Avainsana-arkisto: steampunk

Susikuningatar

SusikuningatarSusikuningatar
Magdalena Hai
Karisto, 2014
ISBN: 978-951-23-5851-9

On kulunut kolme vuotta Kellopelikuninkaan tapahtumista. Prinsessa Gigistä on koko tämän ajan leivottu nuorta naista, joka pystyisi johtamaan Umbrovian ihmissudet vallananastaja Andros Luopiota vastaan, sillä vaikka sydämessä olisi kuinka paljon paloa, pikkutytöstä ei hommaan silti ole. Niinpä Gigi käy kovaa taistelukoulua, kunnes erikoislaatuisen opettajansa mukaan on valmis. Valmis olemaan susikuningatar.

Umbroviassa tilanne on heikentynyt vuosi vuodelta. Luopion armeija vainoaa varcolaceja, joiden kuningatar antaa odotuttaa itseään. Samaan aikaan kokonaiset klaanit tuhoutuvat viimeiseen ihmissuteen, mikä on omiaan herättämään tietyn asteista närää varcolacien keskuudessa. Niinpä Gigiä, Henryä ja Mussovitsia ei odota yksikäsitteisesti lämmin vastaanotto, kun he lopulta pääsevät talviseen Umbroviaan.

Vaikka elämä Keloburgissa ja Pariisissa on ollut vaarantäyteistä, sodan todellisuus on silti jotain muuta kuin lahkolaisten juonittelu tai huolimattomat salamurhayritykset. Sodassa ei suojella, sodassa tapetaan, ja joukkojen johtaja on vastuussa käskyistään. Gigi oppii tämän konflikti kerrallaan, kuolema kerrallaan. Kasvaessaan rooliinsa kuningattarena hän hankkii niin vihollisia kuin liittolaisia, mutta myös menettää heitä.

Alusta alkaen on ollut varsin selvää, että kirjasarja vie kohti suurta yhteenottoa, jossa Gregoroviusten suku liittolaisineen mittelee sotakuntoaan Luopion armeijoita vastaan. Kun lopullisen hyökkäyksen aika koittaa, panokset ovat korkealla, mutta niin ovat odotuksetkin. Luopiolla on joukoissaan tekno-orgaanisia sotilaita, Gigillä puolestaan demonisia ihmissusia ja teknillisiä ihmekeksintöjä. Lisäksi kummallakin puolella on zeppeliinilaivasto, ja zeppeliinisotaa ei kovin usein pääse seuraamaan.

Lukija jää siis odottamaan megalomaanisen kataklysmistä militäärimanööveeraamista, mutta joutuu tyytymään vähempään. Maasodasta saadaan muutamia välähdyksiä, mutta ilmataisto sivuutetaan kulissien takana. Valinta on ymmärrettävä, jos kirjan pointtina ei ole alun alkujaankaan sotatoimet, mutta esimerkiksi Gigin laivaston päällikkyydestä käydään vääntöä pariinkin otteeseen, ja se lupaa sellaisia jänniä paikkoja, joihin kirjailija ei sitten lukijaa viekään.

Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja on seikkailullinen trilogia, joka uppoaa varhaisnuorten lisäksi aikuislukijoihin, ja miksei uppoaisi. Kieli on rikasta, hahmot kiinnostavia, helppoihin ratkaisuihin ei sorruta ja juonenkaari on jännittävä, on kyse sitten mistä tahansa yksittäisestä osasta tai koko trilogiasta.

Vaikka Gigin ja Henryn tarina onkin kirjailijan mukaan tullut nyt kerrottua, novelleissa maailmaan saatetaan vielä palata, kuten nyt on jo muutamaan otteeseen tehtykin.

Kerjäläisprinsessa

KerjäläisprinsessaKerjäläisprinsessa
Magdalena Hai
Karisto, 2012
ISBN: 978-951-23-5593-8

Keloburgin kaupunki sijaitsee Vihreällä saarella, Grönlannin eteläpäässä. Liki puolet saaresta on jo vapautunut jääpeitteen alta, eivätkä eroavaisuudet meidän maailmamme kanssa pääty tähän. Itä-Euroopasta löytyy maa nimeltä Umbrovia, ja siellä asuu ihmisten lisäksi ihmissusia. Nuo kaksi ryhmää ovat asuneet liittolaisina ja rauhassa vuosisatojen ajan, mutta nyt tilanne on muuttunut. Joitakin vuosia sitten vallankumous pyyhkäisi yli maan ja kuningasperhe joutui maanpakoon.

Gigi elää Keloburgin köyhälistöalueella ja avittaa perheensä toimeentuloa miten parhaiten taitaa. Nuoresta iästään johtuen hän on perheensä ainoa jäsen, joka ei muista juuri mitään elämästään Umbrovian kuninkaallisena. Gigi on läpensä tottunut uuteen elämäänsä, keräämään kankaanpalasia ompelua varten ja tekemään muita pikkuhommia. Hänen paras ystävänsä on Henry, joka asuu milloin missäkin, muttei missään pysyvästi.

Arki alkaa kuitenkin rakoilla, kun menneisyys tulee kylään. Umbrovian vallan anastanut Andros Luopio on päättänyt hoidella vanhan kuningassuvun pois päiväjärjestyksestä lopullisesti ja lähettää salaisen poliisin ihmissusipäällikön asialle. Pian pommit lentelevät, ihmissudet ulvovat ja kellareista vyörytetään esiin keksintöjä, jonkalaisia maailma ei ole koskaan nähnyt. Äkkiä Gigi huomaa olevansa avainasemassa, jos tahtoo perheensä näkevän vielä huomispäivän.

Gigi voidaan nähdä perinteisenä sankarilapsena, lähteehän hän pelastamaan perhettään suuresta vaarasta, mutta Magdalena Hain kutoma maailma on todellisempi kuin vaikkapa Viisikon englanti. Teoilla on seurauksensa, myös lapsille, eikä kukaan ole luvannut, että kaikki selviävät koettelemuksista ehjin nahoin. Tämä on rehellisyyttä nuorempia lukijoita kohtaan, ja samalla epäilemättä yksi syy sarjan saamaan suosioon. Lapset arvostavat sitä, ettei heidän älykkyyttään aliarvioida.

Kerjäläisprinsessa on vauhdikas seikkailu ja mukaansatempaava aloitus trilogialle, joka on ehtaa kotimaista höyrypunkkia. Kirjoista löytyy niin ilmalaivoja kuin höyryllä käyviä automaattoneita, mutta Magdalena Hai ei tyydy vain ulkokultaisiin merkkeihin. Gigin isän keksinnöissä maistuu tekemisen meininki, ja juuri sitä on punk, kun puhutaan höyrypunkista.

Erikseen haluan vielä mainita, että vaikka Kerjäläisprinsessa upposi ala-asteikäisiin iltasatumuodossa kuin ihmissuden hampaat possupaistiin, se tarjoaa paljon myös aikuisemmille lukijoille. Kirjan kansi on mahtava, älköön se karkottako ainuttakaan lukijaa lapsikuvastollaan.

Ilmojen sotaherra

Ilmojen_sotaherraIlmojen sotaherra (The War Lord of the Air)
Michael Moorcock
Suomennos: Laura Nieminen
Vaskikirjat, 2013
ISBN: 978-952-5722-13-0

Lukemistojen kultakaudella seikkailu alkoi selonteolla siitä, miten kirjailija oli saanut haltuunsa nyt julkaistavan käsikirjoituksen. Vaikka tarina itsessään oli fantastinen, oli tärkeää, että uskottavuus säilyi sen suhteen, miten tarina oli nyt kantautumassa ihmiskunnna korviin. Michael Moorcock on hyvin tietoinen tästä tyyliseikasta ja käyttää sitä pettämättömästi. Hän nimittäin sai haltuunsa isoisänsä jälkeenjääneet paperit, ja tämä puolestaan oli merkinnyt muistiin omituisen ihmisraunion kertoman merkillisen tarinan. Nyt meille kerrotaan, miten englantilainen upseeri matkasi ajassa ja tapasi ilmojen sotaherran.

Tuo englantilainen upseeri, nimeltään Oswald Bastable, oli suorittamassa kruunun tehtävää Intiassa vuonna 1902, kun mullistus vei häneltä tajun. Herättyään hän löysi itsensä vuodesta 1973, ja maailma oli muuttunut. Se oli muuttunut paitsi Bastablelle, myös lukijalle. Euroopassa ei koskaan käyty suurta sotaa eivätkä vanhat maailmanmahdit romahtaneet. Sotia ei ole itse asiassa käyty miesmuistiin. Lisäksi taivaita halkovat uljaat, käsittämättömän kokoiset ilmalaivat kuljettaen matkustajia ja rahtia maailman ääriin.

Bastable tekee parhaansa mukautuakseen uuteen kotimaailmaansa, mutta kohtalo jatkaa miesparan riepottamista. Pian hän joutuu keskelle hämäräperäisiä toimia ja joutuu kohtaamaan maailman pahuuden koko sen koruttomuudessa. Onko itämainen sotalordi kavala vihollinen, vai sittenkin epätodennäköinen liittolainen?

Michael Moorcockin teemoja ei tarvitse kovin syvältä kaivaa esiin. Siirtomaiden imperialistinen riisto ja sen varmistamiseksi harrastettu häikäilemätön väkivalta ovat vahvasti romaanin keskiössä. Teema tekee kirjasta myös kohtalaisen ajattoman. Siirtomaameininki ei ole kadonnut mihinkään, se on vain ottanut uuden muodon. Nykyään on muotia antaa valtion pitää nimellinen itsenäisyytensä ja vain vaihtaa hallituksia monikansallisten yhtiöiden harjoittamalle luonnonvarojen riistolle myötämielisiksi.

Ennen kaikkea Ilmojen sotaherra on ytimekäs seikkailu, jonka huipennuksen tuntee vatsanpohjassaan. Sitä on myös tituleerattu steampunk-genren edelläkävijäksi, ja kaikkine ilmalaivoineen ymmärrän tämän rinnastuksen hyvin. Erityisesti ilahduttaa se, että kustantaja on tuomassa ainakin vielä Bastablen seuraavan seikkailun tälle pienelle kielialueelle saatavaksi. Jo syksyn aikana. Toivottavasti menekki puoltaa myös trilogian viimeisen kirjan julkaisemista.

Julkisuutta!

Novellikirjoittelun keskellä on oiva tilaisuus pitää pieni tauko ja paukauttaa henkseleitään ennen paluuta sorvin ääreen. Jo Oscar Wilde tiesi vinhan totuuden:

”The only thing worse than being talked about is not being talked about.”

Ketun peräviuhtimen ollessa tiukasti kainalossa lainaan lähialueen kissaa hännännosto-operaatioon, sillä viime aikoina on julkisuutta tullut useastakin lähteestä.

Ensiksi mainitsen kirjailijaesittelyni Osuuskumman sivuilla. Merkittävintä lienee se, että vaikka itse esittelyssä ei nimitystä käytetäkään, nimeni löytyy Kirjailijat-otsakkeen alta. Jostain sen on lähdettävä, ja ehkä joku toimittaja erehtyy kutsumaan minua tämän perusteella kirjailijaksi. Seuraavaksi vain pitää jallittaa joku toimittaja kirjoittamaan itsestäni.

Mistä puheenollen, minua haastateltiin Kosmoskynään viime vuoden raapaleprojektin johdosta. Edelleen odottelen, josko kotikuntani lehdykkä äkkäisi maagisen saavutukseni, mutta sitä vartoillessa hymyilen leveästi Kosmaria 1/2013 selaillessani. Tarja Sipiläinen kyseli kiinnostavia juttuja ja mailitse tehdyssä haastiksessa on parasta, ettei toimittaja pääse keskeyttämään pitkiä vastauksia.

Omalla tavallaan merkittävin huomio tuli Tähtivaeltajan kautta, kun itse Toni Jerrman arvosteli Osuuskumman julkaiseman steampunk-antologian Koneita ja korsetteja. Annetaan Tonin kertoa ihan omin sanoin:

”Kokoelman parhaasta novellista vastaa Shimo Suntila.”

Nythän on niin, että vaikken Jerrmanin kanssa kaikkien juttujen parhaimmuudesta olekaan aina samaa mieltä, vetää hänen ylisanansa aina huomion puoleensa. Tähtivaeltajan sarjispalstoilta olen bongannut monia kiinnostavia nimiä, jotka muutoin olisivat livahtaneet täysin huomiokynnyksen alta, ja huippuluokan kirjailijoita Tähtis on esitellyt enemmän kuin pystyisin luettelemaan. Joten jos Toni sanoo että olen paras, kumarran syvään ja panostan seuraavan steampunk-kokoelman novelliini kahta kauheammin. Tämmöinen palaute motivoi kummasti.

No niin, nyt on henkselit läpsytelty tältä erää. Takaisin oikukkaan novellin pariin. Scifistelkää toisianne.

Edeline

EdelineEdeline
Petri Liuhto
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-6630-04-5

Edeline on nuori nainen, joka vihdoin pääsee vankilasta vapauteen. Pitkään lusitun kakun takana ovat niin Edelinen isä kuin velikin ja kutakuinkin päällimmäisenä nuoren neidon mielessä kajastaa kosto. Mutta asiat tärkeysjärjestykseen: merirosvous on joutunut ahtaalle, suorastaan sukupuuton partaalle. Tuo jalo ammatti täytyy herättää uudelleen henkiin. Miehistöä on helppo löytää, mutta sopiva paatti tuottaa suurempaa huolta, aina siihen asti, kunnes Edeline löytää satamasta upouuden sotalaivan. Telakan johtajasta sukeutuu salonkikelpoinen panttivanki ja seikkailu voi alkaa.

Ainoa keino ratkaista kiista on kivi-paperi-sakset. Tai ampua kaikki muut.

Ainoa keino ratkaista kiista on kivi-paperi-sakset. Tai ampua kaikki muut.

Juoni on kepeää kamaa. Osa yksityiskohdista ei ehkä kestä suurta altistumista päivänvalolle, mutta moiset seikat jäävät viihdyttävän tarinan jalkoihin. Edelinen ja hänen vankinsa Osricin kemia pelaa eikä velipoika Victorkaan jätä kylmäksi. Lisäksi Edelinessä itsessään on muutama tarvittava särö, henkilökohtaisia heikkouksia, jotka pyrkivät miinoittamaan hänen tavoitteitaan.

Maailmasta ei parane oletella yhtään enempää kuin mitä ruudussa näkyy, sillä visiot seuraavat toistaan. Rähjäinen satamakuppila on perussettiä, steampunkahtava sataan metriin kohoava satamaseinämä jotain aivan muuta, eikä sekään valmistele lukijaa ihmissyöjien saarelta löytyvien ihmeiden kohtaamiseen.

Lukijaa kenties naurattaa, mutta Osric tietää Edelinen tarkoittavan sanojaan.

Lukijaa kenties naurattaa, mutta Osric tietää Edelinen tarkoittavan sanojaan.

Piirrosjälki on selkeää ja persoonallista. Erityisesti kiinnitin huomiota ilmeisiin, jotka tavan takaa olivat loistavia, mutten minä muustakaan jäljestä marmattamisen aihetta löydä. Petri Liuhto oli minulle tuntematon tuttavuus, mutta Edeline vakuutti siitä, että seuraava työkin kannattaa noukkia käteen.

Koneellisen tekstauksen olisin suonut korvattavan hyvämaineisen tekstaajan jäljellä. Nyt käytetty tekstityyppi ei tukenut sarjakuvan tunnelmaa.

Varsinaisen tarinan perästä löytyy vielä muutaman sivun opas ”How to be a pirate”. Siitä vain opettelemaan ammatin niksit ja merille. Viking Grace on jo ehtinyt profiloitumaan eliitin ökypaatiksi, joten eiköhän sen passaa ryöstää ja upottaa, ihan harjoitusmielessä vain.

Marraskuun saldo

Kymmenen kuukautta, tammi-loka, seurasin tiiviisti kuukausisuunnitelmia. Laadin listan tehtävistä hommista ja jossain vaiheessa aloin jakaa niitä viikkopaloihin. Se oli sinänsä tehokas tapa pysyä selvillä siitä, mitä kaikkea oli ilmassa ja missä järjestyksessä niihin pitäisi osua, mutta marraskuun kohdalla tämä käytäntö jäi täysin.

Tapahtui parikin asiaa. Suunnitelmaan oli merkitty Nanowrimo, jonka sitten päätin skipata. En koskaan päivittänyt koko suunnitelmaa. Siellä seisoo edelleen se Nano, eikä juuri muuta.

Toisaalta näin selkeästi, että läheskään kaiken vuosisuunnitelmaan merkityn tunkeminen marras-joulukuulle ei ollut mielekästä. Tälle vuodelle on ehtinyt kuukausien saatossa pesiytymään niin paljon suunnittelematonta, että kaiken tekeminen ei ole mahdollista, ja jos vapaaehtoisesti olen jo poikennut suunnitelmasta, uusi tekeminen on hauskempaa kuin aiottu. Miksi siis roikottaa turhia, mahdottomia ja tylsempiä tavoitteita mukana?

Suunnitelmista viis, mitä sitä tuli tehtyä?

Raapaleet
Raapaleputki pitää! Tein myös ensimmäisen erikoisversion liittämällä raapaletekstin kuvan päälle. Aiheena oli Lucasfilmin myynti Disneylle.

Arvostelut
Sarjakuvia saa kun pyytää ja niistä kirjoittaa. Tämä on loppuvuoden kutsumukseni. Arvostelu kuun joka päivälle, nyt jo toisen kerran, enkä näe syytä tehdä vähemmän joulukuussakaan. Marraskuussa kirjoitin myös suosituimman tekstini ikinä. Arvostelu kirjasta Nyt vittu nukkumaan on käyty lukemassa reilut 30000 kertaa. Samassa hössäkässä tämä yksi arvio ohitti liikenteellään koko muun liikenteen Routakodossa aikojen alusta saakka. Saatoin luoda hirviön. Miten se tehdään uudelleen?

Portti
Puhelin soi ja Portin päätoimittaja Raimo Nikkonen onnittelin sijoituksesta Tampereen seuran sf-kirjoitusskabassa. 3. sija irtosi novellilla Milla ja Meri, jonka aihe raapaleita lukeneille onkin tuttu. Pidempi kertomus kahdesta vallattomasta tytöstä ja heidän isästään.

Palkintogaalassa juteltiin sijoittuneista novelleista ja sieltä irtosi paljon pohdittavaa, mm. Millan ja Merin tausta. Mitä he ovat, millaisia lapset siinä maailmassa ovat, kuuluuko perheeseen äiti ynnä muuta. Ne ovat asioita, jotka eivät ole olleet tärkeitä raapaleita kirjoittaessa, mutta novellimitassa tausta alkaa olla tärkeämpi. Pitäisi kai näitäkin juttuja pohtia, jos aiheeseen palaan novellimuodossa.

Julkaisuja
Osuuskumman uudessa steampunk-antologiassa Koneita ja korsetteja julkaistiin novellini Kruunun vihollinen. Se sijoittuu samaan maailmaan kuin URSin kirjoituskisan voittanut tekstini Prestonin keikka, joka ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen Kultakuoriaisessa. Lisäksi uudessa Kosmoskynässä 3/2012 julkaistiin Usvan kesäleirillä kirjoittamani raapale Kotimatka sekä tekemäni haastattelu Tuomas Salorannasta.

Kunhan saan haltuuni muutaman kappaleen Koneita ja korsetteja, niitä voi ostaa minulta 15 euron hintaan. E-kirjanakin (8,90€) sitä on saatavilla, samoin kuin Osuuskumman toista antologiaa nimeltä Kumman rakas. Edelläkävijöinä olemme jättäneet pois käyttöä haittaavat DRM-suojaukset.

Necrocomicon
Turussa järjestettiin sarjistapahtuma Necrocomicon, jossa kävin kääntymässä. Oli mukava tavata joitain vain netistä tuttuja tyyppejä ja tutustua täysin uusiin. Kumiorava antoi kassillisen painotuotteita mukaan ilman arvostelukytkyjä. On kyllä niistäkin tullut jo kirjoitettua. Tähtivaeltajan päätoimittaja Toni Jerrman antoi minun arvosteluuni kohtalaisen himoitun kirjan, Alastair Reynoldsin romaanin Muistoissa sininen Maa. Tämä siitä huolimatta, että häntä eivät olleet nettiin naputtelemani kepeät arvostelut säväyttäneet. Luotto on siis kova ja pyrin olemaan sen arvoinen. Ensi vuoden ekasta Tähtivaeltajasta näette, riittikö tasoni Suomen rokkaavimman sf-lehden sivuille.

Muuta
Lisäksi tein ”kaksi bloggausta kirjoittamisesta”, toisin sanoen lokakuun raportin ja marraskuisen arvosteluputken listauksen. Turhaa sälää lähinnä itseäni varten.

Jos jotain muuta oli, se ei nyt pälkähdä päähäni. Vaan kaipa se riittää, että joka päivä kirjoittaa. Katsotaan, mitä siitä tulee.

Kellopelikaupunki

Kellopelikaupunki

Sodan repimän kaupungin raunioissa haisi ummehtunut betoni ja villi sähkö. Zeppeliiniarmadan pommituksesta oli jo vuosikymmen, mutta ihmiset eivät olleet palanneet ja messinkiset kellopelit olivat ottaneet rauniokaupungin omakseen.
Niitä oli joka lähtöön. Osa kulki telaketjuilla, osa pyörillä ja jotkut lensivät päähän tai selkään asennettujen roottorien varassa. Jotkut kävelivät nytkähdellen jäykkänivelisillä jaloilla.
Kellopelit lisääntyivät kokoamalla uusia yksilöitä betonin seasta löytyvästä romumetallista. Ne hitsasivat ja juottivat, öljysivät ja ohjelmoivat. Mutta parhaita osia ei käytetty uusiin kellopeleihin.
Ei, ne vietiin vanhaan radiotehtaaseen, jota ympäröi teslakäämien ja Jaakobin tikkaiden muodostama vyöhyke. Illan laskeuduttua ne sylkivät sähköä ja valoa aina aamunkoihin asti.
Kellopelit rakensivat itselleen messinkijumalaa.

(Julkaistu myös lehdessä Kosmoskynä 3/2011)