Routakoto

Evakko

”Isi, onko vielä pitkä matka?” poikani kysyy tarakalta ja painaa posken kiinni selkääni. Minuakin väsyttää, mutta jatkan polkemista. Ilma alkaa olla jo kylmä enkä haluaisi yöpyä taivasalla. En sano mitään, koska en tiedä vastausta enkä halua valehdella. Maailma on jo riittävän kova paikka ilman minun antamia katteettomia lupauksia.
Vaihdan vaihteen pienemmälle ja poljen mäen ylös tasaisella vauhdilla. Olen jo oppinut, ettei yletön rehkiminen kannata. Se vie voimat paljon nopeammin. On parempi edetä rauhallisesti. Mäen päältä näkyy iltahämärän valtaama laakso ja sen keskellä päivän tervetullein näky. Nuotiotuli. Pysäytän pyörän ja poikani hyppää tarakalta. ”Mennäänkö me tuonne?” hän kysyy. Kaivan kiikarit takkini sisältä ja katselen jonkin aikaa. ”Siellä on kaksi ihmistä ja teltta. Toisella ihmisellä on parta.”
Olen varuillani, kaikki kohtaamisemme eivät ole sujuneet tähän asti rauhanomaisesti, mutta pieni leiri ei vaikuta uhkaavalta. ”Talutetaan loppumatka.”
Meidät nähdään jo kaukaa, kun kävelemme tietä alas. Parrakas mies kävelee meitä vastaan jonkin matkaa. Miehellä on mukanaan puukko, mutta se on tupessa vyöllä.
Seisahdumme muutaman askeleen päähän. Tarkkailen miestä, hän minua. Minusta hän ei vaikuta hyökkäävältä, mutta varuillaan hänkin on. Kukapa ei näinä päivinä olisi.
”Keitäs sitä ollaan?”, mies kysyy lopulta, kun minä en pukahda.
Nyökkään päätäni pieneen kumarrukseen, mutten irrota katsettani hänestä. ”Minä olen Alfons, tämä tässä on poikani Mattias.” Pidän pienen tauon ja lisään sitten: ”Matkalla kaupunkiin.” Jätän kertomatta mihin kaupunkiin.
Mies nostaa käsivartensa ristiin rinnalleen. ”Teidän on parasta tulla Vähä-Roomaan”, hän sanoo ja nyökähtää kohti telttaansa. Lähdemme kävelemään rinta rinnan. Kumpikaan ei halua päästää toista taakseen. Mattias kulkee toisella puolellani.
”Kaksinko te kuljette?” mies kysyy. Muistot pyrkivät pintaan, mutta painan ne takaisin syövereihinsä. Nyt olemme kaksin eivätkö sitä turhaat toiveet muuksi muuta. Mattias luo katseen maahan. Ymmärrän häntä.
”Kaksin”, vastaan ja ohjaan etupyörän kannon ohi.
Mies nyökäyttää päätään. ”Minun nimeni on Aragi. Mekin olemme matkalla kaupunkiin.” Mikään ei takaa, että matkamme on sama, mutta jopa pyrkimystemme samankaltaisuus tuntuu lähentävän meitä. Tässä maailmassa yhteydet muihin voivat syntyä pienistäkin asioista.
Seisautan pyörän puun viereen ja lukitsen sen ketjulla. Ketju on tiellä, jos pitää lähteä kiireellä, mutta enemmän minä pelkään varkautta. Kävelemme viimeiset askeleet. Nuotion ääressä istuu nainen, jonka vaaleat hiukset reunustavat tiukkaa hymyä.
”Tämä on Adana”, Aragi sanoo ja heilauttaa kättään. ”Hän on lääkäri. Tai ainakin oli.”
”Osaan minä edelleen lääkärin toimet, vaikka työpaikka menikin”, Adana sanoo. ”Puhdistan haavat ja lastoitan luut tarvittaessa. Se vain sattuu enemmän ilman puudutusta.” Sitten hän huomaa selkäni takaa kurkkivan Mattiaksen ja hänen hymynsä lämpenee. ”Kukas pikkumies on?”
Poikani ehtii ennen minua. Minä vasta avaan suuni harkiten, kun hän pokkaa ja sanoo: ”Minä olen Mattias ja tämä on isäni Alfie. Voitaisko me istahtaa tähän, kun matka on ollut pitkä ja kylmä?”
”Hae, Aragi, istuinaluset vieraille”, Adana sanoo ja tökkii nuotiota oksalla. ”Paljoa ei ole tarjota, mutta kuumaa vettä on tuossa pannussa. Kahvia saa aamulla, yötä vasten ei hyödytä nauttia piristeitä.”
Aragi tuo teltasta kaksi vaahtomuovinpalaa, joille istuudumme. Lasken repun eteeni ja kaivan sieltä kaksi palaa näkkileipää. Mattias käy omansa kimppuun nälkäisenä, mutta syö hitaasti, kuten olen opettanut.
”Tulettekos kaukaakin?” Aragi kysäisee ja vetää Adanan viereensä nuotion toisella puolen.
”Muutama sataa kilometriä on tullut ajettua”, sanon. En halua kertoa tarkkaan, mistä tulemme. ”Ei siellä ollut enää mitään”, jatkan. ”Mitään jäämisen arvoista.” Vain hidas kuolema, jatkan mielessäni, en poikani kuullen, vaikka kyllä hänkin sen varmaan tietää.
Adana nyökkää vakavana kuin tietäen kaiken, minkä jätän sanomatta. ”Kun on ymmärtänyt, että oma henki, oma perhe, on tärkeintä, on helppo jättää kaikki muu.”
Ynähdän samanmielisyyteni. Haukotuttaa.
”Aamusella ehtii puhella”, Aragi sanoo. ”Poika voi nukkua teltassa Adanan ja Julianan kanssa, jos tahtoo.”
”Julianan?”, kysyn.
”Tyttömme”, Adana vastaa. Sitten hän katsoo minua suoraan silmiin. ”Jos kumpikaan teistä vahingoittaa minua tai perhettäni, viillän teiltä kurkut kummaltakin.” Tuijotan takaisin vakain ilmein.
”Jos vahingoitatte minua tai poikaani, ammun teistä jokaisen.”
Joskus, siitä tuntuu olevan ikuisuus, tällaisten puhuminen olisi ollut laiton uhkaus. Nyt se on tervehdys, rehellisyyden osoitus. Kohotamme kaikki neljä nyrkkimme ylös ja lyömme ne yhteen. Tämän myötä olemme vannoneet toisillemme uskollisuutta aamunkoittoon asti. Kaikkiin ei voi luottaa, eikä pidäkään, mutta Aragi ja Adana vaikuttavat ihmisiltä, joille vala on pyhä.
Käymme yöpuulle. Adana ottaa ensimmäisen vahtivuoron, sitten minä ja aamuyöstä Aragi.

Aamun tullen jatkamme matkaa. Juliana näyttää Mattiasta vuoden tai kaksi vanhemmalta. Ainakin pidemmältä. Hän ei juuri virka mitään ylimääräistä, lausuu vain vaaditut kohteliaisuudet. Silmät ovat kuitenkin eloisat. Häntä ei vielä maailma ole nujertanut. Se tekee hänestä kauniin.
Kuljemme kävellen öisten toveriemme kanssa, vaikka polkien pääsisi nopeammin. Meillä ei ole kiire ja Mattias ei kovin usein pääse tapamaan ikäistään seuraa. Ihmisten kanssa on syytä olla varuillaan, mutten tahdo poikani oppivan karttamaan heitä.
”Luuletkos, että ne laskeutuvat näille seuduille?” Aragi kysyy, kun tie taittaa metsään.
”Laskeutuvat? Ketkä?” En tiedä yhtään, mistä hän puhuu.
”Ettekös te niiden vuoksi ole matkalla kaupunkiin?” hän kysyy ihmeissään.
”Minkä vuoksi?”
”Pelastusalusten, tietenkin.”
Pysähdyn niille sijoilleni. ”Minkä pelastusalusten?”
Aragikin seisahtuu, hänen muassaan kaikki muutkin. ”Etkös sinä ole uutisia kuullut? Ne koittaa lähettää aluksia tänne hakemaan ihmisiä.”
Laitan pyörän nojaamaan jalkaa vasten ja nojaan siihen. Omat jalkani tärisevät. Adana luo tuiman katseen mieheensä.
”No, ei se varma tieto ole, mutta huhu kuitenkin”, Aragi lisää vähän häpeillen.
”Älä nyt sotke toisen päätä perättömillä jutuillasi”, Adana sanoo varoittavasti.
Aragi irvistää ja nyökkää eteenpäin. ”Jatketaan vain matkaa.”
Kävelemme hiljaisuuden halki, kunnes en enää malta olla vaiti. ”En ole kuullut mitään mistään aluksista.”
Aragi katsoo vaimoonsa, joka tuijottaa mielenosoituksellisesti eteenpäin. Aragi hymähtää ja puhuu matalalla äänellä. ”Sanovat, että ne saivat luotaimen läpi ja sitä kautta viestin, että apua tulee. Lähettävät aluksia hakemaan ihmisiä heti kun voivat”
Tuijotan häntä kuin hullua. ”Ketkä?”
”Ketkäkö? No siirtokunnat tietenkin. Ketkä muutkaan?”
Metsä päättyy ja vaihtuu kuihtuneeksi pelloksi. Kaukana pellon keskellä näkyy maatalo. Pysähdymme tien laitaan pitämään lyhyen tauon. Sitten keksin, mikä Aragin sanomassa jäi kaihertamaan mieltä. ”Miten se tieto on tänne päässyt? Eiväthän laitteet toimi.”
”Radiolla”, sanoo Aragi.
”Sitä minäkin olen sanonut”, sanoo Adana. ”Mikään sähkölaite ei toimi. Radiot käyttävät sähköä. Juttu on huttua, ei se todeksi toivomalla muutu.”
”Jotkut sanovat, että välillä jokin laite toimii hetken. Että viesti tuli silloin”, Aragi inttää.
Näen Julianan alistuneesta ilmeestä, että tämä riita on käyty ennenkin.
”Kylläpä osasi radio toimia sitten juuri oikealla hetkellä!” Adana ärähtää. ”Mieti nyt, miksi he ketään pelastaisivat. Hehän tämän saivat aikaan!”
Taaskaan en ymmärrä yhtään, mistä he puhuvat. ”Mitä tarkoitat? Minkä saivat aikaan? Ketkä?”
Adanan kasvot hehkuvat vihasta. ”Marsin Konklaavi! Tämän kaiken! Ei riittänyt, että Marsin valtaajat nöyryyttivät meidät, anastivat vallan uhkailemalla ja levittäytyivät muille tähdille. Nyt kun niillä on siirtokunnat, Maata ei enää tarvita. Siksi ne syöksivät meidät takaisin kivikauteen!”
Aragi on selvästi kiusaantunut. Hän hieroskelee nenäänsä eikä katso vaimoaan päin. ”Älähän nyt, Ada, miten ne sen olisivat voineet tehdä?”
”Ne tekivät jotain auringolle! Oletko nähnyt minkä värinen se nykyään on?” Katsahdan vaistomaisesti taivaalle, Mattias tekee samoin. Pilviverho kantaa horisontista toiseen, mutta sen harmaanvihertävä sävy näkyy selvästi. Se on niitä asioita, joihin on oppinut olemaan kiinnittämättä huomiota. Aviopari jatkaa kiivästä väittelyään.
”Ehkä se on luonnollinen asia, eihän kukaan voi kokonaiseen tähteen vaikuttaa. Sitä paitsi-”
”Eikö voi, eikö? Kolonisaatioalukset rikkoivat valonnopeuden, eikö sekin ole mahdotonta? Ne halusivat-”
”Hiljaa!” Juliana nousee seisomaan ja sinkoaa hypistelemänsä kiven voimalla tiehen. Hän kääntyy kuin kävelläkseen pois, mutta siihen hän on liian fiksu. Yksin ei kannata kulkea. Hän kääntyy takaisin. ”Älkää aina jaksako! Sillä ei ole väliä, kuka teki mitä. Me ollaan etsimässä Vuffi-setää.” Tytön ääni säröilee loppua kohden, mutta hän pitää leukansa ylhäällä urheasti.
Hetkeen kukaan ei sano mitään ja kaiutkin kuolevat pois. Mattias istuu tytön vieressä ja hipaisee tätä kädellä. Kai se on lohdutukseksi tai tueksi. Juliana ei taida huomata.
Adanan raivo haipuu. Sen korvaa surumielisyys, mutta silmät pysyvät vihaisina.
”Niin”, Aragi selvittää kurkkuaan. ”Olemme matkalla kaupunkiin etsimään Adan veljeä. Luulimme, että te toivoitte alusten saapuvan ja olitte siksi menossa sinne.”
Pudistan päätäni. ”Me vain etsimme muita ihmisiä. Järjestystä. Ei kylmä talo metsän perällä ole hyvä paikka pojan kasvaa.”
Istuminen maistuisi muuten, mutta ilmapiiri on ahdistava. Niinpä ehdotan, että jatkaisimme matkaa. Ilmapiiri seuraa mukana pitkään, mutta ainakin teemme jotain hyödyllistä. Kuljemme eteenpäin.
Iltaan mennessä puhelemme taas niitä näitä. Vauhtimme ei ole kova, lapset eivät jaksa sellaista. Silti periaatteesta jatkamme, kunnes hämärä uhkaa huokua pian ympäristöstä yllemme. Leiriydymme lähellä jokea sijaitsevan vanhan, puoliksi romahtaneen tallin eteen. Joki antaa kalaa ja syömme lämpimän aterian hyvillä mielin.
Aragi ottaa ensimmäisen vahtivuoron. Jään istumaan hänen kanssaan. Haluan kuulla lisää. Odotan kuitenkin, että kaikki teltassa nukahtavat.
”Kerro minulle niistä aluksista”, pyydän lopulta.
Aragi vilkaisee telttaa, ennen kuin aloittaa. ”Minä kuulin niistä reilu vuosi sitten, silloin oli kesä. Muutama metsästäjä pohjoisemmasta kulki kylän halki matkallaan rannikolle. He kertoivat viestistä, joka puheen mukaan oli peräisin Konklaavilta. Sen mukaan siirtokunnat rakentaisivat pelastuslaivaston, joka veisi ihmiset turvaan. Ne laskeutuvat kaupunkien lähelle, varmaan koska siellä on eniten ihmisiä.”
Heittelen pihamaalle pudonneita käpyjä nuotion liekkeihin. ”Ennen romahdusta ihmisiä oli yli yhdeksän miljardia. Ei se määrä ole vielä ehtinyt paljoakaan romahtamaan.”
”Kai ne tekee monta reissua.”
Pudistan päätäni hiljaa. ”Monellako aluksella ne aikoo tulla? Sadalla? Tuhannella? Jos yhteen mahtuisi edes tuhat matkustajaa, pelastettujen määrä olisi parhaimmillaankin miljoona. Yhdeksäntuhatta matkaa.”
”Ada sanoo, ettei siirtokunnissa edes olisi tilaa”, Aragi huokaa. ”Ei se väärässäkään ole.”
Istumme hiljaa pitkään.
”Minä kuvittelin maailmanlopun räväkämmäksi”, Aragi sanoo.
Hätkähdän. ”Mitä?”
”Jotakin, joka olisi pyyhkäissyt ihmiset kaikki olemattomiin, tauti tai neutronipommisota. Tai sitten tuhonnut koko planeetan. Ampunut siihen reiän. Tai vienyt ilmakehän. En, no, tällaista.”
”Eihän maailma mihinkään ole loppunut”, sanon. Ääneni kuulostaa omiin korviini hätääntyneeltä vinkaisulta.
Aragin nauru on kuiva ja hakkaava. ”Se maailma, johon me synnyimme, on poissa. Vain ihmiset ovat jäljellä.”
”Siinä tapauksessa maailmanloppu tuli ja me selvisimme.”
Hiipuvat liekit heijastuvat Aragin silmistä. ”Ei, emme selvinneet. Ihmiskunta ei ole kuollut vielä. Se vasta tekee kuolemaa. Kuvittele kymmenen vuoden päästä. Kenelläkään ei ole enää toimivia polkupyöriä. Tai ehjiä vaatteita. Kuvittele viidenkymmenen vuoden kuluttua. Sadan. Me taannumme pimeälle keskiajalle. Kivikauteen.”
En ole koskaan hyväksynyt pessimismiä. ”Ihmiset pärjäävät ilman teknologiaa. Elämä on karkeampaa, mutta pärjättiin ennenkin ilman sähköä ja elektroniikkaa.”
Aragi painaa katseensa maahan. ”Minä olin kulttuuriantropologi. Tämän vuosisadan ihmiset eivät enää hallitse menneiden vuosisatojen tekniikoita. Heidän ei ole tarvinnut. Romahdus on nopeampi kuin yhteisön oppimiskyky. Enemmän taitoja unohtuu kuin ehditään oppimaan uudelleen. Lopulta lähes kaikki tieto katoaa.”
Olen eri mieltä, mutta en aio käydä tämän pidempään väittelyyn. Ei se hyödytä minua mitenkään, jos saan jonkun vieraan olemaan kanssani samaa mieltä asiasta, joka ei kosketa meistä kumpaakaan.
”Jos aluksia on vähän, ne hakeutuvat suurkaupunkien luo. Eivät ne vaivaudu tuollaisten pienien vuoksi.” Heilautan kättäni siihen suuntaan, johon olemme koko päivän kulkeneet.
”Ehkä, ehkä ei”, Aragi sanoo ja kohauttaa olkiaan. ”Jos sinulla olisi tuhat paikkaa aluksessa, laskeutuisitko miljoonakaupungin liepeille? Vai pienemmän, jossa tulisi vähemmän tappelua?”
En osaa vastata kysymykseen. ”Miksi te ette halua aluksen kyytiin?” kysyn puolestani.
Aragin käsi piirtää laajan kaaren. ”Milloin ne laskeutuvat? Minne? Entä jos ne eivät tulekaan? Adalla on joitakin outoja ajatuksia, salaliitoista ja sellaisista, mutta hän sai minut ymmärtämään, että me olemme maapallolaisia. Meidän paikkamme on tällä planeetalla. Samoin kuin koko ihmiskunnan.”
”Vaikka maailma onkin loppumassa.”
”Se on silti meidän maailmamme.”
Niiden ajatusten kanssa kömmin makuupussiini. Tuntuu oudolta niin pitkän ajan jälkeen saada ihan uutta toivoa siitä, että asiat voisivat muuttua. Samalla seuraavat kuitenkin epäilykset. Mitä jos toivo on valhetta? Mattiaksen äidin lähdöstä saakka olen taistellut valheellista toivoa vastaan. Elämä pitää ottaa sellaisena kuin se on, sillä toisen polun päässä odottaa katkeruus.
Itse olisin valmis elämään missä tahansa se onkaan mahdollista, mutta elämäni ei ole enää pelkästään omani. Poikani elämä riippuu siitä, millaisia päätöksiä minä teen. Maassa meitä odottaa väistämättä aina vain enemmän rapistuva maailma, joka Aragin päätelmien mukaan päättyy tomuun. Minä haluan Mattiakselle muuta kuin tomua.

Seuraavana päivänä saavumme valtatielle. Rampin yläpäästä avautuu näkymä pitkälle. Kiikareillakaan en näe muita ihmisiä ajoneuvojen romujen joukossa. Teen päätökseni.
”Minä ja Mattias jatkamme tästä eteenpäin kohti rannikon kaupunkeja.”
Aragi kättelee meidät molemmt. ”Sitten tiemme eroavat. Vuffi-setä asuu pienemmässä kaupungissa kaakon suunnalla. Olettekos te nyt varmoja, että tahdotte mennä suurkaupunkiin?”
Katsahdan valtatietä. ”Missään vaiheessa lähdön jälkeen meillä ei ollut mitään tiettyä paikkaa, mihin suunnata. Nyt on.”
Adana pudistelee päätään hitaasti. Hän ei kuitenkaan yritä saada minua muuttamaan suunnitelmiani, varoittaa vaan. ”Isossa kaupungissa on syytä pitää silmät auki.”
”Jos joku uhkaa minua tai perhettäni, minä ammun heidät”, sanon.
”Saatatpa joutua ampumaan aika lössin”, Aragi huomauttaa.
Juliana katselee menosuuntaan kärsimättömänä. Hän haluaisi jatkaa jo matkaa. Tai ehkä hän ei pidä hyvästeistä. Mattiaksen äiti oli samanluontoinen.
”Kiitos matkakumppanuudesta”, Mattias sanoo rohevasti.
Istuudun jo satulaan, kun vihdoin muistan kysyä. ”Vähä-Rooma. Mistä se nimi tulee?”
”Minun antamani nimi teltallemme”, Juliana sanoo, hymyilee ilkikurisesti. ”Kun isä ja äiti pystyttivät sitä ensimmäistä kertaa, se kesti yhtä kauan kuin Rooman rakentaminen. Se oli vain pienempi.”
Lyömme nyrkkimme yhteen, me kaikki viisi. Jos joskus vielä kohtaamme, se tapahtuu tovereina, liittolaisina. Tiedän meidän kaikkien tarkoittavan sitä. Sanoille ei ole tarvetta, eroamme hiljaisuudessa.

Katselen Mattiaksen kanssa edessämme avautuvaa tietä. ”Mitä nyt?” hän kysyy.
”Me lähdemme siirtokuntiin, poikani.”
”Avaruuteenko tarkoitat?” hän kysyy. Äänessä on enemmän innostusta kuin pitkään aikaan. Hänkin alkaa toivoa.
Niin, sitä minä tarkoitan. Hyppäämme pyörän selkään.
Kiitäessämme ramppia alas Mattias pitää lujasti kiinni, muttei malta lopultakaan olla utelematta. ”Onko meillä tosiaan pyssy, isä?”
Minua naurattaa, kun huudahdan tuulen huminan yli: ”Ei tietenkään. Enhän minä edes osaa ampua.” Mattiaskin nauraa, tunnen sen väreilynä selässäni.
Jos Konklaavin alukset joskus saapuvat, aion olla siellä poikani kanssa. Tämän maailman aika on ohi. Haluan, että poikani saa kasvaa tulevaisuudessa, ei menneisyydessä.
Poljen täysillä. Vanha maailma jää taakse autonromu kerrallaan.

(Tämä novelli on julkaistu antologiassa Maailmanlopun kirjasto ja muita tuomiopäivän tarinoita.)