Avainsana-arkisto: Frank Miller

Wolverine

WolverineWolverine
Käsikirjoitus: Chris Claremont
Taide: Frank Miller
Suomentanut: Antti Koivumäki
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-699-6

Saadessani Wolverine-alpparin käteen olin innoissani kuin koululainen karkkipäivänä. Wolvis kuului käytännössä koko Marvel-kauteni ajan ehdottomiin suosikkeihin, meninpä ehkä jopa niin pitkälle, että nimitin häntä kaikkien aikojen kiinnostavimmaksi supersankariksi.

Olihan siihen syynsäkin. Muiden heerosten puhjetessa pömpööseihin monologeihin Logan popsautti kämmenselästään terävät veitset ja antoi vihulaiselle mitä kuuluu ja kuka käskee. Hän oli myös salaperäinen ja synkkä, aikana, jolloin se ei vielä ollut muotia. Koko 90-luvun ajaksihan suunnilleen jokaisesta tuli synkkä ja riivattu, ehkä salaperäinenkin.

Wolverine poseWolvis oli ehtinyt heilua X-miehissä jo hyvän aikaa, mutta yksi merkittävä virstanpylväs hänen tarinassaan saavutettiin, kun Chris Claremont ja Frank Miller yhdistivät voimansa luodakseen kertakaikkisen eeppisen saagan, jossa Logan taistelee tuhatpäistä ninjalaumaa vastaan rakastamansa naisen puolesta. Älkääkä sanoko, ettei tuollainen perusjuoni kehenkään uppoa, sillä noihin viattomiin aikoihin 80-luvulla se upposi aivan helvetin syvään.

Tuohon aikaan Ryhmä-X:n kirjoittaja Claremont oli rautaista kamaa ja minun mielestäni parhaimpia käsikirjoittajia ikinä. Tietenkään en ollut kuullutkaan Alan Mooresta, mutta epäilenpä olisinko niihin aikoihin miehen neroutta pystynyt ymmärtämään. Myös Miller oli kuumaa hottia, kehuttu ja juhlittu mestari, joka veti Daredevilin sfääreihin, eikä se muslimivastainen höyrypää, jollaisena hän tänä päivänä näyttäytyy kolostaan kurkistellessaan.

Paras hahmo ikinä, kenties kovimmat tekijät ikinä. Niin minä silloin ajattelin ja tätä Egmontin uusintajulkaisua hipelöidessäni olin satavalmis sukeltamaan niin itse sarjakuvaan kuin muistoihini siitä. Sitä kai sanotaan nostalgiaksi. Antauduin täysin sen pauloihin, ja sukelsin sisään.

Räyhättyään ensin Kanadan erämailla Logan lähtee Japaniin ottamaan selvää, mitä kuuluu hänen rakastetulleen Marikolle. Perillä odottaa epämiellyttävä yllätys: Marikon kuolleeksi luultu isä on palannut kuvioihin, ottanut klaanin pääjehun roolin takaisin itselleen ja määrännyt Marikon naimisiin julman, pikkumaisen, kunniattoman pelkurin kanssa. Ehkä se tuntui hyvältä idealta juuri silloin.

Wolverine katse

Wolverine ei aio mokomaa loukkausta sietää ja seuraa turpakäräjät, minkä jälkeen kujalle kärrätään sata kiloa adamantium-vahvisteista gaijin-jauhelihaa. Hänet ottaa hoteisiinsa naissoturi nimeltä Yukio, jolla on epäsiveellisiä aikeita Wolverinen suhteen, eikä erityisen puhtaita jauhoja pussissaan. Taustalla sitten häärii lukuisia, kymmeniä tai jopa satoja huippuunsa koulittuja ninjoja, lukumäärällä kun ei ole väliä Wolverinen päästessä irti. Kaikki meni eikä riittänytkään.

Viimein sitten selvitellään loputkin välit. Paha saa palkkansa ja se maksetaan adamantiumissa. Voittoisa samurai on voittoisa. Banzai!

Hämmästyksekseni olin kuitenkin… pettynyt. Wolvis ei tuntunutkaan syvälliseltä hahmolta, taide ei hivellytkään silmää. Juoni oli pomppuinen ja simppeli. Suuri pahis paljastui tavalliseksi rikolliseksi ja mestarininjoja niitettiin maahan aina tarvittaessa ilman mitään vaikeutta. Draaman kaari oli kuin tusinaisemmasta mangasta. Mitä ihmettä?

Wolverine city

Lopputaistelun aikana Wolverine oli yllättävän kovasti helisemässä paria miekkaa vastaan etenkin kun ottaa huomioon sen, miten hän on pätkinyt koko albumin ajan miekkamiehiä pinoon. Mikseivät kynnet viipaloineet ilkeän isukin miekkoja partaveitsikokoon heti kättelyssä? En tiedä, ellei syynä sitten ollut taiteellinen vapaus. Tai tarve venyttää hurjaa lopputaistelua järkisyistä viis veisaten.

Wolverine YukioHämmästyksekseni olin… pettynyt. Wolvis ei tuntunutkaan syvälliseltä hahmolta, taide ei hivellytkään silmää. Juoni oli pomppuinen ja simppeli. Suuri pahis paljastui tavalliseksi rikolliseksi ja mestarininjoja niitettiin maahan aina tarvittaessa ilman mitään vaikeutta. Draaman kaari oli kuin tusinaisemmasta mangasta.

Pitkään asiaa pohdittuani olen päättänyt jyvittää pettymykseni syyn kahdelle taholle. Osa menee itse sarjakuvalle, joka joskus muinaisuudessa oli rajoja rikkovaa ja uutta, muttei nykymittapuilla kuitenkaan enää pärjää omillaan samalla tavoin. Osa menee taas liian suuriksi nousseille odotuksilleni. Jotain tavanomaista Ryhmä-X-tarinaa en olisi päätynyt palvomaan näin paljon, ja siitä olisin saanut irti enemmän kiksejä. Nyt iskin itse keppiä pinnojeni väliin, kun luulin lukevani edelleen maailman päheintä tarinaa.

Uskon vahvasti, että moni ikäiseni lukija saa paljon irti tästä Wolverinen sooloseikkailusta, mutta älkää sortuko minun virheeseeni ja odottako aivojenne käristyvän lukukokemustenne aiheuttamista orgasmeista. Sillä pahoin pelkään, että niin ei käy teillekään.

Mainokset

Batman – Parhaat tarinat

Batman_Parhaat_tarinatBatman – Parhaat tarinat
Tekijät: Iso liuta kovia nimiä Batmanin historian varrelta.
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-575-3

Mikä tahansa teos, jonka nimessä on mukana ”parhaat”, oli se sitten sarjakuva, levy tai vaikka novellikokoelma, kohtaa väistämättä kaksi toisiinsa liittyvää kysymystä.

1. ”Miksi tämä yksi juttu on mukana, tämähän ei kuulu parhaimpien joukkoon lainkaan?”

2. ”Tästähän puuttuu se minun suosikkini kokonaan! Miksi ihmeessä?”

Samoin kuin yksikään taistelusuunnitelma ei selviä kosketuksesta vihollisen kanssa, ainutkaan Parhaimmat-kokoelma ei selviä kosketuksesta lukijan kanssa. Purnaus on väistämätöntä. Koska tehtävässä on lopulta mahdotonta onnistua, voi kokoelman toimittaja valita itselleen sopivan teeman ja mennä sen mukaan.

Batman – Parhaat tarinat käsittää kaksitoista kertomusta viittaritarin elämän varrelta (en laske mukaan kaksisivuista alkuperän kertausta). Niitä yhdistävä teema on Batmanin inhimillisyys. Yleensähän Lepakkomies tulee, yrmistelee ja vetää turpaan, mutta tiettyinä hetkinä hänenkin kuorensa rakoilee paljastaen välittämistä. Se voi kohdistua pahoin loukkaantuneeseen Robiniin tai vähemmän pahaan konnaan tai, kuten tarinassa 24/7 nähdään, kaikkiin Bruce Waynen lähimmäisiin.

Lepakkokin sen tietää, ei työ tekemällä lopu

Lepakkokin sen tietää, ei työ tekemällä lopu

Kuten odottaa saattaa, uran alkupuolen seikkailut edustavat nimenomaan omaa aikaansa eivätkä millään pärjää vertailussa, jos standardiksi asetetaan nykyajan kerrontatapa. Mutta jos niin tekee, väliin jää esimerkiksi nostokurjen muuttuminen robotiksi, Kissanaisen venkoilu poliisin kaksoisagenttina ja pultit sankoon nakannut Batman, joka silkalla raivolla jättää piittaamatta luodinrei’istä nahassaan.

Huoli Robinin hyvinvoinnista, tai henkiinjäämisestä jos tarkempia ollaan, on keskeisenä vaikuttimena kolmessa stoorissa. (Yhdessä huolen kohteena on lelujuna.) Robinin kyllä ymmärtää hyvin, pääsihän yksi Batmanin suojateista hengestään äänestyksen myötä, kun lukijat halusivat saattaa todeksi Frank Millerin visioiman synkän tulevaisuuden sarjasta Yön ritarin paluu, jossa Robin on selvästi kuollut. Mitään Yön ritarin paluun kaltaisia pitempiä kokonaisuuksia ei tähän kirjaan ole otettu, vaan jokainen tarina toimii omilla ehdoillaan.

Batman-historioitsijan Les Danielsin esipuhe oli varsin valaiseva ja lopusta löytyvät tekijäesittelyt rautaa.

Batman – Parhaat tarinat oli kiva lukukokemus, muttei joidenkin muiden albumien tavoin jätä ajatteluelimeen sellaista kutkuttavaa kutsua lukea se heti uudelleen.

Loppuun olennainen huomio: Batmania ei luonut, toisin kuin etusivu antaa ymmärtää, Bob Kane. Sen loivat yhdessä Bon Kane ja BILL FINGER. Ettei totuus unohtuisi.