompi aloittaa sellaisia pieniä projekteja kuin Sandman ynnä muuta mukavaa.

Rämeen olento

Rämeen olento
Kirjoittanut: Alan Moore
Kuvittanut: Stephen Bissette, John Totleben
Egmont, 2010
ISBN: 978-952-233-306-3

1970-luvun alku oli otollista kasvuaikaa mitä tulee rämeperäisiin ihmiskasvihybridihirviöihin. Marvel esitteli olion nimeltä Man-Thing, DC puolestaan Swamp Thingin. Tuohon aikaan Ihmenelosten Möykky, The Thing, poltteli sikaria Baxter Buildingin katolla tyytyväisenä omaan ruskeanoranssiin habitukseensa ja pysytteli varmuuden vuoksi kaukana kaikenlaisilta soilta. Vaikka Marvelin hirviö ilmestyi ensin ja kummankin otuksen syntyhistoriassa oli tiettyjä yhtäläisyyksiä, tilanne ei johtanut oikeusjuttuihin tai muuhun rumaan. Huhujen mukaan Etrigan luisteli duuniin kuukauden ajan.

Sarja kuoli 1976 ja raapi uudestisyntymän kynnystä 1978, mutta DC-yhtiön tuotannon luhistuminen (DC Implosion) juuri tuolloin torppasi pyrkimykset. Seuraava tilaisuus koitti 1982 ja lehti käynnistettiin uudella nimellä Saga of the Swamp Thing. Numeron 20 kohdalla ruoriin tarttui Alan Moore ja miehen nykyisen maineen tuntien ei ole ihme, että suunta muuttui paitsi rajusti, myös mielenkiintoiseen suuntaan. Moore lähti liikkeelle siitä, että Rämeen olennon syntyhistoria olikin silkkaa väärinkäsitystä. Kyseessä ei ollutkaan räjähdyksessä pahasti vahingoittuneen Alec Hollandin yhdistyminen outojen kemikaalien vaikutuksesta suoperään vaan suoperän herääminen henkiin kopioimalla palasia räjähdyksessä kuolleen Hollandin tajunnasta. Näin ollen Olennon pyrkimys muuttua takaisin ihmiseksi oli vain houkkamaista unta, harhakäsitysten vallassa vaeltavan kasvin turha toive, koska se ei ollut koskaan ollutkaan ihminen.

Abigail Cable ei ole huvittunut

Tästä lähdetään. Rämeen olento saa ensin vastaansa Jason Woodruen, hivenen obskuurin kasvipohjaisen pahiksen, joka on lähtenyt megalomaaniselle voimatripille ja komentaa lopulta koko planeetan flooraa. Toinen yhteenotto sattuu pelkoa ravinnokseen käyttävän painajaismaisen apinakuninkaan kanssa, ja kukaanhan ei pelkää yhtä puhtaasti kuin lapset. Rämeen olennon rinnalla seisoo Abigail Cable, omaa sukuaan Arcane, yksi harvoista aiempien tarinoiden hahmoista, jotka jäivät jäljelle Mooren kurssimuutoksen jälkeen. Toinen vauhdissa mukana roikkuva tyyppi on Abbyn aviomies Matt, joka haavoittuu kuollettavasti. Muttei kuolekaan. Hän on tehnyt jonkinlaisen paholaismaisen diilin, jonka seuraamuksia saamme epäilemättä kauhistella jonkin myöhemmän kokoelman sivuilta.

Alan Mooren rupeaman Rämeen olennon parissa sanotaan olevan yksi sarjakuvan historian merkkipylväitä. Tähän on helppo yhtyä, sillä se mitä tähän kirjaan kootuissa lehdissä (Saga of the Swamp Thing 20-27) tapahtuu on järisyttävää kamaa verrattuna muuhun tuon ajan tuotantoon. Aina tarvitaan pioneereja, jotka näyttävät kaikille muille, millaiselle tasolle koko homman voi kiskoa. Kun rajat on kerran rikottu, on niiden yli helpompi muidenkin kävellä.

Stephen Bissetten ja John Totlebenin kuvitustyyli on tunnistettavasti 80-lukulaista. Siksipä koteihinsa palavat perheet ja muut kauhut herättävät niin paljon pelkoa, sillä itse yhdistän tuon tyylin turvallisiin seikkailuihin, joissa Ryhmä-X, Kostajat, Ihmeneloset ja muut kohtaavat kaikenlaisia reteitä retostelijoita, joita voidaan räyhäämisen päätteeksi vetää daijuun.

Vaan miten lyödään nekkuun sellaisia asioita kuin pelko ja viha?

Kirjan kahdeksasta tarinasta seitsemän on julkaistu aikanaan Kalma-lehdessä. Hyvää metsästystä, jos sille tielle lähdette.

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 2009

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 2009
Kirjoittanut: Alan Moore
Piirtänyt: Kevin O’Neill
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-591-3

Mooren ja O’Neillin satavuotinen Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten liiga -eepos saa päätöksensä. Siinä missä 1800-luvun liiga pystyi vaikka mihin, 2000-luvun alun inkarnaatio on säälittävän kuutamolla. Orlando leikkii ikuista sotilasta massiivisen hermoromahduksen alla, Allan Quatermain asuu kadulla vetäen herskaa ja Mina, no, Minaan on pumpattu lääketehtaallisen verran kamaa 40 vuoden aikana hullujenhuoneella. Oliver Haddon kuulapsi on syntynyt maailmaan jo aikoja sitten ja liigaa käskyttävä Prospero alkaa olla äreällä päällä. Suoraan sanottuna hänen olisi kannattavampaa rekrytoida avukseen Bernard ja Bianca.

Alkuperäinen ajatus liigan takana oli nerokas. Koska tekijänoikeudet eivät vielä ylety vuosisatojen taakse, ne kun siirtyvät eteenpäin aina Walt Disneyn kuoleman vuosipäivien myötä, muinaisuuden suuria nimiä voi täysin vapaasti hyödyntää omassa tuotannossaan. Näin saatiin luontevasti 1800-luvun lopun seikkailuihin mukaan sellaisia legendoja kuten Tohtori Jekyll ja Kapteeni Nemo. Nyt kun tarina tapahtuu 2000-luvulla, nykyajan merkkinimien käyttö on tekijänoikeuksien vuoksi haasteellisempaa. Esimerkiksi J. K. Rowlingin lakimiesleegion ärhäkkyys jää toiseksi korkeintaan Disneyn perikunnan verihurttien raivolle, joten Potter-versumin hahmojen käyttö edellisen osan jo jokseenkin osoittelevaa Voldemort-kameota laajemmin olisi puhdasta hulluutta. Mutta mehän puhumme nyt Alan Mooresta. Totta kai pääsemme vierailemaan Tylypahkassa, jonka visuaalinen ilme panee Danten Helvetin paholaisen kiroamaan mielikuvituksettomuuttaan.

Facebook-kaverini summasi lukukokemuksensa sanoihin: ”Alan Mooren keskisormi näkyy Kuuhun saakka.” Hän ei ole väärässä.

Liigan retki vuodesta 1910 vuoteen 2009 oli mielenkiintoinen, mutta jäi sirpaleiseksi. Niistä ei muodostunut erityisen vetävää kokonaisuutta, toisin kuin ensimmäisistä seikkailuista. Myös liigan jäsenten todellinen panos jäi lopulta vaisuksi. Asiat tapahtuivat paljolti heistä riippumattomasti ja moni juttu olisi mennyt aivan samalla tavalla, vaikka Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liigan sijaan kentällä olisi häärinyt jo edellä mainittu Pelastuspartio. Silti Mooren visiossa on munaa, mikä tulee parhaiten esiin tässä viimeisessä kirjassa. En olisi ehkä muutenkaan koskaan lukenut Pottereita uudelleen, mutta nyt ainakaan en pysty.

Halki kolmen kirjan kulkee myös fantastinen novelli Kuun kätyrit, jonka todellinen merkitys kerrotaan tietenkin vasta aivan lopussa. Tyyliltään se tavoittelee 60-luvun brittiläisen uuden aallon meininkiä ja Kuu on niin täynnä viitteitä pitkin tieteiskirjallisuuden historiaa, että niiden selvittely vastaa lähinnä Tv Tropesin sisällön kattavaa kahlaamista.

Muutaman luovan hullun työn jälkeä ihaillessani olen ajoittain pohtinut, mitähän kamaa nämäkin ovat vetäneet ja mistä sitä mahtaisi saada. Mooren kohdalla mietin vain ensimmäistä. Niihin sieniin en kyllä uskaltaisi koskea.

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1969

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1969
Kirjoittanut: Alan Moore
Piirtänyt: Kevin O’Neill
Egmont, 2011
ISBN: 978-952-233-462-6

Let’s do the time warp again! Edellisen osan tapahtumista on liki kuusikymmentä vuotta, minkä johdosta ainoastaan tiimin kuolemattomat jäsenet porskuttavat edelleen. Mina, Allan ja Orlando, joka jatkaa sahaamistaan kahden sukupuolisen ääripään välillä.

Oliver Haddon suunnitelma tuottaa kuulapsi ja saada aikaan nykyisen maailman loppu etenee edelleen ja sankarit ovat aivan pihalla. Tämä sopii jossain määrin ajankuvaan, onhan vuosi 1969 ja ilmassa sekä vapaata seksiä että päheitä päihteitä. Suunnitelman kaikkien vaiheiden tarpeellisuutta en minäkään hahmottanut, liekö syynä siihen se, että kovinta kamaa mitä lukiessani vedin oli kofeiini.

Minalla ei ollut vastaavia ongelmia. Hän päättää nielaista saamansa epämääräisen napin avatakseen aistejaan ja siitä käynnistyy vallan veikeä trippi, jonka visuaalinen ilmentymä on moorelaisittain katsottuna varsin vakikamaa. Vuosikymmenen takaiset muistikuvat Prometheasta pulpahtavat hakematta mieleen.

Kulttuurisia viittauksia piisaa edelleen, ja niistä epäilemättä suurin osa livahtaa minulta jälleen ohi. Muutama bongattu juttu kyllä kohotti henkeä ja pani harkitsemaan, pitäisikö netistä troolata esiin jokin lähdeviitteellinen raportti tästä tarinasta. Kai siitä saisi silloin enemmän irti, mutta vielä ei aikaa moiseen lohjennut. Jonkin verran viitataan myös Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan Black Dossier -seikkailuun, joka sijoittuu 50-luvun loppupuolelle ja jota en ole lukenut. Selvästi pitäisi.

Pidän kovasti vahvoista naishahmoista. Siksi Mina onkin niin kiinnostava, koska hän toisaalta piiskaa joukkoaan eteenpäin muiden lähinnä lusmuillessa, mutta vaaran paikassa hän ei olekaan aina rinta rottingilla haastamassa koko maailmaa. Hän on nainen, joka pelkää pahoja seuraamuksia, mutta hankkii itsensä vaaran tielle silti kerta toisensa jälkeen.

Kiinnostavaa pohdintaa tuli myös siitä, miten ruumiiltaan ikinuori kokee kuolemattomuuden. Mieli ja asenteet vanhenevat, mutta ulkopuolisten odotukset syntyvät aina näennäisen iän mukaan. Jos sitä vastaan ei halua käydä ikuista taistoa, pitää opetella olemaan nuori jokaisen sukupolven tapojen mukaisesti. Rajuu hei.

1969 on enemmän kokonaisuuden osa kuin 1910, joka toisaalta oli aika itsenäinen teos ja toisaalta samalla varsin irralliseksi jäävä esinäytös. Samalla 1969 on ehdottoman olennaista luettavaa, jos trilogiasta meinaa saada irti koko impaktin, sillä siinä pohjustetaan lopun varsin yllättäviä rymistelyjä. Kuka onkaan Tom, jonka toinen nimi on ihme ja sukunimi arvoitus?

The Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities

Exhibits, Oddities, Images

& Stories from Top Authors and Artists

The Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities
Edited by Ann & Jeff VanderMeer
Writers: Kelly Barnhill, Holly Black, Greg Broadmore, S.J. Chambers, Stepan Chapman, Ted Chiang, Michael Cisco, Gio Clairvail, Rikki Ducornet, Amal El-Mohtar, Brian Evenson, Minister Faust, Jeffrey Ford, Lev Grossman, Will Hindmarch, N.K. Jemisin, Caitlín R. Kiernan, Mur Lafferty, Jay Lake, China Miéville, Mike Mignola, Michael Moorcock, Alan Moore, Reza Negarestani, Garth Nix, Naomi Novik, James A. Owen, Helen Oyeyemi, J.K. Potter, Cherie Priest, Ekaterina Sedia, Jan Svankmajer, Rachel Swirsky, Carrie Vaughn, Jake von Slatt, Tad Williams, Charles Yu
Artists: Aeron Alfrey, Kristen Alvanson, Greg Broadmore, John Coulthart, Scott Eagle, Vladimir Gvozdariki, Yishan Li, Mike Mignola, Garth Nix, Eric Orchard, James A. Owen, Ron Pippin, J.K. Potter, Eric Schaller, Ivica Stevanovic, Jan Svankmajer, Sam Van Olffen, Myrtle von Damitz III, Jake von Slatt
Harper Voyager, 2011
ISBN: 978-0062004758

I have been, in a way, aware of Thackery T. Lambshead for years and years. It’s the sort of name that sticks to the mind. But until recently I remained horribly ignorant of his achievements and especially his collection. Me, who defines himself and his purpose in life by collecting stuff. (Just ask my partner.)

However, as far as collecting goes, doctor Lambshead defines a category all of his own. The very top category. There are several museums which pale in comparison or perhaps it would be truer to say that there are only a few museums whose collections exceed that of doctor Lambshead’s. But even them only in number. In quality, none come close, and even those that almost do are likely to have some items either donated by or loaned to by doctor Lambshead. He had so many things that according to himself he spent a good part of his life just getting rid of things.

All of this became apparent to me when I read a book titled Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities. As the good doctor is no longer with us, having passed away in 2003 and having lived just a tad over a century, it befell on scholars, researchers, artists and storysmiths to convey to us a glimpse at the grandness that was the Cabinet. Many people who either knew doctor Lambshead personally or were in some way influenced by his life came together under the editors Ann and Jeff VanderMeer and made this book possible.

After reading the book and having had my curiosity more than sparked I immediately embarked on a journey of discovery. I wanted to know more about this man as a person, more about his vast collection of various oddities from all over the world and also of his professional life as a practicing medical wonder man. Pretty much the first thing I learned of was a book written by him, Pocket Guide to Eccentric and Discredited Diseases. There he lists all sorts of rare and unlikely diseases that he has come across over his years. Published annually for decades it has become a legend among medical libraries across the world. Imagine then my disappointment when I learned that the University of Turku did not have one.

The library database did list it but it was not on the shelves. When I asked a librarian working there about it she shrugged and said it had perhaps been stolen. But she seemed a little apprehensive. When I questioned her further she referred me to a clerk in the dean’s office and walked briskly away. I had already been content that I just had rotten luck but her behaviour suggested some form of foul play and I decided to follow the tip she had given.

At first the dean’s office denied any knowledge of the book but to prove the clerk wrong all I had to do was point at the library records. He then lowered his voice as if in confidence and told me that ten years ago there had been some departmental infighting and after that the book had vanished. All attempts to obtain a new copy since doctor Lambshead died had proven futile. He assumed there was some form of dispute over the publishing rights but could not say for sure. Before I even suggested it, he also told me that the copies from the Swedish university, Åbo Akademi, and the public library were missing. This is alarming. I implore any reader to check their local public or university libraries for this book.

Next I tried the best second hand bookshop in town, Uusi katakombi (The New Catacomb). The staff there is knowledgeable but at times a little terse, all being avid book collectors themselves. I have come to associate any bad mood with the owners’ mishaps in the antiquarian world, most likely missing a chance to obtain a rarity, so I don’t let it bother me. Every one of them seemed to be acutely aware of who Thackery T. Lambshead was but declined to discuss him any further, perhaps fearing they might divulge some priceless fact to their colleagues so far unknown to them. The world of book collecting is very cutthroaty and competitive as I well know, books being my own specialty as well.

However, at one point when an opportunity presented itself one of the owners approached me inconspicuously and murmured to me a brief and sad tale. Apparently the VanderMeer collection was not the first attempt to catalogue some of doctor Lambshead’s oddities. In the 60’s there had been a small press fanzine whose sole topic was doctor’s Cabinet. He had owned copies of all six issues but apparently there was a defect in the last one. The main topic had been a few 18th century inventions having to do with early attempts at fusion energy. Somehow it had made the paper self-combustable which in turn had destroyed most of earlier issues in existence as well. Likely also the publisher of the fanzine. I gathered that he was too embarrassed to let his colleagues know that he had lost such prized prints, but at the same time felt compelled to confess to someone who could understand the pain.

Having exhausted my local means of obtaining more reading material I turned to my friends. Most of them had not either even heard of the man or had disregarded him as some eccentric geezer not worth their time. However my co-worker seemed to recognize the name but said ”it was not yet the time to have this conversation”. When I asked what he meant all he talked about was ”artistic purity” and ”experimenting with influence”. I cannot know for certain what he meant but I know he has a band and they have practiced weekly for years now. Very few people have ever heard them play (I haven’t) and I know they plan never to release an album. Instead they will only play live gigs. Perhaps I will know what he meant whenever they perform for the first time publicly.

I have now come to a conclusion that it is way harder than I had thought to come by reliable information about doctor Lambshead. While alive he forbid museums to take photographs of the items he had loaned them and now an unfortunate fire has ravaged most of what was his gigantic collection. Only two books have been published about him, the Cabinet of Curiosities and the Guide to Eccentric and Discredited Diseases. There are some scientific journals that have to do with his research or researching him, but none were available at our local universities. The only place in Finland where one can attend Lambsheadian Studies is in the far north, University of Rovaniemi, and they only admit new students twice in a decade.

Of course there is the Internet, but it is easier to find rational discussion about the HAARP than conspiracy free sites about doctor Lambshead. Most seem to recycle topics brought up by Caitlín R. Kiernan and others who propose all kinds of theories, everyone more fantastic than the last. Kiernan believes that doctor’s wife Helen Aquilus faked her own death in the early 60’s and afterwards communicated with her husband in code, using for example sunspots and earthquakes to convey complex messages.

Most of it all is of course ludicrous tinfoil hat worthy nonsense, but I admit having taken part in some discussion threads and offering my own thoughts on some matters. I quickly learned my lessons.

For example, I find it hard to believe that doctor Lambshead would have left his collection so exposed to an accidental fire that most of it would be destroyed in hours. I offered two ideas. One is that there is actually a second underground chamber under the known one where the actually important items were placed. What was destroyed was just an overflow of more mundane artefacts from there. The second notion that I presented was that if the underground hall indeed contained the most priceless items of the collection, then those items were bound to have some very unique abilities. I find it possible that some possessed the ability to move in time and space on their own, thus escaping the inferno that swallowed their ilk. They may even have rescued some other items along the way. The only way to prove these theories is to both excavate the area around Lambshead’s house in Whimpering-on-the-Brink or locate an item presumed to have perished in the fire.

I was mocked so thoroughly even by other conspiracy theorists for my ideas that I do not think I will be taking part in any of their discussions in a good while. I advice others against it as well. The common discussion board about all things Lambsheadian is only a stinking cesspool filled with smallminded people. Best stick with the academics.

On the other hand, all of this only makes this book, The Thackery T. Lambshead Cabinet of Curiosities, that much more important and unique. It is the only unbiased look at doctor Lambshead and his collection. VanderMeers have also allowed many critics to voice their opinion about Thackery T. Lambshead and paint a vivid picture of a great humanitarian who also had his darker side, much like his Cabinet of Curiosities itself. If you want to know more about this remarkable man or the many artefacts that passed through his collection, this is definitely the book you need.