Avainsana-arkisto: cyberpunk

Perjantai-illan huumaa (raapale 394)

Perjantai-illan huumaa

Lapsesta saakka Darren Hansen kiusasi minua ja siskoani. Minkäs mahdoimme. Se asui kahden talon päässä ja oli riittävän kova johtamaan pientä jengiä.

Kun myin itseni NordCyberille, sain taktisia päivityksiä. Reaktiobuustereita, sirukykyjä, lihasvahvikkeita. Sensorifiidit terävöityivät, maailma sekä kirkastui että hidastui. Ihmiset muuttuivat hauraiksi.

Omien keikkojen heittäminen oli kiellettyä. Olisi ollut tyhmää rikkoa sääntöjä, mutten voinut unohtaa Darren Hansenia. Piti näyttää, että nyt minä olin kovempi.

Darren kirkui, kun kiskoin siltä kädet irti. Koko jengi ryntäsi auttamaan johtajaansa, mitä siinä olisi pitänyt tehdä? Puolustauduin. Homma karkasi hanskasta.

Psyko-osaston kytät panssariluoteineen ovat eristäneet korttelin. Hauraat verisäkit. Puhkeavat hipaisusta. Kikattaen leikkaan NordCyberin lamautinsirun maksastani.

Raapale 290 – Sateen jälkeen (16.10.)

Sateen jälkeen

Sade hakkaa katuun kuin yrittäen murtaa sen betonivahvikkeista pintaa. Maailma on joka suuntaan jatkuva vesiseinä ja suihkukoneen moottorin läpi soitettu taustakohina. Ilma on vielä hetken hiostava ennen kuin piiskaava sade hyytää sen.

Ihanteellinen sää. Kaupungin jokainen valvontakamera on sokea, IR-moduulit lamautuneina syötteen kakofoniasta. Tänä iltana kaupunki kuuluu meille, ei hallitukselle.

Sadat kädet repivät valvontayhteiskuntaa kappaleiksi. Turhaan. Infrastruktuurin pikkuosaset ovat korvattavissa. Silti kädet operoivat turhuutta, missä olemme käskeneet. Sateen ja tuhon turvin minä leikkaan valvontajärjestelmään. Kytken ylimääräisiä piirejä. Tietyt kadut näyttävät myrskyn jälkeen monitoreissa siltä, miltä me haluamme.

Liikkumisvapautta. Se on alku. Mutta ei loppu. Me otamme kaupungin takaisin sen asukkaille.

Raapale 172 – Kerryn pako (20.6.)

Kerryn pako

Äänet kuuluivat kaukaa, liian kaukaa. Kerry tiesi, etäisesti, että kaikki ei ollut kohdallaan. Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut?

Putous. Hän oli ollut ylittämässä muuria ja pudonnut. Hänen oikea reitensä oli tunnoton. Käden liikuttaminen oli työlästä, mutta haparoiden hän löysi etsimänsä. Shokkitikka. Rikkoutunut putouksessa. Muutoin hän ei olisi tajuissaan.

Seisomaan nousemisen ajatteleminenkin oksetti Kerryä. Pako oli ohi. Mutta saaliistaan hän ei ollut valmis luopumaan. Vapisten Kerry kiskoi reppunsa lähemmäs ja kiskoi esiin läpinäkyvän putken, jossa oli jotain vihreää. Hän työnsi sen maassa lojuvan metalliromun alle.

Muurin päälle ilmestyi vartijan hahmo. Uusi tikka iskeytyi Kerryn olkapäähän.

Äkillinen raastava tuska hukkui mustuuteen.

(Aiemmat seikkailut: Jäterotat ja Malcomin pako)

Raapale 171 – Malcomin pako (19.6.)

Malcomin pako

Malcom kiipesi ruosteisille palotikkaille karjahdusten saattelemana. Vartijat ilmestyivät kujan päähän. Ammus räsähti seinään aivan hänen päänsä viereen. Hidastamatta lainkaan Malcom kiipesi vielä kaksi askelmaa ja loikkasi vasemmalle, tarrasi kiinni betonimuurista ja heilautti itsensä yli. Ilmat iskeytyivät keuhkoista, kun hän putosi maahan. Matala suhina varoitti partiolennokin lähestyvän. Yskien Malcom ryömi viemäriputkeen.

Kiertotie otti kaksi tuntia, mutta päästyään kulmille Malcom oli varma, ettei häntä oltu seurattu. Hän livahti rappukäytävään gamma-enkeleiden huomaamatta ja kiipesi yhdeksänteen.

Juuri kun Malcom oli avaamassa kotioveaan Rouva Pierson kurkisti käytävään. ”Onko Kerry kanssasi?”

”Eikö hän ole tullut vielä?” Malcom säikähti.

Hän vietti yön valvoen.

Aamu koitti ilman Kerryä.

Raapale 170 – Jäterotat (18.6.)

Jäterotat

”Me ei saatais olla täällä”, Malcom kuiskasi kurkistaessaan roskalavan takaa. Kaukana pilvenpiirtäjien takana pavunvarsi kimalsi ja katosi tummalle taivaalle. Kerry läppäsi häntä takaraivoon. ”Parempi saalis. Me ollaan löydetty jo medpäkki ja koeputkellinen vihreää mönjää. Tunnissa! Kelaa vähän.”

”Mistä ne edes tuli?”

”Joku varmaan tiputti rahtilennokin, täällä oli meso aamulla. Tule, mennään.”

Lapset lähtivät juoksemaan kadun yli. ”Seis!” kuului komento kaiuttimesta.

Malcom hyytyi kuin geeliin. Kerry repi häntä kädestä. ”Vittu, liiku tai ministeriö vie meidät.” Laseretsimet haarukoivat jo läheltä, kun he pääsivät kulman taakse.

”Omat reitit kotiin kuten sovittu”, Kerry sanoi ja muiskautti suukon hölmistyneen Malcomin poskelle. ”Katsokin, että pysyt hengissä.”

Raapale 161 – Takahuone (9.6.)

Takahuone

”Hei Jerome, vittu vauhtia nyt.” Loggaan mechavirtuaalista, kun Harrison hakkaa minua sääreen Ak-47:n piipulla. Takahuone on lähes pimeä ja savuinen. Jossain lähellä joku oksentaa ja joku nai. Minua kuvottaa ajatus, että se olisi yksi ja sama henkilö.

Tarkistan Lundhallin tilan. Iho on kylmä, pupillit eivät vastaa valoon. Pulssi on päin helvettiä. ”Seuraava satsi voi viedä hengen”, varoitan.

”Paskan väliä, meillä on homma”, Christy huomauttaa sohvalta ja osoittaa minua tupakallaan. Tomodachin käärmelogo luikertelee hänen paljaiden rintojensa välistä ja sihisee. ”Lund waree, sinä pidät hänet aineissa.”

Työnnän neulan Lundhallin silmään ja ruiskutan Violettia yhden annoksen. Ohimoon työntyvä valokaapeli sykähtelee.

Loggaan takaisin peliin.

Raapale 156 – Jahti (4.6.)

Jahti

Ratsastat halki lehtometsän. Takaa-ajajia ei näy, mutta heidän radiosignaalinsa parveilevat ympärilläsi, heijastelevat peililaseistasi. Olet jo lähellä rajaa. Pysäytät yksisarvisesi ja skannaat siimestä. Lasersilmäiset kromihurtat ylittävät harjanteen kaukaisuudessa. Naurat ja kannustat ratsusi laukkaan. Loikkaatte rajan yli kuin esteradalla.

Ilma väreilee, räsähtelee. Ihosi sihisee ja ratsusi iskee kipinää. Sen jalat sulauvat yhteen ja ottavat pyöreän muodon. Pitkä, kullankeltainen tukkasi nousee pystyyn kymmeninä terävinä piikkeinä. Ohjakset venyvät sivuille ohjaustangoksi. Laskeudutte kaupunkialueelle, sinä ja moottoripyöräsi.

Vielä äsken olit kromihurttien mailla. Nyt tornitalot nousevat taivaisiin. Seinissä kirkuu neon, asvaltilla tuoksuu sade. Tämä on sinun valtakuntasi. Jarrutat kaaressa ja vedät vyökotelostasi järeän aseen.

Hurtat saavat tulla.

Raapale 18 – Tietomurto (18.1.)

Tietomurto

Kyhjötän mustuneen autonromun katveessa. Katselen, kun Sirenia leikkaa aukkoa sähköaitaan. Jokainen katkaistava lanka on ensin korvattava pinnoitetulla kaapelilla tai jännitteen lasku laukaisee hälytyksen.

Livahdan aukosta ja juoksen keinoruohon yli. Reppu painaa kaksikymmentä kiloa. Automatiikan ohjaama valokiila harppoo kohti ja syöksähdän viimeiset metrit. Painaudun seinää vasten. Kankaiden adaptiivinen optiikka aktivoituu pienellä viiveellä. Sulaudun murentuneeseen rappaukseen. Valokiila osuu. Hälytystä ei kuulu.

Kaivan repusta dekin, kaapelit ja generaattorin. Leikkaan dekin seinää pitkin kulkevaan datajohtoon ja kytken itseni virtaan ohimoportin kautta.

Eteeni avautuu sinimusta maisema. Olen palomuurin sisäpuolella. Tarkistan, minulla on kymmenen sekuntia aikaa seuraavaan vahtipulssiin. Usutan virushurtat tihutöihin. Murtomato ryhtyy kaivamaan muuriin turva-aukkoa.