Avainsana-arkisto: Kutná Hora

Stepanin koodeksi

Stepanin koodeksin synty

Jo H. P. Lovecraft aikalaisineen kirjoitti tarinoita, joissa vaikutteet valuivat vapaasti kirjailijalta toiselle ja elementit sinkoilivat ristiin rastiin. Yksi antoi nimen mystiselle kirjalle, jota toinen sitten käytti omassa tekstissään. Kolmas loi mielipuolisen jumaluuden, joka vieraili neljännen novellissa. Lisäksi he sijoittivat toisiaan kertomuksiinsa, joko kohtaamaan kauhean kuolon tai muuten vain piipahtamaan.

Tästä ristiin lainailusta johtuen kauhumaestron ja hänen tovereidensa visiot muodostavat kiehtovan sirpalekokonaisuuden, joka vihjaa osiaan suuremmasta todellisuudesta. Vaikka näitä tarinoita ei koskaan tarkoitettu muodostamaan koherenttia kokonaisuutta, eikä edes Lovecraftin oma Cthulhu-mytologia ollut looginen ja tiukka kokonaisuus, vähintäänkin jälkimmäinen on jälkipolvien käsittelyssä muovautunut yhtenäiseltä vaikuttavaksi esitykseksi. Modernin lukijan eteen avautuu maailma, joka ei ole kertakäyttöinen ja irrallinen, kuten novelleissa monasti, vaan laaja leikkikenttä vailla raja-aitaa. Se houkuttelee mukaan temmeltämään, ja kautta vuosikymmenten lukuisat kirjailijat ovatkin heittäytyneet riemurinnoin jaetun hulluuden syövereihin, Suomesta tunnetuimpina niminä S. Albert Kivinen, Boris Hurtta ja Johanna Sinisalo.

Kansikuva: Arren Zherbin

Kun kirjoittajaliike URS (UusRahvaanomainen Spekulatiivinen fiktio) perustettiin loppuvuodesta 2010, johtotähdeksi otettiin nimenomaan pulp-ajan konstailematon pyrkimys viihteeseen, suora tarinankerronta ilman turhaksi koettuja kirjallisia kikkailuja, ja esikuviksi nimettiin juurikin Cthulhu-mytologian laatinut Lovecraft sekä Conanin luoja Robert E. Howard. Oli oikeastaan vain ajan kysymys, milloin liikkeen toiminnan seurauksena kehkeytyisi oma jaettu tarinaversumi, joka toimisi omillaan eikä olisi kenellekään velkaa muuta kuin kiitoksen suunnan viitoittamisesta.

Kävi kuitenkin niin, että tämä versumi ei kehkeytynyt orgaanisesti, vaan se vasiten luotiin. Syyksi, joskaan ei syypääksi, on helppo nimetä kotimaisen kauhukirjallisuuden suurmies Boris Hurtta.

Hurtan koodeksi

Boris Hurtta laskee kirjailijanuransa alkaneen joulupäivänä 1987, jolloin hän otti kirjoituskoneen mukaansa ja lähti mökille naputtamaan romaania. Vuonna 2012 tuosta tuli kuluneeksi neljännesvuosisata, mikä on ehdottomasti juhlan paikka. Kuukausi jälkijunassa hän järjesti tapauksen kunniaksi pienimuotoisen matinean Tampereella, ja Tulenkantajien kirjakauppaan saapuessaan häntä odotti yllätys. Anne Leinonen, Tuomas Saloranta ja Shimo Suntila olivat toimittaneet hänelle juhlakirjan, nimeltään Hurtan koodeksi. Kirjoittajina oli iso liuta Hurtan kirjailijatovereita, niin uusia kuin vanhojakin, ja mukana oli myös joukko URS-kirjoittajia. Neljän urssilaisen tarinat liittyivät toisiinsa ja loivat oman miniosion kirjan loppuun. Tuon kokonaisuuden nimi oli Stepanin koodeksi, josta koko juhlakirja lopulta ammensi nimensä.

Kansikuva: Anssi Rauhala

Miniosion novellit käsittelivät kirjankeräilijää ja erästä tiettyä kiellettyä kirjaa, jota keräilijä tavoitteli. Suomalainen vuorineuvos oli lähettänyt bulvaaninsa Prahaan hankkimaan kirjan omistukseensa samalla, kun itämafian gorillat havittelivat sitä haltuunsa ja muinainen munkkiveljestö teki kaikkensa estääkseen kirjaa joutumasta vääriin käsiin. Jälki oli rujoa, ruumiita kasautui, eikä siinä ollut kaikki. Myös vähemmän maalliset voimat puuttuivat peliin. Hevosenpäinen mies ja monikätinen nainen vainosivat kirjan kanssa tekemisiin joutuneita, hopea välkkyi pimeydessä, köynnökset kahisivat varjoissa ja supatus kaikui kuuloalueen rajoilla. Toimivan konseptin siemenet oli kylvetty.

Alkunsa Stepanin koodeksi sai Tšekissä. Syksyllä 2012, samalla kun Hurtan juhlakirjaa suunniteltiin, URS-kirjailijat Tuomas Saloranta, Samuli Antila ja Markus Harju tekivät matkan Prahaan, ja pohtivat sitä, josko Hurtan kirjaan saataisiin kyhättyä jokin kiinteämpi kokonaisuus. Olutta ja Becherovkaa kului ilta toisensa jälkeen, kun kolmikko luonnosteli vihkoon ideoita kielletystä kirjasta, joka ideologialtaan lainaisi lovecraftiaanisesta perinteestä, mutta jonka mytologia olisi täysin itsenäinen. Palattuaan Suomeen he rekrytoivat mukaan vielä Jussi Katajalan, ja koodeksin nelikko oli valmis.

Koodeksin historia

Stepanin koodeksin peruspiirteet ja historia käydään läpi alkuperäisessä tarinakimarassa.

Kirja ilmaantui piinaamaan ihmiskuntaa hussilaissotien aikaan, joita käytiin Böömissä vuosina 1419–1436. Sodassa olivat vastakkain roviolla poltetun Jan Husin oppeja kannattaneet hussilaiset ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan intressit. Noihin aikoihin Kutná Hora oli jo vakiinnuttanut asemansa Böömin toiseksi suurimpana kaupunkina Prahan jälkeen, ja oli tunnettu kautta Euroopan hopeakaivoksistaan.

Erään kaivoksen uumenista, kymmenien tai satojen metrien syvyydestä, löytyi salaperäinen kirja. Kukaan ei tiedä, miten se oli sinne joutunut. Koska kuva-aiheet olivat jumalattomia ja kieli outoa, kirja päätyi paikallisen jesuiittakollegion haltuun. Sen johtajana toimi mies nimeltä Stepan, ja hänen nimeään koodeksi kantaa vielä tänäkin päivänä.

Stepan määräsi koodeksin tutkittavaksi, jotta sen pahuudesta päästäisiin selville ja sitä vastaan voitaisiin taistella. Osa kirjoituksesta oli latinaa, mutta loput merkinnät oli laadittu kielellä, jota kukaan ei ymmärtänyt. Kuvat olivat kauhistuttavia ja riettaita, ja esittivät niin ihmisiä, eläimiä kuin kasvejakin, eikä kaikissa tapauksissa ollut selvää, missä kohdin yksi hahmo loppui ja toinen alkoi.

Tutkimukset etenivät, kunnes kirjan parissa työskennellyt munkki heittäytyi kalliolta Pyhän Barbaran katedraalin luona. Matka ei ollut pitkä, kollegio sijaitsee edelleen kivenheiton päässä katedraalista. Siinä missä ensimmäinen munkki oli sinnitellyt puolen vuoden ajan, hänen seuraajansa jaksoi vuoden, ennen kuin puolestaan hirttäytyi kammiossaan. Sen jälkeen Stepan määräsi, että kirjaa sai tutkia vain valvotusti, päivä kerrallaan.

Vuosien saatossa Kutná Horaa kohtasi vitsaus toisensa jälkeen. Rutto, 30-vuotinen sota ja pari pienempää, hopean ehtyminen ja yleinen rappio. Kollegion johtaja katsoi Koodeksilla olleen osansa näissä onnettomuuksissa ja päätti päästää ihmiskunnan pälkähästä. Hän määräsi Koodeksin poltettavaksi 1770. Pahuudesta päästiin, mutta hinta oli kova, sillä ikään kuin jumalattoman kirjan viimeisenä kostona koko kaupunki leimahti liekkeihin.

Eikä sekään päättänyt piinaa. Eräs munkki oli painanut Koodeksin sisällön mieleensä ja tehnyt siitä kopion, joka jatkoi siitä, mihin sen alkuperäislaitos oli jäänyt. Viimeksi kopiosta oli luotettava havainto Prahaan kevään ajoilta, ennen kuin se vihdoin vuosituhannen vaihteen jälkeen putkahti jälleen ihmisten ilmoille prahalaisessa antikvariaatissa, josta vuorineuvoksen asiamies sen kävi ostamassa.

Kansikuva: Arren Zherbin

Alkuperäinen novelliquatrologia ei ottanut lainkaan kantaa siihen, mistä erilaisissa häiritsevissä aistimuksissa oli kysymys. Havaitsijat olivat poikkeuksetta joko jonkinlaisen loitsun tai lumouksen vaikutuspiirissä, tai kolhineet päänsä niin pahoin, että aisteihin ei voinut täysin luottaa. Joka tapauksessa Koodeksin liepeillä liikkuivat hevosenpäinen mies, kullalla verhottu monikätinen nainen, köynnökset, luikerteleva käärme, kavioiden kopse, supatukset, pimeydessä kiiltävät hopeasuonet sekä koko mytologiaa ehkä eniten määrittänyt lainaus Koodeksista itsestään: ”Maan alla oli hopeaa, hopea muuttui kullaksi, kulta ikuiseksi elämäksi.” sekä marginaaliin tehty merkintä: ”Elämä muuttuu tuskaksi, tuska kuolemaksi, kuolema hopeaksi.”

Näistä viittauksista kaikki eivät ole päätyneet pysyvään kaanoniin. Esimerkiksi viite käärmeeseen on jäänyt sivuun mielenkiintoisemman kuvaston tieltä, eikä sitä ole myöhemmissä tarinoissa käytetty. Myöskään nykypäivässä elävien munkkien järjestö Manus Argentum ei ole ollut laajassa käytössä, vaikka se mitä ilmeisimmin juontaa juurensa jo keskiajalta asti ja on siis oletettavasti seurannut Koodeksin vaiheita halki vuosisatojen.

Koska mytologia oli tarkoitettu laajennettavaksi, se lähti eri ihmisten käsittelyssä eri teille varsin nopeasti. Shimo Suntilan novellissa ”Rakkaudesta kirjaan” paljastetaan, että eräs munkki joutui Koodeksin pauloihin ja pelasti sen liekeiltä viime hetkillä, ja aiheutti samalla Kutná Horan palon. Hänen tarinassaan esiintyy myös se munkki, joka teki Koodeksista kopion. Munkin tarina jatkui Mixu Laurosen novellissa ”Veli Adolphuksen tunnustus”. Alusta saakka oli ollut oletettavaa, että kaikki yksityiskohdat eivät eri tarinoissa täsmäisi, joten sitä ei missään kohtaa vaadittu. Niinpä kopion tehnyt munkki on Suntilan novellissa veli Adalbert, Laurosen novellin nimessä puhutaan veli Adolphuksesta ja Koodeksia mielessään kuljettava mies käyttää itsestään nimeä veli Ondrej, vaikka hahmo on sama. Vai onko sittenkään? Näitä seikkoja ei ole kirjoitettu kiveen.

Sen lisäksi, että Koodeksista oli liikkeellä ainakin yksi kopio sekä alkuperäiskappale, myös yksittäisistä sivuista on ollut havaintoja, ja ne jopa voivat ilmestyä paikalle itsestään. Kirja ei ole myöskään jäänyt vain eurooppalaisten riippakiveksi, sillä Henna Sinisalon novellissa ”Riisiarkku” Koodeksin valta ulottuu Koreaan saakka.

Koodeksi-tarinoita on koottu kolmeen kirjaan, Stepanin koodeksi (Kuoriaiskirjat, 2013), Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat, 2014) ja Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat, 2016). Ensimmäisessä kuvastoa hallitsi hevosenpäinen mies ja monikätinen nainen, toisessa taas köynnöksillä oli vahvempi edustus. Jenni Kauppisen novellissa ”Kuolleita lehtiä” Koodeksiin liitettiin kuolleet lehdet ja eräänlainen narkolepsia, kun taas Boris Hurtan novellissa ”Totuus ei pala tulessakaan” käy ilmi, että Koodeksia ei voi tuhota tulella. Mikä tekee kaikista aiemmista tuhoamisyrityksistä, joissa on käytetty tulta, ihastuttavan ironisia ja traagisen turhia.

Juha Jyrkäs esittää novellissaan ”Velesin kirja”, että Stepanin koodeksi on sukua muille pahuuden kirjoille, kuten Velesin kirjalle tai Marraksen mustalle kirjalle, tai että ehkäpä niistä jokainen on kaiku jostakin ihmistä vanhemmasta asiasta. Shimo Suntilan vielä julkaisemattomassa tarinassa palataan Kuttenbergin hopeakaivoksiin, josta löytyy toinenkin kirja, eräänlainen pari nykyään tunnetulle Koodeksille.

Novellissaan ”Hopeameren musta linnoitus” Tuomas Saloranta kertoo tulevaisuudesta, josta Tarja Sipiläinen vain vihjaa omassa novellissaan ”Murretut”. Sipiläisen tarinassa Koodeksi ladataan nettiin, minkä jälkeen sitä ei enää voi pysäyttää. Saloranta kertoo, mitä tapahtuu, kun Koodeksi on irrallaan ja ihmiskunta kulkee kohti tuhoaan, ja heittää villin vision siitä, miten Koodeksi joku päivä vielä kulkeutuu tähtiin. Shimo Suntila tarttui tähän sekä Koodeksin palamattomuuteen novellissaan ”Kultainen tulevaisuus” ja kuvaa ihmiskunnan rippeiden taistelua tähtien takaisissa siirtokunnissa Koodeksin avaruuslaivoja vastaan.

Kansikuva: Arren Zherbin

Joko tarinalla on siis loppu olemassa? Onko myyttiset alkuhämärät kartoitettu pohjia myöten? Sanalla sanoen ei. Kyseessä on eräs mahdollinen tulevaisuus, ja eräs mahdollinen menneisyys, eivätkä ne sido ketään. Toisaalta, jokainen on tervetullut jatkamaan mitä tahansa kirjoitettua tarinaa omilla visioillaan.

Tämä juuri on koko Koodeksi-mytologian toimintamalli. Uusien tarinoiden ei ole pakko asettua täydelliseen linjaan aiempien kertomusten kanssa, ja Koodeksille voi vapaasti keksiä uusia puolia. Toisaalta noiden lisäysten elinvoima punnitaan siinä, jäävätkö ne osaksi suurempaa kerrontaa, viittaavatko muut kirjoittajat niihin omissa novelleissaan.

Bibliografia

Ensimmäiset Koodeksi-tarinat nähtiin siis 25.1.2013 julkaistussa antologiassa Hurtan koodeksi. Ne irrotettiin oman julkaisun siemeneksi ja uusilla tarinoilla höystetty Stepanin koodeksi julkaistiin Turun kirjamessuilla 4.10.2013. Keväällä 2014 URS julisti Koodeksi-kirjoituskilpailun, johon saapui 39 novellia. Kolme parasta otettiin mukaan antologiaan Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista, joka julkaistiin Helsingin kirjamessujen aikaan 25.10.2014. Kolmas kokoelma Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista sisältää kirjoituskilpailun satoa sekä erikseen pyydettyjä novelleja Usva-leirin kävijöiltä. Se julkaistiin Finnconissa 1.7.2016. Näiden antologioiden lisäksi on ilmestynyt ainakin kaksi Koodeksi-tarinaa: Samuli Antilan ”Tapulinrakentaja” kokoelmassa Rajat ja muita kauheita tarinoita ja Hanna Matilaisen novelli ”Äideistä parhain” hänen blogissaan Morren maailmassa.

Juuri nyt on meneillään toinen Koodeksi-kirjoituskilpailu, jonka siirretty deadline on 2.5.2017. Kisan parhaimmisto sekä muita valikoituja novelleja julkaistaan Turun Finnconissa kesällä 2018.

Jo ensimmäisessä antologiassa julistettiin kutsu osallistua Koodeksin mytologian levittämiseen ja laajentamiseen, mutta toistetaan se tässäkin. Kirjoittakaa, julkaiskaa. Lupia ette tarvitse. Laittakaa novelleja lehtiin, kootkaa niistä kokoelmia ja antologioita. Stepanin koodeksillakin on potentiaalia nousta isommaksi ilmiöksi kuin yksittäisten novellien summa.

Hurtan koodeksi (Toim. Anne Leinonen, Tuomas Saloranta, Shimo Suntila. Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry. 2013. ISBN 978-952-6776-52-1) Tilaa Aavetaajuudelta! (loppu kustantajalta)
* Samuli Antila: Stepanin koodeksi
* Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
* Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
* Jussi Katajala: Ääni kellarissa

Rosy Luxemburgové 3 (Kamala ukko 36, Kamala ukko 2013)
* Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3

Stepanin koodeksi (Toim. Tuomas Saloranta. Kuoriaiskirjat 2013. ISBN 978-952-7021-09-5) Lataa ilmainen e-kirja!
* Samuli Antila: Stepanin koodeksi
* Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
* Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
* Jussi Katajala: Ääni kellarissa
* Shimo Suntila: Rakkaudesta kirjaan
* Mixu Lauronen: Veli Adolphuksen tunnustus
* Heikki Nevala: Suruntuoja
* Anne Leinonen: Kirje Helenille
* Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3
* Tarja Sipiläinen: Murretut

Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Toim. Tuomas Saloranta, Shimo Suntila. Kuoriaiskirjat 2014. ISBN 978-952-7021-44-6) Tilaa Aavetaajuudelta!
* Samuli Antila: Hopeoitu vainaja
* Henna Sinisalo: Riisiarkku
* Mixu Lauronen: Tervan mahti
* Boris Hurtta: Totuus ei pala tulessakaan
* Toni Saarinen: Näytös loppuunmyyty
* Jussi Katajala: Ylikersantti Chambersin kertomus
* Tarja Sipiläinen: Veli Hermanuksen herkkupata
* Markus Harju: Vanhassa maassa
* Jyrki Pitkä: Ullakkohuone
* Jenni Kauppinen: Kuolleita lehtiä
* Inkeri Kontro: Korkean impaktin paperi
* Juha Jyrkäs: Velesin kirja
* Tuomas Saloranta: Hopeameren musta linnoitus
* Shimo Suntila: Kultainen tulevaisuus

Rajat ja muita kauheita tarinoita (Kuoriaiskirjat 2014. ISBN 978-952-7021-26-2) Tilaa Aavetaajuudelta!
* Samuli Antila: Tapulinrakentaja

Morren maailma
* Hanna Matilainen: Äideistä parhain
http://morrenmaailma.blogspot.fi/2014/09/aideista-parhain-novelli-lukuhaasteeseen.html

Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Toim. Shimo Suntila. Kuoriaiskirjat 2016. ISBN: 978-952-7021-57-6) Tilaa Aavetaajuudelta!
* Joonas Riekkola: Joka metsään huutaa
* Artemis Kelosaari: Teräskoura
* Eero Korpinen: Viimeinen sivu
* Kaisa Ranta: Hopeaa, mustetta
* Henna Sinisalo: Kirjankantaja
* Matias Luukkanen: Jumalan suuremmaksi kunniaksi
* Reetta Saarimäki: Stepanin delirium
* Mia Myllymäki: Miljoonan diili
* Niina Räsänen: Kolmannessa kerroksessa
* Maarit Leijon: Ihon taju
* Liisa Nurro: Srebrenican hopeakellot
* Saara Henriksson: Unkarilainen veljeskunta
* Aki Hammarén: Kiveen kirjoitettu
* Katri Alatalo: Kronikoitsija Mooermomkin viimeinen viesti

Mainokset