Avainsana-arkisto: Scott Snyder

Batman: Pöllöjen hovi

Batman Pöllöjen hoviBatman: Pöllöjen hovi
Käsikirjoitus: Scott Snyder
Taide: Greg Capullo, Jonathan Glapion, FCO (värit)
Suomennos: Petri Silas
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-693-4

Pari vuotta sitten DC Comics teki jälleen sen minkä parhaiten osaa, eli sääti sisäistä todellisuuttaan. Yhtä radikaalista vedosta ei ollut kysymys kuin vuoden 1985 Crisis of Infinite Earthsin tapauksessa, jolloin koko siihenastinen historia nollattiin ja kirjoitettiin uudelleen, mutta syntyhistorioita sormeiltiin nytkin tarpeen mukaan. Lisäksi kaikki vanhat lehdet loptettiin ja tilalle tuotiin 52 uutta sarjaa, joista jokainen alkoi numerosta 1. Niin päättyi jo 30-luvulta peräisin olevien Action Comicsin ja Detective Comicsin kunniakas numerointi.

Tällaisen pehmeän rebootin hyöty on siinä, että epämukavan monimutkaisia menneitä juonikuvioita voidaan yksinkertaistaa, tai jopa unohtaa kokonaan, vailla tarvetta määritellä aivan kaikkea uudelleen. Samalla avautuu takaportti tunkea mukaan aivan mitä elementtäjä käsikirjoittajat tahtovatkaan ilman, että se rikkoo jatkumoa vastaan, koska jatkumoahan vasta muodostetaan uudelleen. Näin ollen on täysin uskottavaa, että huhun mukaan salaperäinen Pöllöjen hovi olisi hallinnut Gotham Cityä parin sadan vuoden ajan ottamatta silti yhteen Batmanin kanssa.

"Haluaisitteko ostaa halvan miniatyyrivalomiekan?"

”Haluaisitteko ostaa halvan miniatyyrivalomiekan?”

Mitä Batmaniin tulee, hän on kovasti vakuuttunut siitä, että mitään Pöllöjen hovia ei ole olemassakaan, ja on myönnettävä, että aluksi todisteet sellaisen olemassaolon puolesta ovat aika hatarat. Lastenloruja kun harvemmin on syytä pitää puolueettomana ja luotettavana tietolähteenä (poikkeuksiakin on, kysykää vaikka Freddy Kruegerilta). Joka tapauksessa joku pomppii pöllöhaarniskassa pitkin kaupunkia tappaen ja räjäytellen aivan miten tahtoo. Sellaista peliä ei Lepis siedä.

Alussa tarina tempaa mukaansa. Bruce Waynella on suunnitelma Gothamin varalta ja se pitää sisällään paljon koreita, futuristisia rakennuksia. Häntä komppaa mies, joka halajaa Gothamin pormestariksi, joten kumpikin joutuu tulilinjalle tiettyjen tahojen halutessa säilyttää kaupunki sellaisena kuin se on. Tarinan tiimellyksessä kurkkaillaan Waynen suvun menneisyyteen, kaikki futaa kuin Strömsin saarella ja kerronta on kiivasta, mutta sitten Batman painuu maan alle.

Seuraa viikon mittainen trippi, kun huumattu ja riutuva viittaritari koluaa ympäri monimutkaista labyrinttia, josta löytyy muun muassa marmorista rakennettu Gothamin pienoismalli, murhattujen merkkihenkilöiden potretteja, valkeaan huoneeseen sijoitettuja ruumisarkkuja ja jättimäinen pöllö itkemässä suihkulähteeseen. Tällaiset käänteet voivat olla kiinnostavia, jos harhakuvien kiusaamasta sankarista tai häntä piinaavista voimista paljastetaan jotain uutta, jotain kiehtovaa. Jotain sellaista, mitä hahmon on kohdattava ymmärtääkseen itseään paremmin tai voittaakseen jonkin sisäisen kamppailunsa.

On ehkä paljon pyydetty, että Batmanin ytimestä löytyisi jotain uutta seitsemän vuosikymmenen jälkeen, eikä sieltä oikein löydykään. Senhän me jo tiesimmekin, että Bruce Wayne on kova kaveri. Niin kova että, Chuck Norris ei uskalla lukea Detective Comicsia iltakuuden jälkeen. Jos ratkaisu ongelmaan on lopulta vain purra hammasta, koko koettelemuksen merkitys hämärtyy.

Etenkin kuvien väritys on sekä kaunista että tunnelmallista katseltavaa. Kuvitystyylin muutos on valtaisaa, jos samaan aikaan vilkuilee näköispainosta 30 vuotta vanhoista Hämähäkkimies-lehdistä. Väripaletti ohjaa lukijan fiilistä yhtenä tärkeänä osana kerrontaa.

Godzilla vs. Bat-Godzilla

elokuvasta Godzilla vs. Bat-Godzilla

Ai niin. Luin kirjaa Elseworlds-tarinana, jatkumosta irrallisena iloitteluna. Kun tarina ei loppunutkaan ja viimeisellä sivulla räjäytettiin auki eräskin kuvainnollinen Pandoran lipas, olin sekä äimän käkenä että täpinöissäni. Jatkoa on luvassa syksyllä.

Pöllöjen hovi tarjoaa kiinnostavan katsauksen nykyhetken Gothamin todellisuuteen. Psykologisena jännärinä se ei pärjää yhtä vahvasti. Tuomio on kuitenkin positiivinen ja toivon tämän merkitsevän Batmanin edesottamusten tiivistä seuraamista myös pöllöjen huhuilujen joskus vaiettua.

Advertisement

Amerikan vampyyri 2

Amerikan vampyyri 2Amerikan vampyyri 2
Tarina: Scott Snyder
Kuvitus: Rafael Albuquerque
Suomennos:
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-576-0

Edellisen osan Hollywoodin kimallus on vaihtunut 30-luvun lamaan ja Nevadan kuumaan räkäisyyteen. Työn alla on Yhdysvaltojen historian suurin yksittäinen rakennusprojekti, Boulderin pato, ja lähin kaupunki Vegas kantaa siitä suurimman taakan. Betonia nimittäin valaa kolmetuhatta työmiestä, joilla on moninaisia tarpeita. Vegasissa onkin tehty prostituutio ja uhkapeli väliaikaisesti lailliseksi, jotta palkkarahat saadaan kerättyä parempaan talteen.

Poliisipäällikkö Cashel McCoganilla on siis kädet täynnä ihan lähtökohtaisesti, mutta sen päälle kaupunkiin saapuu liittovaltion agentteja, joilla on salainen agenda, minkä lisäksi joku päättää tyhjentää varsin merkittävästä miehestä veret. Skinner Sweetillä saattaa olla hampaansa pelissä; ainakin hän on asettunut aloilleen vegasilaisen bordellin pyörittäjäksi. Vähemmän sattumalta toisella FBI:n agenteista on päteviä perhesyitä ampua Skinneristä epäkuolleet ilmat pihalle, eikä toinenkaan yön lapsia rakasta.

Päivän positiivi: Tilanne ei voi juuri enää huonontua

Päivän positiivi: Tilanne ei voi juuri enää huonontua

Toisaalla taas Pearl Jones viettää rentoa perhe-elämää aviomiehensä kanssa. Koska draama kammoaa hiljaiseloa, saa Pearl epämiellyttäviä vieraita. Tietyt verenimijöitä lahtaavat tahot ovat perillä hänen vampyyriudestaan ja tulevat kylään niin yllättäen, ettei Saludo-paketistakaan ole apua. Metsästäjien mentyä törmätään vanhan kannan terävähampaiseen roskasakkiin ja jossain kellarihelvetissä Pearlin entinen ystävä Hattie nostaa vähemmän kaunista päätään. Välienselvittelyjä on luvassa.

Olen pohtinut, miksi Amerikan vampyyri vetoaa minuun monen muun vastaavan jättäessä kylmäksi. Jotain Scott Snyder osaa tehdä oikein. Ehkä se on ympäristövalinta. 30-luvun Vegas ja Colorado-joen patoava käsittämättömän kokoinen betonirakennelma kiehtovat. Ja väitän, että kiehtoisivat, vaikken olisi käynytkään paikalla. Toisaalta hahmoissa on särmää. Skinner Sweet voisi olla kapinallinen sälli, joka potkii korruption mädättämää status quota vastaan, mutta sen lisäksi hän on tappavan häijy paskiainen, jota oikeasti ei kiinnosta, ketkä joutuvat harmin tielle. Vampyyrit eivät myöskään pyöritä koko revyytä, vaikka keskiössä ovatkin. Jännite syntyy ihmisistä, poliisipäällikkö-Cashista ja Pearlin aviomiehestä Henrystä.

Rafael Albuquerquen taide jatkaa ykkösalbumin tyyliä, minkä jo aiemmin totesin sopivan juuri tämän tarinan kerrontaan erinomaisesti. Jälki on tummaa, vaan eipä tarinassa muutenkaan paljon valo juhli.

Seuraava osa Amerikan vampyyristä ajoittuu toiseen maailmansotaan. Malttamattomasti odotan, millä tavoin pitkähampaat pahentavat niitä verikekkereitä.

Amerikan vampyyri

Amerikan vampyyriAmerikan vampyyri
Tarina: Scott Snyder & Stephen King
Kuvitus: Rafael Albuquerque
Egmont, 2011
ISBN: 978-952-233-408-4

Sanon heti kättelyssä, että vampyyrit epäeliömuotona ei ole koskaan ollut ns. minun juttuni. Lisäksi tuntuu, että vuosien vieriessä kulmahammasmunstereihin liitetään aina vain pöyristyttävämpiä ja jälkijättöisempiä juttuja. Kyllä, viittaan Twilightiin, jota en ole koskaan lukenut enkä nähnyt, ja joka on yksi niistä harvoista tekeleistä, joista voin sanoa, että lukematta paska.

Olen kuitenkin ehtinyt tutustua jos jonkinlaiseen verifaniviritykseen eivätkä kaikki ole luotaantyöntäviä. Buffy the Vampire Slayerista esimerkiksi pidin paljon, enkä vähiten Angelin ja Spiken takia. Mutta johtuen juuri tuosta pitkästä altistumisesta yön lapset -genrelle haluan vampyyriviihteeltäni jotain kutkuttavaa tai laulan sen armotta keskinkertaisuuden suohon.

Amerikan vampyyri ei ole keskinkertaista.

Pearl Jonesin päivä ei ole paranemaan päin

Pearl Jones on nuori nainen, joka hamuaa tähteyttä 20-luvun Hollywoodin hornankattilassa, niin kuin moni muukin. Vain aniharva sen saavuttaa, loput on tuomittu jäämään starojen varjoihin. Ja jotkut onnettomat joutuvat varjoihin ihan kirjaimellisesti. Monelle lie tuttua rajujen bileiden jälkeen tuntea kovaa janoa, saattaapa suussa tuntua muutenkin oudolta. Pearl tuntee liudan uusia hampaita ja janoaa verta. Hänestä on tullut vampyyri, muttei mikään ylimielinen, dekadentti euro-vampyr, vaan amerikkalainen vampyyri, jota vanhat säännöt eivät koske. Kiitos kuuluu Skinner Sweetille.

Skinner Sweetin tarina taas on ihan omanlaisensa. Villin lännen lopunaikojen pankkirosvo on matkalla tuomiolle poliisisaattueessa, kun asiat alkavat tapahtua hurjaa vauhtia. Pian koko konkkaronkalla on näpeissään julma psykopaatti tappaja, joka ei enää tottele luodinreikää nahassaan. Alkaa vuosikymmenten halki kestävä molemminpuolinen vendetta vampyyrin ja metsästäjien ottaessa yhteen. Taustalla hääräävät wanhan ajan verenimijät, joille Vampyr 2.0 ei ole ollenkaan mieluinen ajatus.

Kerrontaa kuljetetaan useassa aikatasossa, mutta missään kohtaa epäselvyys siitä, mikä tapahtuma kuuluu mihinkin kohtaan jatkumoa, ei pääse rassaamaan. Skinner Sweetistä saadaan leivottua salonkikelpoinen rakastettava paskiainen, olkoonkin että hinku suorittaa massateurastuksia laskee sympatiapisteitä jonnin verran. Pearl puolestaan on onneton olosuhteiden uhri, joka selviytyjänä pärjää tuli mikä tuli, vaikka kuolema. Kemia näiden kahden hahmon välillä toimii, sen minkä he ohikiitäen ehtivät hengata.

Skinner Sweet, Nomen est Omen -finalisti 2011

Scott Snyder, sarjan idean luoja, vastaa Hollywood-aikakaudesta, kun taas Skinner Sweetin alkuvaiheiden hurmeessa piehtaroi itse Stephen King. Viiden lehden pyrähdyksen lähetessä loppuaan tarinalinjat alkavat kohdata ja nivoutuvat toimivaksi kokonaisuudeksi. Pedataanpa loppuun pieni täky tulevaa varten.

Rafael Albuquerquen taide on juuri omiaan tähän sarjaan. Valon ja värien käyttö heijastaa kuvattavia aikoja ja tuo esiin uskottavasti niin tomuisen lännen kuin vallattoman, ärjyvän 20-luvun. Eurooppalaiset vampyyrit huokuvat yläluokkaista rappiota Skinner Sweetin rellestäessä hampuusina ja elokuvamaailman glamour säkenöi aina siihen saakka, kun pimeys laskeutuu.

Olen tavannut nyrpistellä nenääni vampyyrinaamoille, johon tapaa kuulua hillitön ryppyvoiteen tarve ja aina koomisiin mittoihin venyvä naamavärkki, jonka hampaisto panee sapelihammastiikerihainkin häpeämään karvat pyrstöstään. Tällä kertaa edes veikeät hampulinassut eivät himmentäneet lukukokemusta vaan istuivat maailmaansa mallikkaasti.

Amerikan vampyyri on verenjanoa niin kuin se kuuluu tehdä.