Aihearkisto: Novelli

Atoroxin aika, vol. 2015

Atorox-kympit 2014. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)

Atorox-kympit 2014. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)

Arvoisa lukija. On jälleen se aika vuodesta. Atorox-aika.

Atorox-palkinto jaetaan edellisen vuoden parhaalle kotimaiselle spefinovellilla. Homma on kaksivaiheinen, joista nyt on menossa ensimmäinen eli Ehdotukset. Sitä seuraa myöhemmin Äänestys.

Näin se sujuu. Viime vuonna ilmestyi aika helkutin monta novellia. Pari sataa tai niillä main. Niistä kaivetaan ensin esiin sellaiset 20-30 parasta, joiden joukosta sitten äänestetään voittaja. Tervetuloa kaivuuhommiin, siis!

Jos olet lukenut viime vuonna ilmestyneistä lehdistä, antologioista tms. yhdenkin hyvän kotimaisen novellin, nyt on aika toimia. No, aikaa on vajaa viikko, mutta suotta sitä jättää näitä asioita viime tinkaan. Eikä pidä surra, jos ei ole ehtinyt lukea kuin murto-osan ilmestyneistä. Harva niitä kaikkia on lukenut, ja heidät tapaa tunnistaa pitkähihaisista muotipaidoista sekä alati jatkuvasta hihityksestä nurkattomassa huoneessa.

Lehtirintamalla on ollut sellainen perinteinen kuhina. Viime vuonna ilmestyi nivaska alan lehtiä eli Spiniä, Tähtivaeltajaa, Porttia, Kosmoskynää, Alienistia, Usvaa ja Ursulaa. Näiden lisäksi myös muutama muu julkaisu kunnostautui spefin saralla. Näistä en ole montakaan ehtinyt lukemaan, enkä varmaan ehdikään.

Kirjojakin on putoillut tavallisen hätäännyttävään tahtiin. Ei siinä enää keskiverto lukija pysy perässä, enkä pysynyt minäkään. Paljon on lukematta, mutta jonkin verran on myös luettu. Kurkataanpas, mitä julkaistujen novellien listalle on kerinnyt kertymään.

Kokoelmat

Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita (Haamu)
Tätä en edes omista, joten lukematta jää, mutta jos joku muu on tämän hankkinut, peratkaa läpi. Ettei jää hyvät tarinat suotta paitsioon.

Samuli Antila: Rajat ja muita kauheita tarinoita (Kuoriaiskirjat)
Tässä kokoelmassa oli vain yksi aiemmin julkaisematon novelli, Tapulinrakentaja, mutta sepäs olikin aivan perkeleen hyvä Stepanin koodeksiin pohjaava tarina.

Anni Nupponen: Joen jumala (Osuuskumma)
Annin kirja on silkkaa helmeä kannesta kanteen. Ainuttakaan heikkoa juttua ei ole joutunut mukaan. Tämä on vakaa mielipiteeni, vaikka kustantajan edustaja olenkin.

Kari Välimäki: Todensanat (Osuuskumma)
Tätä kirjaa en syystä tai toisesta ole vieläkään lukenut. Jos sen vaikka ehtisi tässä kuluvalla viikolla. Ne Karin stoorit, jotka olen lukenut, ovat olleet varsin nautittavia.

Antologiat

Fantastinen Espoo, 2. painos (ESC)
Kakkospainosta on laajennettu verrattuna ensimmäiseen neljän uuden novellin voimin. Siten minäkin livautin tekstini mukaan. Ykköspainosta en omista, mutta olen kiinnostunut kyllä ostamaan sellaisen, mikäli joku myy. Bibliofiiliydelleen ei kukaan mitään voi. (Eikä pidäkään). Sisältöä olen lähinnä vilkuillut, mutta ehkäpä nuo uudet ehtisi jopa lukea.

Hirviö – aloin nähdä outoja asioista (Kammio ry.)
Sisältää kaksi spefitekstiä. Korkea aika lukea. Ollin novskuja diggailen yleensä aivan kympillä, ja Camillan tekstien taso on jatkanut kipuamistaan yhä vain korkeammalle.

Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaskirjat)
Häärin tässä mukana niin toimittajana kuin kirjoittajanakin, mutta rooleistani huolimatta rohkenen kehaista, että tästä tuli pirun hyvä kirja ja kirjoittajat tykittivät kympillä.

Ja hän huutaa. Splatterpunk-antologia (Tajunta Media)
Mukana ilmeisesti seitsemän spefiksi luettavaa novellia, joista olen lukenut omani. Splatterpunk ei ole itselleni sitä ominta ydinkirjallisuutta, kuten jo antologiaan ujuttamani novelli antaa ymmärtää. Sehän on silkkaa avaruuspulppia. Lukematta jää, jos ei nyt iäksi niin ainakin Atoroxia varten.

Joulukalenteri. 24 jännityskertomusta (REUNA Kustantamo ja kirjakauppa Oy)
Mukana yksi spefi, Tarja Sipiläisen Hohtavaiset. Lukuun.

Luurankomies ja muita kauhutarinoita Villistä lännestä (Kuoriaiskirjat)
Kauhulänkkäreitä. Joskos tämän ehtisin kahlata läpi ennen deadlinea, kun ei se hirvittävän paksu opus ole.

Murhamystiikkaa. Okkulttisia etsivätarinoita (Tajunta Media)
Harmillisesti suurelta osin lukematta. Anu Korpisen novellista diggailin. Mukana myös oma novellini, jonka laajensin raapaleesta 10000-sanaiseksi eepokseksi. Tehkää perässä.

Praedor. Kirotun maan kulkijat (Osuuskumma)
Tämän luin jo oikolukuvaiheessa, ja ne parhaimmat stoorit iskivät lujaa. Nyt pitää kerrata sen verran, että osaan poimia ne ansioituneimmat mukaan. Yhden loistavan muistan suoralta kädeltä, ja se on Erkka Leppäsen Velhon tytär.

Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja (Osuuskumma)
Mukana kirjoittamassa, mukana toimittamassa ja omistan palan firmaa. Mutta sanon silti, että mukana oli joitakin aivan älyttömän maittavia makupaloja. Pari nimetäkseni viskaan kehiin Meresmaan tunnelmallisen Kielolinnan ja Anne Leinosen novellin Tyttö niityllä.

Ja siinähän nuo pääpiirteissään olivat. Novellimääriä en ole laskenut, mutta hitaat lukijat voivat prosessin tässä vaiheessa mennä kyykkyyn ja pysyä siellä. Edes joku, minun seurakseni.

Vaan mites se ehdotusten teko, kun jotain on luettu? Kaksi tapaa. Ensimmäinen on heittää oma ehdokaslista Atorox-vastaavalle mailitse osoitteeseen atorox2015@tsfs.fi, toinen on käyttää ja täyttää lomaketta. Aika loppuu 6.4.

Lopuksi nostan hieman omaa häntääni. (Tämä teko voidaan toki ymmärtää rivolla tai julkealla tavalla, mutta sellaiseksi sitä ei kuitenkaan ole tarkoitettu. Hävetkää.) Listaan omat viime vuonna ilmestyneet novellini, joskin raapaleet jätän luetteloimatta. Ei niillä Atoroxissa pärjätä.

Jestanpoo. Niitähän on yhdeksän.

* Janus (Kosmoskynä 4/2013)
* Kalpean noidan naamio (Murhamystiikkaa)
* Chudakovin aaveet (Ruumiittomat)
* Jake Cannon vastaan veriviholliset (Ja hän huutaa)
* Tuhat kuolemaa (Praedor – Kirotun maan kulkijat)
* Verinaamio (Luurankomies ja muita kauhutarinoita Villistä lännestä)
* Kultainen tulevaisuus (Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista)
* Unto Ryhmykäden tunnustus (Fantastinen Espoo)
* Bibliofiili ja Pahanukke (Usva 1/2014)

Siispä ehdottelemaan hyviä novelleja, ja lukuiloa! (Tai lukupaniikkia, miten vain, kullekin luonnetyyppinsä mukaan.)

Mainokset

Novellimäärien sumea maa

Tein hiukan laskelmia julkaistuista teksteistäni. Paristakin syystä. Funtsin, että olisi hyvä olla jonkinlainen kirjailija-CV, koska muillakin on. Oma juttunsa lie, milloin sellaisesta on jotain todellista hyötyä, mutta silloin on parempi olla systeemit ojennuksessa, ettei tarvitse kiireessä alkaa dokumenttia puljaamaan.

Toinen syy on lusmuaminen. Novellitehtailussa on menossa lööbausvaihe, jonka aikana tietokannoitan kirjasaaliitani, järjestän lehtiä laatikosta toiseen ja vaikka imuroin, kunhan ei tarvitse pakertaa tekstin kanssa paria kappaletta pidempään. Tämä tietenkin kostautuu ja ennen pitkää edessä on myöhään yöhön jatkuva viimeinen puserrus, joka kestääkin kolme yötä, ennen kuin novelli on valmis. Niin tai näin, numerot ovat nyt tiskissä.

Pidempiä novelleja olen julkaissut merkintöjeni mukaan 25. Osa ”edellisen urani” aikana (vuosina 2001-2003), loput alkaen 2012. Lukumäärä on varsin vaatimaton verrattuna koviin tekijöihin, sellaisiin kuten vaikkapa Tuomas Saloranta, Jussi Katajala, Markku Soikkeli, Johanna Sinisalo ja Boris Hurtta, mutta perässä tullaan antologia kerrallaan. Muutamassa vuodessa kasassa pitäisi olla 50 novellia, ja silloin voi jo hetkeksi huoahtaa.

Kannen kuva: Arren Zherbin

Kannen kuva: Arren Zherbin

Raapalepuolella julkaisuja on 161, joskaan en voi olla täysin varma, etteikö jokin raapustus olisi jossain jäänyt huomaamatta. Ainakin hääkirjaan tai pariin olen jonkin raapaleen riipustanut, mutta niistä minulla itsellänikään ei ole kopiota. Julkaistuksi lasken ilmestymisen jossain muualla kuin blogissani, koska siellä voin kirjoittaa mitä vain vailla tolkkua, ja olenkin. Blogi mukaan lukien raapaleiden määrä olisi palttiarallaa 410.

Teknisestihän raapale on novelli, mutta käytännössä jakaminen kahteen kategoriaan tuntuu mielekkäältä. Raapale on aivan oma lajikkeensa, ja nimenomaan niitä olen tieten tahtoen rustaillut, eräänkin kerran yhden päivässä vuoden ajan. Jos tämän keinotekoisen rajan unohtaa, novellien määräksi tulee 186.

Laskuista jätän kokonaan pois MMORPG-maailmoihin (Star Wars Galaxies ja City of Heroes) sijoittuvat tekstit. Ehkei toisaalta pitäisi. Kyllä, ne ovat fanficia, koska tapahtumat sijoittuvat olemassaoleviin, kaupallisiin universumeihin, ja ei, ne eivät luultavimmin toimisi itsenäisinä tarinoina, koska olen voinut olettaa silloisen kohdeyleisöni ymmärtävän kontekstin ilman taustaa tai muita selityksiä, mutta novelleja ne silti ovat, yhtä kaikki. Noita roolipelitarinoita ei ole julkaistu foorumeja laajemmalti eikä niitä kukaan tule julkaisemaankaan. Ellen sitten minä itse innostu, lähinnä omaksi riemukseni. Kovin harva muu niistä mitään kostuisi.

Lukumääriä jäin kuitenkin arpomaan, joten laskin pikaisesti. City of Heroes poiki sellaiset 30 tarinaa, joskin muitakin numeroarvoja voisi perustella. Kirjoittelin pirullisen määrän ns. recapeja, yhteenvetoja roolipelipäivien tapahtumista, joista monet muistuttivat lähestymistavaltaan vähintään anekdootteja, kenties jopa lyhytnovelleja. Recapit mukaan lukien kirjoitelmia on kepeästi päälle sata.

Star Wars Galaxies oli vieläkin tuotteliaampi alusta. Siellä syntyi 70 tarinaa, joista osa näin kymmenen vuoden jälkeenkin vaikuttaa pirun hyviltä. Tämä on suoraan sanoen jotain, mitä en olisi odottanut, kun pitkän tauon jälkeen muutaman lukaisin.

Virallinen novellimääräni CV:tä ajatellen olkoon tällä seisomalla siis 25. Mutta jos suljen silmäni, lasken laveasti ja leijailen fantasiallisiin ulottuvuuksiin, julkituotuja tekstejä on kuusisataa plus reilut rapiat.

Illalla sitten sluibaaminen saa tämän raportin myötä loppua. Novelli (itse asiassa kuusi) odottaa.

Evakko

Evakko

”Isi, onko vielä pitkä matka?” poikani kysyy tarakalta ja painaa posken kiinni selkääni. Minuakin väsyttää, mutta jatkan polkemista. Ilma alkaa olla jo kylmä enkä haluaisi yöpyä taivasalla. En sano mitään, koska en tiedä vastausta enkä halua valehdella. Maailma on jo riittävän kova paikka ilman minun antamia katteettomia lupauksia.
Vaihdan vaihteen pienemmälle ja poljen mäen ylös tasaisella vauhdilla. Olen jo oppinut, ettei yletön rehkiminen kannata. Se vie voimat paljon nopeammin. On parempi edetä rauhallisesti. Mäen päältä näkyy iltahämärän valtaama laakso ja sen keskellä päivän tervetullein näky. Nuotiotuli. Pysäytän pyörän ja poikani hyppää tarakalta. ”Mennäänkö me tuonne?” hän kysyy. Kaivan kiikarit takkini sisältä ja katselen jonkin aikaa. ”Siellä on kaksi ihmistä ja teltta. Toisella ihmisellä on parta.”
Olen varuillani, kaikki kohtaamisemme eivät ole sujuneet tähän asti rauhanomaisesti, mutta pieni leiri ei vaikuta uhkaavalta. ”Talutetaan loppumatka.”
Meidät nähdään jo kaukaa, kun kävelemme tietä alas. Parrakas mies kävelee meitä vastaan jonkin matkaa. Miehellä on mukanaan puukko, mutta se on tupessa vyöllä.
Seisahdumme muutaman askeleen päähän. Tarkkailen miestä, hän minua. Minusta hän ei vaikuta hyökkäävältä, mutta varuillaan hänkin on. Kukapa ei näinä päivinä olisi.
”Keitäs sitä ollaan?”, mies kysyy lopulta, kun minä en pukahda.
Nyökkään päätäni pieneen kumarrukseen, mutten irrota katsettani hänestä. ”Minä olen Alfons, tämä tässä on poikani Mattias.” Pidän pienen tauon ja lisään sitten: ”Matkalla kaupunkiin.” Jätän kertomatta mihin kaupunkiin.
Mies nostaa käsivartensa ristiin rinnalleen. ”Teidän on parasta tulla Vähä-Roomaan”, hän sanoo ja nyökähtää kohti telttaansa. Lähdemme kävelemään rinta rinnan. Kumpikaan ei halua päästää toista taakseen. Mattias kulkee toisella puolellani.
”Kaksinko te kuljette?” mies kysyy. Muistot pyrkivät pintaan, mutta painan ne takaisin syövereihinsä. Nyt olemme kaksin eivätkö sitä turhaat toiveet muuksi muuta. Mattias luo katseen maahan. Ymmärrän häntä.
”Kaksin”, vastaan ja ohjaan etupyörän kannon ohi.
Mies nyökäyttää päätään. ”Minun nimeni on Aragi. Mekin olemme matkalla kaupunkiin.” Mikään ei takaa, että matkamme on sama, mutta jopa pyrkimystemme samankaltaisuus tuntuu lähentävän meitä. Tässä maailmassa yhteydet muihin voivat syntyä pienistäkin asioista.
Seisautan pyörän puun viereen ja lukitsen sen ketjulla. Ketju on tiellä, jos pitää lähteä kiireellä, mutta enemmän minä pelkään varkautta. Kävelemme viimeiset askeleet. Nuotion ääressä istuu nainen, jonka vaaleat hiukset reunustavat tiukkaa hymyä.
”Tämä on Adana”, Aragi sanoo ja heilauttaa kättään. ”Hän on lääkäri. Tai ainakin oli.”
”Osaan minä edelleen lääkärin toimet, vaikka työpaikka menikin”, Adana sanoo. ”Puhdistan haavat ja lastoitan luut tarvittaessa. Se vain sattuu enemmän ilman puudutusta.” Sitten hän huomaa selkäni takaa kurkkivan Mattiaksen ja hänen hymynsä lämpenee. ”Kukas pikkumies on?”
Poikani ehtii ennen minua. Minä vasta avaan suuni harkiten, kun hän pokkaa ja sanoo: ”Minä olen Mattias ja tämä on isäni Alfie. Voitaisko me istahtaa tähän, kun matka on ollut pitkä ja kylmä?”
”Hae, Aragi, istuinaluset vieraille”, Adana sanoo ja tökkii nuotiota oksalla. ”Paljoa ei ole tarjota, mutta kuumaa vettä on tuossa pannussa. Kahvia saa aamulla, yötä vasten ei hyödytä nauttia piristeitä.”
Aragi tuo teltasta kaksi vaahtomuovinpalaa, joille istuudumme. Lasken repun eteeni ja kaivan sieltä kaksi palaa näkkileipää. Mattias käy omansa kimppuun nälkäisenä, mutta syö hitaasti, kuten olen opettanut.
”Tulettekos kaukaakin?” Aragi kysäisee ja vetää Adanan viereensä nuotion toisella puolen.
”Muutama sataa kilometriä on tullut ajettua”, sanon. En halua kertoa tarkkaan, mistä tulemme. ”Ei siellä ollut enää mitään”, jatkan. ”Mitään jäämisen arvoista.” Vain hidas kuolema, jatkan mielessäni, en poikani kuullen, vaikka kyllä hänkin sen varmaan tietää.
Adana nyökkää vakavana kuin tietäen kaiken, minkä jätän sanomatta. ”Kun on ymmärtänyt, että oma henki, oma perhe, on tärkeintä, on helppo jättää kaikki muu.”
Ynähdän samanmielisyyteni. Haukotuttaa.
”Aamusella ehtii puhella”, Aragi sanoo. ”Poika voi nukkua teltassa Adanan ja Julianan kanssa, jos tahtoo.”
”Julianan?”, kysyn.
”Tyttömme”, Adana vastaa. Sitten hän katsoo minua suoraan silmiin. ”Jos kumpikaan teistä vahingoittaa minua tai perhettäni, viillän teiltä kurkut kummaltakin.” Tuijotan takaisin vakain ilmein.
”Jos vahingoitatte minua tai poikaani, ammun teistä jokaisen.”
Joskus, siitä tuntuu olevan ikuisuus, tällaisten puhuminen olisi ollut laiton uhkaus. Nyt se on tervehdys, rehellisyyden osoitus. Kohotamme kaikki neljä nyrkkimme ylös ja lyömme ne yhteen. Tämän myötä olemme vannoneet toisillemme uskollisuutta aamunkoittoon asti. Kaikkiin ei voi luottaa, eikä pidäkään, mutta Aragi ja Adana vaikuttavat ihmisiltä, joille vala on pyhä.
Käymme yöpuulle. Adana ottaa ensimmäisen vahtivuoron, sitten minä ja aamuyöstä Aragi.

Aamun tullen jatkamme matkaa. Juliana näyttää Mattiasta vuoden tai kaksi vanhemmalta. Ainakin pidemmältä. Hän ei juuri virka mitään ylimääräistä, lausuu vain vaaditut kohteliaisuudet. Silmät ovat kuitenkin eloisat. Häntä ei vielä maailma ole nujertanut. Se tekee hänestä kauniin.
Kuljemme kävellen öisten toveriemme kanssa, vaikka polkien pääsisi nopeammin. Meillä ei ole kiire ja Mattias ei kovin usein pääse tapamaan ikäistään seuraa. Ihmisten kanssa on syytä olla varuillaan, mutten tahdo poikani oppivan karttamaan heitä.
”Luuletkos, että ne laskeutuvat näille seuduille?” Aragi kysyy, kun tie taittaa metsään.
”Laskeutuvat? Ketkä?” En tiedä yhtään, mistä hän puhuu.
”Ettekös te niiden vuoksi ole matkalla kaupunkiin?” hän kysyy ihmeissään.
”Minkä vuoksi?”
”Pelastusalusten, tietenkin.”
Pysähdyn niille sijoilleni. ”Minkä pelastusalusten?”
Aragikin seisahtuu, hänen muassaan kaikki muutkin. ”Etkös sinä ole uutisia kuullut? Ne koittaa lähettää aluksia tänne hakemaan ihmisiä.”
Laitan pyörän nojaamaan jalkaa vasten ja nojaan siihen. Omat jalkani tärisevät. Adana luo tuiman katseen mieheensä.
”No, ei se varma tieto ole, mutta huhu kuitenkin”, Aragi lisää vähän häpeillen.
”Älä nyt sotke toisen päätä perättömillä jutuillasi”, Adana sanoo varoittavasti.
Aragi irvistää ja nyökkää eteenpäin. ”Jatketaan vain matkaa.”
Kävelemme hiljaisuuden halki, kunnes en enää malta olla vaiti. ”En ole kuullut mitään mistään aluksista.”
Aragi katsoo vaimoonsa, joka tuijottaa mielenosoituksellisesti eteenpäin. Aragi hymähtää ja puhuu matalalla äänellä. ”Sanovat, että ne saivat luotaimen läpi ja sitä kautta viestin, että apua tulee. Lähettävät aluksia hakemaan ihmisiä heti kun voivat”
Tuijotan häntä kuin hullua. ”Ketkä?”
”Ketkäkö? No siirtokunnat tietenkin. Ketkä muutkaan?”
Metsä päättyy ja vaihtuu kuihtuneeksi pelloksi. Kaukana pellon keskellä näkyy maatalo. Pysähdymme tien laitaan pitämään lyhyen tauon. Sitten keksin, mikä Aragin sanomassa jäi kaihertamaan mieltä. ”Miten se tieto on tänne päässyt? Eiväthän laitteet toimi.”
”Radiolla”, sanoo Aragi.
”Sitä minäkin olen sanonut”, sanoo Adana. ”Mikään sähkölaite ei toimi. Radiot käyttävät sähköä. Juttu on huttua, ei se todeksi toivomalla muutu.”
”Jotkut sanovat, että välillä jokin laite toimii hetken. Että viesti tuli silloin”, Aragi inttää.
Näen Julianan alistuneesta ilmeestä, että tämä riita on käyty ennenkin.
”Kylläpä osasi radio toimia sitten juuri oikealla hetkellä!” Adana ärähtää. ”Mieti nyt, miksi he ketään pelastaisivat. Hehän tämän saivat aikaan!”
Taaskaan en ymmärrä yhtään, mistä he puhuvat. ”Mitä tarkoitat? Minkä saivat aikaan? Ketkä?”
Adanan kasvot hehkuvat vihasta. ”Marsin Konklaavi! Tämän kaiken! Ei riittänyt, että Marsin valtaajat nöyryyttivät meidät, anastivat vallan uhkailemalla ja levittäytyivät muille tähdille. Nyt kun niillä on siirtokunnat, Maata ei enää tarvita. Siksi ne syöksivät meidät takaisin kivikauteen!”
Aragi on selvästi kiusaantunut. Hän hieroskelee nenäänsä eikä katso vaimoaan päin. ”Älähän nyt, Ada, miten ne sen olisivat voineet tehdä?”
”Ne tekivät jotain auringolle! Oletko nähnyt minkä värinen se nykyään on?” Katsahdan vaistomaisesti taivaalle, Mattias tekee samoin. Pilviverho kantaa horisontista toiseen, mutta sen harmaanvihertävä sävy näkyy selvästi. Se on niitä asioita, joihin on oppinut olemaan kiinnittämättä huomiota. Aviopari jatkaa kiivästä väittelyään.
”Ehkä se on luonnollinen asia, eihän kukaan voi kokonaiseen tähteen vaikuttaa. Sitä paitsi-”
”Eikö voi, eikö? Kolonisaatioalukset rikkoivat valonnopeuden, eikö sekin ole mahdotonta? Ne halusivat-”
”Hiljaa!” Juliana nousee seisomaan ja sinkoaa hypistelemänsä kiven voimalla tiehen. Hän kääntyy kuin kävelläkseen pois, mutta siihen hän on liian fiksu. Yksin ei kannata kulkea. Hän kääntyy takaisin. ”Älkää aina jaksako! Sillä ei ole väliä, kuka teki mitä. Me ollaan etsimässä Vuffi-setää.” Tytön ääni säröilee loppua kohden, mutta hän pitää leukansa ylhäällä urheasti.
Hetkeen kukaan ei sano mitään ja kaiutkin kuolevat pois. Mattias istuu tytön vieressä ja hipaisee tätä kädellä. Kai se on lohdutukseksi tai tueksi. Juliana ei taida huomata.
Adanan raivo haipuu. Sen korvaa surumielisyys, mutta silmät pysyvät vihaisina.
”Niin”, Aragi selvittää kurkkuaan. ”Olemme matkalla kaupunkiin etsimään Adan veljeä. Luulimme, että te toivoitte alusten saapuvan ja olitte siksi menossa sinne.”
Pudistan päätäni. ”Me vain etsimme muita ihmisiä. Järjestystä. Ei kylmä talo metsän perällä ole hyvä paikka pojan kasvaa.”
Istuminen maistuisi muuten, mutta ilmapiiri on ahdistava. Niinpä ehdotan, että jatkaisimme matkaa. Ilmapiiri seuraa mukana pitkään, mutta ainakin teemme jotain hyödyllistä. Kuljemme eteenpäin.
Iltaan mennessä puhelemme taas niitä näitä. Vauhtimme ei ole kova, lapset eivät jaksa sellaista. Silti periaatteesta jatkamme, kunnes hämärä uhkaa huokua pian ympäristöstä yllemme. Leiriydymme lähellä jokea sijaitsevan vanhan, puoliksi romahtaneen tallin eteen. Joki antaa kalaa ja syömme lämpimän aterian hyvillä mielin.
Aragi ottaa ensimmäisen vahtivuoron. Jään istumaan hänen kanssaan. Haluan kuulla lisää. Odotan kuitenkin, että kaikki teltassa nukahtavat.
”Kerro minulle niistä aluksista”, pyydän lopulta.
Aragi vilkaisee telttaa, ennen kuin aloittaa. ”Minä kuulin niistä reilu vuosi sitten, silloin oli kesä. Muutama metsästäjä pohjoisemmasta kulki kylän halki matkallaan rannikolle. He kertoivat viestistä, joka puheen mukaan oli peräisin Konklaavilta. Sen mukaan siirtokunnat rakentaisivat pelastuslaivaston, joka veisi ihmiset turvaan. Ne laskeutuvat kaupunkien lähelle, varmaan koska siellä on eniten ihmisiä.”
Heittelen pihamaalle pudonneita käpyjä nuotion liekkeihin. ”Ennen romahdusta ihmisiä oli yli yhdeksän miljardia. Ei se määrä ole vielä ehtinyt paljoakaan romahtamaan.”
”Kai ne tekee monta reissua.”
Pudistan päätäni hiljaa. ”Monellako aluksella ne aikoo tulla? Sadalla? Tuhannella? Jos yhteen mahtuisi edes tuhat matkustajaa, pelastettujen määrä olisi parhaimmillaankin miljoona. Yhdeksäntuhatta matkaa.”
”Ada sanoo, ettei siirtokunnissa edes olisi tilaa”, Aragi huokaa. ”Ei se väärässäkään ole.”
Istumme hiljaa pitkään.
”Minä kuvittelin maailmanlopun räväkämmäksi”, Aragi sanoo.
Hätkähdän. ”Mitä?”
”Jotakin, joka olisi pyyhkäissyt ihmiset kaikki olemattomiin, tauti tai neutronipommisota. Tai sitten tuhonnut koko planeetan. Ampunut siihen reiän. Tai vienyt ilmakehän. En, no, tällaista.”
”Eihän maailma mihinkään ole loppunut”, sanon. Ääneni kuulostaa omiin korviini hätääntyneeltä vinkaisulta.
Aragin nauru on kuiva ja hakkaava. ”Se maailma, johon me synnyimme, on poissa. Vain ihmiset ovat jäljellä.”
”Siinä tapauksessa maailmanloppu tuli ja me selvisimme.”
Hiipuvat liekit heijastuvat Aragin silmistä. ”Ei, emme selvinneet. Ihmiskunta ei ole kuollut vielä. Se vasta tekee kuolemaa. Kuvittele kymmenen vuoden päästä. Kenelläkään ei ole enää toimivia polkupyöriä. Tai ehjiä vaatteita. Kuvittele viidenkymmenen vuoden kuluttua. Sadan. Me taannumme pimeälle keskiajalle. Kivikauteen.”
En ole koskaan hyväksynyt pessimismiä. ”Ihmiset pärjäävät ilman teknologiaa. Elämä on karkeampaa, mutta pärjättiin ennenkin ilman sähköä ja elektroniikkaa.”
Aragi painaa katseensa maahan. ”Minä olin kulttuuriantropologi. Tämän vuosisadan ihmiset eivät enää hallitse menneiden vuosisatojen tekniikoita. Heidän ei ole tarvinnut. Romahdus on nopeampi kuin yhteisön oppimiskyky. Enemmän taitoja unohtuu kuin ehditään oppimaan uudelleen. Lopulta lähes kaikki tieto katoaa.”
Olen eri mieltä, mutta en aio käydä tämän pidempään väittelyyn. Ei se hyödytä minua mitenkään, jos saan jonkun vieraan olemaan kanssani samaa mieltä asiasta, joka ei kosketa meistä kumpaakaan.
”Jos aluksia on vähän, ne hakeutuvat suurkaupunkien luo. Eivät ne vaivaudu tuollaisten pienien vuoksi.” Heilautan kättäni siihen suuntaan, johon olemme koko päivän kulkeneet.
”Ehkä, ehkä ei”, Aragi sanoo ja kohauttaa olkiaan. ”Jos sinulla olisi tuhat paikkaa aluksessa, laskeutuisitko miljoonakaupungin liepeille? Vai pienemmän, jossa tulisi vähemmän tappelua?”
En osaa vastata kysymykseen. ”Miksi te ette halua aluksen kyytiin?” kysyn puolestani.
Aragin käsi piirtää laajan kaaren. ”Milloin ne laskeutuvat? Minne? Entä jos ne eivät tulekaan? Adalla on joitakin outoja ajatuksia, salaliitoista ja sellaisista, mutta hän sai minut ymmärtämään, että me olemme maapallolaisia. Meidän paikkamme on tällä planeetalla. Samoin kuin koko ihmiskunnan.”
”Vaikka maailma onkin loppumassa.”
”Se on silti meidän maailmamme.”
Niiden ajatusten kanssa kömmin makuupussiini. Tuntuu oudolta niin pitkän ajan jälkeen saada ihan uutta toivoa siitä, että asiat voisivat muuttua. Samalla seuraavat kuitenkin epäilykset. Mitä jos toivo on valhetta? Mattiaksen äidin lähdöstä saakka olen taistellut valheellista toivoa vastaan. Elämä pitää ottaa sellaisena kuin se on, sillä toisen polun päässä odottaa katkeruus.
Itse olisin valmis elämään missä tahansa se onkaan mahdollista, mutta elämäni ei ole enää pelkästään omani. Poikani elämä riippuu siitä, millaisia päätöksiä minä teen. Maassa meitä odottaa väistämättä aina vain enemmän rapistuva maailma, joka Aragin päätelmien mukaan päättyy tomuun. Minä haluan Mattiakselle muuta kuin tomua.

Seuraavana päivänä saavumme valtatielle. Rampin yläpäästä avautuu näkymä pitkälle. Kiikareillakaan en näe muita ihmisiä ajoneuvojen romujen joukossa. Teen päätökseni.
”Minä ja Mattias jatkamme tästä eteenpäin kohti rannikon kaupunkeja.”
Aragi kättelee meidät molemmt. ”Sitten tiemme eroavat. Vuffi-setä asuu pienemmässä kaupungissa kaakon suunnalla. Olettekos te nyt varmoja, että tahdotte mennä suurkaupunkiin?”
Katsahdan valtatietä. ”Missään vaiheessa lähdön jälkeen meillä ei ollut mitään tiettyä paikkaa, mihin suunnata. Nyt on.”
Adana pudistelee päätään hitaasti. Hän ei kuitenkaan yritä saada minua muuttamaan suunnitelmiani, varoittaa vaan. ”Isossa kaupungissa on syytä pitää silmät auki.”
”Jos joku uhkaa minua tai perhettäni, minä ammun heidät”, sanon.
”Saatatpa joutua ampumaan aika lössin”, Aragi huomauttaa.
Juliana katselee menosuuntaan kärsimättömänä. Hän haluaisi jatkaa jo matkaa. Tai ehkä hän ei pidä hyvästeistä. Mattiaksen äiti oli samanluontoinen.
”Kiitos matkakumppanuudesta”, Mattias sanoo rohevasti.
Istuudun jo satulaan, kun vihdoin muistan kysyä. ”Vähä-Rooma. Mistä se nimi tulee?”
”Minun antamani nimi teltallemme”, Juliana sanoo, hymyilee ilkikurisesti. ”Kun isä ja äiti pystyttivät sitä ensimmäistä kertaa, se kesti yhtä kauan kuin Rooman rakentaminen. Se oli vain pienempi.”
Lyömme nyrkkimme yhteen, me kaikki viisi. Jos joskus vielä kohtaamme, se tapahtuu tovereina, liittolaisina. Tiedän meidän kaikkien tarkoittavan sitä. Sanoille ei ole tarvetta, eroamme hiljaisuudessa.

Katselen Mattiaksen kanssa edessämme avautuvaa tietä. ”Mitä nyt?” hän kysyy.
”Me lähdemme siirtokuntiin, poikani.”
”Avaruuteenko tarkoitat?” hän kysyy. Äänessä on enemmän innostusta kuin pitkään aikaan. Hänkin alkaa toivoa.
Niin, sitä minä tarkoitan. Hyppäämme pyörän selkään.
Kiitäessämme ramppia alas Mattias pitää lujasti kiinni, muttei malta lopultakaan olla utelematta. ”Onko meillä tosiaan pyssy, isä?”
Minua naurattaa, kun huudahdan tuulen huminan yli: ”Ei tietenkään. Enhän minä edes osaa ampua.” Mattiaskin nauraa, tunnen sen väreilynä selässäni.
Jos Konklaavin alukset joskus saapuvat, aion olla siellä poikani kanssa. Tämän maailman aika on ohi. Haluan, että poikani saa kasvaa tulevaisuudessa, ei menneisyydessä.
Poljen täysillä. Vanha maailma jää taakse autonromu kerrallaan.

(Tämä novelli on julkaistu antologiassa Maailmanlopun kirjasto ja muita tuomiopäivän tarinoita.)

Sateenkaaren maku

Sateenkaaren maku

Minä pidin auringosta, Diurne sateesta. Yhteistä meille oli rakkaus sateenkaariin. Siksi meistä aikoinaan tuli niin hyvät ystävät.
Kun aurinko paistoi ja ilmapuntari näytti alkavaa matalapainetta, minä juoksin Myrskykukkulalle. Se oli kokonaan puuton ja niin kivikkoinen, ettei kukaan ollut rakentanut sille mitään. Huipulta näki joka suuntaan kauas peltojen yli, metsän reunaan saakka. Jos ehdin ajoissa, näin kaukaa kohti kiitävät saderintamat.
Eräänä päivänä saavutin kukkulan huipun ja huomasin, etten ollutkaan yksin. Joku toinenkin oli tullut nauttimaan lähestyvän sateen tunnusta. Sanoin, että tällaisina hetkinä minä nautin auringon viime säteistä, ennen kuin pilvet vaeltaisivat taivaankannen poikki ja kätkisivät auringon. Kumppanini, joka esittäytyi Diurneksi, sanoi, että hän jo odotti sitä tunnetta, kun sadepisarat kutittelisivat hänen käsivarsiaan ja paijaisivat hänen tukkaansa.
Sade lähestyi metsän yli lännestä, meren suunnalta. Samalla kun harmaa massa vyöryi yli sinen, kaukaiset pisarat ryöstivät värin ensin metsältä, sitten pelloilta ja kaukaisilta taloilta. Diurne kertoi, että kaikki värit huuhtoutuivat suureen varastoon maan alle. Joskus kun varasto vuoti yli, värit purskahtivat karkuun suuressa kaaressa valuakseen taas toiseen varastoon. Niin syntyivät sateenkaaret.
Hetken olimme hiljaa. Sitten sanoin, että sateenkaaret eivät voineet maistua miltään, koska ne koostuivat vedestä. Vesihän ei maistunut miltään, ei ainakaan jos siihen ei sekoittanut hunajaa. Diurne oli eri mieltä.
Hänen mukaansa värit olivat nimenomaan makuja. Luumut olivat violetteja, joten sateenkaaren violetti maistui siis luumulta. Kun sanoin, että myös karhunvatukat ja sinivalmuskat ja nebbiolot olivat violetteja, Diurne vain nauroi ystävällisesti ja sanoi, että ehkä osa violetista kaaresta maistui sitten nebbioloilta. Myöhemmin vein hänet maistamaan niitä Seetheriuksen ukon rypäletarhaan.

Me emme kiistelleet juuri mistään. Jos olimme eri mieltä jostakin, väittelimme asiasta aikamme ja joskus huusimmekin, mutta jos kumpikaan ei taipunut, annoimme asian olla. Emme riepotelleet samaa aihetta, ellei jompi kumpi ollut keksinyt uutta sanottavaa. Ainoa poikkeus oli lentäminen. Siitä taistelimme usein. Diurnen mielestä ihminen pystyi lentämään, kunhan oikea keino keksittäisiin. Minusta koko ajatus oli mahdoton ja sen parissa puuhastelu ajanhukkaa.
Monessa suhteessa me katsoimme maailmaa erilaisin silmin. Jos jollain asialla oli kaksi puolta, me valitsimme aina vastakkaiset. Silti emme kaihtaneet kammottaviakaan asioita.
Minä pelkäsin korkeita paikkoja ja valottomia tiloja. Siksi Diurne nimenomaan halusi kiivetä kanssani Seetheriuksen ukon tuulimyllyn seinää tai Sudenkorennon kirkon katolle, ja kerran hän vei meidät kulkemaan tuntikausiksi katakombeihin ilman lyhtyä. Diurne taas ei voinut sietää hämähäkkejä. Pyydystin niitä kesäisin ja sitten annoimme niiden juoksennella kasvojemme yli, kunnes Diurne ei kestänyt enempää ja alkoi kirkuen raastaa niitä pois naamaltaan.
Joku olisi voinut luulla, että iso osa elämästämme oli kurjaa, mutta ilman toisiamme emme olisi kokeneet puoliksikaan niin paljon. Usutimme toinen toistamme uskomattomiin saavutuksiin ja rikoimme rajojamme. Sanoimme aina, että pelko voittaa vasta, kun sille antaa periksi.

Minun setäni Hoebink oli seikkailija. Hän tapasi tulla käymään aika ajoin, mutta erään kerran jälkeen häntä ei enää näkynyt. Diurne sanoi, että joskus seikkailijatkin joutuivat vaaralliseen paikkaan ja kuolivat, mutta minä uskoin mieluummin setäni tutkivan sademetsien salaisuuksia ja kiipeilevän maailman katolla. Se oli lohduttavampi ajatus.
Meillä ei ollut koskaan ollut lehmiä, mutta pihapiiristämme löytyi lato. Sen ovi oli suljettu munalukolla ja oikeastaan me emme olisi saaneet mennä sinne, mutta joskus me menimme silti. Ladon pohjoisseinällä oli irtonainen lauta. Jos toi tikkaat talon seinustalta ja kiipesi ylisien korkeudelle, laudan sai väännettyä sivuun. Niin me joskus teimme, sillä ladossa oli paljon mielenkiintoista tavaraa.
Yhdellä seinustalla oli sedän tuomia patsaita ja naamioita kuumasta etelästä, kylmiltä vuorilta ja muista kaukaisista paikoista. Jotkin naamioista olivat korkeampia kuin minä. Minun oli hankala kuvitella, minkä kokoisille ihmisille ne oli tarkoitettu. Diurne sanoi, että ne olivat jättiläisten naamioita. Minun tietääkseni jättiläisiä ei ollut olemassakaan. Diurne ei kiistänyt sitä vaan myönsi auliisti, että jättiläisiä ei ollut enää. Sen sijaan hän väitti, että niitä oli joskus ollut, mutta ne olivat kuolleet sukupuuttoon kuten mammutit. Ladossa oli myös yksi mammutin hammas enkä keksinyt pitävää vastaväitettä jättiläisten sukupuutolle.
Pressuista rakennetun väliseinän takana oli kanootteja, polkupyöriä ja muita kulkupelejä. Oudoin niistä oli metallinen gasellilta näyttävä patsas, jonka setä oli sanonut olevan jonkinlainen automaattoni. En ollut varma mikä automaattoni oli, mutta aina välillä vierailujemme välissä sen pää oli kääntynyt toiseen asentoon, vaikka tiesin, että kukaan ei ollut avannut munalukkoa Hoebink-sedän edellisen käynnin jälkeen.
Kulkupelien joukossa oli myös kori ja iso kasa sileää, vaaleaa kangasta, joka muodosti valtaisan säkin. Vene se ei voinut olla, sillä kori oli punottu eikä siis tiivis. Diurne arveli, että säkillä ja korilla voisi kenties lentää, jos säkin täyttäisi jollakin oikein kevyellä. Minusta se oli niin tyhmä idea, että pilailin tuovani höyhenet tyynystäni, mutta Diurne huomautti, että sillä ei vielä täytettäisi koko säkkiä.

Koska emme kinastelleet samasta asiasta uudestaan, paitsi lentämisestä, minua ärsytti, kun Diurne huokaisi sateenkaaren oranssin varmaan maistuvan appelsiinilta ja purppuran luumuilta.
Olimme heränneet aikaisin ja tavanneet Myrskykukkulalla. Auringonnoususta ei ollut kauan ja etelälounaan harmahtava raita oli osoittautunut sadepilveksi, joten tuijotimme suunnilleen länteen paikoillamme seisten. Sateenkaari muodostuu aina vastakkaiseen kohtaan taivasta aurinkoon nähden eikä koskaan silloin, kun aurinko on korkealla. Olisin halunnut keskittyä huomaamaan muodostuvan värikaaren väräjävän himmeät raidat ensimmäisenä enkä miettiä, olisiko keltainen sitruuna vai banaani. Siksi huomautin hieman kuivakkaasti, että se väri oli violetti, ei purppura. Jos violetti sulautuu punaiseen, tuloksena on purppura, mutta sateenkaaren alalaita sulautuu tyhjään.
Diurne ei vastannut mitään ja jonkin aikaa pelkäsin, että hän olisi harmistunut minulle. Sitten ensimmäinen väri ilmestyi näkyviin ja kaikki maailman murheet unohtuivat.
Aluksi näkyviin tuli eteläisen pään kaaren osa. Se näkyi ensin auringon valaisemaa metsää vasten ja oli siksi hailakka, mutta pilvien liikkuessa metsä peittyi varjoon ja sateenkaaren värit pääsivät loistoonsa. Siinä vaiheessa myös kaaren keskikohta oli jo havaittavissa ja värien syvyys sai rintaani pusertavan olon, ikäänkuin kaipaus, jota ei pysty sanoin selittämään. Kun pohjoiskaari tiivistyi esiin, pyyhin salassa silmäkulmaani. Enhän voinut itkeä avoimesti toverini läsnäollessa.
Olin niin lumoutunut, etten heti huomannut Diurnen taputtavan nyrkillään käsivarttani. Hän nyökäytti leukaansa ja vasta silloin ymmärsin nostaa katsettani kymmenen astetta. Näin jotain sellaista, jonka olimme nähneet vain kerran aiemmin.
Kirkkaan, hohkaavan punaisen raidan jälkeen tuli yövyöhyke, josta valo oli kuin puserrettu pois. Maisema sateenkaaren alapuolella oli mielettömän paljon valoisampi kuin sen yllä. Ja yövyöhykkeen ylle oli syntynyt peilikaari.
Kun ensimmäisen kerran olimme nähneet sellaisen, olimme liian tohkeissamme katsellaksemme sitä. Nyt maltoimme mielemme emmekä alkaneet keskustella siitä, mistä se oli tullut, oliko värivarastossa kaksi vuotokohtaa tai maistuiko sen sininen mustikoilta.
Ylempi kaari näkyi heikommin eikä ylettynyt niin alas, ja muutenkin se olisi ollut kuin heikko kopio alkuperäisestä, jos yksi seikka ei olisi ollut niin ällistyttävä. Se oli samanmuotoinen kuin muutkin sateenkaaret, mutta sen värit olivat päinvastaisessa järjestyksessä.
Selitin sen niin, että jokin aiheutti heijastuman, ihan kuin taivaalla riippuisi näkymätön peili. Diurne väitti vastaan, sillä jos kyseessä olisi peili, pitäisi kaarenkin olla taipunut ylöspäin.
Seisoimme pitkään puhumatta mitään. Sitten Diurne yks kaks sanoi, että meidän pitäisi mennä maistamaan sateenkaarta.
Minusta ajatus oli kertakaikkisen mieletön. Sateenkaaren lähempi pää oli sekin jossain metsässä emmekä me millään ehtisi sinne, ennen kuin aurinko menisi pilveen ja sateenkaari häviäisi. Sitä paitsi minusta sateenkaari oli jotain, joka meni karkuun, jos sitä yritti saada kiinni. Olimme yrittäneet kerran ja juosseet aina Seetheriuksen ukon lammasaitaukselle saakka, ennen kuin olimme luovuttaneet läpensä hengästyneinä.
Toinen ongelma oli se, että usein kaaren pää näytti alkavan ilmasta, korkealta puunlatvojen yläpuolelta. En missään nimessä halunnut joutua tilanteeseen, jossa minun pitäisi loikata puun ylimmältä oksalta ja koittaa napata kiinni jostakin, joka olisi liian korkealla ja vielä menisi karkuun. Mutta Diurne oli ajatellut sitäkin. Me emme juoksisi tai hyppäisi, hän sanoi, vaan lentäisimme.

Sinä iltana en saanut nukutuksi paitsi vasta myöhään yöllä. Olimme ahkeroineet koko päivän irrottaen lautoja ladon takaseinästä ja sen jälkeen kiskoneet korin ja kankaan ulos. Olin kysynyt, mitä se kaikki auttaisi, mutta Diurne oli vain hymyillyt salaperäisesti ja sanonut, että hän oli löytänyt ladosta jotain, josta voisi olla apua.
Aamulla olimme kumpikin ylhäällä juuri ennen aurinkoa ja tapasimme ladon takana. Diurne oli kaivanut esiin joitakin tarvikkeita, mutta ensin meidän piti raahata kangassäkki ladon katolle. Se oli todella raskasta ja hankalaa, koska meillä oli vain yhdet tikapuut, mutta lopulta suurin osa kankaasta oli katolla ja vain säkin suu riippui katolta korin päällä. Säkin olimme kiinnittäneet koriin vahvoin köysin. Onneksi kangas oli ohutta ja kevyttä tai emme koskaan olisi saaneet sitä ylös.
Sitten Diurne alkoi kasata tarvikkeistaan jotain viritelmää, jonka piti auttaa meitä lentämään. Hänellä oli koriin sopiva muurikkapannu ja sen alle laitettavaksi ohut levy hiekkakiveä. Se oli siksi, ettei muurikka polttaisi korin pohjaan reikää. Kori ei ollut kovin suuri ja sinne jäi meille aika vähän tilaa.
Aurinko oli jo noussut hyvän matkaa, kun Diurne lopuksi kasasi nuotion muurikan päälle. Sitten odotimme. Vihdoin haistoimme sateen. Se merkitsi sateenkaarta ja vaikka minusta koko idea ei mitenkään voinut toimia niin monesta eri syystä, tämän parempaa tilaisuutta päästä maistamaan sateenkaarta ei varmaan koskaan tulisi.
Astuin koriin ja autoin tuikkaamaan tulen nuotioon. Puut rätisivät iloisesti kuin takkavalkea, mutta mitään muuta ei tapahtunut. Diurne loikkasi laidan yli ja nosti maasta juuttikankaisen säkin, jonka tuoksu kutitti nenääni. Aivastin. Säkkiin oli neulottu liekin kuva. Sitten hän kiipesi koriin kädessään kuiva keppi.
Diurne töni muurikkaa jalallaan, jotta mahduimme molemmat istumaan. Kyhjötimme korissa ja tuijotimme liekkejä hiljaisina, Hetken ajan pelkäsin, että kori oikeasti nousisi ilmaan. Olisimme vankeina pienessä, avoimessa kopissa, monen metrin korkeudessa. Pelkkä ajatus aiheutti huimausta. Nojasin korin seinään ja puristin polvia rintaani vasten.
Vieressäni Diurne oli avannut säkin nyörit ja kuopaisi käteensä vaaleansinertävää jauhetta. Silloin muistin nähneeni säkin aiemmin, roikkumassa koukusta ladon seinällä puoliksi hautautuneena vaalean ison kankaan taakse. Ennen kuin ehdin kysyä mitä hän aikoi, Diurne viskasi kourallisen jauhetta liekkeihin.
Liekki löi niin korkealle, että se melkein nuolaisi katolta roikkuvaa kangasta. Vaikkei se tuntunut kovin kuumalta, suljin silmäni vaistomaisesti ja käänsin kasvoni sivuun. Ehdin silti nähdä, että liekki oli kirkkaansininen ja siinä oli lähes valkoinen sydän.
Kotvan kuluttua uskaltauduin katsomaan taas ympärilleni. Diurne oli noukkinut lisää jauhetta sormiinsa, tällä kertaa vähemmän. Minun teki mieleni haudata kasvot käsiini, mutta uteliaisuus voitti. Nyt liekki oli hillitympi.
Diurne laittoi säkin väliimme ja käski heittää jauhetta nuotiolle. Itse hän laittoi kepin liekkien ylle. Poimin ripauksellisen jauhetta sormieni väliin. Se tuntui hienojakoiselta, melkein kuin nesteeltä. Pelokkaana viskaisin pöllähdyksen muurikalle. Liekki oli pieni, mutta oksa sen yläpuolella paloi karrelle. Nenässä tuntui savu ja tuhka. Sanoin hiljaa, että kättä ei kannattaisi laittaa liekin päälle.
Jonkin aikaa me vain istuimme, heittelimme jauheripauksia ja tuijotimme esiin välähtäviä liekkejä. Ilmassa tuntui olevan jännitystä, kuin ukkosta enteillen. Vatsassani muljahteli lämmin tunne. Aavistelin, että jotain merkittävää oli tapahtumassa. Sitten kuulin kahinaa ja katsahdin ylöspäin.
Jos en olisi jo istunut, olisin varmaan kaatunut hämmästyksestä. Vaalea kangas oli alkanut lepattaa ja pullistua. Hitaasti mutta vakaasti se jatkoi laskostensa suoristelua ja paisui kuin pullataikina, paitsi että se valui kohti taivasta. En kyennyt sanomaan mitään, tuijotin vain silmät suurina alati kasvavaa säkkiä, josta oli tulossa alapäästään suippo pallo.
Huudahdin, kun tunsin korin tärähtävän. Silloin vaalea säkki oli jo valtaisa pussi täynnä ei mitään muuta kuin kuumuutta. Tuuli alkoi töniä sitä kohti luodetta ja sitten korin alta kuului raapiva, raahaava ääni ja kori tärisi taas. Diurnekaan ei puhunut ja hän oli lakannut nakkelemasta jauhettaa nuotioon.
Raapiva ääni lakkasi. Tärinä lakkasi. Vatsaani kouraisi kuten silloin, kun hyppelimme Seetheriuksen tilalla aitan katolta heinäkasaan. Vilkaisin hädissäni ympärilleni. Ladon seinä ja katto olivat kadonneet.
Vapisevin jaloin nousimme molemmat ylös ja tarrasimme korin laitoihin, jotka tuntuivat yhtäkkiä yllättävän hatarilta. Nieleskellen kurkistin laidan yli ja näin jotakin, joka olisi värin puolesta voinut olla ladon katto. Se pieneni hälyttävällä vauhdilla.
Irrottamatta otettani korin laidasta käännyin katsomaan Diurneen ja myönsin, että hän oli ollut oikeassa. Korilla todella oli mahdollista lentää. Toivoin, että se olisi riittänyt ja olisimme voineet keskittyä keksimään keinon päästä takaisin alas, mutta Diurne kumartui heittämään lisää jauhetta liekkeihin.
En ollut koskaan eläissäni ollut niin peloissani, mutta toisaalta olin tottunut pelkäämään. Maakellarien pimeyttä, puun latvaan kipuamista, purevia muurahaisia. Niiden rinnalla lentäminen ei oikeastaan tuntunut liian hurjalta.
Ajelehdimme hitaasti luoteeseen, kohti metsää ja sen yllä riippuvaa harmautta. En ollut koskaan tiennyt, että metsä oli niin valtaisa. Se ulottui taivaanrantaan asti ja jos siellä jossain oli meri, se jäi puiden ja pilvien muurin taakse. Sateen aromi tuntui suussani vahvana kuin rauta. Jouduin päästämään laidasta irti siksi aikaa, että hieroin kämmenilläni käsivarsiani. Ylhäällä oli yllättävän kylmä eikä minulla ollut päälläni kuin hihaton paita ja ohut takki. Diurnea ei lämpötila haitannut, vaikka hänellä ei ollut edes takkia.

Ensin sitä oli hankala nähdä, mutta sitten erotimme sakeentuvan sateen hunnun. Diurne oli lopettanut jauheen heittämisen, ettemme nousisi ihan hirvittävän korkealle, ja nauroi ääneen. Minä hymyilin hiljaisena vierellä.
Hitaasti harmaa raita kasvoi seinämäksi ja kelluimme verkkaisesti sitä kohti. Jännitys kasvoi ja viimasta huolimatta niskaani alkoi kuumottaa. Aurinko iholla tuntui hyvältä. Otimme toisiamme kädestä ja pidätimme hengitystämme.
Samalla, majesteetillisen hitaasti, pieni seitsenraitainen värisuikale kuvastui synkkyyttä vasten, ikään kuin pusertuen siitä ulos. Kiljahdimme molemmat eikä hetkeen riemulla tuntunut olevan ääriä. Olin pakahtua ja taistelin silmien kostumista vastaan. Rakastuminen varmaan tuntui samanlaiselta.
Aste asteelta kaari kasvoi pituutta. Se kiipesi lakipisteeseensä, ja sitten yli valuen kohti maata kuin erivärisistä elohopearaidoista tehty maali. Lopulta se halkaisi koko taivaan.
Sateenkaari oli kirkkaampi ja värikylläisempi kuin yksikään aiemmin näkemäni. Siltikään mieleni ei muuttunut. Vaikka kori lensi, ei silti olisi mahdollista saada sateenkaarta kiinni. En kuitenkaan halunnut pilata hetkeä riidalla, enkä toisaalta osannut esittää mitään uutta vastaväitettä. Olin siis hiljaa enkä vieläkään irrottanut kättäni Diurnen kädestä.
Tuuli painoi kuumuudella täytettyä palloamme kohti pilvirintamaa. Olin ollut sakeassa sumussa ja pohdin, että pilvi voisi tuntua samalta. Diurne oli kerran sanonut, että sumu oli ikäänkuin pilvi, joka on laskeutunut maanpinnalle, mutta yhtenä kesänä minä olin nähnyt sumun nousevan joesta. Se keskustelu oli päättynyt siihen. Enää en kuitenkaan ollut niin varma kannastani.
Aika menetti merkityksensä eikä maailmassa ollut muuta kuin äärettömiin ulottuvan sadepilven edessä leijuva kaari. Nyt näin, että sen raidat eivät olleetkaan selvärajaiset, vaan sulautuivat toisiinsa saumattomasti. Olin joskus väittänyt, että raitoja oli viisi, kun taas Diurne sanoi seitsemän. Olin puuskahtanut, että kai värejä voisi samalla olla vaikka ääretön määrä. Diurnen mielestä jos niin oli, emme voisi erottaa seitsemää raitaa. Nyt tiesin olleeni oikeassa.
Juuri silloin tajusin, että olin nähnyt värien rajojen puuttumisen siksi, että sateenkaari näytti nyt isommalta. Ihan kuin olisimme aiempaa lähempänä sitä.
Aina kun jännitin liikaa, minua alkoi kutittaa varvastaipeista. Kipristelin varpaitani kuin yrittäisin tarrautua niillä ruohoon samalla, kun sateenkaari lipui silminnähtävästi lähemmäs. Kohta olisimme sen alla. Diurne irrotti otteensa kädestäni ja heitti lisää jauhetta muurikalle. Jauhetta meni liekkeihin oikein kahmalollinen ja hetken aikaa liekki loisti kirkkaana kuin auringon heijastus Sudenkorennon kirkon värillisistä ikkunoista.
Välähdys sai silmäni vilisemään pieniä aurinkoja ja mustia pisteitä. Hieroin niitä, vaikka tiesin ettei se auttaisi mitään. Kun lopulta tokeennuin, katsoin ympärilleni enkä nähnyt sateenkaarta enää missään. Diurne katseli ylöspäin, joten minäkin vilkaisin sinne. Siellä se oli.
Väriloisto oli kaventunut tuskin havaittavaksi sirpiksi. Ymmärsin, että olimme juuri sateenkaaren alla. Sirppi tuntui kapeudestaan huolimatta valtaisalta ja se loisti lähes näkymättömiin haipuneen pallokankaan läpi. Minua kylmäsi kun tajusin, että olimme hyvin lähellä sitä.
Viimeinen jauhepöllähdys oli ampunut korimme matkaan kuin kanuuna. Sateenkaaren reuna näytti terävämmältä kuin teroitettu puukko ja minun piti kertoa peloistani Diurnelle, kun pallomme saavutti sateenkaaren alalaidan.
Pallo liukui edelleen ylöspäin ja leikkaantui kauniisti kahtia. Nousumme hidastui jyrkästi ja tiesin, että pian korin suunta muuttuisi. Tarrasin Diurneen kiinni tiukasti juuri kun hän heilautti kättään ylös. Kuului kaunis, helähtävä ääni. Sitten kori pysähtyi ja lähti putoamaan.
Halusin sanoa kumppanilleni, että hän oli ollut oikeassa, että sateenkaaren saattoi saada kiinni lentämällä, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni. Minä pelkäsin, mutta Diurne hymyili. Toisella kädellä hän piteli minua, toisessa hänellä oli sirpale jotakin syvän violettia ja sanoinkuvaamattoman ohutta. Hän nuolaisi sitä, naurahti ja toi sen sitten lähes hellästi aivan huuliini kiinni.
“Maista”, hän sanoi. “Luumua vai karhunvatukkaa?”

(Tämä novelli on julkaiste verkkolehti Usvan numerossa 3/2012.)

Vaali-ilta

Vaali-ilta

Kuva: Terhi Säilä

Kuva: Terhi Säilä

Katu oli tyhjillään ja vain lamput seisoivat uskollisesti vartioimassa olemattomia kulkijoita. Mies asteli halki leppeän kesäillan kohti kaupungin laidalla sijaitsevaa kerrostaloa, jossa hän asui. Hän oli istunut baarissa olutta juoden, kunnes ei ollut enää kestänyt muiden asiakkaiden keskustelua tämän illan suuresta tapahtumasta.
Minne tahansa hän oli siirtynytkin – baaritiskille tai syrjäiseen pöytään – aina joku oli tullut puhumaan vaaleista tai Kandidaateista. Oman aikansa hän oli aina jaksanut olla kiinnostunut aiheesta, olihan hän kuuluisa valtiotieteiden tutkija, mutta lopulta hän oli aina tympääntynyt. Keskustelut olivat kulkeneet aina samoja latuja.
– Tänään on vaalit. Eikös olekin jännää?
– Joo, onhan se.
– Minä kävin äänestämässä jo ihan aamulla. Entäs sinä?
– Päätin tällä kertaa jättää äänestämättä, vaikka valtiotieteilijänä pidänkin äänestämistä erittäin tärkeänä yhteiskunnallisen toiminnan muotona.
– Jaa. Mutta ketäs Kandidaattia te pidätte parhaana? Minusta Kandidaatti H oli varsin vakuuttava eilisessä haastattelussaan.
– No. Kyllä kandidaatti H varmasti olisi hyvä valinta. Mutta anteeksi vain, minä taidan vaihtaa pöytää, en oikein haluaisi keskustella vaaleista tänään.
Tai.
– Todella toimiva tapa valita planeettamme johtaja, eikö?
– Onhan se niinkin. Vaikka onhan historiaan jääneessä tavassa jotain romanttista.
– Mutta silloinhan Kandidaatiksi ei voinut ehdottaa ketä tahansa pätevää ihmistä! Hirvittävän epäoikeudenmukaisesti valituksi tuli suuren vaalikampanjan käynyt puoluepoliittisesti sitoutunut ehdokas, jolla vain oli riittävästi rahaa kampanjaansa varten.
– Onhan se noinkin.
– Nythän ehdokkaiden joukosta valitaan kymmenen pätevintä, joiden keskuudesta sitten äänestetään. Tokihan tämä on laadullisesti parempi menetelmä kuin ennen! Sitä ette voine kiistää.
– En toki, olette aivan oikeassa. Mutta anteeksi nyt, minä taidan vaihtaa pöytää, en oikeastaan haluaisi keskustella vaaleista tänään.
Pian hän oli kiertänyt läpi kaikki pöydät löytämättä haluamaansa rauhaa ja päättänyt lähteä kotiin.

Mies nousi portaat kymmenenteen kerrokseen ja avasi ulko-oven. Hän ei vaivautunut laittamaan valoja päälle, sillä hänen silmänsä olivat tottuneet ulkona hämärään ja parvekkeen oven ikkunasta tuli riittävästi valoa. Hän riisui kenkänsä ja takkinsa ja käveli television ääreen. Siellä odotti avattu pullo viskiä. Hän kaatoi itselleen lasillisen.
Mies istahti nojatuoliin ja avasi television. Sieltä tuli vaaliohjelmaa, luonnollisesti, olihan nyt vaalivalvojaisilta. Hän seurasi ohjelmaa hetken aikaa, mutta käänsi sitten tuskastuneena kanavaa. Sieltäkin tuli vaaliohjelmaa. Tällä kertaa kyseessä oli asiantuntijoiden paneeli siitä, kuka ehdokkaista oli pätevin virkaan, ja miksi.
– Kandidaatti R:llä on parhaimmat edellytykset, sillä hän osaa kolmea kieltä, jonka lisäksi hän on tutkinut valtiotieteitä monen vuoden ajan.
– Joo, mutta Kandidaatti A on toiminut diplomaattina pitkän aikaa ja hän tuntee valmiiksi useita korkea-arvoisia virkailijoita.
– Älkäähän unohtako Kandidaatti H:ta, hänhän…

Mies seurasi sitäkin hetken aikaa, mutta ahdistui lopulta ja käänsi jälleen kanavaa. Hän joutui vaihtamaan kanavaa kuusi kertaa ennen kuin löysi jotain muutakin kuin vaaleja tai Kandidaatteja käsittelevää ohjelmaa.
Kanavalta tuli urheilua. Mies seurasi jalkapalloa puolen tunnin ajan aina välillä viskilasistaan naukkaillen, mutta kyllästyi sitten. Hän ei ollut koskaan suuremmin välittänyt jalkapallosta. Jääkiekko olisi ollut poikaa, mutta nyt oli kesä ja kukaan ei pelannut jääkiekkoa kesällä. Mies vaihtoi jälleen kanavaa.
Studiossa analysoitiin ennakkovaalien tuloksia ja verrattiin niitä äänestyspaikoilta tähän mennessä saatuihin tuloksiin. Sitten näytettiin kolmen johdossa olevan ehdokkaan kuvia ja esiteltiin kunkin erikoistietämystä eri aloista. Mies ei kyennyt katsomaan enempää vaan otti takkinsa naulasta ja suuntasi parvekkeelle. Hän oli kurkkuaan myöten täynnä presidentinvaaleja. Savuke tulisi nyt tarpeeseen.
Hän astui pienestä yksiöstä pienelle parvekkeelle, kaivoi savukerasian taskustaan ja sytytti tupakan. Alakuloisena hän veti henkosen toisensa perään. Presidenttiys. Hän olisi mieluummin ollut ajattelematta koko asiaa, mutta ei voinut.
Hivenen kaihoisasti hän muisteli menneiden aikojen käytäntöjä ja tuijotti pimeyteen. Lopulta hän pudotti sormiensa väliin kylmenneen tumpin kaiteen yli ja meni taas sisään, ja kaatoi itselleen toisen lasin viskiä.
Televisiosta tuli yhä edelleen vaaliohjelmaa. Mies huokaisi. Hän toivoi, että hänellä olisi vaimo, jolle valittaa huonosta ohjelmasta, mutta sellaista hänellä ei ollut. Hän oli ollut liian kiireinen työnsä, tutkielmiensa ja esitelmiensä kanssa perustaakseen perhettä. Hän vain oli ollut niin hyvä alallaan, että olisi tuntunut tuhlaukselta tehdä vähemmän kuin pystyi. Tällä tavoin hänen kyvyistään hyötyi koko yhteisö. Eikö se ollut lopultakin parasta?
Illan edetessä aina vain useamman vaalihuoneiston äänet oli saatu laskettua ja tulos näytti varmistuvan koko ajan. Mies sulki television ja jäi istumaan pimeään. Hänen olisi viisainta mennä pian nukkumaan, sillä aamulla olisi edessä aikainen herätys. Häntä suretti se, että nyt hän joutuisi jättämään tutkimuksensa ainakin neljäksi vuodeksi, mutta sitä ei voinut välttää. Ehkä sekin olisi koko yhteisön etu.
Mies tyhjensi lasinsa pohjaan.
Puhelin soi.
– Hyvää iltaa Herra K. Teidät on juuri valittu maailman presidentiksi seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Virka-autonne saapuu noutamaan teitä aamulla seitsemältä. Mitä suurimmat onnittelumme Vaalivalvontakomission puolesta!

(Tämä novelli on julkaistu Marvinissa 4/2001. Kirjoitin sen tribuutiksi Shin’ichi Hoshin tuotannolle, josta poimin kirjoitustyylin.)

Amirin torni

Kuva: Arren Suntila

Amirin torni

(Julkaistu aiemmin verkkolehdessä Kultakuoriainen #4.)

”Tässähän on vain puolet sovitusta!” Caldier roikotti pussukkaa kuin kuollutta rottaa ja helisytteli sitä kokeeksi.
Suurvisiiri väänteli käsiään. ”Ymmärrättehän, että toimititte patsaan päivän myöhässä. Hänen kunnianarvoisuutensa Ilivuan amir Shindima vaatii ehdotonta säntillisyyttä.”
”Kuulin määräajasta vasta toimituksen tehtyäni.” Caldier sylkäisi visiirin jalkoihin. Tämä hymyili omahyväisesti ja risti kätensä rinnalleen. ”Teinä en suututtaisi hänen kunnianarvoisuuttaan.”
Katse vakaana Caldier astahti lähemmäs ja katsoi visiiriä silmiin. Hänen täytyi katsoa hieman ylöspäin, vaikkei visiiri pitkä mies ollutkaan. Hän laski ääntään liki kuiskaukseksi. ”Tietääkö amir kenen kanssa on tekemisissä?”
Hymy ei kaikonnut visiirin kasvoilta. ”En katsonut tarpeelliseksi vaivata hänen kunnianarvoisuuttaan mitättömillä seikoilla, kuten nimellänne.”
Yhdellä nopealla liikkeellä Caldier liu’utti tikarin vyöltään ja upotti sen sitten kahvaa myöten visiirin vatsaan. Hymy miehen huulilla säilyi vielä hetken ennen muuttumistaan hämmästykseksi, sitten kauhuksi. Hänen suunsa avautui hätäiseen huutoon, kun veitsi kääntyi rajusti Caldierin otteessa. Avunhuudon sijaan suusta purkautui vain pärskähdys verta.
”Sitten hänen kunnianarvoisuutensa ei keksi syyttää minua, kun sinun rotansyömä raatosi löytyy.” Hän kiskaisi tikarinsa ulos. Visiiri kietoi kätensä verta pulppuavan keskivartalonsa ympärille ja kaatui eteenpäin. Caldier astahti sivuun ja visiirin pää rusahti ahtaan kujan vastapäiseen seinään.
Caldier pyyhkäisi veren käsistään ja tikaristaan kuolleen suurvisiirin vaatteen selkään. Vikkelästi hän tunnusteli vaatetuksen joka kohdan. Lisää kultaa ei löytynyt. Caldier sylkäisi ruumiin päälle, ilmeisesti hänen oli toistaiseksi tyytyminen puoleen luvatusta palkkiosta. Tikari ja kultapussi vyöllään hän lähti kiipeämään rakennuksen seinää.
Hän eteni katolle lähes juoksuvauhtia löytäen vaivatta pienet kolot ja ulkonemat. Pohjoisessa kivisten talojen meri katkesi kaupunkia ympäröivään muuriin, idässä amirin palatsin torni nousi korkeuksiin. Kukaan ei näyttänyt huomanneen häntä. Hän veti syvään henkeä, antoi laskevan auringon punaaman maiseman valua yllensä. Katot olivat hänen maailmansa ja hän sen herra. Pian hän jatkoi matkaansa ja loikki talolta toiselle kapeiden katujen yli.
Erään hämyisen kujan kohdalla hän hypähti katolta alas, tarrasi kesken pudotuksen kiinni seinästä työntyvään parruun, heilautti itsensä voltilla toiselle parrulle ja livahti kapeasta ikkunasta sisään. Vain lapsi tai hyvin laiha aikuinen mahtui siitä läpi. Jo ennen lattiakosketusta Caldier tiesi asioiden olevan vinossa. Huoneessa oli pimeää, mutta hienoinen ilmavirta kavalsi ulko-oven olevan raollaan. Joku istui tuolilla pimeydessä pöydän vieressä.
Salaperäinen vieras raapaisi tulitikun seinää vasten ja sytytti kynttilän. Caldier tuijotti lähes kaksimetristä naista, jolla oli harteillaan viitta ja tuolin vieressä iso lyömämiekka. Viitan alta näkyi lannevaate ja rinnat peittävä kaistale nahkaa ja kangasta. Ei lainkaan panssaria. Nainen hymyili eikä sanonut mitään.
”Kuka santapirujen nimessä sinä olet, ja mitä ovelleni on tapahtunut?” Caldier huudahti ja osoitti murtunutta pönkkää, joka vielä aamulla oli sulkenut oven. Kadun ja huoneen välissä oli kolme teljettyä ovea, joista yhdenkin olisi pitänyt pystyä pidättelemään kokonaista vartijoiden armeijaa.
”Nimeni on Rana.” Puheenparsi paljasti sen, mistä vaatetus oli jo vahvasti vihjaillut. Nainen oli heimolainen, villi-ihminen. Caldieria väristytti. Häntä kammotti kaikki, mikä oli kaupungin ulkopuolella.
”Jos vesiostoksille olet tullut, olet väärän miehen puheilla.” Tikari kourassa Caldier katseli barbaarinaista, joka istui tuolissa kuin omistaisi paikan. ”Ja jos poistut nyt, on pieni mahdollisuus ettet saa veistä selkääsi kun teet niin.”
”Pane teräsi pois, pikkumies. Jos tahtoisin sinut hengiltä, olisit osunut lattiaan valmiiksi kahtia leikattuna. Minä haluan palkata sinut.”
”Minä en työskentele villi-ihmisille!” Caldier huusi. Ääni kuulsi raivoa enemmän kuin hänen oli ollut tarkoitus antaa ilmi.
”Et tiedä, mitä tarjoan palkaksi.” Naisen ääni pysyi koko ajan itsevarman vakaana, mikä sekin oli omiaan lisäämään Caldierin ärtymystä. Mutta sanojen sisältö painoi niiden sävyäkin enemmän.
”Mitä sitten?” Tikari palasi vyölle yhtä huomaamattomasti kuin oli ilmestynyt käteenkin.
”Vesileilin.” Nyt nainen taas hymyili.
Tarjous oli järjetön. Tavallinen vesi oli toki arvokasta heimolaisille, mutta kaupunkilaisille yhtä jokapäiväistä kuin pöly varpaissa. Jos kyseessä taas oli taikavesi, elämänvesi, palkkion suuruus herätti suuria kysymyksiä työn luonteesta. Harvinaisten ja oikukkaiden jokien elähdyttävän veden vuoksi olivat kaupungit ajautuneet jopa verisiin sotiin keskenään.
”Onko sinulla leili mukanasi?” Caldier kysyi. Rana nauroi. Se oli vapaiden heimojen välitöntä iloa, joka kumpusi heidän koko elämäntavastaan. Sekin ärsytti Caldieria. ”Se olisi minulta tyhmästi tehty.”
”Niin olisi”, Caldier myönsi. ”Mitä sinä tahdot?”
”Meiltä on ryöstetty jotakin. Saalis on tässä kaupungissa. Minä haluan tietää, kelle se myytiin.” Caldier tunsi suurta tyydytystä huomatessaan, miten viheliäiseltä naisesta tuntui myöntää oma avuntarpeensa.
”Mitä teiltä sitten ryöstettiin?” Caldier sai vastaukseksi vihaisen, sanattoman mulkaisun. ”Täytyyhän minun tietää, mitä etsin”, hän perusteli.
”Jos täytyy, et ole niin kyvykäs varas kuin minun annettiin ymmärtää.”
Caldierin oli myönnettävä, että se piti paikkansa. Saalista ei tullut ulkopuolelta joka päivä ja Ilivuassa oli vain muutama välittäjä, joka ryhtyisi heimolaisten tavaroihin. ”Voitko edes kertoa, olivatko ryöstäjät paikallisia?” hän kysyi ja levitti käsiään. ”Nopeuttaisi etsintää hieman. Paitsi tietenkin jos sinulla on aikaa tuhlattavaksi. Minulla ei ole mikään kiire.”
Ranan kädet pusertuivat nyrkkiin kuin kuvitellun kurkun ympäri. ”Akkribanilaisia torakoita. Hyökkäsivät puolustuskyvyttömään leiriin. Teurastivat puolet.” Caldierin teki mieli arvella ääneen, että leiri oli ollut puolustuskyvytön vain siksi, että taistelukuntoiset olivat itse jossain ryöstöretkellä, mutta hän katsoi viisaammaksi vaieta. Hän vilkaisi oveaan. Sitä ei ollut puskettu sisään heikoilla hartialihaksilla. Nainen voisi puristaa hänestä hengen yhdellä kädellä, jos saisi pitävän otteen ja pätevän syyn.
”Odottele täällä äläkä hortoile kaduilla riitaa haastamassa”, Caldier sanoi ja nosti jalkansa ikkuna-aukolle. Sitten hän kääntyi vielä katsomaan Ranaa. Häntä kiusasi eräs seikka, johon hän tarkemmin ajatellen halusi selvyyden heti. ”Miten hait käsiisi juuri minut?”
”Vartija pohjoisportilla mainitsi sinut, kun kyselin pätevää varasta. Sen jälkeen kalauttelin päitä, kunnes sain selville, missä piilottelet.”
Caldier murahti ja hyppäsi ikkunalta tarraten parruun. Hän heilautti itsensä ylöspäin, laskeutui katolle ja oli jo matkalla ennen kuin jalat koskettivat kattotiiltä. Ensin piti ottaa selville, minne heimolaisten rojut olivat kulkeutuneet, mutta sen jälkeen olisi syytä käydä tietyn vartijan kanssa vakava keskustelu siitä, keille kaikille hänen nimensä oli suotavaa kavaltaa. Ja lopulta hankkia uusi pesäpaikka.

***

Lue loppuun

Purret

(Novellini ”Purret” oli tarkoitettu harjoitukseksi. Ensimmäinen versio julkaistiin Kosmoskynässä 3/2001 ja samassa lehdessä oli novelliin tilattua palautetta. Tarkoitus oli demota, miten palaute voi muokata tekstiä, mikä olisi vaatinut novelliin toista, uudelleenkirjoitettua versiota seuraavaan lehteen. Jostain syystä en sitä koskaan kirjoittanut. Alla on novellin ensimmäinen ja ainoa versio, vuosikymmenen takaa. Jos äidyn, kirjoitan viimein sen toisen version. Itse en tosin pidättele hengitystäni enkä toivo että kukaan mukaan niin tekee. Nimittäin pidättelee hengitystäni.)

Purret

Maailmani räjähti.
Kukaan meistä ei ollut odottanut sitä, vaikka mahdollisuudet siihen olisivat olleetkin. Kun vakuutusmyyjät saapuivat planeetallemme vuosi sitten, emme kuunnelleet heidän tarinoitaan ja vakuuttelujaan planeettoja uhkaavista vaaroista. Nauroimme. Planeettavakuutus! Vakuutus asteroidien, gammamyrskyjen, napajäiden sulamisen ja selittämättömien räjähtämisien varalle. Oliko kukaan koskaan kuullut mitään naurettavampaa? Emme ymmärtäneet, että mikään niin mielikuvituksellinen ei voinut olla sisältämättä totuuden ydintä.
Olin silloin komennuksella kuun takana sijaitsevassa tutkimuskeskuksessa, joka kellui painovoimatasapainopisteessä. Asema itsessään oli aika mitätön, mutta vaikuttavan näköinen. Kolmetoista kilometriä mattamustaa lieriötä, ei valonpilkahdustakaan pinnassa lukuunottamatta aivan toisessa päässä sijaitsevaa komentomodulia. Kuun pinnalla seisten olisi näkynyt vain tyhjä laikku taivaalla – selittämätön tähtien puute. Sisältä löytyi kasapäin laitteita ja mittareita, sekä yhden hengen asuintilat, joiden tärkein osa oli Konsoli. Tai ainakin se oli minulle tärkein.
Työni oli epäkiitollisen tylsää. Tutkimuslaitteet toimivat automaattisesti, viankorjausjärjestelmä oli käytännössä aukoton ja vain vanhentuneista laeista johtuen oli ihmispilotin läsnäolo välttämätöntä. Puolen vuoden komennuksella minut piti järjissäni Konsoli, multipystyvä interaktiivinen viihdekeskus. Käytin sitä vain purjelaivojen seuraamiseen. Inhosin muita syötteitä. Inhosin muita ihmisiä.
Olin juuri seuraamassa taitotanssia, kun lähetys katkesi. Ne olivat upeita nuo sulavalinjaiset metallihirviöt. Läpikuultavaa haurautta harsopurjeineen ja metallikehikoineen täynnä kiukkua ja vimmaa ja pahaa sisua, ja niin kauniita katsella. Niiden rakenne esti niiden pääsyn alempiin ilmakehän kerroksiin, ja ilmatorjunta varmisti, että laukaisuikkunat pysyivät turvallisina. Niiden elämä koostui vain painovoimakaivossa kiitämisestä ja viihteen luomisesta – todellinen moderni orjarotu keinoälyineen uhkuen pahaa tahtoa mestareitaan ja rakentajiaan kohtaan.
Kaksi purtta oli juuri aloittanut dervissisen paritanssin kohti alhaalla siintävää merta, kun lähetys äkisti lakkasi. Olisin halunnut nähdä kuinka lähelle pintaa ne uskaltasivat mennä ennen kuin musertumisen uhka pakottaisi ne jälleen ilmakehän yläosiin. Syötelista näytti nollaa, mikään signaali ei ollut toiminnassa. Kummastellessani outoa tilannetta tulin vilkaisseeksi ulos ikkunasta, ja tiesin, mitä oli tapahtunut.
Kuun harmaan, epämuotoisen reunan takaa esiin purjehti majesteetillisesti valtava kappale, joka ei voinut olla mitään muuta kuin palanen kotimaailmaani. Se kieppui äänettömän surullisesti ja sylki jälkeensä hitaasti jähmettyvää magmavanaa. Tuijotin sen balettia, voimatta muutakaan.

Kun ne vihdoin viikon kuluttua saapuivat, olin valmis. Planeetan tuhonnut voima oli kohdistunut vain pintaan ja painovoiman ikuisesti kahlitsemat vangit olivat vihdoin saaneet vapautensa. Katselin kyyneleet silmissä kun sadat purret hitaasti lipuivat orvoksi jääneen kuun takaa minua hakemaan. Olin ollut ainoa, joka oli tuntenut niitä kohtaan myötätuntoa, kuiskinut lohduttavia sanoja ruutuni ääressä noiden vavahduttavien olentojen alistuessa pahaisiin sirkustemppuihin. Purjeet pullistelivat aurinkotuulta ja ne olivat valmiita aloittamaan matkansa. Oman elämänsä.. Nousin luunvalkeaan siroon terälehdeltä näyttävään alukseen ja lähdin niiden matkaan.
Ehkä purret olivat aiheuttaneet planeetan tuhon, ehkä ne jopa olivat kansanmurhasta johtuvaa syyllisyyttään lievittääkseen kutsuneet vakuutusmiehet, mutta sillä ei ollut enää väliä. Seilatessamme painovoimalinkoja pitkin ulos järjestelmästä tajusin etäisesti olevani kaltaisteni seurassa. Minä, viimeinen ihminen. Sieluni lauloi pursien kanssa ja yhdessä me matkasimme äärettömyyteen. Eikä meistä koskaan enää kuultu mitään.

Jäähän kadonnut

Jäähän kadonnut

Shimo Suntila, Arczine 3/03

Jäinen käytävä jatkuu pimeänä kumpaankin suuntaan. Sinne mistä tulen ja sinne mihin olen matkalla. Kunpa vain tietäisin, onko suunta oikea.

En tiedä, kauanko olen vaeltanut, ajastimeni hajosi onnettomuudessa. En kuitenkaan vielä liian kauan, sillä olen edelleen hengissä. Kylmyys tosin alkaa jo vähitellen puskea olosuhteisiin nähden liian ohuen vaatetukseni läpi. Näitä pitempiä käytäviä ei lämmitetä lähelle nollapistettä sillä tavoin kuin lähiöitä.

Käytävän varrella ei ole ollut mitään yhteydenottolaitteita. Miksei kukaan ole varautunut onnettomuuksiin tämän paremmin? Tämä päätyy ehdottomasti raporttiini, vaikkei matkustuksen sertifiointi kuulukaan tämänkertaiseen tehtävääni. Valojakaan ei ole, paitsi lyhty, jota kannan mukanani. Sen valokeila halkoo pimeyttä, mutta ei jätä pysyvää jälkeä. Kun välillä käännän sen pois päältä keskittyäkseni kuuntelemaan, pimeä valtaa itselleen takaisin lyhtyni hetkellisesti ahnehtiman alan. Muita ääniä ei ole kuin omat askeleeni ja huuruava hengitykseni.

Tutkin käytävän seinää ja yritän tehdä jonkinlaista arviota tai johtopäätöstä. Iästä on paha sanoa mitään tarkkaa ilman mittaimia, pinta on tasalaatuista. Sulatussuunta olisi olennaisempi tieto, mutta en osaa katsoa oikeita merkkejä senkään selvittämiseksi. En edelleenkään ole varma, kumpaan suuntaan kuljen. En toisaalta tiedä sitäkään, olisiko tulo- vai menosuuntaan lyhyempi matka ihmisten ilmoille. Silti edes jonkinlainen tieto lisäisi itsevarmuuttani.

Tämä on vieras tilanne minunlaiselleni. Gainsin asiantuntijoista tavataan pitää hyvää ja ohjattua huolta, joten en ole tottunut toimimaan yksin vieraassa ympäristössä. Naurahdan ja mieleeni palaa eräs tilanteeseen sopiva paikallinen sanonta. Kiedon sukkulasta mukaan ottamaani lämpöviittaa tiukemmin ympärilleni ja jatkan kulkuani. Paikoilleen ei sovi jäädä.

Saavuttuamme Siberin kiertoradalle aluksen olemattomuussuojat näköalatasanteen kuvusta poistettiin ja muiden matkustajien kera katselin ylläni hitaasti vaeltavaa tasaisen harmaata palloa. Umpijäinen planeetta vailla merkittäviä pintamuodostelmia, määränpääni.

Perinteisen planeettakatselmuksen jälkeen lähdin marssimaan muiden matkustajien tapaan omaan sukkulaani. Routavaaran yhteysalus lähti kolmoskannelta tyyrpuurin puolelta. Asettauduin ensimmäiseen luokkaan ja kiinnitin syöksyvyöni. Siberin ilmakehä on varsin tasalaatuinen ja rauhallinen verrattuna vaikka Asmodin paikoitellen hurjiin tuuliin tai Terminuksen syklisiin lämpömyrskyihin, mutta riskien ottaminen olisi typerää yhtä kaikki.

Kun kaikki Routavaaraan tai Kendiin matkallaolevat olivat päässeet kyytiin, sukkula irtaantui tähtialuksesta, joka jäi odottamaan paluuliikennettä.

Sukkula liukui välikohtauksitta ilmakehän läpi ja pysähtyi kevyesti lumen alta raivatulle laskeutumisalustalle. Läpikuultava yhteysputki nousi esiin pinnasta ja liittyi ilmalukkoon. Kuljimme sitä pitkin vastaanottoaulaan. Putkessa katselin ulos iltahämärää maisemaa, jonka puuterilunta kevyt tuuli siirteli pöllyinä paikasta toiseen. Tuo kaunis mutta ihmiselle vihamielinen ympäristö kiehtoi minua salaperäisyydellään. Yhtä paljon tutkimatonta oli vain Amberin veden kattamassa maailmassa. Löytäisinkö täältä edes vihjeen sukuani jo pitkään vaivanneeseen arvoitukseen?

Hallissa ihmiset järjestäytyivät jonoihin odottamaan vuoroaan esitellä matkustusdokumenttejaan virkamiehille ennen laskeutumistaan jäävaipan läpi asuinvyöhykkeelle. Minun ei tietenkään tarvinnut jonottaa, enkä sitä ollut odottanutkaan. Heti päästyäni putkesta sisään seremonialliseen univormuun pukeutunut mies asteli minua kohti.

”Tarkastaja Coventry, kuinka ihastuttavaa. Sallikaa minun esitellä itseni. Olen Niklos Torbjörn ja toimin oppaananne koko vierailunne ajan. Tätä tietä, olkaa niin hyvä.” Tartuin hänen ojennettuun käteensä kuten protokolla edellytti, mutta jätin vastaamatta puristukseen. En ole ahdasmielinen luonteeltani, mutta varsin usein heti avaruusmatkan jälkeen olen hieman takakireä enkä jaksa heittäytyä sekundääristen maailmojen asukkaiden kanssa miellyttävyyksien vaihtoon.

”Aivan. Haluaisin nyt päästä huoneisiini, kiitos.”

Seurasin tyhjänpäiväisyyksiä hölöttävää vastaanottajaani hisseille turvahenkilöstön toisella puolen. Astuin tiiviisti sulkeutuvaan lieriöön, joka lähti kiihdyttämään tasaisesti alaspäin. Istuuduin penkille. Matka kahdeksan kilometrin syvyydessä sijaitsevaan Routavaaraan kesti useita minuutteja.

Lopulta sylinteri avautui laajaan ja korkeaan tilaan. Katsoin ihmetellen plastin ja jään synteesiä. Routavaaran sisääntulohalli oli yli sadan metrin korkuinen ja harkiten valaistu. Jään sisään poratut lamput loivat toisaalta tasaisen hämyistä loistetta kaikille pinnoille, toisaalta jättivät joitakin sivuja varjoihin niin, että visuaalinen vaikutelma oli kuin styxiläisestä keijukaissadusta. Rakennusten ja kulkuteiden rihmasto oli kuin arkkitehtooninen runo. En antanut vaikuttuneisuuteni kuitenkaan näkyä kasvoillani millään tapaa.

Vastassa jo odotti jääsukkula, johon kävimme. Suunta oli itään, ja oppaani jatkoi keskeytymätöntä puhettaan. Hän kertoili paikallishallinnollisista kiemuroista, miten Routavaara sulauttaisi Kendin itseensä muutamassa vuodessa. En jaksanut kuunnella, vaan tuijotin ohitse kiitävää jääseinää.

Tehtävänäni oli tarkastaa kolme uutta kasvattamoa. Niitä rakennettiin edelleen, sillä Siber ei ollut vieläkään omavarainen ruoantuotannon kanssa. Exodus-alusten saapuminen oli merkinnyt rajuja muutoksia jokaiselle Imperiumin maailmalle, vaikka etukäteen tiedettiinkin, mitä tuleman piti, mutta raskaiten se oli vaikuttanut maailmoihin, joilla asumispinta-alaa oli niukasti. Viikossa asukasluku oli hypännyt kymmenistä tuhansista miljooniin.

Ajatukseni harhailivat vieläkin kauemmas, aikaan ennen Imperiumin hajaannusta tai jopa äärien määrittämistä. Silloin Imperiumi vielä kasvoi ja laajeni, uusia maailmoja asutettiin. Gains ja Siber asutettiin.

Toinen veljeksistä, Enoch Coventry, lähti Gainsiin ja loi suuren omaisuuden. Toinen veli, Malcolm, lähti Siberiin ja asettautui Lodeonin siirtokuntaan. Käänsin päätäni ja vilkaisin opastani. Olisin halunnut kysyä häneltä Lodeonista, mutten kehdannut. En olisi pystynyt peittämään sitä, että uskoin heidän myyttiseen legendaansa.

Saavuimme perille ja nousin kiiturista. En ollut painanut mieleeni reittiämme, mutta sen verran muistin, että olimme kulkeneet monen risteävän käytävän ohi. Opas johdatti minut käyttööni varattuun huoneistoon.

”Vielä kerran tahdon toivottaa teidät tervetulleeksi Siberiin, tarkastaja Coventry.” Hän pokkasi hymyillen ja jäi odottamaan. ”Niin niin, kiitoksia. Aloitan ensimmäisen kasvattamon tarkastuksen huomenna kuudelta. Järjestäkää asia.” Oppaan ilme tiukkeni hänen kuultuaan teennäisyyksiä välttävän vastaukseni. Hän peräytyi ulos ovesta ja sulki sen perässään. Heittäydyin vuoteelle oudon tunnekuohun vallassa. Miten etsiä jäähän kadonnutta kaupunkia, kun muille se on osa paikallista myyttiperintöä?

Jalkojani särkee ja päätän pitää lyhyen lepotauon. Vasta nyt keksin kysyä ilmeisen kysymyksen: miten onnettomuus sattui? Kun palasin tajuihini, oli täydellisen pimeää. Löysin käsikopelolla lyhdyn ja näpäytettyäni sen päälle aloin tutkia välitöntä ympäristöä. Jääsukkula oli vääntynyt romuksi ja sen laitteisto pysyi vaiti yrityksistäni huolimatta. Ajuri oli lyönyt päänsä ohjaamon plastiin kohtalokkain seurauksin, mutta oppaani oli elossa. En kuitenkaan saanut häntä hereille. Epäilin sisäisiä vammoja. Peittelin hänet niin hyvin kuin taisin.

Oudointa oli, että sukkula oli selvästi törmännyt johonkin, mutta mihin? Käytävä jatkui molempiin suuntiin täysin avoimena ilman esteitä. Lisäksi sukkula oli kieppunut niin, ettei tulosuuntamme ollut yksikäsitteisesti pääteltävissä.

Jokin asia kiusaa minua ja koitan tavoitella siitä otetta sulkemalla silmäni. Juuri herättyäni, ennen kuin löysin lyhdyn. Läsnäolo, jotain valtavaa. Heikko aavistus, väre ilmassa. Mutta kun sain lyhdyn päälle, oli käytävä tyhjä.

Säpsähdän hereille. Typerys! Jos nyt torkahdan tänne, nukun ikuisesti. Pakotan itseni taas jalkeille ja jatkan matkaani. Siristän silmiäni. Liikkuuko kaukaa edessäni jotain?

Olin kuudelta ala-aulassa, josta minut piti noutaman. Oppaani oli myöhässä. Ei suuresti, mutta määrällä ei ole väliä. Kyse on periaatteesta. Annoin ymmärtää, että vastaisuudessa en tulisi sietämään tämänkaltaista säntillisyyden puutetta. Olihan minun nimenomainen työni varmistaa, että kun kasvattamot avattaisiin, kaikki sujuisi niissä määräysten mukaan. Myös aikataulutus. ”Meidän on otettava viive kiinni. Minun on saavuttava täsmälleen ajoissa.”

Nyt matka oli pitempi. Alkuperäisten siirtokuntien käytäväverkostotkin olivat olleet laajoja, mutta väestöräjähdyksen jälkeen tuota vaikutusaluetta oli pitänyt kasvattaa entisestään. Kummallakin puolella vilahti aina välillä jonkin käytävän suuaukko. Lähimmät olivat jo hylättyjä kaivosalueita, joista osa oli muutettu kasvattamoiksi. Ne olivat kuitenkin huonoja paikkoja tuottaa ravintoa, sillä niihin piti pumpata lämpöä jatkuvalla syötöllä lähiöistä. Kend ja sitä ympäröivä Routavaara oli rakennettu geotermistä energiaa ajatellen suboptimaaliseen paikkaan. Aikanaan sillä ei ollut ollut niin väliä, mutta nyt ravinnontarve oli eri. Uudet kasvattamot kaivettiin nyt usean sadan kilometrin päähän, missä lämpöpumput tavoittivat helpommin magmavaipan.

Tiesin kasvattamojen sijainnit planeetan kartalla, mutta en suhteessa käytäväverkkoon. ”Onko teillä mukana tämän alueen karttaa?”

Oppaani oli pian lähtömme jälkeen lakannut yrittämästä pitää yksipuolista keskustelua yllä ja vajonnut omiin ajatuksiinsa, joista hän nyt havahtui säpsähtäen. ”Käytävien karttaa? Ei, sellaista ei ole.”

”Voitteko hankkia sellaisen minulle kun palaamme?” Ilmeisesti ajuri tunsi seudun hyvin, jos karttaa ei ollut mukana.

”Tarkoitan, että sellaista ei ole. Käytävistä ei ole karttaa, ei mitään kattavaa. Korkeintaan pääkäytävistä. Ne eivät muutu.” Keskustelunaihe ei tuntunut miellyttävän opastani. Hänen epämukavuutensa ei kuulunut minulle.

”Kuinka vaikeaa on piirtää uusia viivoja uusien käytävien mukaan? Ette kai te vanhoja väyliä kuitenkaan täytä?” Ongelman ratkaisu oli kutakuinkin helmitaulun vaikeusluokkaa, vaikka kartassa olisikin pitänyt huomioida kolme ulottuvuutta. Tilanne vaikutti täysin käsittämättömältä.

Oppaani pälyili ympärilleen kuin varmistaakseen, ettei kukaan seisonut hänen takanaan, varmisti, ettei yhteys ohjaamoon ollut auki, kumartui puoleeni kuin olisin salaliittotoveri ja puhui lähes kuiskaten. ”Käytävät muuttuvat. Siitä ei puhuta, mutta kaikki ovat kuulleet juttuja. Jäähän sulatettuja käytäviä katoaa. Uusia ilmestyy outoihin paikkoihin. Yleensä tarinat sivuutetaan huhuina, mutta muutamassa eittämättömässä tapauksessa hallinto on joutunut ottamaan kantaa. Silloin puhutaan niskuroivista sulatusporukoista, jotka nostavat palkkaa tekemättömästä työstä tai salakuljetetun tavaran kätkemisestä laittomiin onkaloihin. Tosiasiassa käytävät muuttuvat siellä ja täällä, alinomaan. Niiden merkitseminen kartalle olisi yhtä hyödyllistä kuin lumeen kirjoittaminen. Kukaan ei tiedä varmaksi, mistä se johtuu, ja jo vuosikymmeniä sitten tutkimukset lopetettiin tuloksettomina.”

Tunsin tilaisuuteni tulleen. Oppaani selitys oli toisaalta uskomaton ja sisälsi ilman epäilyksen häivääkään perusteettomia sepitelmiä, mutta toisaalta se tarjosi minulle ainutlaatuisen tilaisuuden kuulla paikalliselta kadonneesta siirtokunnasta. ”Niinkö kävi Lodeoninkin? Katosivatko sinne Kendistä ja Hammarista vievät käytävät?”

Oppaani ilme jähmettyi hetkeksi. Hän mietti jotakin ja tuli lopulta johonkin johtopäätökseen. Minulle myönteiseen. ”Vaikka käytävien muuttumista kovinkaan moni ei epäile, kokonaisen kaupungin katoaminen on toinen juttu. Sitä pidetään satuna.” En epäillyt sitä yhtään. Jos kymmenentuhannen ihmisen kaupungin olisi tunnustettu voivan kadota, se olisi synnyttänyt suunnattoman turvattomuuden tunteen miljoonien asukkaiden sydämiin. Kukaan ei olisi turvassa. Oppaallani tuntui kuitenkin olevan valtavirrasta poikkeava mielipide. ”Entä te? Mitä te ajattelette asiasta?”

”Sinutelkaa vain. Minulla on syyni uskoa, että Lodeon olisi joskus ollut olemassa. Mutta mikä on teidän kiinnostuksenne syy, jos saan kysyä?”

Katsoin olevani selityksen velkaa. ”Kauan sitten kadonnut sukuhaara. Me olemme aina pitäneet kiinni omistamme, jo vanhan Maan ajoista. Väliin jäävät valovuodet tai vuosikymmenet eivät vähennä velvoitteiden merkitystä.”

Samassa vauhtimme hidastui ja pysähtyi pian kokonaan. Sisäradio rasahti ja ajurin ääni kaikui sukkulan hytissä. ”Musta näyttää, että reitti on katki. Joudutaan palaan Vlodosnyin haaraan ja meneen Uuden Mongolian luolaston läpitte. Hällään sulattajat avaan tän reitin, ehkä päästään sitä pitkitte edes takasi. Pahoillani viivytyksestä, frouva.”

Maaginen luottamuksen ja yhteisymmärryksen hetki särkyi ja kieppui tapahtumattomien tulevaisuuksien kurimukseen. Oppaani vetäytyi istumaan selkä suorana emmekä puhuneet mitään ennen kuin vasta saavuttuamme yli tunnin myöhässä ensimmäiselle kasvattamolle, Maxxin tuubille.

Lyhtyni valossa en näe mitään muuta kuin tyhjänä ammottavan käytävän, mutta pimeässä edessäpäin siintää juuri ja juuri kuviteltavissa oleva valon aavistus. Seuraan sitä. Raajani ovat jo niin kohmeessa, että ellei pelastuspartio osu kohdalle, ainoa mahdollisuuteni on epätodennäköinen ihme. Paikalleen pysähtyminen merkitsee kuolemaa.

Huudan jälleen, mutta näköaistini rajalla häälyvä kajastus ei taaskaan vastaa. En enää käytä lyhtyä, se tuhoaisi taas minuuteiksi pimeänäköni. Lisäksi minua hermostuttaa, mitä valossa näkisinkään. Sen lisäksi, että käytävä on kaventunut huomattavasti, on myös seinien pinta muuttunut. Väliin seinät ovat rosoisia kuin louhinnan jäljiltä, väliin täysin tasaisia ilman sulatuksen aiheuttamaa aaltoilua. Risteyksiä on paljon tiuhempaan.

Nyt näen jo todellista valoa. Se pysyy paikoillaan ja lähenee jokaisen askeleeni myötä. Kaarteen takaa paljastuu termonuotion ääressä kyyristelevä vanha mies. Käytävän seinä on taas rosoista, vanhaa. Louhitttua, ei sulatettua. Astun nuotion valopiirin sisään.

”Voinko lämmitellä hetken?” Toivon, että kaikki ei ole vain kohmeisen mieleni tuottamaaa harhaa. Lämpö kyllä tuntuu todelliselta. Mies vain kohauttaa olkiaan. Ilmeisesti saan jäädä.

”Miksi sinä olet täällä? Tässä käytävässä?” Katselen ympärilleni ja minut valtaa olo, jossa on enemmän kuin ripaus pelkoa. Pakkasukon hellittäessä otettaan ajatukseni alkavat taas virrata ja tiedostan olevani kaukana lähimmistä lähiöistä, kaukana ihmisten asutuksista. Ja muistan, mitä oppaani sanoi jonkin verran ennen onnettomuutta. En kuitenkaan uskalla sanoa siitä mitään. Sen sijaan ilmaisen ääneen toisen epäilykseni: ”Odotitko sinä minua?”

Kasvattamon tarkastus sujui ilman suurempia ongelmia, paitsi että kastelin toisen jalkani.

Kuilusto oli varsin mittava ja kulki kilometrien matkan. Jään ja kiven rajapinnassa, jossa pääasiassa matkustimme, oli keskusluola, josta lähti viisi kasvattamohaaraa. Alfahaara oli kunnossa, samoin beta. Gammassa annoin huomautuksen puutteellisesta valaistuksesta. Kasvattamon esimies vannoi, että kyseessä oli vain hetkellinen häiriö virranjakelussa Strobosbonoin voimalasta. Kirjasin myös huomion heikosta varajärjestelmästä.

Deltahaara näytti samanlaiselta kuin muutkin. Leveyttä käytävällä oli kymmenen metriä, korkeutta samaten. Keskuspolusta lähti käytävän halkileikkauksen myötäisesti kasvurenkaita. Ensimmäisissä kasvoi hyysienirihmastoja, mutta käytävän viettäessä syvemmälle kiven sisään lämpötilaa saatettiin nostaa ja flora vaihtui ensin juurekkaisiin, sitten köynnöskasveihin. Kukin haara oli valtaisa, kaartuva putki, joka vehreni kuta syvemmälle kuljettiin.

Kolmensadan metrin kohdalla havaitsin huurretta maanpinnassa. Pyysin pysäyttämään pienen valvomokirpun, jolla liikuimme, ja astuin ulos. Kosteutin kävi ylikierroksilla ja syyti alijäähtynyttä höyryä ilmaan. Se tiivistyi läpinäkyväksi jääkuoreksi kaiken koskettamansa pinnalle. Olin juuri siirtymässä lähemmäs valvontataulua, kun oppaani huusi kirpusta perääni. ”Tarkastaja, teidän jalkineenne!”

Liian myöhään. Jalkani upposi rasahtaen ohuehkon jääpinnan läpi alla olevaan vesilammikkoon. En piitannut siitä, vaan suoritin valvontataulun tarkastuksen loppuun. Kaikki tuntui olevan kunnossa, ilmoitus viasta oli jo lähtenyt ja keskus oli kuitannut sen. Korjauspartio saapuisi pian. Palasin kirppuun. Istuuduttuani otin jalkineeni pois jalasta ja tyhjensin sen.

”Täällä työskentelevät käyttävät vesitiiviitä saapikkaita.”, oppaani sanoi. ”Tuossa penkin alla on teille ylimääräinen pari.”

”Miksi ette sanoneet mitään, kun nousimme kirppuun?”, tiuskaisin ja aloin kopeloida penkin alta työjalkineita.

”Ette kysynyt. Mutta opitte juuri, ja tuskin teette samaa virhettä toiste. Kyllä Siber opettaa.” Oppaani väläytti minulle hymyn, joka oli ystävällinen, ei ilkeämielinen. Olin ilmeisesti törmännyt johonkin paikalliseen initiaatioriittiin ja liittynyt sen myötä kuuden miljoonan siberiaanin sisäpiiriin. Huomaamattani hymyilin takaisin.

Mies ei edelleenkään ole paljastanut minulle kasvojaan tai sanonut mitään, vaikka onkin tietoinen läsnäolostani. Lämpöviittani täyttäessä reservejään katselen ympärilleni tarkemmin.

Olemme käytävän levennyksessä. Louhintaporan jättämät kierteet ovat selvästi näkyvissä, mutta tylsinä. Tällä ympäristöllä on ikää enemmän kuin isälläni tai edes isoisälläni. Vanha mies kaivaa jotain vaatekertansa poimuista.

”Maistuuko rouvalle pieni huikopala? Rihmatasku maustein ja vermein?” Ukon ääni on vanha ja narahteleva, mutta lämmin. Hän pitelee kädessään liinakääreistä nyyttiä. Nyökkään vastaukseks ja mies aistii sen. Hän avaa nyytin ja asettaa kaksi taikinaista taskua tulen päällä olevalle ritilälle. Sitten hän yllättäen kääntyy. ”Rouvalla kävi tuuri, kun selvisi rytäkästä ehjin nahoin. Jään tahto oli toinen.”

Hänen kasvonsa ovat vanhat ja uurretut kuin nämä käytävätkin. Suun pielissä karehtii hymyntapainen, joka ei paljasta miehen tunteita, ellei sitten huvittuneisuutta. En ymmärrä, mitä hän tarkoittaa. Oma ongelmani on kuitenkin akuutimpi kuin kryptinen lausahdus.

”Missä minä olen? Voitteko auttaa minua? Minun pitäisi päästä takaisin Routavaaraan, tai mihin tahansa kulkuyhteyden päähän.” Mietin hetken ja lisään: ”Ja oppaani tarvitsee apua.”

Ukko kiertää nuotion toiselle puolelle ja istahtaa. ”Se mies on jo löydetty. Nyt siellä mietitään, missä rouva tarkastaja on. Niin, missä on? Lämpöjälki ei näy, siitä viitta huolehtii.” Tajuan tehneeni suuren virheen lähtiessäni tokkurassa etsimään apua. Sukkuloissa on varmaan transponderi ja onnettomuustapaukset havaitaan pikaisesti. ”Ja nyt rouva tarkastaja on jo kovin kaukana. Tuskin enää edes kaikkia kulkemiaan tunneleita löytyisi, vaikka joku hakisikin. Tuskinpa vain.”

Kavahdan, sillä kuulen totuuden miehen äänessä. Enkä edelleenkään uskalla kysyä mitään todellä merkitsevää. Olisi eri asia olla avoimen taivaan alla, mutta nyt ylläni on kilometreittäin ammoin jäätynyttä valtamerta. Lähin lähiö on ainakin sadan kilometrin päässä ja Wendellin sarvi puolestaan epämääräisen mittaisen taipaleen takana.

Ukko poimii nuotiosta kaksi taikinataskua ja viskaa toisen minulle. Se polttelee sormissani, mutta hypistelen sitä ja näykin suupaloja, sillä huomaan olevani nääntymäisilläni nälkään.

Syömme hiljaisuuden vallitessa. Miehen vaatekerta on uudehkonoloinen, mutta samalla vanhahtava. Kaulukset ovat leveät ja vasenta lievettä koristaa pyöreä merkki, jonka keskellä on kuvattu lentolisko. Tuijotan sitä jyystäessäni ainoaa ateriaani moneen tuntiin ja kuuma, säväyttävä rintama valahtaa lävitseni tiivistyäkeen jäätäväksi pisteeksi mahaani, kun sijoitan mielessäni avaruusraketin kärjen lentoliskon hännän kohdalle ja ymmärrän näkemäni merkityksen.

Samassa jäälohkare miehen takana herää eloon.

Yövyimme Skoghavenissa. Takana oli pitkä päivä, olimme käyneet läpi lukemattoman monta kilometriä jäistä käytävää ja vihreitä viljelmiä. Maxxin tuubi ja Cavanaugh-siilo oli tarkastettu määräysten mukaisesti. Oppaani kutsui minut tutustumaan Skoghavenin hurjiin kelkkakuiluihin, jotka vaihtelivat pituudeltaan muutamista metreistä kilometreihin, mutta jouduin kieltäytymään väsymykseeni vedoten. Syy oli täysin aito, olin todella puhki jatkuvaa tarkkuutta vaatineen työrupeamani jälkeen, mutta minua myös arvelutti oma tuttavallisemmaksi muuttunut suhtautumiseni oppaaseeni. Enemmän kuin lepsu ja epäammattimainen suhtautumiseni minua vaivasi omatuntoni hiljaisuus asian tiimoilta. Minun olisi pitänyt olla tyrmistynyt oman käytökseni vuoksi, mutta sen sijaan tunsin pienoista kapinallista villiyttä omaa arvomaailmaani kohtaan. Ajatukseni vaelsivat häiritsevien mielikuvien ympärillä pitkään, ennen kuin vaivuin uneen.

Aamulla lähdimme kohti Wendellin sarvea, viimeistä tarkastettavaa kasvattamoa.

”Tähän matkaan täytyy varata koko päivä. Joudumme matkaamaan syvälle etelään. Tällä hetkellä Wendellin sarvi on kaikista Siberin paikoista kauimpana muusta asutuksesta.”

”Miksi rakentaa kasvattamo niin kauaksi?”, utelin. Olin jo aamupalan aikana osallistunut kahdenväliseen keskusteluumme. Enää se ei jaksanut edes häiritä minua.

”Siellä on erilaista kiviainesta. Testaamme, parantaako toisenlainen kasvupohja ravintoarvoja. Jos alustavat tulokset saavat vahvistusta seuraavan kierron aikana, perustamme samalle alueelle lisää kasvattamoja ja luultavasti myös siirtokuntia työläisiä varten.” Oppaani vilkuili taas ympärilleen kuin etsien piilossa lymyävää tarkkailijaa ja lisäsi sitten. ”Minua kouraisee aina vatsanpohjasta, kun saavun näille seuduille.” Näytin varmaan huolestuneelta, sillä hän riensi lisäämään, ”Johtuu jännityksestä.”

Hymyilin odottavasti. Niklos piti puhumisesta eikä malttaisi olla selittämättä enempää kuin pienen hetken. Olin oikeassa. ”Omat tutkimukseni vihjaavat, että Lodeon sijaitsisi näillä seuduin, etelässä.”

Itselleni tärkeä aihe sai minut täysin hereille, mihin aamiaisen yhteyteen kuulunut energiajuoma ei ollut pystynyt. ”Eikö sitä ole sijoitettu vähän joka kolkkaan pitkin Siberin jääkivirajapintaa?”

Niklos – oppaani, hän on oppaani! – tuhahti vähättelevään sävyyn. ”Sitä sopii odottaakin harrastajilta ja humpuukimaakareilta. Itse hyväksyn todistemateriaaliksi vain todennäköisimmät ja luotettavimmat lähteet. Niitä ei tosin ole paljon Fujin datapommien jäljiltä.” Katkeruus tirskahti hänen äänessään. ”Siber on ainoa maailma, jota vastaan on isketty niillä, tiesitkö?” Tiesin, mutta annoin hänen puhua. ”Kaikki datarkistot pyyhkiytyivät! Mutta sitä ennen Tuhokoodi otti valtaansa koko varmistusjärjestelmän ja ennen kuin kukaan tajusi, mitä oli tapahtumassa, ja sai ilmoitettua siitä naapurihuonetta pitemmälle, oli kaikki varmenteetkin pyyhitty tai romutettu. Jäljelle ei jäänyt kuin satunnaisia rekisterejä sammutettuihin yksiköihin.”

Niklos näytti siltä kuin purskahtaisi itkuun. Sitten hän sai tunteensa kuriin. ”Tässä”, hän sanoi ja kaivoi taskustaan ruudun, ”on Lodeonin tunnus sen mukaan, mitä olen saanut selville. Olen joutunut tekemään joitakin arvauksia varsinkin keskustan kohdalla, mutta reunat sain pelastettua yhdestä lähes täysin tuhotusta datarkistosta. Loput olen soveltanut Hammarin ja Kendin tunnuksista.” Sahalaitakuvioisen reunuksen sisällä oli kemikaalimoottorein lentävä vanhan ajan raketti. Se kohosi vasemmalta alhaalta oikealle ylös ja kohti tähtiä. ”Hammarin tunnuksessa on kolonisaatioalus, Kendin tunnuksessa taas Marsin valloittanut Stellaris. Tietääkseni Lodeon asutettiin viimeisenä, joten kronologian mukaan ja parin löytämässäni merkissä olleen viivan perusteella kuva-aihe olisi saattanut olla varhaisen avaruusajan alus.”

Katselin oletettua tunnusta hetken aikaa, mutta kiinnostukseni hiipui pian. Ruudulla pyörivä kuva ei auttaisi minua vähääkään lähemmäs tavoitettani.

Keskustelimme vielä jonkin aikaa, mutta pian keskustelu hiipui. Ennen kuin huomasinkaan, vajaauniseksi jäänyt yö sai minut kiinni ja ummistin silmäni hetkeksi.

Olen enemmän eksyksissä kuin koskaan aiemmin, Jopa käytävässä harhaillessani saatoin ankkuroida itseni kylmyyden todellisuuteen, mutta nyt henkinen otteeni on kirpoamassa. Se johtuu uupumuksesta, sanon itselleni. Ruumiillisesta rasituksesta, työpaineesta. Silmieni edessä valtaisa jäämöhkäle työntyy seinän sisään ja siihen muovautuu uusi, täysin sileäseinäinen käytävä, joka jatkuu tuntemattomaan. Tuijotan sitä lamaantuneena. Ukko ei joko huomaa tai välitä.

Vilkuilen hätäisesti ympärilleni ja havaitsen kulkemani käytävän kadonneen. Kyseessä saattaisi olla ohut jääseinämä, mutta sisimmässäni tiedän sen olevan paksuudeltaan satoja metrejä, vähintään edelliseen risteykseen saakka. Katson taas vastapäätäni istuvaa ukkoa, joka syö viimeisen suupalan ateriastaan ja pyyhkii sitten sormet housuihinsa. Hän katsoo suoraan minuun.

”Jäällä on täällä oma tahto, kuten rouva huomaa. Sitä tahtoa on Siberin ihminen oppinut kunnioittamaan, ja syystä. Jo aikain alusta on käytävistö elänyt jään tahdon mukaan, ei ihmisen. Ei ikuna. Suuressa ylimielisyydessäänkin planeetan asuttajat tajusivat sen, ja opettivat aina uusille tulokkaille. Saivat läksyn ihan varhain ja oppivatkin sen, kovan läksyn. Yksi kolmesta.” Ukko naurahti kuivasti ja jatkoi. ”Vaan jo alkaa yhteinen muisti rakoilla. Laajentavat ja rakentavat minne mielivät.” Ukko huiskauttaa kättään kaaressa närkästyneenä. ”Pukkaavat kasvikuilujaan joka puolelle. Jään juurellakin on kotinsa, ja se on täällä näin. Jos sen kanssa ei osaa elää ja olla, on parempi pysyä poissa. Ymmärtääkö rouva?”

Nyökkään ääneti.

”Etelässä käytävä on aina ollut vain hetkellinen ilmiö, epävakaa ja epävarma. Silti on pora ja sulatin puskenut aina uuden, kuin eivät ymmärtäisi viestiä. Pitää puhua selvemmin. Rouva kuuli jo.”

Sukkula törmäsi pahki jotain, mitä ei seuraavassa hetkessä enää ollut. Ymmärrän viestin.

”Jään tahto oli ensin murskata kaikki, mutta tahto on muuttuvainen juttu. Nyt rouvalla on kaksi mahdollisuutta. Tuo käytävä tuossa”, ukko osoittaa oikealta puoleltaan lähtevää käytävää, joka jatkaa sitä reittiä, jota tulin, ”vie pois. Takaisin. Vaan tuo toinen reitti”, nyt hän näyttää oikealle kiinteään jäähän äänettömästi auennutta väylää, ”se vie muualle, kiireettömään eloon.” Sitten hän vaikenee, antaa minulle tilaisuuden miettiä ja valita.

Mietin, mutta vain hetken. Niin kovasti kuin haluaisinkin ratkaista sukuni arvoituksen lopullisesti, minulla on velvollisuus omaa perhettäni kohtaan. Jos nyt jään tänne, tulee minusta vain uusi osa edelleen ratkaisemattomaksi jäävään mysteeriin. ”Haluan kotiin.”, minä pyydän.

Ukon katse terästyy. Hän nousee puolittain seisomaan ja heilauttaa etusormeaan minun suuntaani merkitsevästi. ”Olkoon niin, mutta quid pro quo, rouva. Viekää viesti. Muistutus. Etelässä on jään juuri ja sinne ei sovi tunkea. Seuraavaksi jään huuto kuullaan koko Imperiumissa.”

Voisin kertoa, että Ihmisen imperiumi sortui vuosikymmeniä sitten Tartaroksen hiljennyttyä. Keskustelu tuntuu kuitenkin jo päättyneen, eikä ulkopuolinen maailma kuitenkaan heitä enää koske. Nousen ylös.

Ennen kuin lähden, kaivan taskustani pienen kankaanpalasen, jota olen kuljettanut mukani vain tätä varten. Siinä on sukuni vaakuna, kultainen griippi, käsinkirjailtuna. Ojennan sen ukolle. ”Voisitteko viedä tämän mukananne? Se on viesti sille, joka sen ymmärtää.” Ukko ottaa kankaan ja kätkee sen takkinsa sisään. Sanomatta sanaakaan hän kääntyy ja harppoo taakseen katsomatta kohti vastikään muodostunutta käytävää. Juuri ennen kuin jää sulkeutuu erottaen meidät loppuelämiksemme näen hänen takkinsa selässä haalistuneen kotkan leijonanjalkoineen.

Seison hiipuvan nuotion äärellä pitkään.

Katselen ulkona riehuvaa myrskyä ja hetken ajan kaipaan takaisin jään turvaan. Se turva on kuitenkin vain hatara illuusio, sillä jään sisällä velloo pahempi myrsky. Värähdän.

Katson tehneeni osani. En kertonut kaikkea kokemaani, sillä virallisen totuuden mukaan minut olisi nimetty mielipuoleksi. Uskon kuitenkin hallinnoivien pystyvän lukemaan raporttini rivien välistä, heillä on siihen edellytykset. Etelä on epävakaata seutua eikä sinne voi suositella perustettavan tuotantolaitoksia tai siirtokuntia. Sen selvemmin en viestiäni ilmaise.

Niklos ilmaantuu viereeni. ”Sukkula pääsee laskeutumaan pienen hetken kuluttua, tarkastaja Coventry. Olen pahoillani viivytyksestä.”

”Helen.”, sanon ennen kuin ehdin estää itseäni. ”Nimeni on Helen.” Otan esiin kankaanpalan ja ojennan sen Niklokselle. ”Kirjailin sen toipilasaikanani. Älkää kysykö mistä se on peräisin. Voin vain vakuuttaa, että se on hyvin tarkka kopio eikä minulla ole syytä epäillä sen autenttisuutta. Älkää siis tekään.”

Samassa tuiskun läpi alkaa hohkata valoa ja liitosputki nousee kiinnittyäkseen sukkulan ilmalukkoon. Emme puhu mitään, kun kävelemme putkelle. Haluan säilyttää edes arvokkuuteni rippeet, mutten voi itselleni mitään. Käännyn ja kosketan Nikloksen poskea paljaalla kädelläni. ”Joskus ei ole hyvä löytää sitä mitä etsii. Ja joskus löytää sellaista, mitä ei ole edes tiennyt etsivänsä. Pysy pois etelästä, sillä haluan löytää muutakin kuin katoamisilmoituksesi, kun seuraavan kerran palaan.” Sitten menen.

En tiedä, kauanko Niklos viipyi oman nuotionsa äärellä.