Finncon 2014 eli kuinka nähdä maailmankaikkeuden ihmeet alta 20 altarian dollarilla päivässä

Perjantai

Con kuin con vaatii reissuna tietynlaiset puitteet ollakseen edes mahdollinen toteuttaa. Pääsääntöisesti tämä tarkoittaa meidän perheen kohdalla edullista matkaa ja mieluiten ilmaista majoitusta. Yksikin hotelliyö tuppaa maksamaan enemmän kuin raaskin laittaa kirjoihin koko conin aikana. Siksipä olikin oivallista, että majoitus järjestyi paikallisen fanin hoteissa, ja kyydin saimme bensakuluja vastaan kavereilta. Tämä intro sisältää samalla myös loistavan esimerkin siitä, mitä fandom on ja miten se toimii. Olen kiitollinen kaikille osapuolille ja toivon, että voimme puolestamme osoittaa apua ja vieraanvaraisuutta muille joskus tulevaisuudessa. Toki näin olemme jo tehneetkin. Pyörä pyörii.

Perjantaiaamu alkoi perinteisellä, viime hetken juttuja sisältävällä häsläämisellä, jonka järjestelmällisemmät ihmiset epäilemättä välttävät, mutta me emme koskaan. Olikos nyt mukana kaikki signeerattavat kirjat? Entä puhelinten laturit? Lopulta julistin Arrenin kanssa projektin valmiiksi, oli se sitä tai ei. Lähtö kun on kuin novellia kirjoittaisi – täydellisen valmista ei tule ikinä.

Tomin ja Hannen saavuttua haimme kyytiimme vielä Nina Korennon, koska neljällä ihmisellä autossa olisi vielä mahtunut istumaan melko mukavasti. Viimeisen lisäyksen jälkeen tunnelma oli varsin intiimi, mikä sattumoisin on sama, mitä sardiinit tapaavat sanoa, kun purkki avataan. (Tai niin luulen, en syö sardiineja.)

Suunnattoman pitkä matka Turusta Jyväskylään sujui häkellyttävän sutjakkaasti. Ensin pysähdyttiin, kun Tampere oli vielä edessäpäin, sitten Jyväskylään oli enää viisi kilometriä. Epäilen jonkinlaista warp-teknologian käyttöä. Epäilisin muutoin myös Millaa ja Meriä, mutta heidät innoittaneen tyttökaksikon olimme jo ulkoistaneet lähisaariston rantaveteen koko viikonlopuksi. Matkan aikana opimme paljon uutta, kuten sellaisen pikkudetaljin, että Nina puvustaa Kamelotia. Kamelotia! Toisaalta ei pitäisi olla kovin yllättynyt siitä, että vajaat puoli vuotta sitten tavattu ihminen pystyy edelleen pudottelemaan tämänkaltaisia pommeja. Harkitsin hetken kertovani olevani Linnunradan presidentti, mutta päätin pantata tätä faktaa vielä jonkin aikaa.

Perillä majoituimme Casa Eskola-Hirvaseen, jonka julistan parhaimmaksi yöpaikaksi Näsinneulasta pohjoiseen. Aamuisin esimerkiksi oli tarjolla vastajauhetuista pavuista tehtyä espressoa. Asuntokompleksissa oli myös muutama mukulaikäinen yksilö, jotka ymmärsivät Simo-hirviön päälle, ja osasivat myös murista Simo-hirviön luimistelemaan sohvan taakse alta infinitesimaalisen aikayksikön. Se on oikea asenne, sällit!

Dumpattuamme romppeemme pyyhälsimme con-paikalle jättämään kirjakirppiskasseja, sen verran oli taas vuoden aikana ehtinyt tuplakappaleita pesiytyä. Samalla päädyimme vekslaamaan kirppiksen pöytiä ojennukseen ja saatoin luoda ensisilmäyksen tulevaan tarjontaan. Kirppis itse avautui vasta lauantaina, mutta yritteliäs wannabe-suurkeräilijä osaa iskeä myös sivusta ja vaihtureilla sun muilla vekslailuilla homma pääsi alkuun. Muista lähteistä peräisin olevien hankintojen kanssa ensimmäisen päivän saalis olikin jo 16 kirjaa. Hienoimmaksi kaappaukseksi nostan täydellisen sarjan James Blishin ylösmerkitsemiä Star Trek -käsikirjoituksia. Keräilijän kiro on ymmärtää, kuinka vajavainen oma kokoelma onkaan, kun kohtaa kuriositeetin.

Kirppisjeesauksesta suuntasimme Kirjailijatalolle, jossa oli jo ehditty julkistaa STk:n uusi kirjoittajaopas Kummallisen kirjoittajat. Sisältö vaikuttaa todella kovalta ja kansi on älyttömän hieno. Kun pitelin omaa kappalettani näpeissäni, tuli sellainen olo, että nyt jossain on sattunut jokin fiba, kun minutkin on hyväksytty yhdeksi kirjoittajaksi alan menestyneiden kirjailijoiden joukkoon – Anne Leinonen, Saara Henriksson, Miina Supinen, Boris Hurtta, näin muutamia mainitakseni. Ja tietenkin arkkiviholliseni Tuomas Saloranta. Kaikkeen sekin mies ehtii. Jaossa oli myös uusinta Kosmoskynää, jonka kääräisin kokoelmiini. Tämän kaappauksen hohdokkuutta kuitenkin vähentää moraalinen velvollisuuteni maksaa seuran tämän vuoden jäsenmaksu.

Kirjailijatalo oli myös ensimmäinen paikka, jossa saatoin toden teolla kaupitella omaa pientä vihkostani Jake Cannon vastaan veriviholliset. Olin väsännyt niitä neljäkymmentä kappaletta ja optimistisesti ottanut koko nivaskan mukaan, joskin arvelin kantavani ainakin puolet takaisin. Kävi kuitenkin niin, että liki kaikki menivät jo perjantaina, ja olisivatkin loppuneet, jos en olisi jemmannut muutamaa seuraavaa päivää varten.

Jake-vihkosesta löytyy splatterpunk-antologiassa Ja hän huutaa julkaistun niminovellin lisäksi ainoa Jake Cannon -raapale, sekä tätä julkaisua varten väsätyt hahmoesittelyt Arrenin piirtämine kuvineen. Ensin yritin pohjata esittelyt novellista ilmikäyneisiin tietoihin, mutta jouduin pian toteamaan, että hahmot oli rakennettu silkkipaperista ja hämähäkinseitistä. Tekaisin siis hahmohistoriat parissa tunnissa stetson-menetelmällä, ja tunsin itseni päteväksikin roskakirjailijaksi.

Koko viikonlopun henkilökohtaisena teemana olikin juuri roskakirjailijuus. Sunnuntaiaamuna oli luvassa mestaruusmatsi pahamaineista Tuomas Salorantaa vastaan. Itse olin valmistautunut koitokseen kirjoittamalla tuntikausia. Pahat kielet väittäisivät, että matsin käsikirjoitusta, mutta tämän kiistän mitä jyrkimmin. Sen sijaan kävin korkean paikan leirillä Toisten jumalien luona tutustumassa Kadathin historiaan, geokätköilemässä Kutna Horan pohjattomissa hopeakaivoksissa ja treenaamassa pulmanpoistajien taistelutaktiikoita Alfakompleksin onnellisuutta huokuvassa ympäristössä. Viimeisessä mukana oli kelpo lauma selkäänpuukottavia pettureita, jotka teloittivat kloonini jokaisen sopivan tilaisuuden tullen. Kuten myöhemmin kävi ilmi, se se vasta olikin hyödyllistä treeniä.

Kirjailijatalolla tapasin monia kirjallisesti suuntautuneita tuttuja ja tovereita, joita pääsee tapaamaan turhan harvoin. Erityisen ilahduttavaa oli treffata vihdoinkin ulkosavolainen ranskatar Minttu, johon tähänastiset kontaktit ovat hoituneet vain nettiä pitkin. Mutta kuten tavallista, käytössä ollut aika per ihmispopulaation koko takasi sen, että kommunikaatio koostui lähinnä viuhtomisesta ja moikkailusta, ja Jake Cannonin kauppaamisesta. Usva-leiri on se paikka, johon mennään keskustelemaan kirjallisuudesta ja visioimaan houreisia antologia-ideoita, laajat scifitapahtumat sopivat lähinnä säntäilyyn. Lopulta ryhmäpaine kampesi minut kohti ruokamestaa.

Perjantain ilta oli pyhitetty Sohwissa notkumiselle. Yhytimme Aavetaajuuden porukat nurkkapöydästä, ja siellähän se halvatun Salorantakin keekoili kuin paraskin roskakirjailija. Siinä sitä vähän haastettiin, mutta eipä vielä silloin jaksanut mesota sen enempiä. Tässä vaiheessa haltuuni siirtyi Hei, Rillumapunk! -antologian previkkapalikka eli Boris Hurtan novellista tehty vihkonen Ainahan on maksettava, eikös juu? Tilata voinee edelleen, Aavetaajuuden verkkokaupan kautta, vaikka jossain vaiheessa aika loppuu, kun antologia putkahtaa painosta. Kollektööreille tiedoksi, että vihko kuuluu myös Kamala ukko -sarjaan numerolla 39.

Päivän höynäytyspalkinto menee Hannu ”Tiberius” Pajuselle, joka puhui minut mukaan pöytälätkäliigaan, jonka poissaolevaksi mainittu Pasi Vihinen voitti, kuten tapoihin kuuluukin. Omat matsini päättyivät tappioon, paitsi yksi, josta tuli tasapeli. Menestykseni näissä voisi olla parempi, jos pelaisin hiukan useammin kuin Finnconkampenissa, mutta luultavammin ei. Ja onhan minulla jo meriittiä pelin saralla, joskus vuosituhansia sitten Hannun järkkäämässä turnauksessa vein kotiin ”maali-imuri”-palkinnon.

Lopulta minä, Arren ja Nina päätimme lopettaa illan osaltamme ennen kuin ilta lopettaisi meidät. Yöunet olivat jääneet kultakin varsin vähiin ja tulevien koitosten tiedettiin vaativan vielä raskaat verot. Ja heti kolmen kilometrin reippailun jälkeen pääsimme majapaikkaamme. Suihkunhuljautuksen jälkeen järkiveto olisi ollut yöpuulle vetäytyminen, joten luonnollisesti en tehnyt niin. Sen sijaan ryhdyin kirjoitushommiin, täsmällisemmin roskakirjoitushommiin. Sunnuntain battlessa oli määrä lukea jonkin uuden tarinan alku, ja jossain vaiheessa sekin piti kirjoittaa. Jäivätpä nekin yöunet sitten nirkosiksi.

Tyhmästä Shimosta kärsii koko Shimo, kuten tapaan sanoa.

Lauantai

Lauantaiaamu koitti kovin aikaisin, mutta minkäs teet, kun kirjakirppis aukeaa kymmeneltä. Heräämisen tuskaa tosin helpotti mainio aamiainen, sen kun käveli valmiiseen pöytään. Reitti yliopistolle olikin jo käynyt tutuksi edellisen illan taivaltamisen myötä, ja hämmästyttävästi menomatka tuntui merkittävästi lyhyemmältä huolimatta ylämäestä yliopiston suuntaan. Oma suuntavaistoni on surullisen kuulu heikosta suoristuskyvystään, joten jäi Arrenin harteille navigoida kolmikkomme perillä. Ja hyvinhän se sujui. Minun johdollani olisimme päätyneet Tampereelle, tai Alfa Centauriin, kumpi onkaan kauempana.

Ensimmäinen tunti paloi kirpparilla. Uusia kirjoja oli ehtinyt ilmestyä paikalle ja kirjavirta sisään jatkui koko aamupäivän. Siinä on bibliofiilin syytä olla silmämuna kovana, ettei hyvä kaappaus livahda ohitse. Ja kyllähän minä sisääntulevista pinoista suoraan rohmusinkin. Tällaista käytöstä muuten siedetään varsin hyvin, jos samalla tarjoutuu kantamaan kirjoja oikeaan paikkaan ja muutenkin jeesailemaan.

Yhdessä vaiheessa, ja minähän siis palasin kirjapöytien ääreen pitkin viikonloppua moneen otteeseen, Boris Hurtta lähti oppaakseni bongaamaan obskuurimpia löytöjä. Kovin paljon ei sillä keikalla jäänyt haaviin, lähinnä Alexander Beljajevin Amfibi, joka on vanhaa neukkuscifiä ja Moskovassa painettu. Sisäliepeen mukaan vuonna 1884 syntynyt Beljajev oli jo nuorena poikana visionääri ja haaveili ihmisen oppivan lentämään kuin lintu. Nämä kokeilut päättyivät selkäranganmurtumaan. Mundaani tulkinta opetuksesta lienee, että älä hyppää korkealta. Arthur Dent sanoisi, että hyppää vain, mutta älä osu maahan. Minä suosittaisin antigravitaatiovyön käyttöä.

Ensimmäinen ohjelma, johon kirjamanialtani ehdin, alkoi klo 13. Sari Polvinen haastatteli kunniavieras Elizabeth Bearia, jolta en ollut lukenut mitään. Sikäli hölmöä, että novelleja on käännetty ainakin Porttiin. (Viittaan aiemmin käyttämääni sanontaan.) Eipä niinkään, että asiaintila olisi haitannut esityksestä nauttimista. Bear vaikutti kirjailijalta, jonka kirjoista minä varmaan diggailisin aika kympillä. Nyt kun nimi on muistissa, voin ryhtyä etsimään kirjoja antikoiden laareista, tai ehkäpä Worldconista löytyy hyviä diilejä.

Seuraavaksi suuntasin Kirjailijatalon kellariin kuuntelemaan Boris Hurtan luentaa. Yleisö ei ollut valtaisa, mutta valikoitunut. Vähintäänkin osalla meistä oli jo aiempaa kokemusta Boriksen taidoista iskeä tarinaa, Usva-leireiltä ja muualta, enkä usko kenenkään meistä pettyneen. Siellä me istuimme pimeässä, vain portaikon valo kajastaen, ja Boriksen otsalamppu, joka kourassaan hän luki runoja, novelleja ja krapuja. Kahdesta tunnista käytettiin yksi ja rapiat, mutta sen verran rapiat, että seuraava suunnitelmissa ollut ohjelma oli jo ehtinyt alkaa. Juoksemaan en silti sortunut, hiki tuli pintaan jo kävellessäkin.

Pyrkiessäni sisään kuulemaan Markku Soikkelin, J. Pekka Mäkelän ja kunniavieras Hannu Rajaniemen jutustelua avaruuden tiimoilta aikeeni torppasi järkkäri, joka väitti salin olevan täynnä. Onneksi jäin aulaan lonnimaan ja huomasin parin minuutin kuluessa useammankin ihmisen vain kävelevän sisään luentosaliin kuin hollitupaan. Silpaisin muiden perään eikä tällä kertaa kukaan asettunut tielleni. Sisällä muutama katsoja seisoskeli seinustoilla, mutta olipa joka rivillä paikka tai kaksi täyttämättäkin, eli ovella ilmoitettu tilanne ei pitänyt täysin paikkansa. Eturivin paikan vapauduttua loikkasin kärppänä valtaamaan sen. Ehdin kuulla keskustelua aiheesta, jonka olin Soikkelille vinkannut, eli warp-ajon käytännönmahdollisuuksista. Valoa nopeampi liikkuminen on ollut kovan scifin piirissä huuhaahuttua jo Einsteinin ajoista lähtien, mutta nyt NASA kehittää jonkinlaisella vakavuudella ajolaitetta, josta tulee parhaiten mieleen Enterprise. Rajaniemen mukaan periaatetasolla avaruuden poimuttaminen on sinänsä mahdollista, mutta Alcubierren moottori kaipaisi toimiakseen eksoottista materiaa, ja tällä hetkellä sitä ei ole saatavilla tarvittavia määriä. Myös ihmiskunnan seuraavista etapeista keskusteltiin. Marsiin ollaan menossa, ja siinä roboteilla tulee olemaan iso osuus. Ne ehkäpä jopa rakentavat valmiiksi tukikohdan, johon ihmissiirtolaiset sitten asettuvat. Myös Venukseen voitaisiin pykätä tukikohtia, lähinnä leijuvia kaupunkeja, jotka kelluisivat kultakutrivyöhykkeellä kilometrien korkeudella planeetan pinnasta. Yleisökysymysten kohdalla halusin tietää, mitkä ovat parhaimmat kohteet sisäplaneettojen jälkeen. Panelistit nostivat esiin etenkin Jupiterin ja Saturnuksen kuut, ja niiden joukosta erikseen Europan ja Enceladuksen. Samalla tuli sivuttua budjetteja: suunnitteilla oleva luotain, jonka on määrä lentää Enceladuksesta sinkoutuvien vesisuihkujen läpi etsien elämää, on hinnaltaan sellaiset 50 miljoonaa dollaria. Herää kysymys, mitä kaikkea löytäisimme ihan omasta aurinkokunnastamme sotilasbudjettien kokoisilla satsauksilla avaruustutkimukseen.

Klo 16 olisi ollut kaikkien aikojen viimeinen bimbopaneeli, The Final Cuntdown, mutta jono oli mittava jo avaruuspaneelin päättyessä, ja toisaalta niskassa oli vakava velvoite osallistua Atoroxin jakoon. Olinhan minä viskellyt Atorox-haasteita kymmenen kappaletta kuukausien kuluessa, vaikkakin saamani palautteen, tarkemmin sanottua saamatta jääneen palautteen, perusteella haasteet eivät ketään kiinnostaneet. Toisekseen minut oli nimenomaisesti kutsuttu paikalle, koska olin päässyt kymmenen parhaan joukkoon. Elämäni ensimmäinen kerta, sitä lajia. Ehdokkaiksi päässeistä Prestonin keikka ja Valkean naisen palvelija olivat jääneet top kympin ulkopuolelle, mutta Portin kirjoituskilpailussa kolmannen sijan saavuttanut novellini Milla ja Meri pääsi Atoroxissa kakkoseksi! Siitä ei voi enää parantaa ilman, että kävelee robottipään kanssa lavalta. Tuntuu hienolta, että olen onnistunut kirjoittamaan novellin, josta niin moni lukija on pitänyt niin kovasti. Kai tässä täytyy aidon vakavissaan harkita sen Milla ja Meri -romaanin kirjoittamista. Tai mitä siitä nyt sitten tuleekaan.

Haluan tässä vielä erikseen onnitella jokaista top kymppiin päässyttä, ja erityisesti Jussi Katajalaa voitostaan! Jussi on niin monena vuonna keikkunut aivan kärkisijoilla ja on muutoinkin sen tason kirjailija, että tämä lopputulos oli kertakaikkisen vääjäämätön. Tässä vielä kymmenen parasta listana:

1. Jussi Katajala: Mare Nostrum (Huomenna tuulet voimistuvat)
2. Shimo Suntila: Milla ja Meri (Portti 2/13)
3. Miikka Pörsti: Raportti. Mikä johti operaatio Tähtivaeltajan epäonnistumiseen? (Tähtivaeltaja 4/13)
4. Leila Paananen: Ausa ja erakko (Kultakuoriainen #6)
5. Tero Niemi: Lorelein laulu (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
6. Tero Niemi ja Anne Salminen: Rovaniemen kuilu (Hurtan koodeksi)
7. Jussi Katajala: Jotta taidat suomen kielen (Ajan poluilla)
8. Magdalena Hai: Siivekäs mies Isaac (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
9. Anne Leinonen: Falachustin talossa (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
10. Anne Leinonen: Tuonenkalma, surmansuitset (Kuun pimeä puoli)

Tuplasaavuttajia listalta löytyy huimat kolme. Jussin lisäksi myös Anne Leinonen ja Tero Niemi onnistuivat kaksoiskeikassaan, Tero tosin toisen novellinsa tapauksessa yhdessä kumppaninsa Anne Salmisen kanssa. Jos tiimipuolikkuus lasketaan, Osuuskumman kirjailijoilla on hallussaan kymmenestä sijoituksesta kahdeksan. Tämä kertonee jotain, jostain, mutta päätyisin epäilemättä samoihin lopputuloksiin kuin ehdokaslistaa analysoidessani. Osuuskumma tuntuu keräävän riveihinsä sellaisia, jotka suhtautuvat kirjoittamiseensa varsin vakavasti ja ovat valmiit panostamaan paljon hioakseen taitonsa mahdollisimman teräviksi. Yllä listatuista Leila Paananen ja Miikka Pörsti eivät kuulu Osuuskummaan (Anne Salmisen lisäksi).

URS-kollektiivi puolestaan valtasi sijoituksista puolet, Jussi kärjessä ja minä Anne Leinosen kanssa peesissä. URS on Osuuskummaa kutakuinkin vuoden vanhempi ja jatkaa vahvana, vaikka julkaisukanavat taustalla muuttuvatkin.

Myös oma, turkulainen yhteisöni Paikallinen kirjoittajapiiri menestyi huomattavan hyvin, sillä Leila nappasi nelospaikan mainiolla novellillaan Ausa ja erakko. Kaiken kaikkiaan olen onnekas kuuluessani näin moneen jengiin, joiden joukoissa saan usutettua itseäni kirjoittamaan aina vain lisää, ja aina vain paremmin, koska heikkoudet jäävät aina jonkun hampaisiin.

Kello viiden teen aikaan olisi ollut parikin juttua, kuten Vuori-kirjan julkkarit ja viralliset naamiaiset, mutta siinä kohdin oli myös velvoitteita, joten istuuduin Osuuskumman pöydän taakse kauppaamaan kirjoja. Jonkin verran porukkaa kulki ohi ja muutama kauppatapahtuma syntyikin, mutta salissa istuville ihmisille on hankala myydä. Sain sentään seurailla naamiaisjoukon ohimarssia esiintymään, ja naapurinojatuoleilla kävivät seuraa pitämässä kirjailijat Hurtta ja Nina Korento. Puvut olivat suorastaan huimia! Ehkäpä minulla ei olisi ollut jakoa sillä asulla, jota olin kaavaillut käyttäväni. Foliosta ja pahvista väsätty H-kirjain otsaan teipattuna. Karvan verran yli kuuden jätimme vihdoin con-rakennuksen taaksemme ja lähdimme syömään.

Olimme jo ohittaneet Kirjailijatalon, kun puheeksi nousi Vuoren julkkarit ja miten minun oli ollut aie poiketa siellä matkallamme syömään. Siinä kohtaa, häpeän tunnustaa, liha oli heikko. Koko päivän murkina aamupalan jälkeen oli ollut pari voikkaria Green Roomissa ja verensokeri oli putoamassa kuin neutronitähti tapahtumahorisonttiin. Sellainen tilanne paitsi aiheuttaa ärtymystä voi myös laukaista päänsäryn, ja migreenihtävän hedarin tahdoin välttää kaikin keinoin. Hetken emmittyäni päätin jatkaa muun joukon mukana ja hankkia murkinaa mitä pikimmin. Jos joskus, tällä kertaa sanonta ’helpommin sanottu kuin tehty’ osoittautui olevan paikallaan.

Valitsimme ravintolan nimeltä Salsa Orkidea ja valtasimme kymmenen hengen pöydän. Meidän perässämme tuli ensin yksi kahdeksan hengen joukkue, ja sen perään tuhannesti kirotun Salorannan posse. Tuomas sentään ymmärsi oman parhaansa ja tunnusti tappionsa syömäkisassa viemällä joukkonsa toisaalle, mukamas tulisemman ruoan perään, ja tämä olikin illan epäilemättä fiksuin veto. Alimiehityksellä toimiva henkilökunta kävi ensin ottamassa tilaukset meidän jälkeemme tulleelta seurueelta ja heti puolen tunnin kuluttua meiltä. Siitä vielä kesti ihan oma aikansa ennen kuin ruoka varsinaisesti saapui ja saatte arvata kolme kertaa, kenen ruoka tuli viimeisenä (kahta ensimmäistä arvausta ei lasketa).

Odotuksen tuskaa lievensi fiksu keskusteluseura. Olihan pöydän toisella puolella myös Kirjavan Satu ja Jan, mutta shown varasti heidän tylypahkaikäinen tyttönsä Taika, joka vinkkaili kiinnostavia kirjoja minkä ehti. Keskustelimme myös mangasarjoista. Kaiken päätteeksi en voinut muuta kuin kaivaa repustani viimeisen kappaleen kirjaani Sata kummaa kertomusta, ja lahjoittaa sen innokkaalle kirjamaanille. Pääsin tällä teolla hyvään seuraan, sillä myös George R. R. Martin on lahjoittanut hänelle kirjan.

Niin, tosiaan. Nyt ensimmäinen painos on loppu niin minulta, kustantajalta kuin Aavetaajuudeltakin. Sata kummaa kertomusta on myyty loppuun. Pariin hajakappaleeseen voi törmätä turkulaisissa antikvariaateissa, joista kirja myös on ajoittain loppunut tykkänään. Siksipä onkin mitä oivallisinta, että heinäkuun ajan e-kirjaa saa täysin ilmaiseksi Aavetaajuuden verkkokaupasta.

Pizza oli kohtalainen ja iso, mutta upposi pötsiin yleisön epäilyistä huolimatta aika hujauksessa. Henkilökunnan vähyys ei ollut sinänsä henkilökunnan syy, joten lahjoitin Atoroxin jaossa saamani kukan tarjoilijalle. Iltamenoissa kukka olisi vain nuhjaantunut, nyt se toivoakseni pääsi framille jossain. Matka iltabileisiin kulki kavereiden hotellihuoneen kautta, mutta myöhäisestä ajankohdasta johtuen visiitti oli lähinnä kvanttimekaaninen käväisy.

Iltaohjelma oli paikassa nimeltä Musta kynnys, ja ilokseni voin kertoa, etten nimestä huolimatta kompastunut mihinkään koko iltana, ellen sitten omaan näppäryyteeni. Sähkökanneltaja Juha Jyrkäs promosi sunnuntaiaamun tiukkaa koitosta viimeisen roskakirjailijan tittelistä ja kysyi, että haluaisimmeko minä ja Tuomas ehkä sanoa jotain toisillemme ennen ottelua. No rumaksihan se meni, tuli paukutettua suuta puolin ja toisin, kunnes Tuomas totesi että puheet riittäköön ja tempaisi seinän vierestä pehmomiekan. Minkä sitä siinä tilanteessa mahtaa, pakko oli puolustautua ja tarttua miekkaan myös itse.

Tilanne ei ollut vähäisimmässäkään määrin uhkaava. Viime vuonna ottelin syntymäpäivilläni Tuomasta vastaan jokusenkin erän ja voitin matsit varsin helposti. Niin nytkin! Muutamassa sekunnissa kirjailija Saloranta oli polvillaan kuin paraskin Setin palvoja, mutta jotain hän oli sentään oppinut. Lähinnä petollisuutta, kataluutta ja halpamaista huijausta! Ennen kuin tiesinkään, jotain jysähti niskaani ja sen jälkeen iskuja sateli niin, että päässä pyöri. Ilman lasejani en nähnyt mitään ja joka puolelta tuli lyöntejä. Tuomaksen kannattajajoukot olivat saapuneet pelastamaan mestarinsa. Jälkikäteen sain selville, että Tuomaksen lisäksi tähän nelihenkiseen löylytykseen osallistuivat Markus Harju, Aleksi Kuutio ja Nina Korento. Nina! Olen järkyttynyt. Kaikkien niiden iltojen jälkeen, kun käytin aikaani ja annoin hänelle palautetta hänen novellistaan. Kiittämättömyys on maailman palkka, en muuta sano! No, ehkä olisin voinut välillä jotain novellin kohtaa kehuakin, mutta minä kuulun koulukuntaan, jonka mukaan kaikki, mistä en tekstissä huomauteta, on ok.

Sillä hetkellä en kuitenkaan tiennyt missä mentiin, vaan putosin kanveesiin. Hämärästi kuulin Tuomaksen uhoavan mikkiin, että minun olisi parempi olla näyttäytymättä aamulla matsissa, sen jälkeen Nina ja Markus kiskoivat minut tolpilleni ja raahasivat yleisön läpi. Tomi kuvasi tilanteen kehittymisen ja laittoi todistusaineiston myöhemmin illalla YouTubeen.

Siitä sitten ilta lutviutui eteenpäin. Otatin Henry Söderlundilla uuden Everything Is Better with Goggles -kuvan itsestäni pidemmällä parralla, ja majoituin ulkoterassin laitimmaiseen nurkkaan nuolemaan haavojani. Pitkin iltaa seura vaihtui moneen otteeseen, Tuomaskin kävi istuskelemassa ja räyhäämässä, mutta selostajamme Jyrkäs piti huolen, ettei kukaan enää äitynyt tukkanuottasille sinä iltana. Kepulikonstejakin haettiin, kyberpunk-antologiasta tuttu Arto Koistinen tarjosi minulle karpalolonkeron salmiakkipommilla ilmeisenä aikeenaan heikentää aamun taistelukuntoani, mutta muut eivät lähteneet leikkiin mukaan ja tuo suunnitelma nyt olisi tarvinnut tuekseen toistoa.

Jossain vaiheessa Paikallinen kirjoittajapiiri oli vahvasti läsnä. Itseni lisäksi pöydästä löytyivät Arren, Hanne, Camilla, Nina (se petturi) ja laitajäsenemme Gen, joka ei ole vielä päässyt yhteenkään kokoontumiseen. Puhuimme kertaalleen jo hyytyneestä antologiaideastamme ja päätimme toteuttaa sen. Aiheeksi valikoitui piraatit, mikä oli jälkikäteen havaittuna sikäli onnetonta, että Osuuskumma on jo työstämässä täysin vastaavaa projektia, joten joudumme keksimään uuden aiheen. Kaikenlaisia idiksiä sinkoili ilmassa, mutta Zarquon minut periköön jos yhtäkään niistä muistan.

Syntymäpäiväsankari Toni Jerrmankin pysähtyi toviksi jutustelemaan. Puhuimme arvosteluista ja millaisia niiden tulisi olla Tähtivaeltajan kannalta. Esimerkiksi seuraavaan numeroon toimittamani arvostelut M. John Harrisonin Tyhjyydestä ja Helena Wariksen Vuoresta saivat kovin erilaiset tuomiot. Tyhjyyttä Toni kiitteli, että olin onnistunut kiteyttämään monia vaikeita seikkoja yksinkertaiseksi esitykseksi, mutta Vuoren arvostelu oli taas aivan liian blogihenkinen. Käyttämäni ilmaisu sopi Tonin mukaan Routakotoon loistavasti, mutta oli kovin huono Tähtivaeltajan käyttöön, ja arvosteluni olikin vaatinut paljon editointia. Tämän jälkeen toivoakseni osaan kirjoittaa paremmin nimenomaan Tähtivaeltajaan sopivaa tekstiä suoraan, kun sinne kirjoitan. Odotankin jo seuraavaa satsia innolla. Splatterpunk-antologian Toni teilasi ja nimitti sitä pohjanoteeraukseksi. Minun oli hankala olla mitään mieltä, sillä en ole kirjaa itse vielä lukenut. Myöskään siinä julkaistu Jake Cannon -novellini ei saanut kiitosta ja se oli Tonin mielestä heikoimpia esityksiäni. Myöhemmän pohdinnan ja Arrenin kanssa käydyn analyysin jälkeen ymmärrän kyllä miksi. Olin ottanut esikuviksi vanhat avaruuspulpit ja käyttänyt juuri niin suoraviivaista juonta kuin tusinakynäilijät vuosikymmeniä sitten. Hahmot olivat turhankin ohuita eikä juonessa ollut syvyyttä. Tribuuttina novellia voi siis pitää onnistuneena, mutta se ei tee siitä hyvää luettavaa. Tämä on seikka, joka on pidettävä mielessä seuraavaa Jake Cannon -novellia työstäessäni.

Tonin saapuessa sattui huvittuneisuutta herättänyt tapaus. Nimitin Tonia legendaksi ja esittelin hänet nimeltä toisella puolellani istuneelle Ninalle, joka on fandomissa uusi eikä siis mitenkään voi tuntea kaikkia. Nina kysyi rempseästi, että mitäs Toni sitten on tehnyt. Tämä, sekä Tonin vastaus ”en mitään”, aiheutti spontaania, remakkaa ääneen hymyilyä. Kaikki tapahtui hyvässä hengessä, ja selostin Ninalle heti perään muutamin sanoin, miksi Tonia voidaan pitää varsin tunnettuna ja merkittävänä henkilönä fandomimme piirissä. Myönnän nauraneeni itsekin, koska onhan nyt ajatus siitä, että joku ei tuntisi Toni Jerrmania edes nimeltä, aika hassu. Ainakin sellaisen mielestä, joka itse on ollut mukana kohta kaksi vuosikymmentä.

Jäin kuitenkin pohtimaan tapausta jälkikäteen. Miten joku Ninaa ujompi fandom-tulokas olisi kenties reagoinut (tosin alkutilannekin olisi ollut toisenlainen)? Siitä lähdin aprikoimaan sitä, miten helposti lähestyttävä fandom ylipäätään on, ja miltä se näyttää ulkopuolelle. Muistan ensimmäisen käyntini Turun mafiassa Kirjakahvilassa Leilan kanssa joskus 93-94, emmekä me tunteneet ketään. Siltä erää poistuimme jonkin ajan kuluttua huomioimattomina ja palasimme vasta vuoden – kahden päästä TSFS:n videoiltoihin.

Sosiaalisesti aktiiviset on helppo heittää jengiin mukaan yhden viikonlopun aikana, mutta miten esitellä koko valtava fandom-kirjo jollekin hiljaisemmalle? Mistä tällainen hiljainen tulokas tietää, keneltä kannattaa kysyä? Star Wars Galaxies -pelissä jokainen muiden avittamisesta kiinnostunut sai laitettua itselleen (HELPER)-tägin päälle. Coneissa voisi olla käytössä jokin itsensä selittävä rintanappi tai muu vastaava samaan käyttöön. Olisi helppoa bongata tyypit, joille puhumalla pääsisi alkuun, mukaan johonkin pöytäseurueeseen ja samalla tutustuisi kokonaiseen liutaan mielenkiintoisia ihmisiä. Minä ainakin pitäisin sellaista tägiä, joskin saattaisin jemmata sen siksi aikaa, kun käyn systemaattisesti läpi kirjakirpputoripöytiä. Moni on koittanut tervehtiä kirjavimman aikana, mutta harva kahta kertaa. Tai mistäs minä tiedän, en kiinnitä silloin ihmisiin huomiota.

Iltabilepaikka oli hyvä tilaisuus bongailla naamiaisasuja uudemman kerran. Esimerkiksi Petri Hiltusen ja Hanne Parvialan asut olivat jälleen kerran kymppiluokkaa! Etenkin Petrin Hellboy-kostyymin hansikas oli vaikuttava. Hemmetti kun siitä pitäen on poltellut tarve lukea kaikki Hellboyt, BPRD:t ja muut taas uusiksi. Ja itseltäni löytyy vain suomialbumi. Oli sääli, joskin marginaalisesti ymmärrettävää, että Pupupojat vaihtoivat conin jälkeen siviiliin. Myös Emma Frost oli vaikuttava.

Lauantain puolella sattuneisiin asioihin kuuluvat myös Nova ja Kosmoskynä-palkinto. Jälkimmäinen on elämäntyöpalkinto ja se jaettiin nyt Pasi Karppaselle. Pasi on ollut, ja on edelleen, varsinainen työmyyrä, joten STk:n hallituksen valinnalle on helppo nostaa malja. Hienoa Pasi!

Novassa en päässyt top kymppiin, pääsääntöisesti siksi, että viime vuonna tein kaikkeni sulkeakseni itseni kilpailun ulkopuolelle – ja onnistuin! Sääntöjen mukaan osallistua saavat ne, jotka eivät ole julkaisseet omaa kirjaa, ja Sata kummaa kertomusta varmisti, etten enää koskaan jännitä sitä, pääseekö novellini esiraadilta eteenpäin. Vuoden 2013 skabassa ei päässyt (vuonna 2012 sijoituin kahdeksanneksi). Sen sijaan Anu ja Eero Korpinen keräsivät glooriaa. Heidän yhteisnovellinsa päätyi kahdeksanneksi ja Anu nousi omalla novellillaan kisan kakkoseksi! Loistavaa! Diggailin jo Anun tarinasta Murhamystiikassa, ja kummallakin kirjoittajalla on näppinsä mukana toimittamassani (tulevassa) Rillumapunk-antologiassa, joten Nova-tekstejä lukemattakin voin jo ennustaa kummallekin menestyksekästä tulevaisuutta kirjoittamisen saralla. Oli kiva törmätä myyntitiskillä edes ohimennen. Eero on aivan kuin nykypäivän viikinki! Onnittelut myös muulle kärkikaartille!

Jos perjantai olikin katkennut lyhyeen, lauantai venyi pidemmälle kuin olisi ehkä ollut viisasta ottaen huomioon, että ensimmäinen oma ohjelma oli tosiaan kymmeneltä aamulla. Joskus kahden hujakoilla suuntasin kohti kilometrien päässä siintävää yöpaikkaa Arrenin ja Ninan (petturi!) seurassa. Meillä kaikilla oli ollut hyvä ja hauska ilta, mutta etenkin Ninalla myös produktiivinen. Hän jakeli käsintehtyjä käyntikortteja, verkostoitui ja tapasi kansainvälisesti kuuluisia ohjaajia, joiden kanssa keskusteli puvustamisesta ja mahdollisista työtilaisuuksista. No, viimeinen on hieman liioittelua. Ohjaajia oli vain yksi.

Sunnuntai

Voiko viiden tunnin yöunilla lähteä pirtsakasti mättämään bofferilla turpaan? No totta kai voi! Etenkin kun pohjalle on nautittu jälleen vastajauhettua kahvia ja lettuja mansikoiden kera.

Olimme perillä hyvissä ajoin. Mukanani jouduin raahaamaan jopa viittä miekkaa, koska taistelun tuoksinassa voivat aseet hajota sotureita ennen. Pikku hiljaa alkoivat ihmiset valua paikalle. Juha selostamaan, Anne Leinonen tuomaroimaan, Tuomas ottamaan nekkuun. Nina oli tullut meidän mukanamme ja Markus Perhanankin huomasin saapuneen. Kuutio sentään loisti monitahoisesti poissaolollaan, oli varmaan jossain salissa ihmettelemässä, mitä suomispefiä sitä kannattaisi kääntää venäläisille markkinoille.

Taistelutanner oli valittu huolella. Ei sisällä salissa voi mitään väkivaltaista vääntöä järjestää, nurmikenttä sen olla pitää. Rise Pohjola pystytteli kameraa. Yleisöäkin alkoi haahuilla paikalle. Olisikohan siellä kolmisenkymmentä katsojaa ollut, vaiko enemmän? Ajankohta huomioiden väkimäärään ei auta olla kuin äärettömän tyytyväinen.

Anne kertoi yleisölle säännöt. En juurikaan kuunnellut, ei tässä ensimmäistä kertaa oltu miekkamittelössä. Olisi kenties kannattanut kuunnella. Vasta matsin aikana minulle selvisi, että tämä tuomari huomautti myös iskuista selkään. Vuosikausien ankaran treenin sähäköittämät reaktiot takasivat sen, että aina päästyäni vihollisen kömpelyyden vuoksi tämän selustaan rankaisin välittömästi ja armottomasti iskulla suoraan lapaluiden väliin. Onneksi tästä ei syntynyt suurta ongelmaa, huomautuksia vain.

Sääntöjen jälkeen Jyrkäs esitteli tapahtuman, ja toiston uhallakin kerron vielä omin sanoin, mistä koko jutussa oli kysymys.

Boris Hurttahan on ollut jo vuosia, omien sanojensa mukaan, Suomen viimeinen roskakirjailija. Istuskellessamme Maisterin mökillä hän sanoi, että nyt uusia kirjoittajia on ilmaantunut sen verran, että ei hän viimeinen olekaan, ja pohti, että se titteli menisi joko minulle tai Tuomakselle. Minähän olen ollut Hurtan tekstien fani hänen Portti-debyytistään lähtien, joten moinen ajatus on suuri kunnia! Kun sitten Kakskerrasta kotiuduin, kävin kertomassa tapauksesta Tuomaksen Facebook-seinällä ja heitin, varsin huolimattomasti, että joko jakaisimme tittelin sovussa tai kohtaisimme Finnconin takapihalla aamunkoitteessa kaksintaistelun merkeissä. Kannattaa katsoa, mitä suustaan päästää, kun Finnconin ohjelmakoordinaattori on kaverilistoilla. Seuraavana aamuna matsi oli merkitty ohjelmakarttaan. Kirjoittamistaistelu olisi luultavasti ollut liian tylsä ja hidasliikkeinen, ja räppäyskisaan meistä kummastakaan ei ole, vaikka ajoittain sanavalmiita olemmekin. Niinpä asia päätettiin ratkaista bofferein.

Seuraavaksi seurasi matsaajien esittely. Puuduttavaa tekstiä, kukahan hömelö sitäkin oli ollut kyhäämässä? Asiaan päästiin, kun Tuomas kutsuttiin kentälle. Jotain suunpieksentää siellä tapahtui, en oikein sitäkään kuunnellut. Sitten Tuomas luki alkua uudesta Zargyn-tarinasta, ja myönnettävä on, joskin pitkin hampain, että sehän kuulosti mielenkiintoiselta. Suorastaan roskakirjallisuudelta. Sitten oli minun vuoroni.

Haa! Veri kohisi suonissa, humisi päässä. Puhkuin intoa karata kelvottoman vastustajani kimppuun, mutta isku kerrallaan, isku kerrallaan. Ensin kirjallinen. Arvelin Tuomaksen kosiskelevan yleisöä tekstinäytteellä, joten minäkin olin valmistautunut. Melkein puolitoista vuorokautta aiemmin. Tykitin menemään pätkän uutta Jake Cannon -tarinaa, mutta aplodit jäivät vähäisiksi. Ei siksi, ettei yleisö olisi tarinaani arvostanut, aivan varmasti arvostivat, mutta Tuomas, tuo tuhannen tulimainen repuusi iski selkään juuri, kun olin pääsemässä loppuun. Taistelu oli alkanut!

Kuten todettu, vuotta aiemmin olimme ottaneet ystävällismielisiä matseja muutaman kappaleen ja niiden perusteella tiesin Tuomakselta puuttuvan niin tekniikkaa kuin määrätietoisuuttakin. Mikä sitten mahtoi olla syynä, alkava krapula öisestä rilluttelusta vaiko aito voitontahto, mutta mies kävi päälle kuin tuomari Megacityn kaduilla. Helppo ja vaivaton ottelu kääntyi hyvin nopeasti raskaaksi työksi. Miekka iski miekkaan, mutta kipinöitä ei lentänyt. Pulssi nousi, hiki kihosi pintaan. Pian hengitys alkoi tuntua. Näin lähellä urheilua en ole ollut varmaan yläasteen liikuntatuntien.

Jälleen tapahtui asioita, joista sain tarkempaa tietoa vasta jälkeenpäin. Ilman mitään varoitusta tonni neutronitähteä rysähti selkääni, tai siltä se ainakin tuntui. Tarja Sipiläinen, joka osaa vetää ilmeisen hyvin konstailemattoman ja reippaan likan valheellista roolia, kiinnitti tuomarin huomion joillain kassistaan löytyneillä hepenillä, ja tämä loi Markukselle ja Ninalle tilaisuuden toistaa raukkamainen temppunsa edelliseltä illalta. Tilanteen ollessa kolme yhtä vastaan en voinut kuin paeta pitkin yllättävän pieneltä tuntuvaa kenttää. Välillä yritin kääntyä ja taistella, välillä suojata miekallani selkääni, mutta mikään ei auttanut. Tämän löylytyksen jälkeen muistikuvani alkavatkin olla jokseenkin hataria. Kärsin aivotärähdyksestä, hermohepulista, murtuneesta kylkiluusta, sijoiltaan menneestä selkärangasta ja nyrjähtäneestä huumorista. Päivän mittaan oloni parani, mutta huumorista löydän edelleen häiriintyneitä vääntymiä.

Huomattuaan tilanteen Anne ajoi ylimääräiset häiriköt pois kentältä ja ottelu sai jatkua, mutta jos siinä jotain merkittävää tapahtui, sitä eivät protonipuuroksi muussaantuneet aivoni pysty enää palauttamaan. Kannustusta, buuausta, huutoja! Katri Alatalo Mustien ruusujen maasta ainakin oli äänessä, mutta en muista, kumpaa hän edes kannusti. Jossain vaiheessa aseeni räjähti kappaleiksi ja adjutanttini Arren ojensi minulle uuden. Voitto tai tappio ei enää riippunut strategiasta tai fiksuista peliliikkeistä, vaan silkasta sinnikkäästä sisusta. Käännähdin hyökkäämään jälleen kerran. Tuomas oli pakenemassa! Hän oli heittänyt bofferinsa maahan. Voitto oli käytännössä minun!

Mutta olisihan minun pitänyt jo tietää, ettei Tuomaksen kataluus tunne rajoja. Hän kaappasi haltuunsa ladatun vesitykin ja antoi soittaa. Osuma rintaan. Toinen. Mitä muita aseita hänellä oli jemmassa, kuinka monta kätyriä oli puolustamassa hänen etuaan? Silmissäni pimeni ja rojahdin maahan. Jossain kaukaa tuomari laski lukuja, mutta olin siitä tietoinen vain samalla tavoin kuin leikkauksen aikana itseään ulkopuolelta tarkkaileva potilas. Hämärästi ymmärsin, että pystyyn oli noustava tai ottelu olisi ohi, mutta ruumis oli kaikkensa antanut. Tuijotin taivaan sineen ja jossain lähellä Tuomas juhli voittoaan.

Vaan turhan aikaisin! Minut oli ehkä laskettu ulos, mutta Anne diskasi Tuomaksen sääntöjen vastaisten aseiden käytöstä. Ottelu julistettiin ratkaisemattomaksi. Raapiuduin ylös. Päässä tykytti. Jostain ilmestyi itse Boris Hurtta! Ajatukset turtana odotin hänen ehkä langettavan oman tuomionsa ottelun tulokseksi, ehkäpä jopa Tuomaksen voitoksi, mutta päätös oli sitäkin kauheampi. Vielä yksi erä. Ei auttanut.

Kävimme vielä kerran taistoon energiat nollissa ja kaikkemme antaneina. Isku, torjunta, isku. Lopulta vajosimme kumpikin maahan, emmekä enää nousseet yleisön huudoista huolimatta. Ottelu oli vääjäämättä lopullisesti ohi.

Titteliä ei jaettu, mutta kokkapuheissa jo kohtasimme ensi vuoden Archipelaconissa Ahvenanmaalla. Kaipa sinne sitten pitää lähteä, ellei muusta syystä niin siitä, että silloin höykytän niin Tuomaksen kuin kaikki mahdolliset kätyritkin. Paita märkänä, ruumis yltä päältä leikatun ruohon peitossa linkutin sisään con-tiloihin.

(Roskakirjailijabattlevideo löytyy koko rujoudessaan YouTubesta)

Koska aikaa oli, kipaisin jälleen kunniakierroksen kirpparin läpi, mutta tässä vaiheessa conia valikoima alkoi jo olla tuttu ja olennaisimmat saaliit kaapattu. Kellon tullessa 11 menimme kuuntelemaan Hannu Rajaniemen kunniavieraspuhetta. Hannun keskeinen ajatus puheessa oli, että siinä missä avaruuspuku tarjoaa ihmiselle turvallisen tavan tutkia muutoin varsin tappavaa avaruutta, tieteiskirjallisuus toimii samalla periaatteella mitä tulee erilaisiin tulevaisuuksiin. Tarinoiden avulla voimme hypähtää keskelle kaikenlaista kauheaa, joka tosielämässä nitistäisi meidät hetkessä, ja tutkia ympäristöämme vailla vaaraa. Lopuksi Hannu luki meille novellin kummittelevasta avaruuspuvusta ja vanhasta ompelijattaresta, joka oli osallistunut sen tekemiseen. Väliin mahtui avaruuspukujen tekemisen historiaa, joka oli toiminut novellin taustamateriaalina.

En ollut saanut coniin mennessä luettua Fraktaaliprinssiä loppuun, sillä olin pöljästi säästellyt sitä ja lukenut hitaasti. Sillä seurauksella, että aika loppui kesken. Käsi ylös, joka yllättyi. No niin, käden saa laskea. Aloittaminenkin vaati Kvanttivarkaan lukemista uudelleen, sillä edellisestä kerrasta oli aikaa liki kolme vuotta enkä tahtonut olla hatarien muistikuvien varassa. Silti, tekosyitä. Tosifanina olisi pitänyt ennakkotilata Causal Angel ja lukea sekin ennen conia.

Jo Jake Cannoninkin vuoksi olisi ollut oivaa päästä kuuntelemaan Tapio Ranta-ahon ja Vesa Sisätön esitystä hulluista avaruuspoliiseista, mutta liikuin verkkaisesti kuin jäätikkö ja sali ehti tulla täyteen. Hannun kaffeeklatschissakaan ei ollut enää tilaa, mikä ei toki tullut yllätyksenä. Se tunti meni haahuiluksi. Optimistina ajattelen, että ehkä löysin silloin taas jonkun kirjan, vaikken tarkkaan muistakaan. Todennäköisyys on kuitenkin puolellani.

Yhdeltä olisi ollut Jukka Halmeen kaffeeklatsch. Jukkahan on fandomin hauskin mies, jopa siinä määrin, että jopa minun heilumiseni vaikuttaa huvittavalta. Ja heilumisesta on tosiaan kysymys. Pariinkin otteeseen olen ollut Jukan apuna jossain ohjelmassa, seissyt taustalla, viuhtonut tarvittaessa ja vastannut nimeen Keijo. Tätä vain ei ole enää tapahtunut vuosiin, tai ainakin aikaa on kulunut sen verran, että raapustaessani Jukan hankkimaan raapalekokoelmaan omistuskirjoitusta jouduin kysymään, mikä se nimeni olikaan. Tämä on vain yksi osoitus fandom-dementiastani, toinen on se, että joudun kysymään aivan liian monelta tutunoloiselta tyypiltä, että mikäs heidän nimensä nyt olikaan. Minä kuitenkin olen Keijo, nyt sen tiedän. Saattaa vain olla, että Keijon taru on päättynyt, on ehkä ollut päättyneenä jo vuosikausia enkä minä vain ole vielä suostunut uskomaan sitä. Ainakaan tässä Finnconissa Keijolle ei ollut tarvetta.

Niin suuresti kuin olisinkin halunnut teilata jonkun pahaa-aavistamattoman fanin, kaapata hänen paikkansa kahvipöydässä ja päästä turisemaan fandom-idolini kanssa, se ei valitettavasti käynyt päinsä. Ei siksi, etten olisi ollut riittävän kylmäverinen kauheuksiin, mutta minun oli aika mennä seuraamaan ohjelmaa maailmankaikkeuden parhaista turistikohteista. Tarkoitan tietenkin vetämään sitä! Kanssani olivat Kaukamoisen maailmasta saapunut kauppias, lempinimeltään Turjake, Mustien ruusujen mailta kotoisin oleva Emäntä, ja Umbrovian susileidi Rahel Barucha, josta istuin mielelläni mahdollisimman kaukana. Ihmissuden suolistamaksi joutuminen menettää jotain hohdokkuudestaan muutaman kerran jälkeen.

Maailmojen kattaus oli kuin luotu kesäkuumalla esitettäväksi. Pakkasta, jäätiköitä, pakkasta, lunta, paleltuneita ruumiinosia, amputaatiota, pakkasta ja hyinen kuolema kaukaa lämmöstä, siinä olivat kohteiden yhteiset myyntivaltit. Turjakkeella oli tarjolla hengellisiä kokemuksia kärpässienten kanssa ja tuntui käyttävän termiä poronkusema lähinnä tilavuusmittana. Emännällä oli tarjota tukikohdaksi oma majatalonsa, josta käsin ulkoilmaretkiä oli mahdollista tehdä. Mielellään sai jäädä majataloon vaikka koko loman ajaksi, kunhan kukkarossa riitti kolikoita. Rahel esitteli rennosti monenlaisia kohteita eri maista, mutta tuntui innostuvan aina, kun puhe palautui Umbroviaan, vallananastaja Andros Luopioon tai lihansyöntiin missään muodossa. Juuri tällaisia tilanteita varten on hyvä asemoida parin ihmisen puskurivyöhyke itsensä ja verenhimoisen pedon välille.

Kaikkinensa ohjelma täytti sen tarkoituksen, jonka olin sille jo viime vuotta varten visioinut: esittelimme kolme fiktiivistä maailmaa, joihin oli mahdollista lähteä retkelle vierailemalla sopivalla myyntipöydällä tai vaikka kirjastossa. Kiitos, Magdalena Hai, Katri Alatalo ja Petteri Hannila! Jälkianalyysin valossa keksin kyllä lisättävää ohjelman tulevien iteraatioiden ohjeistukseen. Vaikka yleisön on hyvä ymmärtää, millaisia vastuksia matkalla on mahdollista kohdata, niiden suora myöntäminen ja vapaaehtoinen nimeäminen saattaa toimia matkalaisia karkottavasti. Toisaalta jokainen turistirysä haluaa ne helpoimmin hoopotettavissa olevat asiakkaat, koska heiltä voi nyhtää fyrkkaa tuhannella eri syyllä. Ehkä fiksumpi kansanosa onkin syytä pitää poissa tieltä.

Epäilen, josko Scott Lynchin kahvihetkessäkään olisi ollut tilaa, mutta mepä olimme buukanneet itsemme jo lauantaina mukaan. Siispä mustaa sumppia masiinasta ja kirjailijan juttuja kuuntelemaan. Tavoilleni uskollisena en ollut Locke Lamoran valheitakaan lukenut, toistuvista kehotuksista huolimatta, mutta tämän kahvihetken perusteella on enää kysymys ajankohdasta. Olen varma, että pidän erityisesti siitä kohtaa, jossa se tyyppi siinä duunaa sitä juttua. Kerroin tämän klatschin päätteeksi kirjailijalle itselleenkin.

Lynch oli kerrassaan hauska ja aidosti innostunut jutuista, joista kertoi. Minua jäi kovasti kiinnostamaan con-malli, jossa osallistujia on sellaiset 150, paneelit pidetään yhdessä linjassa ja väliin jää reilusti aikaa haahuilla ja jatkaa paneelin aiheista keskustelua satunnaisen seuran kanssa. Kun jokainen on aina kuullut saman paneelin samaan aikaan, con-kokemuksesta tulee intiimi ja yhteinen. Muistuttaa vähän televisiosarjojen seuraamista joskus 80-90-luvuilla, kun uudet jaksot nähtiin aina yhtä aikaa, koska vaihtoehtoja ei ollut.

Lynch valotti myös elokuva- ja tv-sarjaoptioiden mekaniikkaa. Joku voi maksaa selvää rahaa oikeudesta tehdä romaanista elokuva, ja jättää elokuvan tekemättä. Joku toinen taas voi ostaa oikeudet kehittää tv-sarjaa, ja pitää koko maailma pimennossa asioiden kehittymisestä. Ulkopuoliset, kuten kirjailija itse, voivat vain arvailla, mitä on tapahtumassa, jos mitään. Onko kyseessä hitaasti kehittyvä tilanne vai katala juoni ostaa potentiaalinen kilpailija pois markkinoilta samalla, kun kehittää itse jotain samansuuntaista produktiota toisesta lähteestä? Kaikki on mahdollista, ja lopputuloksen näkee vain ajan kanssa.

Bonuksena saimme seuraamme myös Elizabeth Bearin, jonka myötä Lynch alun alkujaan päätyi Finnconiin. Kaksi yhden hinnalla, sano, niin koko conille kuin meille kahvittelijoillekin. Sinänsä harmi, että missasin heidän esityksensä siitä, miten kahden luovan ihmisen yhteinen koti toimii, mutta onhan moisesta omaakin kokemusta hiukan ehtinyt kertyä.

Näin minusta tuli Scott Lynch -fani. Hänen tuotannostaan en osaa vielä sanoa mitään, ensin pitää lukaista yksi romaani.

Loppu alkoi olla lähellä. Ellei nyt maailmaloppu niin ainakin Finncon. Oli aika viimeisen definitiivisen paneelin. Definitiivisen definitiivisen. Lopun sanoja olivat lausumassa Petri Hiltunen, kunniavieras Jukka Halme, Vesa Sisättö ja nimetön hologrammi, joka vaikutti lähes elävältä, mutta tokihan ihmisosallistuja olisi merkitty conin ohjelman tietoihin. Kyseessä voisi muutoin olla myös henkilökohtaisesti kokemani harha, mutta minulla on valokuva todisteena.

Haikaloja! Jeesus, natsisikoja, jättiläisapinoita! Ponipornoa, haipornoa! Mutta mihin jäi jeesusnatsisikaporno jättiapinoiden kanssa? Löytyykö sitä nyt netistä, kun lausuin ajatuksen ääneen? Suoraan sanoen en uskalla tarkistaa. Panelistit loivat katseen kaikkeen siihen, mitä uutta on sattunut aiempien paneelien aihealueilla. Esimerkiksi haielokuvia on tullut kymmeniä, enkä yhtään epäile etteivätkö kaikki olisi aivan yhtä laadukkaita. Zarquon ja Cthulhu minua niiltä suojelkoon.

Paljon jäi lopulta sanomatta ja kokonaisia aihealueita käsittelemättä, mutta definitiiviset on nyt pantu pakettiin, samaten kuin bimbopaneelit, joista en ikinä nähnyt ainuttakaan. Definitiivisetkin jäivät tähän yhteen. Missatut tilaisuudet ja silleen, kyllähän te tiedätte. Näkemättäkin on selvää, että meno niissä olisi ollut kovaa, sen puolesta todistivat jonottajat salin ulkopuolella reilusti ennen ohjelmien alkua.

Ja siinä se. Viimeinen kierros kirpparilla. Jossain vaiheessa päivää Johanna Sinisalo suositteli tuomaansa kirjapakettia ja tinkasi hintaa niin alas, että pakko tilaisuuteen oli tarttua. Ian Watsonin Book of Mana -duologia vahvoine Suomi-viitteineen siirtyi omistukseeni. Vielä olisi ollut jäljellä hyvää seuraa ja päälle Dead Dog, mutta kyyti kotiin oli lähtemässä, ja aina ei voi osallistua. Vaan kerta kiellon päälle. Viimeisen kaappauksen tein Liken tiskillä, kun säälittävänä kyselin alennusta erään kirjan viimeiseen kappaleeseen. Jotain bibliofiilisestä tuskasta varmaan näkyi kasvoillani, sillä häpeällisen alhaiseen tarjoukseeni suostuttiin.

Paluumatkalla oli aikaa hengähtää ja luoda jonkinlainen katsaus menneeseen viikonloppuun. Olisiko ollut jopa paras Finncon ikinä? Tämä tunne ei ole sinänsä uusi, samaa mietin viime vuonna Helsingin conin jälkeenkin. Hemmetin hyvä con joka tapauksessa ja järjestäjät ansaitsevat aivan järjettömät kiitokset työstään!

Voisin kiittää nimeltä loistavia tyyppejä, mutta päätyisin nimeämään varmaan puoli fandomia. Voisin listata kovia juttuja, mutta mitäpä muuta tämä reilun 5000 sanan selostus on kuin pitkä, lavea lista hyvistä jutuista. Pari juttua nostan kuitenkin esiin.

1) Roskakirjailijabattle! Scifiä ja kirjoittamista voi harrastaa myös näin, näyttävästi ja mäiskeellä. Ensi kerralla vedämme vielä kovemmin! Siinä välissä tuotamme Tuomaksen kanssa yhteisteoksen, Zargyn / Jake Cannon -pokkarin, joka ottaa luulot pois.

2) Toni Jerrman nimitti minua legendaksi! Mitä ihmettä!? Tonihan se legenda on, oli jo, kun minä tulin fandomiin. Jotain olen siis tehnyt jossain vaiheessa oikein, kun Tonin kaltainen Sobornost-jumala lausuu kiitokset.

3) Hannu Rajaniemi toivoi, että kirjoittaisin lisää raapaleita! Maailmankuulu, rankasti fanittamani scifikirjailija pitää minun raapaleistani niin paljon, että haluaisi lukea niitä lisääkin. Ehkäpä kirjoitankin. Tarkoitan, miten voisin olla kirjoittamatta?

4) Atorox-kakkonen! Ei muuta kuin kirjoittamaan lisää, sitä kansa selvästi haluaa.

Henkinen saaliini oli siis valtaisa. Eikä se kirjallinenkaan saalis aivan onnettomaksi jäänyt. Kirja tulee kirjan luo.