Kirja tulee kirjan luo, julkaisu julkaisun. Joskus ne jopa ovat uusia, ja satunnaisesti olen niissä itsekin mukana. Tässä on joitakin viime aikojen teoksia.
Tämä jalka ei ole minun ja muita kauhuja omasta kehosta
Vanhempaa body horroria löytynee jostain 90-luvun antologioista, joista suurinta osaa en ole lukenut. Paras veikkaukseni on, että tätä kamaa on tarjolla Clive Barkerilta ja hänen hengenheimolaisiltaan. Suomeksi kehokauhunovelleja ei kuitenkaan ole tätä ennen kerätty antologiaksi asti, joten kyse on uraauurtavasta kirjasta.
Pala historiaa. Kirjaa ryhdyimme tekemään me, Juha ”Repänen repäisee” Jyrkäs ja minä, mutta kummallakin oli samoihin aikoihin oma kirja työn alla, joten keskenhän se jäi. Novelleja tuli, mutta toimituksellisiin töihin ei ryhdytty. Kului vuosi pari, ja istuin harvinaislaatuisesti baarissa iltaa, seuranani pulp-kustantaja Tuomas Saloranta sekä provokatorinen debyyttikirjailija Artemis Kelosaari. Olimme Tuomaksen kanssa miettineet, että Artemishan olisi hyvä toimittamaan tämmöinen kokoelma, ja absinttihuuruisessa atmosfäärissä hän tähän hommaan suostuikin. Minä jäin projektiin kakkostoimittajaksi, mutta suurimman duunin teki lopulta Artemis.
Kirja ilmestyi viimein heinäkuun lopulla, parahiksi ennen Worldconia.
Antologian parasta antia on Katri Alatalon niminovelli, jossa päähenkilö todella kokee, että hänessä kiinni oleva jalka ei ole osa häntä ja ryhtyy radikaalis-brutaaleihin toimiin tilanteen korjaamiseksi. Yhtä vahvaan häiriintyneisyyden tasoon yltää Janos Honkosen hammaslääkäriaiheinen kertomus Eläimet huutaa, ihmiset ei huuda. Siinä on stoori, jonka tunkee mielen etualalle välittömästi, kun hammaspora pörähtää käyntiin. Oma novellini Siemenpussit on tyyliltään humoristisempi. Sen lähdeviitteitä en ryhdy sen tarkemmin erittelemään, mutta kiveksistä on kysymys.
Meliwas ja muita kaupunkeja
Keksin joskus idean, jolla Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat voisi saada uusia jäseniä: Yhdistys voisi ryhtyä puuhaamaan antologioita, joihin hyväksytään vain jäsenten novelleja. Joku kokeneempi antologianikkari pitäisi langat käsissään, mutta todellisen työn tekisi joukko innokkaita toimittajakokelaita. Yhdistys saisi jäsenten lisäksi myös pennejä kokemuspankkiin. Ensimmäinen tällä tavalla kasattu kirja oli Supernova, jossa julkaistiin antologioihin aiemmin osallistumattomien novelleja. Seuraava projekti olikin urbaani fantasia. Sekään projekti ei edennyt aivan rasvattuna.
Toimittajia oli aluksi kolme, O. E. Lönnberg, Arren Zherbin ja Camilla Kantola. Sitten tapahtui elämä, ja apuvoimiksi kutsuttiin Supernovassa kunnostautunut Mia Myllymäki. Tällä kertaa novelleja toimitettiin tiukemmin kimpassa, vaikka jokaisella olikin omat tekstinsä vastuullaan, ja minäkin päädyin tekemään enemmän toimitusjuttuja kuin olin aluksi aikonut. Mikä ei sinänsä haittaa, hauskahan sitä on tekstien kanssa painia, omien tai toisten.
Worldconiksi saatiin sitten pihalle kokoelma Meliwas ja muita kaupunkeja, jossa urbaania fantasiaa lähestytään useista eri suunnista. Mikä onkin toimivan antologian edellytys. Hyviä juttuja kirjassa on monia, mutta esiin nostan Inkeri Kontron mahtavan tyylinäytteen Miespelejä. Jos se ei ole ensi vuonna Atorox-ehdokaslistalla, syön… noh, sanotaan pizzan. Sanoisin muuten kirjakokoelmani, mutta on sitä ehdokaslistalta pudonnut huippukamaa ennenkin. Minkä lisäksi kirjoja on kertynyt jo sen verran, että paitsi etten koskaan saa niitä kaikkia luettua, en myöskään syötyä.
Omaa novellia ei ole mukana. En koskaan ehtinyt kirjoittaa sitä, ja voipi olla, että se idea taipuisi sittenkin enemmin romaaniksi. Mitä en ole vielä edes aloittanut, joten älkää pidätelkö hengitystänne. En minäkään.
Sadan vuoden unet: Satuja aikuisille
Tämä projekti käynnistyi joskus vuonna mammutti & mastodontti. Kirjanteon tehopisteissä kärkisijoilla kiikkuva Juri Nummelin kokosi porukkaa kirjoittamaan aikuisten satuja. Se oli sitä aikaa, kun lähdin mukaan aivan kaikkeen ja murehdin myöhemmin, että ehdinkö ja miten muka. Onnekseni olin kirjoittanut erään lapsille suunnatun sadun, jonka saatoin kannibalisoida parempaan käyttöön. Tässä minä en siis ole toimittajana, mutta yksi teema kantaa edelleen, nimittäin aikataulun venyminen. Otti oman aikansa, ennen kuin kirjalle löytyi kustantaja, ja tarinoita ryhdyttiin kokoamaan.
Ja nimenomaan tässä vaiheessa minä jätin lukematta uuden ohjeistuksen, jossa oli aiempaan verrattuna olennainen täsmennys: Jokaisen tarinan tuli olla variaatio jostain olemassa olevasta sadusta. Minäpä en tätä huomannut, minkä lisäksi venytin oman juttuni aloitusta ensin viikkoja, sitten jo kuukausia. Oli siinä välissä keuhkokuume ja muuta yllättävää, joten silkasta laiskuudesta ei ollut kyse. Tästä kaikesta johtuen puunasin lopulta ehkä viikon, ehkä alle, tarinan sitä osaa, jonka olin jo kirjoittanut aikanaan, ja sitten yhdessä yössä kirjoitin toisen puoliskon. Kuulemma sen paremman.
Laitettuani valmiin tarinan toimittajalle lopulta kuulin, että kaikki kriteerit eivät täyty. Viikon verran kävin läpi erilaisia kansantarinoita Albaniasta alkaen, mutta edes TV Tropes ei ratkonut ongelmaani. Lopulta jouduin luovuttamaan. En voisi väittää tarinani pohjautuvan yhtään mihinkään, joten pudotkoon sitten pois. Vaan onneksi paketti oli jo ennättänyt mennä kustantajalle eteenpäin, ja Jalavalta kerrottiin, että satu on sen verran hyvä, että se halutaan mukaan, vaikka feilasinkin osan premissistä. Kiitoksia vain joustosta juustoaivolle, siinä olikin suuriprofiilisin julkaisuni tältä vuodelta.
Kirja on jo plakkarissa, mutten ole ehtinyt lukea muiden satuja lainkaan. Tekijälista on kyllä niin kova, että uskallan kirjaa suositella lukemattakin.
Talo Mörövuoren juurella
Boris Hurtan kootut kertomukset 4 eli Talo Mörövuoren juurella potkii sisällöllään ilmat pihalle. Sisällön kiehtovinta antia on Seikkailujen junat, joka uhkuu ja puhkuu wanhan ajan pulp-henkeä niin, että alan diggari vallan herkistyy. Mainita pitää myös lovecraftiaaninen tarina Madonsanat, jossa seikkailee kustantaja Salorannan oloinen pornokauppias, sekä toinen suosikkini Vainovalkioiden yö, jossa liikutaan kirjankeräilyn filosofisissa sfääreissä. Tämä jos mikä puhutteli minua sielun sopukoita myöden. Ja olisihan vallan erhe jättää noteeraamatta täysin uusi, missään muualla koskaan julkaisematon hyönteiskauhu Antikvariaatti Vintergatan.
Minun panokseni tämän kirjan osalta on sen esipuhe. On aina kunnia päästä semmoista tekemään!
Boundaries and Other Horror Stories from Finland
Matti Järvisen Nysalor-kustantamo päätti käännättää liudan kotimaisia kauhunovelleja kolmannelle kotimaiselle ja tiukasta aikataulusta huolimatta sai kirjan ulos juuri Worldconiksi. Minulta haluttiin mukaan alun perin Murhamystiikkaa-antologiassa ilmestynyt Kalpean noidan naamio, mihin toki mielelläni suostuin.
Kyseessä oli alkujaan raapale, jonka sitten laajensin 10000 sanan mittaiseksi novelliksi. Tarinassa on vahvoja Lovecraft-vaikutteita nimistön puolelta, mutta toinen puoli mytologiaa, nimittäin se Kalpea noita, on omaani. Saman aiheen ympärillä pyörittiin myös steampunk-novellissani Valkean naisen palvelija, jonka katson olevan eräänlainen vastinkappale tälle naamiotarinalle. Lisää novelleja voisi teemasta pykätä, tai taas sen kerta kerralta toistuvan romaanin, mutta missäpä vaiheessa sellaiseen ehtisi, kun koko ajan on jo kaksi deadlinea takana ja kolme edessä.
Pari novellia tahdon nostaa esiin, nimittäin Tuomas Salorannan The Wheelchair Granny ja Toni Saarisen Sold Out. Ensimmäinen on aika pirun hyytävä stoori ja alkuaikojen URS-tarinoista se paras. Jälkimmäinen taas on omanlaisensa ja raikas näkemys Stepanin koodeksin maailmasta. Ja melkein meinasin unohtaa: Samuli Antilan niminovellin oli ensikohtaamisella pirullisen ahdistava, mistä siis propsit Samulille.
WHUPS!
Tästä bloggasinkin jo erikseen. Whups on Boris Hurtan kirjoittama pienpainate, jossa Shimo-niminen höynä seikkailee eri kirjojen sivuilla. Mitä parhain syntymäpäivälahja!
Kiekun kirjaretket /
ne villit hetket /
Seurassa Kaikun ja Possun, kyydissä Putzin /
joskus myös yksin, autolla mutsin
Yhtäällä olen vakavasti otettava kirjailija, Kirjailija-liiton jäsen, raapalemaestro ja novellisti, joka laistaa romaanin kirjoitusta viimeiseen asti. Toisaalla taas olen roskakirjailija, viihdemaakari ja hupiriimittelijä, joka kahden kaverinsa kanssa usuttaa toisiaan Facebookissa Mika Waltarin jalanjäljille. Hoksasin, että kirjaretkiämme käsittelevää materiaalia oli ehtinyt kertyä jo vihon verran, joten keräsin kaiken kasaan, löin joukkoon nipun kuvia ja muutaman johdantotekstin, ja siinähän se oli, uusi pienjulkaisu. Tätä on turha Suomalaisesta kysellä, joten ottakaa rohkeasti minuun, Borikseen tai Harri Haarikkoon yhteyttä, jos vihon tahtoisitte.
Siinäpä ne, parin viime kuukauden julkaisut. Siis kohti uutta! Kohti seuraavaa! Ja muistakaa ihmiset hyvät lukea. Vaikka näitä edellä mainittuja.
Routakoto 