Amirin torni

Kuva: Arren Suntila

Amirin torni

(Julkaistu aiemmin verkkolehdessä Kultakuoriainen #4.)

”Tässähän on vain puolet sovitusta!” Caldier roikotti pussukkaa kuin kuollutta rottaa ja helisytteli sitä kokeeksi.
Suurvisiiri väänteli käsiään. ”Ymmärrättehän, että toimititte patsaan päivän myöhässä. Hänen kunnianarvoisuutensa Ilivuan amir Shindima vaatii ehdotonta säntillisyyttä.”
”Kuulin määräajasta vasta toimituksen tehtyäni.” Caldier sylkäisi visiirin jalkoihin. Tämä hymyili omahyväisesti ja risti kätensä rinnalleen. ”Teinä en suututtaisi hänen kunnianarvoisuuttaan.”
Katse vakaana Caldier astahti lähemmäs ja katsoi visiiriä silmiin. Hänen täytyi katsoa hieman ylöspäin, vaikkei visiiri pitkä mies ollutkaan. Hän laski ääntään liki kuiskaukseksi. ”Tietääkö amir kenen kanssa on tekemisissä?”
Hymy ei kaikonnut visiirin kasvoilta. ”En katsonut tarpeelliseksi vaivata hänen kunnianarvoisuuttaan mitättömillä seikoilla, kuten nimellänne.”
Yhdellä nopealla liikkeellä Caldier liu’utti tikarin vyöltään ja upotti sen sitten kahvaa myöten visiirin vatsaan. Hymy miehen huulilla säilyi vielä hetken ennen muuttumistaan hämmästykseksi, sitten kauhuksi. Hänen suunsa avautui hätäiseen huutoon, kun veitsi kääntyi rajusti Caldierin otteessa. Avunhuudon sijaan suusta purkautui vain pärskähdys verta.
”Sitten hänen kunnianarvoisuutensa ei keksi syyttää minua, kun sinun rotansyömä raatosi löytyy.” Hän kiskaisi tikarinsa ulos. Visiiri kietoi kätensä verta pulppuavan keskivartalonsa ympärille ja kaatui eteenpäin. Caldier astahti sivuun ja visiirin pää rusahti ahtaan kujan vastapäiseen seinään.
Caldier pyyhkäisi veren käsistään ja tikaristaan kuolleen suurvisiirin vaatteen selkään. Vikkelästi hän tunnusteli vaatetuksen joka kohdan. Lisää kultaa ei löytynyt. Caldier sylkäisi ruumiin päälle, ilmeisesti hänen oli toistaiseksi tyytyminen puoleen luvatusta palkkiosta. Tikari ja kultapussi vyöllään hän lähti kiipeämään rakennuksen seinää.
Hän eteni katolle lähes juoksuvauhtia löytäen vaivatta pienet kolot ja ulkonemat. Pohjoisessa kivisten talojen meri katkesi kaupunkia ympäröivään muuriin, idässä amirin palatsin torni nousi korkeuksiin. Kukaan ei näyttänyt huomanneen häntä. Hän veti syvään henkeä, antoi laskevan auringon punaaman maiseman valua yllensä. Katot olivat hänen maailmansa ja hän sen herra. Pian hän jatkoi matkaansa ja loikki talolta toiselle kapeiden katujen yli.
Erään hämyisen kujan kohdalla hän hypähti katolta alas, tarrasi kesken pudotuksen kiinni seinästä työntyvään parruun, heilautti itsensä voltilla toiselle parrulle ja livahti kapeasta ikkunasta sisään. Vain lapsi tai hyvin laiha aikuinen mahtui siitä läpi. Jo ennen lattiakosketusta Caldier tiesi asioiden olevan vinossa. Huoneessa oli pimeää, mutta hienoinen ilmavirta kavalsi ulko-oven olevan raollaan. Joku istui tuolilla pimeydessä pöydän vieressä.
Salaperäinen vieras raapaisi tulitikun seinää vasten ja sytytti kynttilän. Caldier tuijotti lähes kaksimetristä naista, jolla oli harteillaan viitta ja tuolin vieressä iso lyömämiekka. Viitan alta näkyi lannevaate ja rinnat peittävä kaistale nahkaa ja kangasta. Ei lainkaan panssaria. Nainen hymyili eikä sanonut mitään.
”Kuka santapirujen nimessä sinä olet, ja mitä ovelleni on tapahtunut?” Caldier huudahti ja osoitti murtunutta pönkkää, joka vielä aamulla oli sulkenut oven. Kadun ja huoneen välissä oli kolme teljettyä ovea, joista yhdenkin olisi pitänyt pystyä pidättelemään kokonaista vartijoiden armeijaa.
”Nimeni on Rana.” Puheenparsi paljasti sen, mistä vaatetus oli jo vahvasti vihjaillut. Nainen oli heimolainen, villi-ihminen. Caldieria väristytti. Häntä kammotti kaikki, mikä oli kaupungin ulkopuolella.
”Jos vesiostoksille olet tullut, olet väärän miehen puheilla.” Tikari kourassa Caldier katseli barbaarinaista, joka istui tuolissa kuin omistaisi paikan. ”Ja jos poistut nyt, on pieni mahdollisuus ettet saa veistä selkääsi kun teet niin.”
”Pane teräsi pois, pikkumies. Jos tahtoisin sinut hengiltä, olisit osunut lattiaan valmiiksi kahtia leikattuna. Minä haluan palkata sinut.”
”Minä en työskentele villi-ihmisille!” Caldier huusi. Ääni kuulsi raivoa enemmän kuin hänen oli ollut tarkoitus antaa ilmi.
”Et tiedä, mitä tarjoan palkaksi.” Naisen ääni pysyi koko ajan itsevarman vakaana, mikä sekin oli omiaan lisäämään Caldierin ärtymystä. Mutta sanojen sisältö painoi niiden sävyäkin enemmän.
”Mitä sitten?” Tikari palasi vyölle yhtä huomaamattomasti kuin oli ilmestynyt käteenkin.
”Vesileilin.” Nyt nainen taas hymyili.
Tarjous oli järjetön. Tavallinen vesi oli toki arvokasta heimolaisille, mutta kaupunkilaisille yhtä jokapäiväistä kuin pöly varpaissa. Jos kyseessä taas oli taikavesi, elämänvesi, palkkion suuruus herätti suuria kysymyksiä työn luonteesta. Harvinaisten ja oikukkaiden jokien elähdyttävän veden vuoksi olivat kaupungit ajautuneet jopa verisiin sotiin keskenään.
”Onko sinulla leili mukanasi?” Caldier kysyi. Rana nauroi. Se oli vapaiden heimojen välitöntä iloa, joka kumpusi heidän koko elämäntavastaan. Sekin ärsytti Caldieria. ”Se olisi minulta tyhmästi tehty.”
”Niin olisi”, Caldier myönsi. ”Mitä sinä tahdot?”
”Meiltä on ryöstetty jotakin. Saalis on tässä kaupungissa. Minä haluan tietää, kelle se myytiin.” Caldier tunsi suurta tyydytystä huomatessaan, miten viheliäiseltä naisesta tuntui myöntää oma avuntarpeensa.
”Mitä teiltä sitten ryöstettiin?” Caldier sai vastaukseksi vihaisen, sanattoman mulkaisun. ”Täytyyhän minun tietää, mitä etsin”, hän perusteli.
”Jos täytyy, et ole niin kyvykäs varas kuin minun annettiin ymmärtää.”
Caldierin oli myönnettävä, että se piti paikkansa. Saalista ei tullut ulkopuolelta joka päivä ja Ilivuassa oli vain muutama välittäjä, joka ryhtyisi heimolaisten tavaroihin. ”Voitko edes kertoa, olivatko ryöstäjät paikallisia?” hän kysyi ja levitti käsiään. ”Nopeuttaisi etsintää hieman. Paitsi tietenkin jos sinulla on aikaa tuhlattavaksi. Minulla ei ole mikään kiire.”
Ranan kädet pusertuivat nyrkkiin kuin kuvitellun kurkun ympäri. ”Akkribanilaisia torakoita. Hyökkäsivät puolustuskyvyttömään leiriin. Teurastivat puolet.” Caldierin teki mieli arvella ääneen, että leiri oli ollut puolustuskyvytön vain siksi, että taistelukuntoiset olivat itse jossain ryöstöretkellä, mutta hän katsoi viisaammaksi vaieta. Hän vilkaisi oveaan. Sitä ei ollut puskettu sisään heikoilla hartialihaksilla. Nainen voisi puristaa hänestä hengen yhdellä kädellä, jos saisi pitävän otteen ja pätevän syyn.
”Odottele täällä äläkä hortoile kaduilla riitaa haastamassa”, Caldier sanoi ja nosti jalkansa ikkuna-aukolle. Sitten hän kääntyi vielä katsomaan Ranaa. Häntä kiusasi eräs seikka, johon hän tarkemmin ajatellen halusi selvyyden heti. ”Miten hait käsiisi juuri minut?”
”Vartija pohjoisportilla mainitsi sinut, kun kyselin pätevää varasta. Sen jälkeen kalauttelin päitä, kunnes sain selville, missä piilottelet.”
Caldier murahti ja hyppäsi ikkunalta tarraten parruun. Hän heilautti itsensä ylöspäin, laskeutui katolle ja oli jo matkalla ennen kuin jalat koskettivat kattotiiltä. Ensin piti ottaa selville, minne heimolaisten rojut olivat kulkeutuneet, mutta sen jälkeen olisi syytä käydä tietyn vartijan kanssa vakava keskustelu siitä, keille kaikille hänen nimensä oli suotavaa kavaltaa. Ja lopulta hankkia uusi pesäpaikka.

***

Taivas oli muuttunut tummasta mustaksi jo hyvän aikaa sitten, kun Caldier pudottautui takaisin huoneeseensa. Hän tuijotti pöydän ja tuolin suuntaan, mutta pimeys on liian läpitunkematon. Oliko barbaari edelleen odottamassa? Käsi laskeutui hänen olkapäälleen ja tarttui lujasti.
Ääntäkään päästämättä Caldier nappasi tikarin käteensä ja kääntyi iskemään oikeaksi arvelemaansa suuntaan, mutta voimakas, puristava ote tarttui myös hänen ranteeseensa. Hän yritti tempaista itsensä vapaaksi, mutta puristus vain lujeni. Hän ähkäisi ja potkaisi. Potku osui johonkin, mutta lopputulos ei ollut toivotunlainen. Caldierista tuntui kuin hänen kätensä olisi murskaantumassa.
”Oli jo aikakin”, sihahti Rana ja tönäisi Caldieria kauemmas. Tämä rysähti vasten seinää sellaisella voimalla, että pelkäsi tekevänsä reiän kivimuuriin. Nainen tarttui hänen paitaansa yhdellä kädellä ja tempaisi hänet taas pystyyn. ”Täällä istuminen tekee minut hulluksi! Sano, että sait selville kenelle ne torakat myivät varastamansa tavarat.”
Ote muuttui niin hölläksi, että Caldier sai ravistettua itsensä irti ja veti henkeä. Hänen päässään humisi iskun vuoksi. ”Sain selville yhtä ja toista, mutta sitä ennen haluan joitakin vastauksia.”
”Vesileili on riittävä palkka”, sanoi barbaari.
”Sepä se. Palkka on liian hyvä.” Nainen ei vastannut mitään. ”Sain selville, kenelle tavarat myytiin ja että joukossa oli oudoin jalokivin koristeltu kruunu. Senhän sinä haluat.” Se oli enemmän väite kuin kysymys. Huoneen pimeydessä ilmeitä ei voinut nähdä, mutta vastahankaisesti Rana murahti. Se sai riittää vastaukseksi. ”Sellaisenaan kruunu ei ole elämänveden arvoinen, joten mikä tekee siitä niin arvokkaan?” Caldier jatkoi.
Hiljaisuutta kesti niin pitkään, että Caldier oli jo luovuttaa, mutta vihdoin Rana huokaisi ja kertoi. ”Se on vallan merkki. Päälliköiden päällikön. Se oli matkalla minun heimoni päällikölle, kun sitä kuljettaneen joukon leiriin hyökättiin. Kuuden päivän kuluttua pidetään päälliköiden kokous ja pitopaikkaan on viiden päivän matka.”
Caldier odotti, josko tarina jatkuisi, mutta sanoja seurasi jälleen hiljaisuus, kunnes Rana lisäsi: ”Joten minulla on kiire.”
Tilanne oli liian herkullinen. Caldier ei pitänyt heimolaisista yhtään enempää kuin keskiverto kaupunkilainenkaan, luultavasti vähemmän. Kaupunkeja erottavan erämaan villit hyvin harvoin paljastivat mitään sisäisistä asioistaan ja tässä hän sai kuulla merkittäviä poliittisia uutisia. Tilaisuutta oli käytettävä hyväksi. ”Ja mitä tapahtuisi, jos kruunu ei olisikaan ajoissa perillä?”
Koura yritti taas napata kiinni Caldierista, mutta nyt hän osasi varoa ja astahti syrjään. Ranan ääni tihkui myrkkyä kuin kiimainen sinikobra, kun hän sanoi: ”Kaaos.”
Se tyydytti Caldierin tiedonjanon tähän hätään. ”Ryöstösaalis myytiin kauppiaalle nimeltä Kirorashid. Hän myy mausteita ja pieniä aseita, sekä tietysti varastettua tavaraa. Hän pitää vaatimatonta hoviaan amirin palatsin liepeillä sijaitsevassa liikkeessään.”
Ikkunasta tulevassa vähäisessä valossa Caldier näki, miten Rana kääntyi lähteäkseen. ”Entä maksu?” hän tiedusteli muina miehinä.
”Minähän sanoin, ettei minulla ole sitä mukana, pikkumies. Saat omasi, kun minä olen saanut omani.”
Näin Caldier oli ajatellutkin tilanteen etenevän. ”Siinä tapauksessa minä tulen mukaan.”
Rana oli jo ovella. ”Ei käy. Minä toimin yksin.”
”Sinä tarvitset minua.”
”Ja santapirut tarvitsen. Löydän perille omin neuvoin.”
Ansa, syötti, isku. ”Ei ehkä kannata olettaa, ettei tavaroita ole jo myyty eteenpäin.”
Minkään niin ison ei pitäisi pystyä liikkumaan niin nopeasti ja niin äänettömästi, se oli Caldierin vakaa mielipide. Rana oli yhtäkkiä varkaan edessä ja ravisteli tätä kuin tyhjää säkkiä. ”Kerro tai väännän niskasi poikki. Sinun piti etsiä tavarat.”
”Minun piti ottaa selville, kelle ne myytiin, kun ryöstäjät hankkiutuivat niistä eroon. Sen minä selvitin ja kerroin sinulle, ja siitä palkka on leilillinen elämänvettä.” Caldier roikkui otteessa mahdollisimman rentona ja antoi naisen retuuttaa häntä miten mieli. Neuvotteluvaltti oli hänellä. ”Minä tiedän myös, kelle tavarat myytiin myöhemmin. Sitä en kerro, mutta voin johdattaa sinut sinne. Palkka siitä on päästä mukaan.”
”Miksi?” Ranan ääni kuulosti epäluuloiselta.
”Koska kyseessä on paikka, jossa olen aina halunnut käydä, mutta olisi silkkaa tyhmyyttä yrittääkään sinne yksin. Nyt minulla on mukana apuri, jonka kanssa saalista ei edes tarvitse jakaa. Sinähän haluat vain kruunusi.” Caldier jätti sanomatta, että jos heidät nähtäisiin, kaikki muistaisivat hurjan, jättiläismäisen barbaarinaisen eivätkä suinkaan lyhyttä ja laihaa varasta. ”Lisäksi he pimittivät minulta tänään puolet sovitusta palkasta. Se ei käy laatuun.”
Rana irrotti otteensa ja murahti. ”Olkoon. Tule mukaan. Mutta jos jäät kiinni, olet omillasi. Ja jos tämä on ansa, leikkaan pääsi irti.” Hän kääntyi ja lähti huoneesta. Caldier seurasi perästä ja tunsi itsensä epämääräisellä tavalla likaiseksi kulkiessaan ovesta. Ikkunat olivat hänen tyyliään.

Kuva: Arren Suntila

Massiivisen tornin korkeus oli pääteltävissä vain niiden tähtien määrästä, jotka jäivät sen peittoon. Caldier kyyhötti kadun toisella puolen vähäisemmän palatsin katolla reunaa vasten ja tarkkaili ympäristöään herkeämättä. Hänen vierellään seisoi Rana, joka ei selvästikään kokenut tarvetta piilotella. ”On riittävän pimeää”, hän oli sanonut.
Caldier punnitsi kädessään tarttumahakaa, josta lähti vain ohut lanka, joka keräytyi kiepiksi hänen jalkojensa juuressa. Rana tönäisi häntä olkapäähän. ”Mitä vetkuttelet, pikkumies?”
”On hyvä yö keikkaa ajatellen”, kuiskasi Caldier, ”kuut eivät loista. Mutta tornin huippua on hankala nähdä. Jos heitän ohi, haan putoamisen ääneen herää koko amirin hovi. Anna minun keskittyä.” Hän nousi varovasti seisomaan, piti katseensa suunnattuna tornin huippua kohti ja alkoi hitaasti pyörittää hakaa narun päässä. Vähä vähältä hän lisäsi kierroksia ja hienoinen humina leijui pitkin kattoa.
Huippu oli korkealla, hyvin korkealla. Eikö hän ollut katsellut sitä riittävän usein päiväsaikaan? Kyllä. Hän oli painanut mieleensä jokaisen paljain silmin havaittavan yksityiskohdan. Hän oli jopa käynyt tällä samaisella katolla, vaikka riski olikin ollut suuri. Tämä oli korkein piste heittohaan säteellä tornista. Silti hän ei nyt kuuttomana yönä ollut varma. Hyvän varkaan ainoa tärkeä ominaisuus oli olla jäämättä kiinni. Yksikin yliuskalias yritys tarkoitti samaa kuin omenan vieminen amirin kädestä keskellä toria. Caldier antoi haan hidastua.
Katsomattakin hän tunsi barbaarinaisen katseen porautuvan niskaansa. ”Liian riskialtista”, hän sanoi vaimeasti. ”Häivy sitten”, Rana sanoi ja tempaisi haan Caldierin kädestä. Ennen kuin mies ehti tehdä mitään, Rana pyöräytti hakaa pari kertaa päänsä päällä ja singautti sen ylös valtavalla voimalla. Ohut lanka pakeni yläilmoihin. Caldier katsoi kauhuissaan sen perään ja kävi samalla päässään läpi kaikki ne pakoreitit, jotka oli suunnitellut valmiiksi aikoja sitten.
Sitten lanka kiristyi. Rana nyki sitä kokeeksi muutaman kerran ja tyytyväisenä tulokseen kiepautti loppupään katolla olevan skorpionipatsaan ympäri.
Caldier oli heti kartalla. ”Minä menen edeltä.” Rana mittaili hyvin jyrkässä kulmassa nousevaa langanohutta köyttä. ”Minä menen.”
”Tuolla langalla tavataan siivuttaa lihaa markkinoilla. Puree se sormiinkin. Minä voin kiivetä ylös paksumman köyden kanssa.”
”Jos sinä pystyt kiipeämään lankaa, pystyn minäkin.”
Hetken aikaa Caldier arvioi sanojaan. Joskus suorapuheisuus oli pahasta, joskus taas tarpeen. Hän toivoi, ettei Rana ollut yliherkkä koostaan. ”Sinä painat ainakin kaksi kertaa sen minkä minä, ja minulla on minun käsilleni mitoitetut vahvikehansikkaat. Minä pääsen tuota lankaa pitkin ylös, sinä et, joten väisty.” Sisäänhengityksen jälkeen hän vielä lisäsi: ”Aika valuu hiekkaan.”
Rana ei estänyt häntä, kun hän kiskoi käsineet kämmentensä suojaksi ja tarttui kiipeilylankaan. Caldier ei voinut olla varma, oliko nainen kenties loukkaantunut vai ainoastaan vaitelias, mutta halusi pois katolta pikaisesti yhtä kaikki. Tottunein ottein hän lähti etenemään kohti huippua, paksumpi naru vyötäisilleen sidottuna.
Caldier eteni niin nopeasti kuin suinkin. Vaikka hän pukeutui mustaan ja oli noennut ihonsa, ei hän halunnut olla kenen tahansa nähtävissä yhtään pidempään kuin tarpeen. Hakanen oli jumittunut reunan koristekuvioon ja siitä tukea otettuaan hän lopulta kyyristeli katolla.
Jostain läheltä kuului puhetta. Caldier singahti liikkeelle ja painautui katolle asennettua katapulttia vasten. Samalla kun hän keskittyi kuuntelemaan, hän irrotti köyden vyötäisiltään ja kietaisi sen katapultin runkoon kiinni. Se oli tehtävä joka tapauksessa ja nyt hän saattoi liikkua vapaasti.
Katapultin toisella puolen nousi kapea kartio vielä ylemmäs ja sen vieressä seisoi kaksi miestä keskustelemassa. Vartijoita. Huonoja vartijoita. Caldier arveli, että tämä oli se tapa, jolla vartioston pohjasakka sijoitettiin mahdollisimman kauas pois amirin näkyvistä.
Jokainen kaupungin varas oli myös kaupungin asukas ja siten amirin uskollinen alamainen. Caldier katsoi velvollisuudekseen harventaa amirin palvelijoiden joukkoa nimenomaan heikommasta päästä ja hiipi lähemmäs tikari rennosti kädessä heilahdellen. Hän ei voinut tietää kuinka lähellä seuraavat vartijat mahtoivat olla, joten kumpikin miehistä piti hoidella ilman ääntäkään. Caldier astui pois katapultin suojasta ja hyppäsi miesten väliin mahtavalla loikalla. Yhdellä ainoalla liikkeellä hän käännähti viiltäen toisen miehen kurkun auki ja puolikaaren jälkeen työnsi veitsen toisen vartijan kaulaan juuri sen kohdan yläpuolella, jossa solisluut yhtyvät rintalastaan. Avunhuuto vaati äänihuulia, kuten Caldierilla oli tapana sanoa. Hän pyyhkäisi taas tikarinsa puhtaaksi uhriensa vaatteisiin.
Kahden askeleen päässä miesten takana ammotti musta aukko vaaleasta kivestä tehdyssä lattiapinnassa. Caldier kurotti varovasti kädellään ja tunnusteli. Tikkaat. Ranaa kiinnostaisi vain kruununsa. Jos aikoi ehtiä tutkimaan palatsia tarkemmin, etumatkasta ei olisi haittaa. Hän lähti kiipeämään alas.
Heti villi-ihmisten saaliin saatuaan Kirorashid oli myynyt tavarat eräälle amirin visiireistä, miehelle nimeltä Husaprak. Hänen kanssaan Caldierin ei ollut vielä ollut kunnia tehdä kauppaa, ja muutenkin yhden ihmisen löytäminen tästä tornista, tai jopa koko palatsista, oli paljon pyydetty. Asiaa vain ei voinut auttaa, jos hän mieli vesileiliä.
Tikkaat vaihtuivat portaisiin, jotka johtivat kerroksesta toiseen mutkittelevien käytävien sokkeloon. Caldier liukui varjosta toiseen vältellen parhaansa mukaan satunnaisia seiniin ripustettuja lyhtyjä. Hänen liikkumisensa oli hiljaista, mutta täysi äänettömyyskään ei auta, jos osuu väärään paikkaan kertakaikkisen väärään aikaan. Juuri kun Caldier painautui ovisyvennykseen kuuntelemaan, joku avasi äkkiarvaamatta oven. Caldier, joka oli nojannut siihen, puolittain kaatui huoneeseen sisään.
Samalla kun hän pyrki ottamaan seinästä edes hieman tukea, hän näki oven avanneen vanhan miehen, joka vaatetuksestaan päätellen oli kirjuri. Ennen kuin Caldier ehti reagoida, miehen suusta purkautui yllättynyt mutta kantava parahdus. Riittävän kantava kaikumaan käytävää pitkin. Caldier tarttui lattialla olevaan mattoon ja tempaisi. Vanhus lennähti jaloiltaan ja hänen päänsä pamahti kiveen. Kirjuri ei ollut ainakaan välittömästi nousemassa ylös.
Caldier hypähti ovelle ja jatkoi eteenpäin, mutta kuuli lähestyviä ääniä edestään ja kääntyi ympäri. Vain muutaman harppauksen otettuaan hän kuuli ääniä toisestakin suunnasta. Kirottua, sillä kohtaa ei ollut ovia kummallakaan puolen. Askelten kaiuista Caldier jo tiesi, ettei pääsisi edes takaisin siihen huoneeseen, josta oli juuri lähtenyt, ainakaan jäämättä kiinni. Ja vielä vähemmän kuin joutua nalkkiin käytävään hän halusi jäädä nalkkiin ikkunattomaan huoneeseen.
Kun kaksi paria vartijoita näkivät toisensa, heidän välissään seisoi lyhyt, säälittävän laiha, mustaksi töhritty mies hurjat silmät välähdellen ja tikari kädessä. Amirin laki oli selvä ja Caldier jo yhtä kuin kuollut mies, mutta vähäisen nahkansa hän aikoi myydä ylihintaan. Santapirut vieköön barbaarinaisen ja tämän kruunun. Caldier kääntyi kohtaamaan lähemmän parin.
Vartijat lähestyivät erillään toisistaan miekat esillä. Heillä oli niin koulutusta kuin kokemustakin, Caldier pani merkille. Yhden voittaminen ei olisi helppoa, kahden jo hyvin hankalaa. Neljän, siihen ei auttanut edes hyvä onni. Varas heilautti veistään ja ärähti.
Kapeahko käytävä ei antanut paljon mahdollisuuksia väistellä. Caldier laski painoaan alemmas ja etsi virhettä etummaisen miehen puolustuksessa. Sellaista ei ollut. Vartija heilautti miekkaansa ja varas väisti sen vain vaivoin. Jos hän syöksyisi suoraan miekkaan, hän voisi kaivaa vahdilta silmät päästä ennen kuolemaansa.
Aivan kuin sotilas olisi arvannut hänen aikeensa, Caldier mietti, kun vahdin ilme vääntyi pelokkaaksi. Varas virnisti ja pyöräytti tikaria otteessaan. Hänen selkänsä takaa kuului mahtava humahdus ja repeävän lihan ääntä. Caldier vilkaisi pikaisesti taakseen ja näki kummankin selustaa vaanineen vartijan kaatuvan lähes kahtia iskettyinä. Heidän takanaan seisoi käytävässä erityisen jättimäiseltä vaikuttava nokinen nainen kädessään lyömämiekka, jonka kärjestä putoili verta isoina pisaroina.
Lukuisissa taisteluissa kertynyt kokemus potkaisi Caldierin toimintaan. Vihollinen olisi lamaantunut korkeintaan hetkeksi. Liukuvalla liikkeellä Caldier kuroi välimatkan umpeen ja löi tikarin vartijan silmään kaksin käsin. Huuto kuolisi kurkkuun, kunhan isku olisi riittävän syvä. Rana ärähti jotain Caldierille vieraalla kielellä, syöksähti eteenpäin ja iski villisti. Viimeisen vartijan pää leikkautui irti sellaisella voimalla, että kimposi seinästä seinään.
”Oletko löytänyt kruunun?” nainen kysyi ykskantaan.
Caldier pakotti kätensä olemaan tärisemättä. Kokemusta tai ei, varman kuoleman kohtaaminen sai hänen hermonsa pintaan. ”En vielä.”
”Sitten liikettä. Törmäilysi tulokset huomataan ennemmin kuin myöhemmin.”
”Minunko törmäilyni? Teurastit juuri kolme amirin sotilasta.”
”En yhtään vähempää kuin sinä.” Rana heilautti kättään kärsimättömänä eikä Caldier ollut kiireestä eri mieltä. Oli vain ajan kysymys, milloin palatsissa annettaisiin täyshälytys. He lähtivät käytävää eteenpäin.
”Visiiri Husaprak osti kruunun, mutta en tiedä missä hänen huoneensa on.”
Rana hymyili paljastaen hampaansa. ”Sitten ei auta muu kuin koputtaa kauniisti jokaiselle ovelle ja kysyä.”
”Niinkö?” Caldier oli aidosti yllättynyt.
”Ei.” Rana pysähtyi oven kohdalle ja potkaisi sen sisään kuin se olisi tehty pergamentista. Huoneessa oli mies sängyssä ja nainen hajareisin hänen päällään. Molemmat keskeyttivät puuhansa, kun Rana tuli oven läpi. Hetkeäkään epäröimättä barbaari lävisti naisen miekallaan ja sen vipuvoimaa hyväksikäyttäen viskasi ruumiin nurkkaan. Veriroiskeiden peittämälle, kauhusta lamaantuneelle miehelle hän tokaisi: ”Kaupunkinaiset tapaavat kirkua lujaa”, ja tarttui teräksenlujalla otteella miestä kurkusta.
Caldier astahti huoneeseen ja vilkaisi murheellisena ovea. Sitä ei saisi enää säppiin. Hän saattoi vain toivoa, ettei kuulomatkan päässä olisi muita. Hän kyyristyi vuoteen ääreen. ”Jos kerrot missä on visiiri Husaprakin makuukamari, en viillä kurkkuasi auki. Tarjous on voimassa seuraavat viisi hengenvetoa.” Hän huitaisi Ranan kättä. Tämä hölläsi otettaan sen verran, että mies pystyi hengittämään ja puhumaan käheästi.
”Kolme kerrosta alempana”, mies raakkui. ”Tänään murhatun suurvisiirin tiloissa. Hän, uusi suur-” Miehen lause jäi kesken, kun barbaari tiukensi otettaan ja murskasi hänen henkitorvensa. Caldier katsoi naista suuttuneena. ”Hei!”
”Älä sano että olisit oikeasti säästänyt hänen henkensä.”
”En tietenkään, mutta hänellä olisi voinut olla vielä hyödyllisiä tietoja.”
”Pärjäämme ilmankin. Tule.”
Caldier poistui hampaita kirskauttaen Ranan jäljessä ja vilkaisi huoneessa vallitsevaa hävitystä. Riippumatta siitä jäisivätkö he lopulta kiinni vai eivät, tästä yöstä puhuttaisiin kaupungissa pitkään. Hän oli juuri tunnistanut nurkassa lojuvan naisen. Se ei ollut vähempää kuin veden temppelin ylipapitar.

***

Ovi suurvisiirin kammioon oli vartioitu, mitä kumpikin tunkeilija oli odottanutkin. Neljä miestä seisoi oven luona, kaksi kummallakin puolen käytävää. Tasaisin ja tihein välein sijoitetut lyhdyt tekivät olemattomat varjot käyttökelvottomiksi. Caldier pudisti päätään. ”Suora hyökkäys näin alhaalla aiheuttaa jo aivan liikaa hälyä.”
Rana rypisti kulmiaan ja puhui matalalla äänellä. ”Ehdotatko sitten, että luikimme karkuun kuin piestyt rakit?” Hänkin oli yhtä kaikki havaittavan haluton syöksymään suin päin meluisaan taisteluun. Lisää vartijoita saapuisi ennen kuin suurvisiiri laulaisi.
”Minulla on idea. Tule.” Caldier lähti takaisin tulosuuntaansa.
Varas tanssahteli pitkin kaartuvaa ja ylös viettävää käytävää pyörähdellen ympäri, ympäri. Hän piirsi mielessään karttaa kaikesta mitä oli nähnyt, aste asteelta, tiili tiileltä. Hän herkistyi heikoille äänille ja tunnusteli mitättömiä, läpivedosta vihjailevia ilmavirtauksia. Rana seurasi toimitusta kärsimätön ilme kasvoillaan, mutta piti suunsa. Lopulta Caldier pysähtyi ja osoitti ovea, jonka ohi he olivat juuri kulkeneet. ”Tuossa.”
Hetkeäkään epäröimättä Rana syöksyi ovesta sisään miekka valmiina. Kun Caldier pääsi huoneeseen, hän havaitsi sen tyhjäksi. Se sopi hyvin, pienikin melske saattaisi olla nyt kohtalokasta. Hän käveli ikkunalle ja katsoi alas. ”Visiirin ikkuna näkyy, mutta ei ole suoraan alapuolella”, hän kuiskasi purkaen jo vyötäisiltään kiipeilylankaa.
Ranakin vilkaisi ulos. ”Pitää heilauttaa. Et kai luule meneväsi yksinäsi?”
”Ohut lanka, muistatko? Sitä paitsi tarvitsen nyörin päästäkseni taas takaisin ylös. Odota täällä.”
Sidottuaan langan tukevaan seinäkoukkuun Caldier loikkasi ikkunasta ulos ja aloitti juoksuhyppelyn seinää pitkin. Hän halusi jälleen pitää kiirettä, koska katu oli suoraan alla ja iso osa noesta oli jo tahriutunut pois. Kuin ihmisheiluri hän hypähteli edestakaisin laskeutuen aina alemmas, kunnes viimeinen hyppy vei hänet lopulta ikkuna-aukosta sisään.
Lasku tapahtui pehmeästi kuin höyhenille. Huone oli pimeä ja Caldier kuunteli tarkkaan hengittäen itse hyvin hitaasti. Sängyn suunnalta kuului tuhinaa ja ajoittaista korinaa. Uusi suurvisiiri ei ollut herännyt. Samalla kun Caldier lähestyi vuodetta äänettömin askelin, hänen kiipeilynarunsa katosi ikkunasta ulos aivan yhtä äänettömästi.
Jokainen liike oli tarkkaan hallittu. Aina kun Caldier tunsi jonkin esteen tiellään, hän pysäytti kehonsa ja tunnusteli varovaisesti tiensä sen ympäri. Vihdoin hän pääsi tyynypäätyyn ja liu’utti tikarin vyöltään. Hellästi hän asetti sen nukkuvan miehen kurkulle.
Samassa jotakin lennähti ikkunasta sisälle, laskeutui jäntevästi ja samalla liikevoimalla loikkasi sängyn jälkopäähän. Suurvisiirin silmät rävähtivät auki ja hän yritti nousta sillä seurauksella, että olisi leikannut päänsä irti ellei Caldier olisi napannut hänen hiuksistaan otetta. ”Senkin kirpun purema typerä villinainen, mitä hiekkapyörteen nimessä luulet tekeväsi?” Caldier sähähti.
”Enhän voi antaa sinun tehdä kaikkea työtä”, nainen naurahti ja siirtyi lähemmäs tarraten visiirin kaulaan tikarin alapuolelta. Caldier huokaisi alistuneesti. Vartijat eivät olleet kuulleet mitään tai he olisivat jo huoneessa. Ja toisaalta, tämä kuvio oli jo käynyt tutuksi.
”Kerro seuraavan viiden hengenvedon aikana missä on Kirorashidilta ostamasi kruunu niin saat ainoastaan ilkeän kuhmun ja jyskyttävän päänsäryn.”
Kun Rana hölläsi otettaan hieman, visiiri yritti uudelleen puskea istumaan ja huutaa. Hän olisi kenties onnistunutkin, jos Rana olisi ollut yhtään pienempi, hitaampi tai heikompi. Nyt murhaava ote tiukkeni sinikobran iskua nopeammin ja visiiri painui tiiviisti tyynyään vasten.
”Kysyn uudestaan ja seuraava temppu kasvattaa peukalokokoelmaani kahdella”, Caldier supatti. Visiirin keho jännittyi ja varas tiesi, että nyt häntä kuunneltiin. ”Kirorashid. Kruunu. Missä?”
Pimeydessä kuului ääni, kun miekka vedettiin esiin. Caldier pinnisti teräviä silmiään ja näki, miten Rana asetti säilänsä visiirin haaroväliin. Nainen ei sanonut mitään. Hänen ei tarvinnut. Ote visiirin kaulalla kirposi taas aavistuksen.
”Yksityisvarastoni, vankisellien alla, suljetussa luolastossa.” Visiirin ääni värähteli kivusta ja pelosta, sillä miekan terä painoi arkaan kohtaan. ”Ja miten sinne luolastoon pääsee?” Visiiri kertoi kaiken, mitä he halusivat tietää, tuskaisten henkäysten saattelemana.
Kuoleman uhatessakin visiiri oli utelias mies, elinikäisten tapojensa orja. ”Mitä te kruunusta tahdotte?” Caldier hymyili omahyväisesti, koska tiesi jotain mitä tuo tiedoista elävä mieskään ei tiennyt. ”Se on arvokkain esine koko saaliissa.” Miehen kurkusta yskähteli nauru ja hänen kehonsakin tärisi hieman. ”Arvokkain? Jos niin luulet olet suurempi hölmö kuin-” Lause katkesi Ranan tiukentaessa otettaan jälleen. Hän päästi irti vasta kun korina lakkasi.
”Mitä hän tuolla tarkoitti?” kysyi Caldier selvästi kiinnostuneena.
”Ei mitään. Kunhan pelasi aikaa. Lähdetään.”
Caldier kävi ikkunalla ja palasi takaisin poissa tolaltaan. ”Missä köysi on?”
”Sidoin siihen pöydänjalan ja pidin siitä kiinni. Siinä se on ikkunalla.”
”Mutta kun ei ole!”
Kumpikin meni ikkunalle. Rana katsoi ulos. Pöydänjalka roikkui hyvän matkan päässä vasemmalla. ”Pitää mennä sitten ovesta.”
Tilanne suututti Caldieria suunnattomasti, mutta hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä Ranan suunnitelman mukana. Yksin nainen ei selviäisi neljästä vartijasta, luontaista hurjuutta tai ei. He asettuivat oven ääreen ja Caldier tempaisi sen auki. Rana syöksyi ulos ja antoi säilänsä laulaa hurmeisessa kaaressa. Tärkeintä ei ollut tappaa välittömästi, vaan vammauttaa kaikki neljä niin pahasti, että heistä ei olisi enää vastusta. Caldier loi pikaisen silmäyksen kaaokseen ja huomasi yhden vartijan ehtineen kumartua pois tieltä. Rana oli vasta kääntymässä, kun vartija sohaisi lähes sokeasti miekallaan, joka upposi syvälle paljaaseen, pehmeään lihaan. Rana tuijotti kylkensä läpi kulkevaa terää typertyneenä. Caldier iski tikarinsa miehen kaulan sivuun. Taistelu oli päättynyt.
Barbaari kiskaisi miekan ulos haavasta veriroiskeiden saattelemana ja irvisti. Nainen painoi toisen kätensä kylkeään vasten, mutta veri tihkui silti sormien väleistä ja sivuista. Caldier riisti yhdeltä raadolta viitan ja silpoi sen pitkiksi suikaleiksi. Rana ei vastustellut eikä väittänyt pärjäävänsä ilmankin, kun varas alkoi kietoa suikaleista solmimaansa liinaa hänen kehonsa ympäri.
”Olisi tässä voinut käydä huonomminkin”, huomautti Caldier. ”Minä olisin voinut haavoittua.” Hän veti viimeisen solmun ja pelkoa tuntematta osoitti barbaarin nenää veitsellään. ”Ensi kerralla hiekkamyrskyn nimeen, tottele kun sanon että pysy paikoillasi.”
Vaikka verta olikin ympäri käytävää, he raahasivat raadot visiirin huoneeseen ettei niitä löydettäisi niin nopeasti. Ennen lähtöään Caldier tutki visiirin kukkaron ja otti sieltä puoli kourallista kultaa. Kärsimättömästi elehtivälle naiselle hän sanoi: ”Hänen kunnianarvoisuutensa, amir Shindiman edellinen suurvisiiri oli velkaa aiemmista palveluksista”, ja tunki kolikot kukkaroonsa. Hän painoi oven hiljaa kiinni ja molemmat lähtivät vauhdilla etsimään tietä maanalaisiin kerroksiin.

***

Reitti vankiluolien ohi kulki salakäytävää pitkin. Etenkin sellien kohdalla käytävään puski läpitunkeva ihmisperäisen jätteen löyhkä. Caldier kakoi ja yritti olla hengittämättä ja barbaarinkin kasvot olivat vääntyneet inhosta. Lopulta käytävä aukeni luolastoon jossain vankiholvien alla.
Caldier kohotti lyhtyään ja katsoi ympärilleen. Heikossa valossa näkyi kallioon louhittujen sellien rivistöjä. Keskellä lattiaa oli kaksi avointa vankikuoppaa. Kaikkialla leijui vahva ummehtunut haju, joka epäilemättä oli pinttynyt tiiviisti jokaiseen kiveen.
”Mikä paikka tämä on?” barbaari kysyi.
”Näyttää vanhoilta tyrmiltä. Eivät ole olleet käytössä vuosisatoihin.”
Rana nosti omaa lyhtyään niin korkealle kuin saattoi. ”Käytävä jatkuu huoneen kummastakin päästä.” Hetken kuluttua Caldier osoitti vasemmalle. ”Aloita sinä tuolta, minä tutkin tämän huoneen ja jatkan tuonne.”
”Että menisimme eri suuntiin?”
”Niin. Paitsi jos pelkäät pimeää.” Nyt kun välitön vaara ei taas uhannut, Caldier olisi mieluusti päässyt villinaisesta eroon.
He lähtivät kumpikin teilleen. Pikainen kierros paljasti, että ensimmäinen huone oli tyhjä. Caldier suuntasi oikealle johtavaan käytävään. Selli sellin jälkeen oli vesiperä. Niissä ei ollut kuin puhkiruostuneita kahleita ja luita. Hyvin monessa kolossa oli kokonainen luuranko tai kaksi. Näytti siltä, että vankiluolasto oli hylätty, kun se vielä oli ollut toiminnassa. Kymmeniä ellei satoja ihmisiä oli jätetty nääntymään jonkun muinaisen amirin hallitsijakauden aikana, tai luultavammin sellaisen päätyttyä.
Oikeanpuoleinen käytävä oli oikea, siitä Caldier oli varma. Tietyt jäljet ensimmäisessä huoneessa olivat viitanneet siihen ja nytkin aina aika ajoin lattianrajassa seinässä näkyi sandaalin nirhaumia. Barbaari oli liian pitkä huomatakseen niin matalalla olevia vihjeitä. Niitä miettien Caldier kurkisti jälleen yhteen selliin ja näki kolme isoa säkkiä, paljon uudempaa kuin mikään muu noissa kirotuissa, ikiaikaisissa tyrmissä.
Suomatta ajatustakaan barbaarin kutsumiselle varas avasi säkit ja alkoi tutkia niiden sisältöä. Häntä oli alkanut kiusata ajatus, että saaliin joukossa olisi enemmän kultaa ja arvokkaita kiviä kuin hänen oli annettu ymmärtää. Heimolainen ei huomaisi mitään, jos saaliista puuttuisi kiiltokivi tai pari.
Ensimmäisessä säkissä oli lähinnä saviesineitä. Ruukkuja ja patsaita, joiden kuvituksesta Caldier ei ymmärtänyt mitään. Villi-ihmisten haisevan olemassaolon symboleja, epäilemättä. Ei mitään arvokasta. Toisessa säkissä oli vain ohuesta metallista taottuja levyjä. Niissä oli koloja ja kouhoumia, jopa suoranaisia reikiä. Metalli vaikutti messingin muunnelmalta. Kolmannesta säkistä löytyi kruunu. Oli siellä myös joitakin kullasta taottuja astioita, katkennut miekka jonka kahvassa oli arvokkaita kiviä, muuta vähäisemmässä määrin arvokasta romua sekä kaksi vesileiliä. Toinen oli tyhjä, toinen ei.
Varas katseli tavaroita mietteliäästi ja yritti arvailla, olisiko jokin patsaista arvokas keräilijälle, kun hänen huomionsa kiinnittyi kahteen metallilaattaan. Jos ne asettaisi osittain toistensa päälle, viivat yhtyisivät. Caldier asetteli ne ja katseli muita levyjä. Yksi kerrallaan hän poimi niitä käteensä, pyöritteli aikansa ja asetti kuvion jatkeeksi. Kyseessä oli jonkinlainen palapeli.
Kun viimeinen levy oli paikallaan, Caldier nousi seisomaan ja katsoi aikaansaannostaan. Ensin kuviossa ei ollut mitään järkeä, mutta sitten hänen huomionsa kiinnittyi pieneen yksityiskohtaan. Hän kyykistyi katsomaan lähempää. Vesitippa. Kun hän tiesi mitä etsiä, tippoja löytyi useita. Sekään ei vielä ratkaissut kuvion mysteeriä. Paitsi jos levyjen muodostama kuvio oli kartta.
Silloin Caldier tiesi, mitä katsoi. Siinä oli usean viikon matkan päässä sijaitseva kanjonien halkoma kallioalue, josta matkaajat olivat puhuneet. Sen loukoissa ja uumenissa oli, jos hän uskalsi ajatella sanan ääneen, vettä. Monessa paikassa. Seuraukset olivat uskomattomat. Villi-ihmisten laumat eivät olleetkaan riippuvaisia kaupungeista ostamastaan vedestä. He vain tahtoivat antaa sellaisen vaikutelman.
Pienen pieni ilmavirta oli ainoa varoitus. Caldier heittäytyi niin syrjään kuin pienehkössä kopissa pääsi, ja Ranan miekka iski kipinää osuessaan lattiaan paikassa, jossa hän oli juuri ollut. Hänen käteensä osui yksi pikkupatsaista ja sillä hän huitaisi kohti hyökkääjää. Hän osui suoraan edelleen verta tihkuvaan kylkeen ja kirvoitti barbaarista ensimmäisen tuskan äännähdyksen koko päivänä. Caldierilla ei ollut aikaa tuntea tyytyväisyyttä vaan hän nappasi lyhdyn käteensä ja syöksähti oviaukkoon ilmestyneestä raosta vapauteen. Takaa-ajon askeleet olivat heti hänen kannoillaan.
Salakäytävä oli liian hidas reitti, hän jäisi kiinni ennen kuin pääsisi ulos. Sivuilla sijaitseviin koloihin ei myöskään auttanut piiloutua. Niin kauan kuin hän kantoi lyhtyä mukanaan, naisen eksyttäminen ei tullut kysymykseen. Hän syöksyi siihen huoneeseen, johon he olivat ensimmäiseksi tulleet.
Huoneen läpi juostessaan Caldier hidasti hieman vauhtia. Hän halusi barbaarin olevan aivan hänen kannoillaan. Hän hyppäsi ensimmäisen vankikuopan yli ja valmistautui. Rana tuli perässä.
Ennen kuin nainen oli osunut maahan, Caldier huitaisi lyhdyllään tämän kasvoja päin. Sitten hän kyyristyi ja tunsi hetkellisesti sokaistuneen barbaarin törmäävän hänen kylkeensä. Varas tarttui kiinni jalasta ja sitä vipuna käyttäen kampesi naisen kumoon, päistikkaa toiseen vankikuoppaan. Matkaa alas oli ainakin viisi miehenmittaa ja kuoppa oli pohjasta levitetyn pullon muotoinen. Sieltä ei kukaan pääsisi omin avuin pois. Rana rysähti kuivan luukasan päälle ja vääntäytyi kivuliaasti seisomaan.
”Jos luulet selviäväsi tästä, olet erehtynyt.”
”Suuria sanoja syvästä kuopasta.”
”Minä nyljen sinut elävältä!”
”Vain jos sinulla on tosi pitkät kädet.”
”Päästä minut ylös täältä, pikkumies!”
”Jotta voisit nylkeä minut? Enpä usko.”
Caldier istuutui. ”Teillä on siis omaa vettä.”
Alhaalta kantautui hiljaisuutta.
”Kuulin kerran amirin kapteenin kerskuvan, miten teikäläiset pidetään aisoissa myytävän veden määrällä. Lukumäärät kurissa, kuten hän sanoi.”
”Te annatte ihmisten kuolla janoon, vaikka kaivatte riittävästi vettä syvyyksistä kaupunkienne suojissa, ja kutsutte vielä itseänne sivistyneiksi ihmisiksi.”
Caldier kohautti olkiaan. ”Kuka nyt vahvan vihollisen haluaisi.”
”Me vapaat ihmiset olemme vahvempia ja monilukuisempia kuin kuvitteletkaan.”
”Se on epäilemättä rahanarvoinen tieto. Suuren rahan.”
Ranakin istuutui. ”Sama se, mitä minulle tapahtuu. Sinä et pääse tiedoistasi hyötymään.”
Jokin naisen äänessä, ehdoton varmuus tai luuytimiin kulkeva naurahdus, sai Caldierin huolestumaan. ”Mikä minua estäisi myymästä tietoa vaikka amirille itselleen?”
Taas naurua. ”Ei mikään. Mutta jos minä en palaa kartan kanssa kansani pariin, tämä kaupunki hävitetään viimeiseen kiveen.”
”Ei teitä niin paljon ole!” Sanoistaan huolimatta Caldieria alkoi epäilyttää.
”Yllättyisit. Ja yllätytkin, jos minä mätänen tänne.”
Koko kaupunki raunioina. Se oli jo ajatuksena käsittämätön. Joet tulivat ja menivät, mutta kaupungit olivat ikuisia. Ne olivat kohonneet maailman hiekasta tuhansien vuosien ajan. ”Muissa kaupungeissa saataisiin tietää. Teitä jahdattaisiin ja lahdattaisiin, kunnes hiekalla ei kulkisi ainuttakaan villiä.”
”Mitä se minua liikuttaa? Minä olisin silloin jo kuollut.”
Caldieria kylmäsi syvempään kuin koskaan aiemmin. Ilivua oli koti. Sen ulkopuolella oli tappavaa hiekkaa ja viikkojen matkan päässä toisia kaupunkeja. Hän ei ollut koskaan käynyt niissä, ei edes kuvitellut käyvänsä. Pelkkä mielikuva Ilivuan menettämisestä sai hänet voimaan pahoin.
”Jos teitä on niin paljon, miksette valloita kaikkia kaupunkeja?”
”Hölmö! Se on sota, jolla ei ole voittajaa.”
”Taidatte vain haalia vettä kasvattaaksenne joukkojanne ennen sitä?” Mutta Caldierin äänessä kuului epävarmuus. Hän puhui lähinnä saadakseen aikaa ajatella.
Rana nousi seisomaan uudelleen. ”Typerä kaupunkilainen! Muurien sisällä eletään yksi elämä kerrallaan ja te unohdatte mitä on ollut heti kun isänne kuolevat. Meillä on ollut vettä satoja sukupolvia. Jos me haluaisimme sotaa, sinä et olisi koskaan edes syntynyt.”
Nyt kuopan reunalta kantautui hiljaisuutta.
Sitten luolastoa värisytti etäinen torven kumu. Hälytys. Jokin heidän veritöistään oli tullut ilmi. Aika oli käymässä vähiin, heidät löydettäisiin ennen pitkää. He jäisivät kiinni ja Rana ei palaisi karttansa kanssa.
”On sinusta kiinni tuleeko sota vai ei, varas. Auta minut ylös täältä ja takaan ettei niin käy.” Ranan äänessä alkoi kuulua kiire ja hätä.
”Minä tiedän salaisuutenne. Mikä estää sinua tappamasta minua välittömästi, kun pääset sieltä pois?”
”Ei mikään, pikkumies.”
”Et auta asiaasi, villi!”
”Jos jään tänne, kuolet varmasti. Jos autat minut ylös täältä, saatan säästää henkesi. Varma kuolema, tai epävarma. Valitse, kaupunkilaiskoira.”
Caldier mietti. Hän voisi hankkia kamelin. Paeta heimolaisten raivoa toiseen kaupunkiin. Jos Ranaan oli uskominen, moni kaupunki kukistuisi, mutta eivät mitenkään kaikki.
Mutta Ilivuan tuho. Hän ei rakastanut ketään tiettyä ihmistä, mutta kaupunkia ja sen asukkaita hän rakasti. Jos hän joskus lähtisikin, hän halusi, että olisi jotain mihin palata. Jotain, mikä ankkuroisi hänet tässä maailmassa.
Ilivua oli suurempi kuin hän, kuin kukaan yksittäinen ihminen, edes amir. Jos kaupunkiin hyökättäisiin, hän olisi muureilla puolustamassa sitä, valmiina uhraamaan henkensä. Miksi se sitten oli nyt niin vaikeaa? Caldier pyöräytti vasemman olkavartensa ympäriltä viimeisen kiipeilynarun vapaaksi ja kiersi sen ikivanhaan soihdunpidikkeeseen. Se tuntui kestävän.
”Naru on edelleen ohutta. Varo sormiasi.” Hän heitti toisen pään kuoppaan.
Hetken päästä Rana punnersi kuopan reunan yli viitta käsiensä suojana. Caldier seisoi tyynenä odottamassa. ”Jos aiot tappaa minut, tee se heti. Tämä jännitys koituu kohta kuolemakseni.” Hän hymyili hermostuneesti.
”Älä hölise”, sanoi Rana, ”sinun pitää viiltää sen kauppiaan kurkku auki minun puolestani.” Sen sanottuaan hän kaappasi lyhdyn käteensä ja lähti harppomaan ryöstösaaliin suuntaan. Caldier riensi perään hyvin huojentuneena.
Rana keräsi ohuet levyt takaisin säkkiin ja nosti sen olalleen. Toisella kädellä hän ojensi leiliä Caldierin suuntaan. ”Palkkio, josta sovimme.” Caldier otti sen vastaan hanakasti ja vilkaisi lattialla lojuvaa läjää metalli- ja savitavaroita. ”Entä kruunu?”
”Vähäpätöinen koriste turhamaiselle päällikölle.” Rana väläytti hymyn. ”Pärjätköön ilman.”
He kiipesivät salakäytävää ylös. Siitä haarautui useita käytäviä. Yhtä pitkin pääsi markkina-aukean liepeille. Päivä oli jo koittamassa. ”Mitä nyt?” kysyi Caldier.
”Minä hankin tarvikkeita ja kamelin, ja häivyn täältä. Samaa suosittelen sinullekin, pikkumies. Aiheutimme aika paljon hämminkiä.” Caldier nyökkäsi. ”Mutta ensin hoidat sen kauppiaan siltä varalta, että hän oli perillä siitä, mitä möi”, Rana jatkoi.
Caldier siristeli silmiään aamuauringossa pitkällisen hämärissä tunneleissa juoksemisen jälkeen. Ilivuasta lähteminen ei tuntunut enää niin mahdottomalta ajatukselta. ”Mihin suuntaan sinä olet menossa?” hän kysyi.
”Eri suuntaan kuin sinä. Älä uskottele itsellesi ylimääräisiä vain siksi, etten suolistanut sinua.”
Caldier hymähti. ”Myönnä pois, että se oli alkuperäinen tarkoituksesi. Suolistaa minut, kun kartta oli taas sinulla.”
”Ehkä.” Ranan ilme ei kavaltanut mitään. ”Sinä taisit suunnitella iskeväsi tuon häijyn pikku piikin selkääni, kunhan leili oli sinulla.”
”Ehkä.”
”Voi hyvin, pikkumies. Älä kuole janoon.”
”Älä kuole janoon, villinainen.”

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s