Avainsana-arkisto: vampyyri

Raapale 401: Uusi fanisukupolvi herää (1.1.16)

Uusi fanisukupolvi herää

Teatterisalin valot syttyvät. ”Noh, mitä piditte leffasta?” Milla ja Meri eivät vastaa, vaan supattavat jo keskenään omiaan.

Aamulla tyttöjen huoneesta kuuluu työskentelyn ääniä. Mitähän siellä väsäillään, valomiekkojako? Iltapäivällä vilkaisen ulos. Kellonaikaan nähden on epänormaalin hämärää. Ei siis valomiekkoja.

Kurkkaan takapihalle. ”Mitäs te puuhaatte, tytöt?” Multaan kaivettu suurteholaser humisee ja imee auringosta energiaa.

”Käristetään kaikki vampyyrit”, sanoo Meri. Pienempänä Meri pelkäsi vampyyrejä. Väitin, että turhaan, ne olivat muuttaneet kaikki Kuuhun.

”Entäs vampyyrit Kuun toisella puolella?” huomautan. ”Tarvitaan auringonpimennys, että koko Kuu saadaan valaistua kerralla.”

”Totta”, Milla myöntää. Meri nyökyttää mukana.

Pitää kehittää uusi tarina, pian. Seuraava pimennys on jo ensi kuussa.

Amerikan vampyyri 2

Amerikan vampyyri 2Amerikan vampyyri 2
Tarina: Scott Snyder
Kuvitus: Rafael Albuquerque
Suomennos:
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-576-0

Edellisen osan Hollywoodin kimallus on vaihtunut 30-luvun lamaan ja Nevadan kuumaan räkäisyyteen. Työn alla on Yhdysvaltojen historian suurin yksittäinen rakennusprojekti, Boulderin pato, ja lähin kaupunki Vegas kantaa siitä suurimman taakan. Betonia nimittäin valaa kolmetuhatta työmiestä, joilla on moninaisia tarpeita. Vegasissa onkin tehty prostituutio ja uhkapeli väliaikaisesti lailliseksi, jotta palkkarahat saadaan kerättyä parempaan talteen.

Poliisipäällikkö Cashel McCoganilla on siis kädet täynnä ihan lähtökohtaisesti, mutta sen päälle kaupunkiin saapuu liittovaltion agentteja, joilla on salainen agenda, minkä lisäksi joku päättää tyhjentää varsin merkittävästä miehestä veret. Skinner Sweetillä saattaa olla hampaansa pelissä; ainakin hän on asettunut aloilleen vegasilaisen bordellin pyörittäjäksi. Vähemmän sattumalta toisella FBI:n agenteista on päteviä perhesyitä ampua Skinneristä epäkuolleet ilmat pihalle, eikä toinenkaan yön lapsia rakasta.

Päivän positiivi: Tilanne ei voi juuri enää huonontua

Päivän positiivi: Tilanne ei voi juuri enää huonontua

Toisaalla taas Pearl Jones viettää rentoa perhe-elämää aviomiehensä kanssa. Koska draama kammoaa hiljaiseloa, saa Pearl epämiellyttäviä vieraita. Tietyt verenimijöitä lahtaavat tahot ovat perillä hänen vampyyriudestaan ja tulevat kylään niin yllättäen, ettei Saludo-paketistakaan ole apua. Metsästäjien mentyä törmätään vanhan kannan terävähampaiseen roskasakkiin ja jossain kellarihelvetissä Pearlin entinen ystävä Hattie nostaa vähemmän kaunista päätään. Välienselvittelyjä on luvassa.

Olen pohtinut, miksi Amerikan vampyyri vetoaa minuun monen muun vastaavan jättäessä kylmäksi. Jotain Scott Snyder osaa tehdä oikein. Ehkä se on ympäristövalinta. 30-luvun Vegas ja Colorado-joen patoava käsittämättömän kokoinen betonirakennelma kiehtovat. Ja väitän, että kiehtoisivat, vaikken olisi käynytkään paikalla. Toisaalta hahmoissa on särmää. Skinner Sweet voisi olla kapinallinen sälli, joka potkii korruption mädättämää status quota vastaan, mutta sen lisäksi hän on tappavan häijy paskiainen, jota oikeasti ei kiinnosta, ketkä joutuvat harmin tielle. Vampyyrit eivät myöskään pyöritä koko revyytä, vaikka keskiössä ovatkin. Jännite syntyy ihmisistä, poliisipäällikkö-Cashista ja Pearlin aviomiehestä Henrystä.

Rafael Albuquerquen taide jatkaa ykkösalbumin tyyliä, minkä jo aiemmin totesin sopivan juuri tämän tarinan kerrontaan erinomaisesti. Jälki on tummaa, vaan eipä tarinassa muutenkaan paljon valo juhli.

Seuraava osa Amerikan vampyyristä ajoittuu toiseen maailmansotaan. Malttamattomasti odotan, millä tavoin pitkähampaat pahentavat niitä verikekkereitä.

Amerikan vampyyri

Amerikan vampyyriAmerikan vampyyri
Tarina: Scott Snyder & Stephen King
Kuvitus: Rafael Albuquerque
Egmont, 2011
ISBN: 978-952-233-408-4

Sanon heti kättelyssä, että vampyyrit epäeliömuotona ei ole koskaan ollut ns. minun juttuni. Lisäksi tuntuu, että vuosien vieriessä kulmahammasmunstereihin liitetään aina vain pöyristyttävämpiä ja jälkijättöisempiä juttuja. Kyllä, viittaan Twilightiin, jota en ole koskaan lukenut enkä nähnyt, ja joka on yksi niistä harvoista tekeleistä, joista voin sanoa, että lukematta paska.

Olen kuitenkin ehtinyt tutustua jos jonkinlaiseen verifaniviritykseen eivätkä kaikki ole luotaantyöntäviä. Buffy the Vampire Slayerista esimerkiksi pidin paljon, enkä vähiten Angelin ja Spiken takia. Mutta johtuen juuri tuosta pitkästä altistumisesta yön lapset -genrelle haluan vampyyriviihteeltäni jotain kutkuttavaa tai laulan sen armotta keskinkertaisuuden suohon.

Amerikan vampyyri ei ole keskinkertaista.

Pearl Jonesin päivä ei ole paranemaan päin

Pearl Jones on nuori nainen, joka hamuaa tähteyttä 20-luvun Hollywoodin hornankattilassa, niin kuin moni muukin. Vain aniharva sen saavuttaa, loput on tuomittu jäämään starojen varjoihin. Ja jotkut onnettomat joutuvat varjoihin ihan kirjaimellisesti. Monelle lie tuttua rajujen bileiden jälkeen tuntea kovaa janoa, saattaapa suussa tuntua muutenkin oudolta. Pearl tuntee liudan uusia hampaita ja janoaa verta. Hänestä on tullut vampyyri, muttei mikään ylimielinen, dekadentti euro-vampyr, vaan amerikkalainen vampyyri, jota vanhat säännöt eivät koske. Kiitos kuuluu Skinner Sweetille.

Skinner Sweetin tarina taas on ihan omanlaisensa. Villin lännen lopunaikojen pankkirosvo on matkalla tuomiolle poliisisaattueessa, kun asiat alkavat tapahtua hurjaa vauhtia. Pian koko konkkaronkalla on näpeissään julma psykopaatti tappaja, joka ei enää tottele luodinreikää nahassaan. Alkaa vuosikymmenten halki kestävä molemminpuolinen vendetta vampyyrin ja metsästäjien ottaessa yhteen. Taustalla hääräävät wanhan ajan verenimijät, joille Vampyr 2.0 ei ole ollenkaan mieluinen ajatus.

Kerrontaa kuljetetaan useassa aikatasossa, mutta missään kohtaa epäselvyys siitä, mikä tapahtuma kuuluu mihinkin kohtaan jatkumoa, ei pääse rassaamaan. Skinner Sweetistä saadaan leivottua salonkikelpoinen rakastettava paskiainen, olkoonkin että hinku suorittaa massateurastuksia laskee sympatiapisteitä jonnin verran. Pearl puolestaan on onneton olosuhteiden uhri, joka selviytyjänä pärjää tuli mikä tuli, vaikka kuolema. Kemia näiden kahden hahmon välillä toimii, sen minkä he ohikiitäen ehtivät hengata.

Skinner Sweet, Nomen est Omen -finalisti 2011

Scott Snyder, sarjan idean luoja, vastaa Hollywood-aikakaudesta, kun taas Skinner Sweetin alkuvaiheiden hurmeessa piehtaroi itse Stephen King. Viiden lehden pyrähdyksen lähetessä loppuaan tarinalinjat alkavat kohdata ja nivoutuvat toimivaksi kokonaisuudeksi. Pedataanpa loppuun pieni täky tulevaa varten.

Rafael Albuquerquen taide on juuri omiaan tähän sarjaan. Valon ja värien käyttö heijastaa kuvattavia aikoja ja tuo esiin uskottavasti niin tomuisen lännen kuin vallattoman, ärjyvän 20-luvun. Eurooppalaiset vampyyrit huokuvat yläluokkaista rappiota Skinner Sweetin rellestäessä hampuusina ja elokuvamaailman glamour säkenöi aina siihen saakka, kun pimeys laskeutuu.

Olen tavannut nyrpistellä nenääni vampyyrinaamoille, johon tapaa kuulua hillitön ryppyvoiteen tarve ja aina koomisiin mittoihin venyvä naamavärkki, jonka hampaisto panee sapelihammastiikerihainkin häpeämään karvat pyrstöstään. Tällä kertaa edes veikeät hampulinassut eivät himmentäneet lukukokemusta vaan istuivat maailmaansa mallikkaasti.

Amerikan vampyyri on verenjanoa niin kuin se kuuluu tehdä.

Raapale 360 – Rekiretki (25.12.)

Rekiretki

”Herrani, on aika”, sanoi lepattavaa soihtua pitelevä vanhus ja koputti puukanteen. Kansi raottui hieman, kaksi kiiluvaa silmää tuijotti kiihkeästi.

”Joko on vuosi kulunut?” ääni kähisi.

”On, herrani. Teidän on aika nousta.”

Kansi rämähti auki ja punertavaan pukuun sonnustautunut hahmo nousi seisomaan. Viitta hänen harteillaan heilahteli maanalaisen katakombin halki vonkuvassa tuulessa. ”Onko kaikki valmista?” se kysyi, nyt käskevämmällä äänellä.

”On, herrani. Säkit on lastattu rekeen.” Vanhus seurasi hahmoa ulos yötaivaan alle. Reen edessä seisoi lauma hihnoin sidottuja jättiläislepakoita. Hahmo suki valkeaa partaansa ja astahti rekeen.

”Lentoon, ystäväiseni! Tänä yönä kierrämme koko maailman, käymme jokaisessa kodissa ja tuomme muassamme omat toivotuksemme. Hohhohhoo!”

Raapale 270 – Vampirismia vuokralähiössä (26.9.)

Vampirismia vuokralähiössä

Ryhdyin syömään päivittäin verilettuja. Puolukkahillolla totta kai, puolukat varjäävät huulet punaisiksi. Iltaisin istun parvekkeella juomassa punaviiniä. Lasista, pullon pidän piilossa.

Työpaikan vaihto kirpaisi. Veripankki ei halunnut palkata ketään, mutta ottivat ne ilmaisen harjoittelijan, kun oikein ruinasin. Asiaani helpotti, kun lupauduin ottamaan yövuoron. Siihen ei ollut tunkua.

Sitten etsin ohjeet, miten tehdä koirapillistä lepakoita houkutteleva malli. Puhaltelen siihen ennen töihin lähtöä viiniä naukkaillessani. Lepakoita lentelee talon ympärillä yleensä kymmeniä.

Hankin myös mustan viitan ja kulmahampaisiin klipsautettavat terävät kärjet. Ulkoseikkojen on oltava kohdallaan mielikuvien lisäksi.

Naapurini tokaisi kerran, ettei kaltaistani ruippanaa tarvinnut pelätä. Miten lie? Nyt se syö valkosipulia ja tilaa Vartiotornia.

Raapale 253 – Syntymäpäiväjuhlat (9.9.)

Syntymäpäiväjuhlat

Juhlien emäntä nauraa ja hymyilee. Me nostamme maljoja ja syömme sydäntemme kyllyydestä. Vaikka vuodet vierivät, hän näyttää yhtä hehkeän nuorelta kuin silloin vuosia sitten, kun tutustuimme. Hän vitsailee viettävänsä jälleen uutta 25-vuotispäiväjuhlaansa ja me kaikki nauramme mukana.

Ilta on kostea ja riehakas, juovumme aina vain syvempään. Tanssilattian musiikki jumputtaa ja panee tanssimaan, tukka heiluu moshatessa. Sauna puskee hien huokosista. Aamulla ruumis rankaisee, sitä ennen rankaisen ruumista etukäteen ja tanssin lisää.

Aamulla juhlien emäntä nauraa ja hymyilee. Me muut ryydymme kankkusen kourissa. Hän on nuori, me vanhoja. Hän vitsailee olevansa muiden elämänvoimaa juhlien varjolla varastava vampyyri ja me kaikki nauramme mukana.

Raapale 247 – Vampyyrin juhannus (3.9.)

Vampyyrin juhannus

Panen kassiin pari terävää vaarnaa ja tukevan vasaran. Olemme viimein paikantaneet vampyyrin pesäpaikan. Ulkona Johnny töräyttää Saabinsa torvea. Johnny ei ole hänen oikea nimensä, mutta sitä hän käyttää. Nähdäkseni vain siksi, että voi huutaa oven läpi rymistäessään: ”Here’s Johnny!”

Ajamme keskellä nummea seisovalle autiotalolle. ”Jätä kassi autoon ja auta näiden kanssa”, Johnny sanoo ja nostelee laatikoita takaluukusta. Ympäröimme talon pienillä tynnyreillä.

”Mitä niissä on”, kysyn kun olemme päässeet kauemmaksi. ”Bensaa?”

”Räjähteitä ja napalmia”, Johnny vastaa ja painaa laukaisinta. Valtaisa horna kipuaa hämärtyvälle taivaalle.

”Ensi kerrallaan kunnioitetaan perinteitä”, tokaisen. ”Raahasin vaarnoja ihan turhaan.”

Toisaalta, on nyt juhannus. Kokkomme on kieltämättä komea.

Yöpartio

Tämä kirja on todettu kummankin partioiden edun mukaiseksi ja hyväksytään yleiseen levitykseen

Yöpartio (Ночной дозор)
Sergei Lukjanenko
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-066-6

Maailmassa on meidän tavallisten ihmisten lisäksi myös Muita, ihmisiä, joilla on yliluonnollisia kykyjä. Kukaan heistä ei voi jäädä aidalle istumaan, vaan pitää valita joko Pimeys tai Valo. Nämä saman kolikon kaksi kääntöpuolta kävivät toisiaan vastaan avointa sotaa läpi luomakunnan esihistorian aina keskiaikaan saakka, kunnes sodan turhuus ja tuhoisuus alkoi valjeta hitaammallekin velholle. Solmittiin aselepo ja laadittiin Sopimus, joka rajoittaa kumpaakin puolta ja jota kaikki ärhäkästi valvovat.

Anton Gorodetski on Valon velho, Yöpartion toimistotyöläinen. Yöpartio suitsii vampyyrien, ihmissusien ja muiden Pimeyden olentojen laitonta ihmisjahtia ja samalla myöntää Sopimuksessa säädettyjä kaatolupia. Vampyyri ei saa iskeä milloin haluaa tai kenen tahansa kimppuun, mutta ajoittain hänelle osoitetaan luvallinen uhri. Tämä on yksi niistä moraalisista ongelmista, joihin Valon palvelija törmää, ja jotka voivat alkaa syödä häntä sisältä päin. Kumpi on parempi, laillistettu murha vai kaiken tuhoava sota?

Myöskään pientä hyvää ei auta lähteä tekemään. Jokainen Valon puolta palveleva todellisuudenkorjaus antaa Pimeyden palvelijoille oikeuden suorittaa yhtä vahva, vastakkaissuuntainen säätö. Siksi holtittomat agentit pitää pysäyttää, ettei tasapaino murru, ja siinä pelissä voi päätyä metsästämään omiaan. Kukaan ei halua horjuttaa tasapainoa. Ei, ellei ole varma oman puolensa täydellisestä voitosta Sopimuksen mitätöitymisen jälkeen.
Tässä ristiaallokossa ihmishenki on halpaa kuin pullollinen huonoa vodkaa ja kokonaisen kaupungin tuho realistinen lopputulos. Näissä olosuhteissa analyysiosastolla työskennellyt Anton viskataan kenttämieheksi.

Yöpartio jakaantuu kolmeen itsenäiseen tarinaan, jotka toki linkittyvät toisiinsa. Ensimmäisessä kohdataan sekä uusi, nouseva ja voimakas poikavelho, joka ei vielä ole valinnut puoltaan ikuisessa taistelussa, sekä koko Moskovaa uhkaava kirous yhden ainoan naisen pään päällä. Toisessa tarinassa kohdataan Sopimuksesta mitään tietämätön Valon velho, joka käy henkilökohtaista ristiretkeään tappaen rauhassa eläviä Pimeyden palvelijoita. Alkaa armoton ajojahti, jonka vimmaisessa tiimellyksessä ei ole edes selvää, mikä on se lopullinen päämäärä, jonka vuoksi Päiväpartio tuntuu uhraavan omiaan koko ajan kiihtyvässä tahdissa. Viimeisessä kertomuksessa langat vedetään yllättäen tiukalle ja Antonin eteen tulee raastavia valintoja. Voiko Valon voimakkain doktriini, rakkaus, johtaa Pimeyteen ja kuinka pitkälle hän on valmis menemään omien periaatteidensa puolesta, omaa järjestöään vastaan? Kuka vedättää ketä, kun suunnitelmat piiloutuvat suunnitelmien sisään kuin maatuskat konsanaan ja ihmiskunta seisoo jälleen uudessa tienhaarassa?

Lukjanenko vie lukijan mukanaan maailmaansa, mutta immersiota säröttää ajoittain hänen tapansa kerrata tiettyjä ajatuksia ja näkökulmia, joskus samalla sivulla. Henkilöt avautuvat hieman hitaanlaisesti ja toisen osion jälkeen en ollut saanut vielä muodostettua kattavaa kokonaiskuvaa edes kaikista tärkeistä pelaajista. Siksipä viimeinen kolmannes olikin juhlaa, kun juonielementit alkoivat loksahdella toisiinsa kiinni ja sivuhenkilökaartikin sai tilaa relata ja juopotella, toisin sanoen muuttua todellisiksi henkilöiksi. Aloin välittää hahmoista juuri kun kävi selväksi, että kenet tahansa voidaan uhrata korkeamman päämäärän vuoksi.

Koska hyllyssäni on lukemattomia kirjoja, kuten sanonta kuuluu, luettavaa hamutessani valinnan varaa on rutkasti. Yleensä tartun johonkin science fiction -kirjaan, harvemmin fantasiaan ja kovin harvoin kauhuun. Siksi Yöpartio ei kauhufantasiagenreen kuuluvana ollut ilmiselvä valinta, mutta nyt sen luettuani en malta odottaa, milloin seuraava osa ilmestyy suomeksi. Onpa mielessä käväissyt ajatus siitäkin, josko sitä opettelisi venäjää… Avaus viisiosaiselle sarjalle, jota nyt on kerrottu vain Valon palvelijoiden näkökulmasta. Seuraavan kirjan nimi, Päiväpartio, vihjaa vielä synkemmistä visioista.

Yöpartio on melankolisen kiihkeä matka venäläisen sielun syvyyksiin, jossa eksistentiaalinen tuska turrutetaan vodkalla ja velvollisuudentunto painaa raskaana. Lukjanenko piiskaa kovasti inhimilliset yli-ihmisensä kohtaamaan paitsi Pimeyden voimat myös oman moraalinsa rajat.

Fantastinen matkaopas – Sunnydale

Matkaopas kauas pois tai miksi sinne ei pitäisi edes mennä

Kohde: Sunnydale
Lyhyt kuvaus: Idyllinen amerikkalainen pikkukaupunki, jossa on kaksitoista hautausmaata. Yksi 3200 asukasta kohden. Jokainen on täynnä.
Lähde: Buffy, vampyyrintappaja, Joss Whedon

Historia: Jo ammoisina aikoina paikassa, joka myöhemmin tunnettiin Californiana, sijaitsi Helvetinsuu. Suun ehdottomasti merkittävin ominaisuus on sen kyky vetää puoleensa vampyyrejä, demoneja ja muita ihmisen terveydelle haitallisia epäelämänmuotoja. Siksi voidaankin perustellusti kyseenalaistaa viisaus rakentaa kaupunki juuri sen päälle. Myöhempien vuosikymmenien väestöongelmaa ajatellen kyseessä oli kuitenkin varsinainen peliveto. Mikään ei pidä urbaania populaatiota aisoissa yhtä hyvin kuin hirviöiden jatkuvasti suorittama apuharvennus.
Kaupungin perusti 1800-luvun lopussa Richard Wilkins, joka on eri vuosikymmeninä ehtinyt hoitaa pormestarin virkaa useampaan otteeseen. Kuolemattomuuden hän hankki jopa amerikkalaisin standardein mitaten varsin epäeettisin keinoin – vastineeksi hän perusti kaupungin Helvetinsuun päälle demonien 24/7-buffetiksi.
Ainoa teurastamoakin vaarallisempi asia on sotatanner ja sellainen Sunnydalesta tuli vampyyrintappajan muutettua kaupunkiin. Hänen myötään riski törmätä pirullisen älykkäisiin vampyyreihin, liipasinherkkiin armeijayksiköihin tai megaluokan paholaisiin kaupunginrajojen sisällä nousi parin eksponenttiyksikön verran.

Nähtävyydet: Gooteille ja emopennuille Sunnydale on paratiisi kaikkine kalmistoineen, joissa nähtävää riittää joka hautakiven takana. Kauniita patsaita, jylhiä kryptia sekä laaja valikoima epäkuolleita. Missään muualla HIM-faneille ei tarjoudu yhtä traagisia olosuhteita päästä hengestään.
Puistoja löytyy moneen makuun. On vampyyripuistoa, ihmissusipuistoa, demonipuistoa, hullutiedemiespuistoa. Tosin kartoissa saatetaan käyttää hämäävästi muita nimityksiä, kuten Weatherly Park ja Nelson Park.
Maanalaisessa, salaisessa sotilastukikohdassa ei järjestetä kiertokäyntejä, mutta puolidemoniksi muuttumalla voi päästä tutustumaan ainakin tukikohdan selliosastoon ja leikkaussaliin.

Ruoka ja juoma: Huolimatta siitä, että Doublemeat Palace on Sunnydalen tunnetuin pikaruokala, siellä on usein tilaa, tilaa. Hampurilaisissa käytettävän lihan koostumus on salainen, mutta tiettävästi ihmisravinnoksi kelpaava.

Loppupäätelmä: Kaupunkiin voi saapua bussilla, junalla tai lentäen, mutta lähtö tapahtuu vain ja ainoastaan epäluonnollisen poistuman kautta.

Raapale 11 – Yöjuttu (11.1.)

Yöjuttu

Kotini lähellä on luola, metsän kupeessa. Sanotaan, että se ulottuu koko mäen läpi kilometrien päähän hiihtomajalle asti. Itse olen ollut vain kymmenen metriä syvällä. Sen jälkeen kolo, josta luolan pitäisi jatkua, muuttuu liian kapeaksi.

On talvi ja olen kehunut lähteväni luolaan metsästämään vampyyrejä keskellä yötä. En oikeasti usko vampyyreihin, mutta haluan pönkittää oudon mainettani.

Yöllä on kova pakkanen, hengitys huuruaa. Kädessäni on teroitettu keppi. Pysähdyn. On kylmä, minua väsyttää. Pelottaako minua? Ehkä. Vuosien jälkeen, en osaa sanoa. Palaan kotiin.

Koulussa kerron olleeni yöllä vampyyrimetsällä.

Jatkan tarinan kertomista vuosien vieriessä, vaikken luolaan saakka päässytkään.

Vanhat historioitsijatkin asettivat hyvän tarinan tosiasioiden edelle.