Sateenkaaren maku

Sateenkaaren maku

Minä pidin auringosta, Diurne sateesta. Yhteistä meille oli rakkaus sateenkaariin. Siksi meistä aikoinaan tuli niin hyvät ystävät.
Kun aurinko paistoi ja ilmapuntari näytti alkavaa matalapainetta, minä juoksin Myrskykukkulalle. Se oli kokonaan puuton ja niin kivikkoinen, ettei kukaan ollut rakentanut sille mitään. Huipulta näki joka suuntaan kauas peltojen yli, metsän reunaan saakka. Jos ehdin ajoissa, näin kaukaa kohti kiitävät saderintamat.
Eräänä päivänä saavutin kukkulan huipun ja huomasin, etten ollutkaan yksin. Joku toinenkin oli tullut nauttimaan lähestyvän sateen tunnusta. Sanoin, että tällaisina hetkinä minä nautin auringon viime säteistä, ennen kuin pilvet vaeltaisivat taivaankannen poikki ja kätkisivät auringon. Kumppanini, joka esittäytyi Diurneksi, sanoi, että hän jo odotti sitä tunnetta, kun sadepisarat kutittelisivat hänen käsivarsiaan ja paijaisivat hänen tukkaansa.
Sade lähestyi metsän yli lännestä, meren suunnalta. Samalla kun harmaa massa vyöryi yli sinen, kaukaiset pisarat ryöstivät värin ensin metsältä, sitten pelloilta ja kaukaisilta taloilta. Diurne kertoi, että kaikki värit huuhtoutuivat suureen varastoon maan alle. Joskus kun varasto vuoti yli, värit purskahtivat karkuun suuressa kaaressa valuakseen taas toiseen varastoon. Niin syntyivät sateenkaaret.
Hetken olimme hiljaa. Sitten sanoin, että sateenkaaret eivät voineet maistua miltään, koska ne koostuivat vedestä. Vesihän ei maistunut miltään, ei ainakaan jos siihen ei sekoittanut hunajaa. Diurne oli eri mieltä.
Hänen mukaansa värit olivat nimenomaan makuja. Luumut olivat violetteja, joten sateenkaaren violetti maistui siis luumulta. Kun sanoin, että myös karhunvatukat ja sinivalmuskat ja nebbiolot olivat violetteja, Diurne vain nauroi ystävällisesti ja sanoi, että ehkä osa violetista kaaresta maistui sitten nebbioloilta. Myöhemmin vein hänet maistamaan niitä Seetheriuksen ukon rypäletarhaan.

Me emme kiistelleet juuri mistään. Jos olimme eri mieltä jostakin, väittelimme asiasta aikamme ja joskus huusimmekin, mutta jos kumpikaan ei taipunut, annoimme asian olla. Emme riepotelleet samaa aihetta, ellei jompi kumpi ollut keksinyt uutta sanottavaa. Ainoa poikkeus oli lentäminen. Siitä taistelimme usein. Diurnen mielestä ihminen pystyi lentämään, kunhan oikea keino keksittäisiin. Minusta koko ajatus oli mahdoton ja sen parissa puuhastelu ajanhukkaa.
Monessa suhteessa me katsoimme maailmaa erilaisin silmin. Jos jollain asialla oli kaksi puolta, me valitsimme aina vastakkaiset. Silti emme kaihtaneet kammottaviakaan asioita.
Minä pelkäsin korkeita paikkoja ja valottomia tiloja. Siksi Diurne nimenomaan halusi kiivetä kanssani Seetheriuksen ukon tuulimyllyn seinää tai Sudenkorennon kirkon katolle, ja kerran hän vei meidät kulkemaan tuntikausiksi katakombeihin ilman lyhtyä. Diurne taas ei voinut sietää hämähäkkejä. Pyydystin niitä kesäisin ja sitten annoimme niiden juoksennella kasvojemme yli, kunnes Diurne ei kestänyt enempää ja alkoi kirkuen raastaa niitä pois naamaltaan.
Joku olisi voinut luulla, että iso osa elämästämme oli kurjaa, mutta ilman toisiamme emme olisi kokeneet puoliksikaan niin paljon. Usutimme toinen toistamme uskomattomiin saavutuksiin ja rikoimme rajojamme. Sanoimme aina, että pelko voittaa vasta, kun sille antaa periksi.

Minun setäni Hoebink oli seikkailija. Hän tapasi tulla käymään aika ajoin, mutta erään kerran jälkeen häntä ei enää näkynyt. Diurne sanoi, että joskus seikkailijatkin joutuivat vaaralliseen paikkaan ja kuolivat, mutta minä uskoin mieluummin setäni tutkivan sademetsien salaisuuksia ja kiipeilevän maailman katolla. Se oli lohduttavampi ajatus.
Meillä ei ollut koskaan ollut lehmiä, mutta pihapiiristämme löytyi lato. Sen ovi oli suljettu munalukolla ja oikeastaan me emme olisi saaneet mennä sinne, mutta joskus me menimme silti. Ladon pohjoisseinällä oli irtonainen lauta. Jos toi tikkaat talon seinustalta ja kiipesi ylisien korkeudelle, laudan sai väännettyä sivuun. Niin me joskus teimme, sillä ladossa oli paljon mielenkiintoista tavaraa.
Yhdellä seinustalla oli sedän tuomia patsaita ja naamioita kuumasta etelästä, kylmiltä vuorilta ja muista kaukaisista paikoista. Jotkin naamioista olivat korkeampia kuin minä. Minun oli hankala kuvitella, minkä kokoisille ihmisille ne oli tarkoitettu. Diurne sanoi, että ne olivat jättiläisten naamioita. Minun tietääkseni jättiläisiä ei ollut olemassakaan. Diurne ei kiistänyt sitä vaan myönsi auliisti, että jättiläisiä ei ollut enää. Sen sijaan hän väitti, että niitä oli joskus ollut, mutta ne olivat kuolleet sukupuuttoon kuten mammutit. Ladossa oli myös yksi mammutin hammas enkä keksinyt pitävää vastaväitettä jättiläisten sukupuutolle.
Pressuista rakennetun väliseinän takana oli kanootteja, polkupyöriä ja muita kulkupelejä. Oudoin niistä oli metallinen gasellilta näyttävä patsas, jonka setä oli sanonut olevan jonkinlainen automaattoni. En ollut varma mikä automaattoni oli, mutta aina välillä vierailujemme välissä sen pää oli kääntynyt toiseen asentoon, vaikka tiesin, että kukaan ei ollut avannut munalukkoa Hoebink-sedän edellisen käynnin jälkeen.
Kulkupelien joukossa oli myös kori ja iso kasa sileää, vaaleaa kangasta, joka muodosti valtaisan säkin. Vene se ei voinut olla, sillä kori oli punottu eikä siis tiivis. Diurne arveli, että säkillä ja korilla voisi kenties lentää, jos säkin täyttäisi jollakin oikein kevyellä. Minusta se oli niin tyhmä idea, että pilailin tuovani höyhenet tyynystäni, mutta Diurne huomautti, että sillä ei vielä täytettäisi koko säkkiä.

Koska emme kinastelleet samasta asiasta uudestaan, paitsi lentämisestä, minua ärsytti, kun Diurne huokaisi sateenkaaren oranssin varmaan maistuvan appelsiinilta ja purppuran luumuilta.
Olimme heränneet aikaisin ja tavanneet Myrskykukkulalla. Auringonnoususta ei ollut kauan ja etelälounaan harmahtava raita oli osoittautunut sadepilveksi, joten tuijotimme suunnilleen länteen paikoillamme seisten. Sateenkaari muodostuu aina vastakkaiseen kohtaan taivasta aurinkoon nähden eikä koskaan silloin, kun aurinko on korkealla. Olisin halunnut keskittyä huomaamaan muodostuvan värikaaren väräjävän himmeät raidat ensimmäisenä enkä miettiä, olisiko keltainen sitruuna vai banaani. Siksi huomautin hieman kuivakkaasti, että se väri oli violetti, ei purppura. Jos violetti sulautuu punaiseen, tuloksena on purppura, mutta sateenkaaren alalaita sulautuu tyhjään.
Diurne ei vastannut mitään ja jonkin aikaa pelkäsin, että hän olisi harmistunut minulle. Sitten ensimmäinen väri ilmestyi näkyviin ja kaikki maailman murheet unohtuivat.
Aluksi näkyviin tuli eteläisen pään kaaren osa. Se näkyi ensin auringon valaisemaa metsää vasten ja oli siksi hailakka, mutta pilvien liikkuessa metsä peittyi varjoon ja sateenkaaren värit pääsivät loistoonsa. Siinä vaiheessa myös kaaren keskikohta oli jo havaittavissa ja värien syvyys sai rintaani pusertavan olon, ikäänkuin kaipaus, jota ei pysty sanoin selittämään. Kun pohjoiskaari tiivistyi esiin, pyyhin salassa silmäkulmaani. Enhän voinut itkeä avoimesti toverini läsnäollessa.
Olin niin lumoutunut, etten heti huomannut Diurnen taputtavan nyrkillään käsivarttani. Hän nyökäytti leukaansa ja vasta silloin ymmärsin nostaa katsettani kymmenen astetta. Näin jotain sellaista, jonka olimme nähneet vain kerran aiemmin.
Kirkkaan, hohkaavan punaisen raidan jälkeen tuli yövyöhyke, josta valo oli kuin puserrettu pois. Maisema sateenkaaren alapuolella oli mielettömän paljon valoisampi kuin sen yllä. Ja yövyöhykkeen ylle oli syntynyt peilikaari.
Kun ensimmäisen kerran olimme nähneet sellaisen, olimme liian tohkeissamme katsellaksemme sitä. Nyt maltoimme mielemme emmekä alkaneet keskustella siitä, mistä se oli tullut, oliko värivarastossa kaksi vuotokohtaa tai maistuiko sen sininen mustikoilta.
Ylempi kaari näkyi heikommin eikä ylettynyt niin alas, ja muutenkin se olisi ollut kuin heikko kopio alkuperäisestä, jos yksi seikka ei olisi ollut niin ällistyttävä. Se oli samanmuotoinen kuin muutkin sateenkaaret, mutta sen värit olivat päinvastaisessa järjestyksessä.
Selitin sen niin, että jokin aiheutti heijastuman, ihan kuin taivaalla riippuisi näkymätön peili. Diurne väitti vastaan, sillä jos kyseessä olisi peili, pitäisi kaarenkin olla taipunut ylöspäin.
Seisoimme pitkään puhumatta mitään. Sitten Diurne yks kaks sanoi, että meidän pitäisi mennä maistamaan sateenkaarta.
Minusta ajatus oli kertakaikkisen mieletön. Sateenkaaren lähempi pää oli sekin jossain metsässä emmekä me millään ehtisi sinne, ennen kuin aurinko menisi pilveen ja sateenkaari häviäisi. Sitä paitsi minusta sateenkaari oli jotain, joka meni karkuun, jos sitä yritti saada kiinni. Olimme yrittäneet kerran ja juosseet aina Seetheriuksen ukon lammasaitaukselle saakka, ennen kuin olimme luovuttaneet läpensä hengästyneinä.
Toinen ongelma oli se, että usein kaaren pää näytti alkavan ilmasta, korkealta puunlatvojen yläpuolelta. En missään nimessä halunnut joutua tilanteeseen, jossa minun pitäisi loikata puun ylimmältä oksalta ja koittaa napata kiinni jostakin, joka olisi liian korkealla ja vielä menisi karkuun. Mutta Diurne oli ajatellut sitäkin. Me emme juoksisi tai hyppäisi, hän sanoi, vaan lentäisimme.

Sinä iltana en saanut nukutuksi paitsi vasta myöhään yöllä. Olimme ahkeroineet koko päivän irrottaen lautoja ladon takaseinästä ja sen jälkeen kiskoneet korin ja kankaan ulos. Olin kysynyt, mitä se kaikki auttaisi, mutta Diurne oli vain hymyillyt salaperäisesti ja sanonut, että hän oli löytänyt ladosta jotain, josta voisi olla apua.
Aamulla olimme kumpikin ylhäällä juuri ennen aurinkoa ja tapasimme ladon takana. Diurne oli kaivanut esiin joitakin tarvikkeita, mutta ensin meidän piti raahata kangassäkki ladon katolle. Se oli todella raskasta ja hankalaa, koska meillä oli vain yhdet tikapuut, mutta lopulta suurin osa kankaasta oli katolla ja vain säkin suu riippui katolta korin päällä. Säkin olimme kiinnittäneet koriin vahvoin köysin. Onneksi kangas oli ohutta ja kevyttä tai emme koskaan olisi saaneet sitä ylös.
Sitten Diurne alkoi kasata tarvikkeistaan jotain viritelmää, jonka piti auttaa meitä lentämään. Hänellä oli koriin sopiva muurikkapannu ja sen alle laitettavaksi ohut levy hiekkakiveä. Se oli siksi, ettei muurikka polttaisi korin pohjaan reikää. Kori ei ollut kovin suuri ja sinne jäi meille aika vähän tilaa.
Aurinko oli jo noussut hyvän matkaa, kun Diurne lopuksi kasasi nuotion muurikan päälle. Sitten odotimme. Vihdoin haistoimme sateen. Se merkitsi sateenkaarta ja vaikka minusta koko idea ei mitenkään voinut toimia niin monesta eri syystä, tämän parempaa tilaisuutta päästä maistamaan sateenkaarta ei varmaan koskaan tulisi.
Astuin koriin ja autoin tuikkaamaan tulen nuotioon. Puut rätisivät iloisesti kuin takkavalkea, mutta mitään muuta ei tapahtunut. Diurne loikkasi laidan yli ja nosti maasta juuttikankaisen säkin, jonka tuoksu kutitti nenääni. Aivastin. Säkkiin oli neulottu liekin kuva. Sitten hän kiipesi koriin kädessään kuiva keppi.
Diurne töni muurikkaa jalallaan, jotta mahduimme molemmat istumaan. Kyhjötimme korissa ja tuijotimme liekkejä hiljaisina, Hetken ajan pelkäsin, että kori oikeasti nousisi ilmaan. Olisimme vankeina pienessä, avoimessa kopissa, monen metrin korkeudessa. Pelkkä ajatus aiheutti huimausta. Nojasin korin seinään ja puristin polvia rintaani vasten.
Vieressäni Diurne oli avannut säkin nyörit ja kuopaisi käteensä vaaleansinertävää jauhetta. Silloin muistin nähneeni säkin aiemmin, roikkumassa koukusta ladon seinällä puoliksi hautautuneena vaalean ison kankaan taakse. Ennen kuin ehdin kysyä mitä hän aikoi, Diurne viskasi kourallisen jauhetta liekkeihin.
Liekki löi niin korkealle, että se melkein nuolaisi katolta roikkuvaa kangasta. Vaikkei se tuntunut kovin kuumalta, suljin silmäni vaistomaisesti ja käänsin kasvoni sivuun. Ehdin silti nähdä, että liekki oli kirkkaansininen ja siinä oli lähes valkoinen sydän.
Kotvan kuluttua uskaltauduin katsomaan taas ympärilleni. Diurne oli noukkinut lisää jauhetta sormiinsa, tällä kertaa vähemmän. Minun teki mieleni haudata kasvot käsiini, mutta uteliaisuus voitti. Nyt liekki oli hillitympi.
Diurne laittoi säkin väliimme ja käski heittää jauhetta nuotiolle. Itse hän laittoi kepin liekkien ylle. Poimin ripauksellisen jauhetta sormieni väliin. Se tuntui hienojakoiselta, melkein kuin nesteeltä. Pelokkaana viskaisin pöllähdyksen muurikalle. Liekki oli pieni, mutta oksa sen yläpuolella paloi karrelle. Nenässä tuntui savu ja tuhka. Sanoin hiljaa, että kättä ei kannattaisi laittaa liekin päälle.
Jonkin aikaa me vain istuimme, heittelimme jauheripauksia ja tuijotimme esiin välähtäviä liekkejä. Ilmassa tuntui olevan jännitystä, kuin ukkosta enteillen. Vatsassani muljahteli lämmin tunne. Aavistelin, että jotain merkittävää oli tapahtumassa. Sitten kuulin kahinaa ja katsahdin ylöspäin.
Jos en olisi jo istunut, olisin varmaan kaatunut hämmästyksestä. Vaalea kangas oli alkanut lepattaa ja pullistua. Hitaasti mutta vakaasti se jatkoi laskostensa suoristelua ja paisui kuin pullataikina, paitsi että se valui kohti taivasta. En kyennyt sanomaan mitään, tuijotin vain silmät suurina alati kasvavaa säkkiä, josta oli tulossa alapäästään suippo pallo.
Huudahdin, kun tunsin korin tärähtävän. Silloin vaalea säkki oli jo valtaisa pussi täynnä ei mitään muuta kuin kuumuutta. Tuuli alkoi töniä sitä kohti luodetta ja sitten korin alta kuului raapiva, raahaava ääni ja kori tärisi taas. Diurnekaan ei puhunut ja hän oli lakannut nakkelemasta jauhettaa nuotioon.
Raapiva ääni lakkasi. Tärinä lakkasi. Vatsaani kouraisi kuten silloin, kun hyppelimme Seetheriuksen tilalla aitan katolta heinäkasaan. Vilkaisin hädissäni ympärilleni. Ladon seinä ja katto olivat kadonneet.
Vapisevin jaloin nousimme molemmat ylös ja tarrasimme korin laitoihin, jotka tuntuivat yhtäkkiä yllättävän hatarilta. Nieleskellen kurkistin laidan yli ja näin jotakin, joka olisi värin puolesta voinut olla ladon katto. Se pieneni hälyttävällä vauhdilla.
Irrottamatta otettani korin laidasta käännyin katsomaan Diurneen ja myönsin, että hän oli ollut oikeassa. Korilla todella oli mahdollista lentää. Toivoin, että se olisi riittänyt ja olisimme voineet keskittyä keksimään keinon päästä takaisin alas, mutta Diurne kumartui heittämään lisää jauhetta liekkeihin.
En ollut koskaan eläissäni ollut niin peloissani, mutta toisaalta olin tottunut pelkäämään. Maakellarien pimeyttä, puun latvaan kipuamista, purevia muurahaisia. Niiden rinnalla lentäminen ei oikeastaan tuntunut liian hurjalta.
Ajelehdimme hitaasti luoteeseen, kohti metsää ja sen yllä riippuvaa harmautta. En ollut koskaan tiennyt, että metsä oli niin valtaisa. Se ulottui taivaanrantaan asti ja jos siellä jossain oli meri, se jäi puiden ja pilvien muurin taakse. Sateen aromi tuntui suussani vahvana kuin rauta. Jouduin päästämään laidasta irti siksi aikaa, että hieroin kämmenilläni käsivarsiani. Ylhäällä oli yllättävän kylmä eikä minulla ollut päälläni kuin hihaton paita ja ohut takki. Diurnea ei lämpötila haitannut, vaikka hänellä ei ollut edes takkia.

Ensin sitä oli hankala nähdä, mutta sitten erotimme sakeentuvan sateen hunnun. Diurne oli lopettanut jauheen heittämisen, ettemme nousisi ihan hirvittävän korkealle, ja nauroi ääneen. Minä hymyilin hiljaisena vierellä.
Hitaasti harmaa raita kasvoi seinämäksi ja kelluimme verkkaisesti sitä kohti. Jännitys kasvoi ja viimasta huolimatta niskaani alkoi kuumottaa. Aurinko iholla tuntui hyvältä. Otimme toisiamme kädestä ja pidätimme hengitystämme.
Samalla, majesteetillisen hitaasti, pieni seitsenraitainen värisuikale kuvastui synkkyyttä vasten, ikään kuin pusertuen siitä ulos. Kiljahdimme molemmat eikä hetkeen riemulla tuntunut olevan ääriä. Olin pakahtua ja taistelin silmien kostumista vastaan. Rakastuminen varmaan tuntui samanlaiselta.
Aste asteelta kaari kasvoi pituutta. Se kiipesi lakipisteeseensä, ja sitten yli valuen kohti maata kuin erivärisistä elohopearaidoista tehty maali. Lopulta se halkaisi koko taivaan.
Sateenkaari oli kirkkaampi ja värikylläisempi kuin yksikään aiemmin näkemäni. Siltikään mieleni ei muuttunut. Vaikka kori lensi, ei silti olisi mahdollista saada sateenkaarta kiinni. En kuitenkaan halunnut pilata hetkeä riidalla, enkä toisaalta osannut esittää mitään uutta vastaväitettä. Olin siis hiljaa enkä vieläkään irrottanut kättäni Diurnen kädestä.
Tuuli painoi kuumuudella täytettyä palloamme kohti pilvirintamaa. Olin ollut sakeassa sumussa ja pohdin, että pilvi voisi tuntua samalta. Diurne oli kerran sanonut, että sumu oli ikäänkuin pilvi, joka on laskeutunut maanpinnalle, mutta yhtenä kesänä minä olin nähnyt sumun nousevan joesta. Se keskustelu oli päättynyt siihen. Enää en kuitenkaan ollut niin varma kannastani.
Aika menetti merkityksensä eikä maailmassa ollut muuta kuin äärettömiin ulottuvan sadepilven edessä leijuva kaari. Nyt näin, että sen raidat eivät olleetkaan selvärajaiset, vaan sulautuivat toisiinsa saumattomasti. Olin joskus väittänyt, että raitoja oli viisi, kun taas Diurne sanoi seitsemän. Olin puuskahtanut, että kai värejä voisi samalla olla vaikka ääretön määrä. Diurnen mielestä jos niin oli, emme voisi erottaa seitsemää raitaa. Nyt tiesin olleeni oikeassa.
Juuri silloin tajusin, että olin nähnyt värien rajojen puuttumisen siksi, että sateenkaari näytti nyt isommalta. Ihan kuin olisimme aiempaa lähempänä sitä.
Aina kun jännitin liikaa, minua alkoi kutittaa varvastaipeista. Kipristelin varpaitani kuin yrittäisin tarrautua niillä ruohoon samalla, kun sateenkaari lipui silminnähtävästi lähemmäs. Kohta olisimme sen alla. Diurne irrotti otteensa kädestäni ja heitti lisää jauhetta muurikalle. Jauhetta meni liekkeihin oikein kahmalollinen ja hetken aikaa liekki loisti kirkkaana kuin auringon heijastus Sudenkorennon kirkon värillisistä ikkunoista.
Välähdys sai silmäni vilisemään pieniä aurinkoja ja mustia pisteitä. Hieroin niitä, vaikka tiesin ettei se auttaisi mitään. Kun lopulta tokeennuin, katsoin ympärilleni enkä nähnyt sateenkaarta enää missään. Diurne katseli ylöspäin, joten minäkin vilkaisin sinne. Siellä se oli.
Väriloisto oli kaventunut tuskin havaittavaksi sirpiksi. Ymmärsin, että olimme juuri sateenkaaren alla. Sirppi tuntui kapeudestaan huolimatta valtaisalta ja se loisti lähes näkymättömiin haipuneen pallokankaan läpi. Minua kylmäsi kun tajusin, että olimme hyvin lähellä sitä.
Viimeinen jauhepöllähdys oli ampunut korimme matkaan kuin kanuuna. Sateenkaaren reuna näytti terävämmältä kuin teroitettu puukko ja minun piti kertoa peloistani Diurnelle, kun pallomme saavutti sateenkaaren alalaidan.
Pallo liukui edelleen ylöspäin ja leikkaantui kauniisti kahtia. Nousumme hidastui jyrkästi ja tiesin, että pian korin suunta muuttuisi. Tarrasin Diurneen kiinni tiukasti juuri kun hän heilautti kättään ylös. Kuului kaunis, helähtävä ääni. Sitten kori pysähtyi ja lähti putoamaan.
Halusin sanoa kumppanilleni, että hän oli ollut oikeassa, että sateenkaaren saattoi saada kiinni lentämällä, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni. Minä pelkäsin, mutta Diurne hymyili. Toisella kädellä hän piteli minua, toisessa hänellä oli sirpale jotakin syvän violettia ja sanoinkuvaamattoman ohutta. Hän nuolaisi sitä, naurahti ja toi sen sitten lähes hellästi aivan huuliini kiinni.
“Maista”, hän sanoi. “Luumua vai karhunvatukkaa?”

(Tämä novelli on julkaiste verkkolehti Usvan numerossa 3/2012.)