Jäähän kadonnut

Shimo Suntila, Arczine 3/03

Jäinen käytävä jatkuu pimeänä kumpaankin suuntaan. Sinne mistä tulen ja sinne mihin olen matkalla. Kunpa vain tietäisin, onko suunta oikea.

En tiedä, kauanko olen vaeltanut, ajastimeni hajosi onnettomuudessa. En kuitenkaan vielä liian kauan, sillä olen edelleen hengissä. Kylmyys tosin alkaa jo vähitellen puskea olosuhteisiin nähden liian ohuen vaatetukseni läpi. Näitä pitempiä käytäviä ei lämmitetä lähelle nollapistettä sillä tavoin kuin lähiöitä.

Käytävän varrella ei ole ollut mitään yhteydenottolaitteita. Miksei kukaan ole varautunut onnettomuuksiin tämän paremmin? Tämä päätyy ehdottomasti raporttiini, vaikkei matkustuksen sertifiointi kuulukaan tämänkertaiseen tehtävääni. Valojakaan ei ole, paitsi lyhty, jota kannan mukanani. Sen valokeila halkoo pimeyttä, mutta ei jätä pysyvää jälkeä. Kun välillä käännän sen pois päältä keskittyäkseni kuuntelemaan, pimeä valtaa itselleen takaisin lyhtyni hetkellisesti ahnehtiman alan. Muita ääniä ei ole kuin omat askeleeni ja huuruava hengitykseni.

Tutkin käytävän seinää ja yritän tehdä jonkinlaista arviota tai johtopäätöstä. Iästä on paha sanoa mitään tarkkaa ilman mittaimia, pinta on tasalaatuista. Sulatussuunta olisi olennaisempi tieto, mutta en osaa katsoa oikeita merkkejä senkään selvittämiseksi. En edelleenkään ole varma, kumpaan suuntaan kuljen. En toisaalta tiedä sitäkään, olisiko tulo- vai menosuuntaan lyhyempi matka ihmisten ilmoille. Silti edes jonkinlainen tieto lisäisi itsevarmuuttani.

Tämä on vieras tilanne minunlaiselleni. Gainsin asiantuntijoista tavataan pitää hyvää ja ohjattua huolta, joten en ole tottunut toimimaan yksin vieraassa ympäristössä. Naurahdan ja mieleeni palaa eräs tilanteeseen sopiva paikallinen sanonta. Kiedon sukkulasta mukaan ottamaani lämpöviittaa tiukemmin ympärilleni ja jatkan kulkuani. Paikoilleen ei sovi jäädä.

Saavuttuamme Siberin kiertoradalle aluksen olemattomuussuojat näköalatasanteen kuvusta poistettiin ja muiden matkustajien kera katselin ylläni hitaasti vaeltavaa tasaisen harmaata palloa. Umpijäinen planeetta vailla merkittäviä pintamuodostelmia, määränpääni.

Perinteisen planeettakatselmuksen jälkeen lähdin marssimaan muiden matkustajien tapaan omaan sukkulaani. Routavaaran yhteysalus lähti kolmoskannelta tyyrpuurin puolelta. Asettauduin ensimmäiseen luokkaan ja kiinnitin syöksyvyöni. Siberin ilmakehä on varsin tasalaatuinen ja rauhallinen verrattuna vaikka Asmodin paikoitellen hurjiin tuuliin tai Terminuksen syklisiin lämpömyrskyihin, mutta riskien ottaminen olisi typerää yhtä kaikki.

Kun kaikki Routavaaraan tai Kendiin matkallaolevat olivat päässeet kyytiin, sukkula irtaantui tähtialuksesta, joka jäi odottamaan paluuliikennettä.

Sukkula liukui välikohtauksitta ilmakehän läpi ja pysähtyi kevyesti lumen alta raivatulle laskeutumisalustalle. Läpikuultava yhteysputki nousi esiin pinnasta ja liittyi ilmalukkoon. Kuljimme sitä pitkin vastaanottoaulaan. Putkessa katselin ulos iltahämärää maisemaa, jonka puuterilunta kevyt tuuli siirteli pöllyinä paikasta toiseen. Tuo kaunis mutta ihmiselle vihamielinen ympäristö kiehtoi minua salaperäisyydellään. Yhtä paljon tutkimatonta oli vain Amberin veden kattamassa maailmassa. Löytäisinkö täältä edes vihjeen sukuani jo pitkään vaivanneeseen arvoitukseen?

Hallissa ihmiset järjestäytyivät jonoihin odottamaan vuoroaan esitellä matkustusdokumenttejaan virkamiehille ennen laskeutumistaan jäävaipan läpi asuinvyöhykkeelle. Minun ei tietenkään tarvinnut jonottaa, enkä sitä ollut odottanutkaan. Heti päästyäni putkesta sisään seremonialliseen univormuun pukeutunut mies asteli minua kohti.

”Tarkastaja Coventry, kuinka ihastuttavaa. Sallikaa minun esitellä itseni. Olen Niklos Torbjörn ja toimin oppaananne koko vierailunne ajan. Tätä tietä, olkaa niin hyvä.” Tartuin hänen ojennettuun käteensä kuten protokolla edellytti, mutta jätin vastaamatta puristukseen. En ole ahdasmielinen luonteeltani, mutta varsin usein heti avaruusmatkan jälkeen olen hieman takakireä enkä jaksa heittäytyä sekundääristen maailmojen asukkaiden kanssa miellyttävyyksien vaihtoon.

”Aivan. Haluaisin nyt päästä huoneisiini, kiitos.”

Seurasin tyhjänpäiväisyyksiä hölöttävää vastaanottajaani hisseille turvahenkilöstön toisella puolen. Astuin tiiviisti sulkeutuvaan lieriöön, joka lähti kiihdyttämään tasaisesti alaspäin. Istuuduin penkille. Matka kahdeksan kilometrin syvyydessä sijaitsevaan Routavaaraan kesti useita minuutteja.

Lopulta sylinteri avautui laajaan ja korkeaan tilaan. Katsoin ihmetellen plastin ja jään synteesiä. Routavaaran sisääntulohalli oli yli sadan metrin korkuinen ja harkiten valaistu. Jään sisään poratut lamput loivat toisaalta tasaisen hämyistä loistetta kaikille pinnoille, toisaalta jättivät joitakin sivuja varjoihin niin, että visuaalinen vaikutelma oli kuin styxiläisestä keijukaissadusta. Rakennusten ja kulkuteiden rihmasto oli kuin arkkitehtooninen runo. En antanut vaikuttuneisuuteni kuitenkaan näkyä kasvoillani millään tapaa.

Vastassa jo odotti jääsukkula, johon kävimme. Suunta oli itään, ja oppaani jatkoi keskeytymätöntä puhettaan. Hän kertoili paikallishallinnollisista kiemuroista, miten Routavaara sulauttaisi Kendin itseensä muutamassa vuodessa. En jaksanut kuunnella, vaan tuijotin ohitse kiitävää jääseinää.

Tehtävänäni oli tarkastaa kolme uutta kasvattamoa. Niitä rakennettiin edelleen, sillä Siber ei ollut vieläkään omavarainen ruoantuotannon kanssa. Exodus-alusten saapuminen oli merkinnyt rajuja muutoksia jokaiselle Imperiumin maailmalle, vaikka etukäteen tiedettiinkin, mitä tuleman piti, mutta raskaiten se oli vaikuttanut maailmoihin, joilla asumispinta-alaa oli niukasti. Viikossa asukasluku oli hypännyt kymmenistä tuhansista miljooniin.

Ajatukseni harhailivat vieläkin kauemmas, aikaan ennen Imperiumin hajaannusta tai jopa äärien määrittämistä. Silloin Imperiumi vielä kasvoi ja laajeni, uusia maailmoja asutettiin. Gains ja Siber asutettiin.

Toinen veljeksistä, Enoch Coventry, lähti Gainsiin ja loi suuren omaisuuden. Toinen veli, Malcolm, lähti Siberiin ja asettautui Lodeonin siirtokuntaan. Käänsin päätäni ja vilkaisin opastani. Olisin halunnut kysyä häneltä Lodeonista, mutten kehdannut. En olisi pystynyt peittämään sitä, että uskoin heidän myyttiseen legendaansa.

Saavuimme perille ja nousin kiiturista. En ollut painanut mieleeni reittiämme, mutta sen verran muistin, että olimme kulkeneet monen risteävän käytävän ohi. Opas johdatti minut käyttööni varattuun huoneistoon.

”Vielä kerran tahdon toivottaa teidät tervetulleeksi Siberiin, tarkastaja Coventry.” Hän pokkasi hymyillen ja jäi odottamaan. ”Niin niin, kiitoksia. Aloitan ensimmäisen kasvattamon tarkastuksen huomenna kuudelta. Järjestäkää asia.” Oppaan ilme tiukkeni hänen kuultuaan teennäisyyksiä välttävän vastaukseni. Hän peräytyi ulos ovesta ja sulki sen perässään. Heittäydyin vuoteelle oudon tunnekuohun vallassa. Miten etsiä jäähän kadonnutta kaupunkia, kun muille se on osa paikallista myyttiperintöä?

Jalkojani särkee ja päätän pitää lyhyen lepotauon. Vasta nyt keksin kysyä ilmeisen kysymyksen: miten onnettomuus sattui? Kun palasin tajuihini, oli täydellisen pimeää. Löysin käsikopelolla lyhdyn ja näpäytettyäni sen päälle aloin tutkia välitöntä ympäristöä. Jääsukkula oli vääntynyt romuksi ja sen laitteisto pysyi vaiti yrityksistäni huolimatta. Ajuri oli lyönyt päänsä ohjaamon plastiin kohtalokkain seurauksin, mutta oppaani oli elossa. En kuitenkaan saanut häntä hereille. Epäilin sisäisiä vammoja. Peittelin hänet niin hyvin kuin taisin.

Oudointa oli, että sukkula oli selvästi törmännyt johonkin, mutta mihin? Käytävä jatkui molempiin suuntiin täysin avoimena ilman esteitä. Lisäksi sukkula oli kieppunut niin, ettei tulosuuntamme ollut yksikäsitteisesti pääteltävissä.

Jokin asia kiusaa minua ja koitan tavoitella siitä otetta sulkemalla silmäni. Juuri herättyäni, ennen kuin löysin lyhdyn. Läsnäolo, jotain valtavaa. Heikko aavistus, väre ilmassa. Mutta kun sain lyhdyn päälle, oli käytävä tyhjä.

Säpsähdän hereille. Typerys! Jos nyt torkahdan tänne, nukun ikuisesti. Pakotan itseni taas jalkeille ja jatkan matkaani. Siristän silmiäni. Liikkuuko kaukaa edessäni jotain?

Olin kuudelta ala-aulassa, josta minut piti noutaman. Oppaani oli myöhässä. Ei suuresti, mutta määrällä ei ole väliä. Kyse on periaatteesta. Annoin ymmärtää, että vastaisuudessa en tulisi sietämään tämänkaltaista säntillisyyden puutetta. Olihan minun nimenomainen työni varmistaa, että kun kasvattamot avattaisiin, kaikki sujuisi niissä määräysten mukaan. Myös aikataulutus. ”Meidän on otettava viive kiinni. Minun on saavuttava täsmälleen ajoissa.”

Nyt matka oli pitempi. Alkuperäisten siirtokuntien käytäväverkostotkin olivat olleet laajoja, mutta väestöräjähdyksen jälkeen tuota vaikutusaluetta oli pitänyt kasvattaa entisestään. Kummallakin puolella vilahti aina välillä jonkin käytävän suuaukko. Lähimmät olivat jo hylättyjä kaivosalueita, joista osa oli muutettu kasvattamoiksi. Ne olivat kuitenkin huonoja paikkoja tuottaa ravintoa, sillä niihin piti pumpata lämpöä jatkuvalla syötöllä lähiöistä. Kend ja sitä ympäröivä Routavaara oli rakennettu geotermistä energiaa ajatellen suboptimaaliseen paikkaan. Aikanaan sillä ei ollut ollut niin väliä, mutta nyt ravinnontarve oli eri. Uudet kasvattamot kaivettiin nyt usean sadan kilometrin päähän, missä lämpöpumput tavoittivat helpommin magmavaipan.

Tiesin kasvattamojen sijainnit planeetan kartalla, mutta en suhteessa käytäväverkkoon. ”Onko teillä mukana tämän alueen karttaa?”

Oppaani oli pian lähtömme jälkeen lakannut yrittämästä pitää yksipuolista keskustelua yllä ja vajonnut omiin ajatuksiinsa, joista hän nyt havahtui säpsähtäen. ”Käytävien karttaa? Ei, sellaista ei ole.”

”Voitteko hankkia sellaisen minulle kun palaamme?” Ilmeisesti ajuri tunsi seudun hyvin, jos karttaa ei ollut mukana.

”Tarkoitan, että sellaista ei ole. Käytävistä ei ole karttaa, ei mitään kattavaa. Korkeintaan pääkäytävistä. Ne eivät muutu.” Keskustelunaihe ei tuntunut miellyttävän opastani. Hänen epämukavuutensa ei kuulunut minulle.

”Kuinka vaikeaa on piirtää uusia viivoja uusien käytävien mukaan? Ette kai te vanhoja väyliä kuitenkaan täytä?” Ongelman ratkaisu oli kutakuinkin helmitaulun vaikeusluokkaa, vaikka kartassa olisikin pitänyt huomioida kolme ulottuvuutta. Tilanne vaikutti täysin käsittämättömältä.

Oppaani pälyili ympärilleen kuin varmistaakseen, ettei kukaan seisonut hänen takanaan, varmisti, ettei yhteys ohjaamoon ollut auki, kumartui puoleeni kuin olisin salaliittotoveri ja puhui lähes kuiskaten. ”Käytävät muuttuvat. Siitä ei puhuta, mutta kaikki ovat kuulleet juttuja. Jäähän sulatettuja käytäviä katoaa. Uusia ilmestyy outoihin paikkoihin. Yleensä tarinat sivuutetaan huhuina, mutta muutamassa eittämättömässä tapauksessa hallinto on joutunut ottamaan kantaa. Silloin puhutaan niskuroivista sulatusporukoista, jotka nostavat palkkaa tekemättömästä työstä tai salakuljetetun tavaran kätkemisestä laittomiin onkaloihin. Tosiasiassa käytävät muuttuvat siellä ja täällä, alinomaan. Niiden merkitseminen kartalle olisi yhtä hyödyllistä kuin lumeen kirjoittaminen. Kukaan ei tiedä varmaksi, mistä se johtuu, ja jo vuosikymmeniä sitten tutkimukset lopetettiin tuloksettomina.”

Tunsin tilaisuuteni tulleen. Oppaani selitys oli toisaalta uskomaton ja sisälsi ilman epäilyksen häivääkään perusteettomia sepitelmiä, mutta toisaalta se tarjosi minulle ainutlaatuisen tilaisuuden kuulla paikalliselta kadonneesta siirtokunnasta. ”Niinkö kävi Lodeoninkin? Katosivatko sinne Kendistä ja Hammarista vievät käytävät?”

Oppaani ilme jähmettyi hetkeksi. Hän mietti jotakin ja tuli lopulta johonkin johtopäätökseen. Minulle myönteiseen. ”Vaikka käytävien muuttumista kovinkaan moni ei epäile, kokonaisen kaupungin katoaminen on toinen juttu. Sitä pidetään satuna.” En epäillyt sitä yhtään. Jos kymmenentuhannen ihmisen kaupungin olisi tunnustettu voivan kadota, se olisi synnyttänyt suunnattoman turvattomuuden tunteen miljoonien asukkaiden sydämiin. Kukaan ei olisi turvassa. Oppaallani tuntui kuitenkin olevan valtavirrasta poikkeava mielipide. ”Entä te? Mitä te ajattelette asiasta?”

”Sinutelkaa vain. Minulla on syyni uskoa, että Lodeon olisi joskus ollut olemassa. Mutta mikä on teidän kiinnostuksenne syy, jos saan kysyä?”

Katsoin olevani selityksen velkaa. ”Kauan sitten kadonnut sukuhaara. Me olemme aina pitäneet kiinni omistamme, jo vanhan Maan ajoista. Väliin jäävät valovuodet tai vuosikymmenet eivät vähennä velvoitteiden merkitystä.”

Samassa vauhtimme hidastui ja pysähtyi pian kokonaan. Sisäradio rasahti ja ajurin ääni kaikui sukkulan hytissä. ”Musta näyttää, että reitti on katki. Joudutaan palaan Vlodosnyin haaraan ja meneen Uuden Mongolian luolaston läpitte. Hällään sulattajat avaan tän reitin, ehkä päästään sitä pitkitte edes takasi. Pahoillani viivytyksestä, frouva.”

Maaginen luottamuksen ja yhteisymmärryksen hetki särkyi ja kieppui tapahtumattomien tulevaisuuksien kurimukseen. Oppaani vetäytyi istumaan selkä suorana emmekä puhuneet mitään ennen kuin vasta saavuttuamme yli tunnin myöhässä ensimmäiselle kasvattamolle, Maxxin tuubille.

Lyhtyni valossa en näe mitään muuta kuin tyhjänä ammottavan käytävän, mutta pimeässä edessäpäin siintää juuri ja juuri kuviteltavissa oleva valon aavistus. Seuraan sitä. Raajani ovat jo niin kohmeessa, että ellei pelastuspartio osu kohdalle, ainoa mahdollisuuteni on epätodennäköinen ihme. Paikalleen pysähtyminen merkitsee kuolemaa.

Huudan jälleen, mutta näköaistini rajalla häälyvä kajastus ei taaskaan vastaa. En enää käytä lyhtyä, se tuhoaisi taas minuuteiksi pimeänäköni. Lisäksi minua hermostuttaa, mitä valossa näkisinkään. Sen lisäksi, että käytävä on kaventunut huomattavasti, on myös seinien pinta muuttunut. Väliin seinät ovat rosoisia kuin louhinnan jäljiltä, väliin täysin tasaisia ilman sulatuksen aiheuttamaa aaltoilua. Risteyksiä on paljon tiuhempaan.

Nyt näen jo todellista valoa. Se pysyy paikoillaan ja lähenee jokaisen askeleeni myötä. Kaarteen takaa paljastuu termonuotion ääressä kyyristelevä vanha mies. Käytävän seinä on taas rosoista, vanhaa. Louhitttua, ei sulatettua. Astun nuotion valopiirin sisään.

”Voinko lämmitellä hetken?” Toivon, että kaikki ei ole vain kohmeisen mieleni tuottamaaa harhaa. Lämpö kyllä tuntuu todelliselta. Mies vain kohauttaa olkiaan. Ilmeisesti saan jäädä.

”Miksi sinä olet täällä? Tässä käytävässä?” Katselen ympärilleni ja minut valtaa olo, jossa on enemmän kuin ripaus pelkoa. Pakkasukon hellittäessä otettaan ajatukseni alkavat taas virrata ja tiedostan olevani kaukana lähimmistä lähiöistä, kaukana ihmisten asutuksista. Ja muistan, mitä oppaani sanoi jonkin verran ennen onnettomuutta. En kuitenkaan uskalla sanoa siitä mitään. Sen sijaan ilmaisen ääneen toisen epäilykseni: ”Odotitko sinä minua?”

Kasvattamon tarkastus sujui ilman suurempia ongelmia, paitsi että kastelin toisen jalkani.

Kuilusto oli varsin mittava ja kulki kilometrien matkan. Jään ja kiven rajapinnassa, jossa pääasiassa matkustimme, oli keskusluola, josta lähti viisi kasvattamohaaraa. Alfahaara oli kunnossa, samoin beta. Gammassa annoin huomautuksen puutteellisesta valaistuksesta. Kasvattamon esimies vannoi, että kyseessä oli vain hetkellinen häiriö virranjakelussa Strobosbonoin voimalasta. Kirjasin myös huomion heikosta varajärjestelmästä.

Deltahaara näytti samanlaiselta kuin muutkin. Leveyttä käytävällä oli kymmenen metriä, korkeutta samaten. Keskuspolusta lähti käytävän halkileikkauksen myötäisesti kasvurenkaita. Ensimmäisissä kasvoi hyysienirihmastoja, mutta käytävän viettäessä syvemmälle kiven sisään lämpötilaa saatettiin nostaa ja flora vaihtui ensin juurekkaisiin, sitten köynnöskasveihin. Kukin haara oli valtaisa, kaartuva putki, joka vehreni kuta syvemmälle kuljettiin.

Kolmensadan metrin kohdalla havaitsin huurretta maanpinnassa. Pyysin pysäyttämään pienen valvomokirpun, jolla liikuimme, ja astuin ulos. Kosteutin kävi ylikierroksilla ja syyti alijäähtynyttä höyryä ilmaan. Se tiivistyi läpinäkyväksi jääkuoreksi kaiken koskettamansa pinnalle. Olin juuri siirtymässä lähemmäs valvontataulua, kun oppaani huusi kirpusta perääni. ”Tarkastaja, teidän jalkineenne!”

Liian myöhään. Jalkani upposi rasahtaen ohuehkon jääpinnan läpi alla olevaan vesilammikkoon. En piitannut siitä, vaan suoritin valvontataulun tarkastuksen loppuun. Kaikki tuntui olevan kunnossa, ilmoitus viasta oli jo lähtenyt ja keskus oli kuitannut sen. Korjauspartio saapuisi pian. Palasin kirppuun. Istuuduttuani otin jalkineeni pois jalasta ja tyhjensin sen.

”Täällä työskentelevät käyttävät vesitiiviitä saapikkaita.”, oppaani sanoi. ”Tuossa penkin alla on teille ylimääräinen pari.”

”Miksi ette sanoneet mitään, kun nousimme kirppuun?”, tiuskaisin ja aloin kopeloida penkin alta työjalkineita.

”Ette kysynyt. Mutta opitte juuri, ja tuskin teette samaa virhettä toiste. Kyllä Siber opettaa.” Oppaani väläytti minulle hymyn, joka oli ystävällinen, ei ilkeämielinen. Olin ilmeisesti törmännyt johonkin paikalliseen initiaatioriittiin ja liittynyt sen myötä kuuden miljoonan siberiaanin sisäpiiriin. Huomaamattani hymyilin takaisin.

Mies ei edelleenkään ole paljastanut minulle kasvojaan tai sanonut mitään, vaikka onkin tietoinen läsnäolostani. Lämpöviittani täyttäessä reservejään katselen ympärilleni tarkemmin.

Olemme käytävän levennyksessä. Louhintaporan jättämät kierteet ovat selvästi näkyvissä, mutta tylsinä. Tällä ympäristöllä on ikää enemmän kuin isälläni tai edes isoisälläni. Vanha mies kaivaa jotain vaatekertansa poimuista.

”Maistuuko rouvalle pieni huikopala? Rihmatasku maustein ja vermein?” Ukon ääni on vanha ja narahteleva, mutta lämmin. Hän pitelee kädessään liinakääreistä nyyttiä. Nyökkään vastaukseks ja mies aistii sen. Hän avaa nyytin ja asettaa kaksi taikinaista taskua tulen päällä olevalle ritilälle. Sitten hän yllättäen kääntyy. ”Rouvalla kävi tuuri, kun selvisi rytäkästä ehjin nahoin. Jään tahto oli toinen.”

Hänen kasvonsa ovat vanhat ja uurretut kuin nämä käytävätkin. Suun pielissä karehtii hymyntapainen, joka ei paljasta miehen tunteita, ellei sitten huvittuneisuutta. En ymmärrä, mitä hän tarkoittaa. Oma ongelmani on kuitenkin akuutimpi kuin kryptinen lausahdus.

”Missä minä olen? Voitteko auttaa minua? Minun pitäisi päästä takaisin Routavaaraan, tai mihin tahansa kulkuyhteyden päähän.” Mietin hetken ja lisään: ”Ja oppaani tarvitsee apua.”

Ukko kiertää nuotion toiselle puolelle ja istahtaa. ”Se mies on jo löydetty. Nyt siellä mietitään, missä rouva tarkastaja on. Niin, missä on? Lämpöjälki ei näy, siitä viitta huolehtii.” Tajuan tehneeni suuren virheen lähtiessäni tokkurassa etsimään apua. Sukkuloissa on varmaan transponderi ja onnettomuustapaukset havaitaan pikaisesti. ”Ja nyt rouva tarkastaja on jo kovin kaukana. Tuskin enää edes kaikkia kulkemiaan tunneleita löytyisi, vaikka joku hakisikin. Tuskinpa vain.”

Kavahdan, sillä kuulen totuuden miehen äänessä. Enkä edelleenkään uskalla kysyä mitään todellä merkitsevää. Olisi eri asia olla avoimen taivaan alla, mutta nyt ylläni on kilometreittäin ammoin jäätynyttä valtamerta. Lähin lähiö on ainakin sadan kilometrin päässä ja Wendellin sarvi puolestaan epämääräisen mittaisen taipaleen takana.

Ukko poimii nuotiosta kaksi taikinataskua ja viskaa toisen minulle. Se polttelee sormissani, mutta hypistelen sitä ja näykin suupaloja, sillä huomaan olevani nääntymäisilläni nälkään.

Syömme hiljaisuuden vallitessa. Miehen vaatekerta on uudehkonoloinen, mutta samalla vanhahtava. Kaulukset ovat leveät ja vasenta lievettä koristaa pyöreä merkki, jonka keskellä on kuvattu lentolisko. Tuijotan sitä jyystäessäni ainoaa ateriaani moneen tuntiin ja kuuma, säväyttävä rintama valahtaa lävitseni tiivistyäkeen jäätäväksi pisteeksi mahaani, kun sijoitan mielessäni avaruusraketin kärjen lentoliskon hännän kohdalle ja ymmärrän näkemäni merkityksen.

Samassa jäälohkare miehen takana herää eloon.

Yövyimme Skoghavenissa. Takana oli pitkä päivä, olimme käyneet läpi lukemattoman monta kilometriä jäistä käytävää ja vihreitä viljelmiä. Maxxin tuubi ja Cavanaugh-siilo oli tarkastettu määräysten mukaisesti. Oppaani kutsui minut tutustumaan Skoghavenin hurjiin kelkkakuiluihin, jotka vaihtelivat pituudeltaan muutamista metreistä kilometreihin, mutta jouduin kieltäytymään väsymykseeni vedoten. Syy oli täysin aito, olin todella puhki jatkuvaa tarkkuutta vaatineen työrupeamani jälkeen, mutta minua myös arvelutti oma tuttavallisemmaksi muuttunut suhtautumiseni oppaaseeni. Enemmän kuin lepsu ja epäammattimainen suhtautumiseni minua vaivasi omatuntoni hiljaisuus asian tiimoilta. Minun olisi pitänyt olla tyrmistynyt oman käytökseni vuoksi, mutta sen sijaan tunsin pienoista kapinallista villiyttä omaa arvomaailmaani kohtaan. Ajatukseni vaelsivat häiritsevien mielikuvien ympärillä pitkään, ennen kuin vaivuin uneen.

Aamulla lähdimme kohti Wendellin sarvea, viimeistä tarkastettavaa kasvattamoa.

”Tähän matkaan täytyy varata koko päivä. Joudumme matkaamaan syvälle etelään. Tällä hetkellä Wendellin sarvi on kaikista Siberin paikoista kauimpana muusta asutuksesta.”

”Miksi rakentaa kasvattamo niin kauaksi?”, utelin. Olin jo aamupalan aikana osallistunut kahdenväliseen keskusteluumme. Enää se ei jaksanut edes häiritä minua.

”Siellä on erilaista kiviainesta. Testaamme, parantaako toisenlainen kasvupohja ravintoarvoja. Jos alustavat tulokset saavat vahvistusta seuraavan kierron aikana, perustamme samalle alueelle lisää kasvattamoja ja luultavasti myös siirtokuntia työläisiä varten.” Oppaani vilkuili taas ympärilleen kuin etsien piilossa lymyävää tarkkailijaa ja lisäsi sitten. ”Minua kouraisee aina vatsanpohjasta, kun saavun näille seuduille.” Näytin varmaan huolestuneelta, sillä hän riensi lisäämään, ”Johtuu jännityksestä.”

Hymyilin odottavasti. Niklos piti puhumisesta eikä malttaisi olla selittämättä enempää kuin pienen hetken. Olin oikeassa. ”Omat tutkimukseni vihjaavat, että Lodeon sijaitsisi näillä seuduin, etelässä.”

Itselleni tärkeä aihe sai minut täysin hereille, mihin aamiaisen yhteyteen kuulunut energiajuoma ei ollut pystynyt. ”Eikö sitä ole sijoitettu vähän joka kolkkaan pitkin Siberin jääkivirajapintaa?”

Niklos – oppaani, hän on oppaani! – tuhahti vähättelevään sävyyn. ”Sitä sopii odottaakin harrastajilta ja humpuukimaakareilta. Itse hyväksyn todistemateriaaliksi vain todennäköisimmät ja luotettavimmat lähteet. Niitä ei tosin ole paljon Fujin datapommien jäljiltä.” Katkeruus tirskahti hänen äänessään. ”Siber on ainoa maailma, jota vastaan on isketty niillä, tiesitkö?” Tiesin, mutta annoin hänen puhua. ”Kaikki datarkistot pyyhkiytyivät! Mutta sitä ennen Tuhokoodi otti valtaansa koko varmistusjärjestelmän ja ennen kuin kukaan tajusi, mitä oli tapahtumassa, ja sai ilmoitettua siitä naapurihuonetta pitemmälle, oli kaikki varmenteetkin pyyhitty tai romutettu. Jäljelle ei jäänyt kuin satunnaisia rekisterejä sammutettuihin yksiköihin.”

Niklos näytti siltä kuin purskahtaisi itkuun. Sitten hän sai tunteensa kuriin. ”Tässä”, hän sanoi ja kaivoi taskustaan ruudun, ”on Lodeonin tunnus sen mukaan, mitä olen saanut selville. Olen joutunut tekemään joitakin arvauksia varsinkin keskustan kohdalla, mutta reunat sain pelastettua yhdestä lähes täysin tuhotusta datarkistosta. Loput olen soveltanut Hammarin ja Kendin tunnuksista.” Sahalaitakuvioisen reunuksen sisällä oli kemikaalimoottorein lentävä vanhan ajan raketti. Se kohosi vasemmalta alhaalta oikealle ylös ja kohti tähtiä. ”Hammarin tunnuksessa on kolonisaatioalus, Kendin tunnuksessa taas Marsin valloittanut Stellaris. Tietääkseni Lodeon asutettiin viimeisenä, joten kronologian mukaan ja parin löytämässäni merkissä olleen viivan perusteella kuva-aihe olisi saattanut olla varhaisen avaruusajan alus.”

Katselin oletettua tunnusta hetken aikaa, mutta kiinnostukseni hiipui pian. Ruudulla pyörivä kuva ei auttaisi minua vähääkään lähemmäs tavoitettani.

Keskustelimme vielä jonkin aikaa, mutta pian keskustelu hiipui. Ennen kuin huomasinkaan, vajaauniseksi jäänyt yö sai minut kiinni ja ummistin silmäni hetkeksi.

Olen enemmän eksyksissä kuin koskaan aiemmin, Jopa käytävässä harhaillessani saatoin ankkuroida itseni kylmyyden todellisuuteen, mutta nyt henkinen otteeni on kirpoamassa. Se johtuu uupumuksesta, sanon itselleni. Ruumiillisesta rasituksesta, työpaineesta. Silmieni edessä valtaisa jäämöhkäle työntyy seinän sisään ja siihen muovautuu uusi, täysin sileäseinäinen käytävä, joka jatkuu tuntemattomaan. Tuijotan sitä lamaantuneena. Ukko ei joko huomaa tai välitä.

Vilkuilen hätäisesti ympärilleni ja havaitsen kulkemani käytävän kadonneen. Kyseessä saattaisi olla ohut jääseinämä, mutta sisimmässäni tiedän sen olevan paksuudeltaan satoja metrejä, vähintään edelliseen risteykseen saakka. Katson taas vastapäätäni istuvaa ukkoa, joka syö viimeisen suupalan ateriastaan ja pyyhkii sitten sormet housuihinsa. Hän katsoo suoraan minuun.

”Jäällä on täällä oma tahto, kuten rouva huomaa. Sitä tahtoa on Siberin ihminen oppinut kunnioittamaan, ja syystä. Jo aikain alusta on käytävistö elänyt jään tahdon mukaan, ei ihmisen. Ei ikuna. Suuressa ylimielisyydessäänkin planeetan asuttajat tajusivat sen, ja opettivat aina uusille tulokkaille. Saivat läksyn ihan varhain ja oppivatkin sen, kovan läksyn. Yksi kolmesta.” Ukko naurahti kuivasti ja jatkoi. ”Vaan jo alkaa yhteinen muisti rakoilla. Laajentavat ja rakentavat minne mielivät.” Ukko huiskauttaa kättään kaaressa närkästyneenä. ”Pukkaavat kasvikuilujaan joka puolelle. Jään juurellakin on kotinsa, ja se on täällä näin. Jos sen kanssa ei osaa elää ja olla, on parempi pysyä poissa. Ymmärtääkö rouva?”

Nyökkään ääneti.

”Etelässä käytävä on aina ollut vain hetkellinen ilmiö, epävakaa ja epävarma. Silti on pora ja sulatin puskenut aina uuden, kuin eivät ymmärtäisi viestiä. Pitää puhua selvemmin. Rouva kuuli jo.”

Sukkula törmäsi pahki jotain, mitä ei seuraavassa hetkessä enää ollut. Ymmärrän viestin.

”Jään tahto oli ensin murskata kaikki, mutta tahto on muuttuvainen juttu. Nyt rouvalla on kaksi mahdollisuutta. Tuo käytävä tuossa”, ukko osoittaa oikealta puoleltaan lähtevää käytävää, joka jatkaa sitä reittiä, jota tulin, ”vie pois. Takaisin. Vaan tuo toinen reitti”, nyt hän näyttää oikealle kiinteään jäähän äänettömästi auennutta väylää, ”se vie muualle, kiireettömään eloon.” Sitten hän vaikenee, antaa minulle tilaisuuden miettiä ja valita.

Mietin, mutta vain hetken. Niin kovasti kuin haluaisinkin ratkaista sukuni arvoituksen lopullisesti, minulla on velvollisuus omaa perhettäni kohtaan. Jos nyt jään tänne, tulee minusta vain uusi osa edelleen ratkaisemattomaksi jäävään mysteeriin. ”Haluan kotiin.”, minä pyydän.

Ukon katse terästyy. Hän nousee puolittain seisomaan ja heilauttaa etusormeaan minun suuntaani merkitsevästi. ”Olkoon niin, mutta quid pro quo, rouva. Viekää viesti. Muistutus. Etelässä on jään juuri ja sinne ei sovi tunkea. Seuraavaksi jään huuto kuullaan koko Imperiumissa.”

Voisin kertoa, että Ihmisen imperiumi sortui vuosikymmeniä sitten Tartaroksen hiljennyttyä. Keskustelu tuntuu kuitenkin jo päättyneen, eikä ulkopuolinen maailma kuitenkaan heitä enää koske. Nousen ylös.

Ennen kuin lähden, kaivan taskustani pienen kankaanpalasen, jota olen kuljettanut mukani vain tätä varten. Siinä on sukuni vaakuna, kultainen griippi, käsinkirjailtuna. Ojennan sen ukolle. ”Voisitteko viedä tämän mukananne? Se on viesti sille, joka sen ymmärtää.” Ukko ottaa kankaan ja kätkee sen takkinsa sisään. Sanomatta sanaakaan hän kääntyy ja harppoo taakseen katsomatta kohti vastikään muodostunutta käytävää. Juuri ennen kuin jää sulkeutuu erottaen meidät loppuelämiksemme näen hänen takkinsa selässä haalistuneen kotkan leijonanjalkoineen.

Seison hiipuvan nuotion äärellä pitkään.

Katselen ulkona riehuvaa myrskyä ja hetken ajan kaipaan takaisin jään turvaan. Se turva on kuitenkin vain hatara illuusio, sillä jään sisällä velloo pahempi myrsky. Värähdän.

Katson tehneeni osani. En kertonut kaikkea kokemaani, sillä virallisen totuuden mukaan minut olisi nimetty mielipuoleksi. Uskon kuitenkin hallinnoivien pystyvän lukemaan raporttini rivien välistä, heillä on siihen edellytykset. Etelä on epävakaata seutua eikä sinne voi suositella perustettavan tuotantolaitoksia tai siirtokuntia. Sen selvemmin en viestiäni ilmaise.

Niklos ilmaantuu viereeni. ”Sukkula pääsee laskeutumaan pienen hetken kuluttua, tarkastaja Coventry. Olen pahoillani viivytyksestä.”

”Helen.”, sanon ennen kuin ehdin estää itseäni. ”Nimeni on Helen.” Otan esiin kankaanpalan ja ojennan sen Niklokselle. ”Kirjailin sen toipilasaikanani. Älkää kysykö mistä se on peräisin. Voin vain vakuuttaa, että se on hyvin tarkka kopio eikä minulla ole syytä epäillä sen autenttisuutta. Älkää siis tekään.”

Samassa tuiskun läpi alkaa hohkata valoa ja liitosputki nousee kiinnittyäkseen sukkulan ilmalukkoon. Emme puhu mitään, kun kävelemme putkelle. Haluan säilyttää edes arvokkuuteni rippeet, mutten voi itselleni mitään. Käännyn ja kosketan Nikloksen poskea paljaalla kädelläni. ”Joskus ei ole hyvä löytää sitä mitä etsii. Ja joskus löytää sellaista, mitä ei ole edes tiennyt etsivänsä. Pysy pois etelästä, sillä haluan löytää muutakin kuin katoamisilmoituksesi, kun seuraavan kerran palaan.” Sitten menen.

En tiedä, kauanko Niklos viipyi oman nuotionsa äärellä.