Minun Kiinani 1. Isän aika

Minun Kiinani 1. Isän aika
Käsikirjoitus: Li Kunwu, P. Ôtié
Kuvitus: Li Kunwu
WSOY, 2011
ISBN: 978-951-0-37437-5

Xiao Li syntyi vuonna 1955 hyvin erilaiseen maailmaan kuin mihin minä olen tottunut. Kiinan sisällissota oli ohi, kommunistit olivat voittaneet ja Kuomindang ajettu mereen. Usko puhemies Mao Zedongin puolijumalaiseen viisauteen oli horjumaton ja tie tulevaisuuteen kirkas. Tuolla tiellä oli vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, mutta vuodesta toiseen Kiinan kansa jaksoi uskoa. Vaihtoehtoa ei ollut. Ei ainakaan niille, jotka syntyivät 50-luvulla ja varttuivat ilmapiirissä, jota läpikotaisin hallitsi Suuri ruorimies. Silloin synnyttiin puolueen syliin, kasvettiin kommunistiksi Lei Fengin esimerkin mukaisesti ja jokainen lapsi tiesi, että isän ja äidin rakkaus ei vedä vertoja puhemies Maon rakkaudelle.

Xiao Lin elämää seurataan syntymästä aina Maon kuolemaan asti, joka tapahtui vuonna 1976. Siihen väliin mahtuu paljon. Ystävyyttä, nälkää, kapinaa, puna-armeijaa ja isän pidätys. Omalla kohdallani pysäyttävintä ei edes ollut kymmeniä miljoonia henkiä vaatinut kolmivuotinen nälänhätä ja sen aiheuttanut kokeilu nimeltä suuri harppaus, vaan koko kansan läpi pyyhkäissyt massapsykoosi, joka tunnetaan kulttuurivallankumouksena. Kymmenvuotiaat lapset tutkivat Maon pientä punaista kirjaa, opettelivat sen ajatuksia ulkoa ja ryhtyivät panemaan täytäntöön siitä tulkattuja ideaaleja. Myös juuri ja juuri toiselle kymmenelleen ehtinyt Xiao Li vallankumoustovereineen kiersi läpi liikeyrityksiä ja läksytti aikuisia siitä, miten he eivät olleet päästäneet irti kapitalismista vaan toimivat vallankumousta vastaan. Ympäri Kiinan oppilaat hyökkäsivät kouluissa opettajia vastaan ja pakottivat nämä harrastamaan itsekritiikkiä, toisin sanoen kulkemaan häpeäkulkueessa kertoen, millä kaikin tavoin he olivat pettäneet vallankumouksen ihanteet. Ennen tätä sarjakuvaa en tiennyt olevani pohjattoman tyytyväinen siitä, että oma jälkikasvuni tyytyy leikkimään Littlest Pet Shop -eläimillä yhteiskunnallisen sanoman levittämisen sijaan.

Kerronnan tyyli ei ole tuomitseva, häpeilevä eikä katuva. Li Kunwu käy läpi omaa historiaansa ja kertoo, miten itse aikanaan asiat koki ja pyrkii kertomaan, mistä se kaikki hänen mielestään johtui. Isän aika lienee paras koskaan näkemäni esitys siitä, miten muovattava ja vaikutteille altis lapsen mieli on. Samalla se avaa ikkunan sellaiseen historian aikaan, josta minä tiesin vain vähän. Kirja on kuin silminnäkijätodistus nyt jo kadonneesta maailmasta. Jos sarjakuva onnistuu viihdyttämisen lomassa opettamaan, tehdään jotain oikein.

Kuvitusta en aina erikseen noteeraa, mutta nyt tyyli kiinnitti huomiota. Kesti muutaman sivun tottua kiinalaistyyliseen viivaan, mutta sen jälkeen tykästyin siihen. Kerrontatyyli on kuitenkin niin tutunoloista, ettei vieraan kulttuurin erityispiirteiden tuntemattomuus tulee esteeksi. Hahmot erottuvat selvästi toisistaan ja mustien pintojen käytöllä saadaan tehokkaasti aikaiseksi tunnetiloja, kuten epätoivoa.

Minun Kiinani on kolmiosainen sarja, jonka avaus Isän aika on sarjakuvaa parhaimmillaan. Se ei vain kerro, se ottaa lukijan ja panee tämän elämään kerrottua tarinaa sen sisältä. En sano tätä heppoisin perustein, mutta tämä on merkittävä teos.