Routakoto

Atorox-haaste #3: Leonardon rasia, Aukkoja ajassa ja Ken vainajia muistelee

Julkaistu 13 syyskuun, 2013| Jätä kommentti

Kun yrittää tehdä kaikkea, aika saattaa loppua kesken. Tämän opin kahden viime viikon aikana. Antologioiden toimittaminen, novellin kirjoittaminen, tapahtumaideoiden pyörittely ja oikoluku eivät välttämättä jätä hirvittävästi rahkeita päämäärätietoiselle novellistiikan lukemiselle. Onneksi tässä on vielä liki kaksi tuntia aikaa kahlata Kultakuoriainen läpi ja saattaa haaste loppuun. Lukemisen lisäksi toki pitää ehdottaa niitä parhaita tekstejä Atorox-listalle!

Vaan jotta huomiseksikin olisi luettavaa, esitän uuden haasteen. Se koostuu kolmesta antologiasta, joten osallistuminen vaatii muutakin kuin pdf-tiedoston latauksen. Joillakin nämä ovat hyllyssä, muilla on käytössä kavereiden hyllyt, kirjastot ja niinkin pöyristyttävä vaihtoehto kuin kirjojen hankkiminen tässä vaiheessa. Nämä kolme kirjaa ovat Leonardon rasia (Osuuskumma), Aukkoja ajassa (Turbator) ja Ken vainajia muistelee (Espoon scifiseura / URS).

Aivan kaikkia novelleja ei ole välttämätöntä lukea tämän haasteen puitteissa. Leonardon rasia on Jussi Katajalan novellikokoelma ja siinä on vain kaksi aiemmin julkaisematonta novellia. Myös Aukkoja ajassa tarjoaa osin jo aiemmin julkaistua materiaalia. Sen sijaan Ken vainajia muistelee sisältää vain uusia juttuja. Edes minun raapaleeni Sauna ei ole ollut Routakodossa nähtävillä. Jos raapaleet lasketaan, ja miksikäs ei laskettaisi, haasteessa on nyt mukana 26 novellia. Ei mikään triviaali määrä, vaikka raapaleita kymmenen onkin.

Siinä siis setti seuraavan kahden viikon iloksi. Moniko lähtee mukaan, edes yhdellä kirjalla? Ja muistakaa, kun luette tarinan, joka räjäyttää aivot, kihelmöi selkäpiitä tai lämmittää sisuskaluja, ehdottakaa sitä Atorox-listalle.

Leonardon rasia

Jussi Katajala: Nereidien laulu
Jussi Katajala: Äänetön saari

Aukkoja ajassa

Petri Laine: Pekingin elokuut
Juha-Pekka Koskinen: Salomonin tuomio
Harri Erkki: Pyramidi
Shimo Suntila: Kokoontuminen
Shimo Suntila: Sukupolvikuilu
Shimo Suntila: Itsemurha
Shimo Suntila: Koski
Shimo Suntila: Putous
Shimo Suntila: Paradoksi
Shimo Suntila: Rikos kirjallisuutta kohtaan
Shimo Suntila: Temporaalikenturio
Shimo Suntila: Aikajekku

Ken vainajia muistelee

Shimo Suntila: Sauna
Anne Leinonen: Ken vainajia muistelee
Jussi Katajala: Rautakihlat
Mari Saario: Holvikirkon kanttorin poika
Tarja Sipiläinen: Kaikuja
Juha Jyrkäs: Seitsemän hengen kertomus
Markus Harju: Myrkynlykkääjä
Anna Malinen: Maria Antintytär
Eero Korpinen: Vainajan palmikko
Heikki Nevala: Syämmen syrjä
Mixu Lauronen: Aallot
Samuli Antila: Rajat

Jätä kommentti

Kategoria(t): Fandom

Avainsanat: Atorox, Jussi Katajala, Osuuskumma, Turbator, URS

Teräsmies: Miehet terästä

Julkaistu 8 syyskuun, 2013| Jätä kommentti

Teräsmies: Miehet terästä
Tarina: Grant Morrison
Piirros: Rags Morales, Andy Kubert
Suomennos: Antti Koivumäki
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-695-8

Päässäni elää ajatus, että Teräsmiehestä ei voi kertoa kovin kiinnostavaa tarinaa. Hän on superhaavoittumaton, supernopea, superaistinen ja moraalisesti korkeammalla kuin kukaan koko kaikkeuden historiassa. Ainoa heikkous, kryptoniitti, on toisaalta niin kuuluisa, että se on livahtanut jo yleiseen kielenkäyttöön. Mitä jää jäljelle? Minkä kanssa Teräsmies kamppailee? Ihmissuhteiden? Osaako hän edes riidellä?

Tuo sitkeässä istuva mielikuva lienee peruja 80-luvulta, jolloin tutustuin koko superheeros-genreen, ajalta ennen kuin mullistus nimeltä Crisis on Infinite Earths pyyhkäisi koko DC:n lehtilinjan läpi. Silloin kaikki säännöt, ennen kaikkea tarinankerrontaa koskevat sellaiset, pantiin uusiksi. Noiden aikojen jälkeen olen vieraillut Metropolisissa vain satunnaisesti. Nyt palaan jälleen yhdeltä ekskursiolta.

Ensin myönnän suoraan, että Miehet terästä on mielenkiintoista tarinaa ja ajattelumaailmaani vainoava päähänpinttymä Teriksen tylsyydestä siis periaatteessa väärä. Kuitenkin juuri se, mikä sai tämän kirjan tarinat toimimaan, oli Teräsmies, jolla koko homma ei ollut vielä täysin hanskassa. Turpasaunan jälkeen Clark Kent näytti siltä kuin olisi aukonut päätään perjantai-iltana snägärillä. Teriksen kokemattomuus aiheutti ongelmia myös toisella saralla, nimittäin henkisellä. Kun kokonaisia kaupunkeja varasteleva ökkömömmö tulee kylään, Kal-El saa häijyjä välähdyksiä menneestä koskien vanhempiaan ja Kandorin kaupunkia, joka sekin aikanaan pullotettiin täsmälleen samoin kuin nyt viipale Metropolista.

Juuri tuo inhimillisyys supersankarin sisällä herättää tarinat eloon, ja haavoittuvuus luo jännitteen. Saa nähdä, kauanko maailman suurimman supersankarin etsikkoaika kestää.

Miehet terästä kokoaa yhteen DC:n uudelleenkäynnistämän Teräsmies-lehden alkunumerot, mikä selittää ne Batmanin ensimmäisestä vuodesta muistuttavat vibat. Teris on n00b, kaupunki on mätä ja ihmiset eivät vielä tiedä, miten luotiakin nopeammin juoksevaan avaruusolioon pitäisi suhtautua. Tämä sinänsä rohkea veto hylätä vanha jatkumo avaa paljon mahdollisuuksia leikitellä tutuiksi luulluilla hahmoilla, mutta kovin radikaaleihin visioihin ei ainakaan vielä lähdetty mukaan.

Miehet terästä on näppärä paketti superihtavaa peruskauraa jokaisen genrestä diggailevan kokoelmaan. Kestää myös toisenkin lukukerran.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Andy Kubert, Egmont, Grant Morrison, Rags Morales, Teräsmies

Kuolleiden urheilijoiden seura

Julkaistu 8 syyskuun, 2013| Jätä kommentti

Kuolleiden urheilijoiden seura
Teksti: Aapo Rapi
Kuvitus: Kari A. Sihvonen
Arktinen Banaani, 2013
ISBN: 978-952-270-084-1

Näin Turun zombiekävelyn jälkimainingeissa on hyvä nostaa esiin Aapo Rapin ja Kari Sihvosen alkuvuodesta ilmestynyt sarjakuva Kuolleiden urheilijoiden seura. Siellä niitä vaeltaa, kalmoja. Tai eivät ne vaella, vaan pelaavat jääkiekkoa.

Intohimoinen urheilija tympiintyy jäämään aina kakkoseksi ja päättää kasata itselleen voittamattoman unelmatiimin. Naapurin omahyväinen hymy kun pakkaa nakertamaan pahasti. Joukkuetovereiden hankkiminen ostamalla on kuitenkin aivan liian valtavirtaa. Tosiurheilija suuntaa lapion kanssa hautuumaalle ja kutsuu kokoon edesmenneet sporttitähdet viimeiseen rutistukseen. Ja siinä missä tsemppi ei auta, sähkövirta paikkaa mukavasti. Näin saa alkunsa maailman ensimmäinen lätkäzombiejoukkue, jota ei pysäytä edes otsalohkoon osuva kiekko.

Niin, mikä voisi pärjätä zombiejoukkueelle? No tietenkin toinen zombiejoukkue! Kahden naapuruksen keskinäinen nokittelu äityy kalmanhajuiseksi kukkotappeluksi ja lapasestahan koko homma lopulta karkaa. Mikä ei tietenkään yllätä yhtään ketään, lajityyppi huomioiden.

Idea on hauska ja kantaa juonta suunnilleen siihen saakka, kun irtoraaja osuu tuulettimeen ja joukkueet innostuvat laajentamaan elipiiriään kaukalosta asutuskeskuksiin. Sen jälkeiset tapahtumat tuntuvat hivenen irrallisilta eivätkä viritä tarinaan mitään iskevää loppua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Aapo Rapi, Arktinen banaani, jääkiekko, Kari A. Sihvonen

Oivas Repänen – Kainoan musta linna, osa 1

Julkaistu 4 syyskuun, 2013| Jätä kommentti

Oivas Repänen – Kainoan musta linna, osa 1
Kirjoittaja: Juha Jyrkäs
Lukija: Juha Jyrkäs
Kesto: 55 min.
Aavetaajuus, 2013
ISBN: 978-952-6657-22-6

Äänikirja on kenties nykyään vielä sellainen marginaalisempi formaatti, mutta kauas on tultu korvalappustereoiden ja c-kasettien ajoista. Yhä useammalla kulkee pykälässä jokin kapula, johon saa taltioitua äänibittejä välitöntä käyttöä varten. Näin ollen on hienoa, että äänikirjojen kirjo sen kun kasvaa. Kirjastosta lainattavien merkkiteosten lisäksi löytyy myös suoraan äänikirjaksi tehtyä materiaalia. Tarjolla on paitsi paranormaalia dekkaria myös kotimaista taistelufantasiaa.

Oivas, Repänen sukua, on kiivas taistelija, metsien mies. Toisaalta hän haluaa hoitaa omia juttujaan eikä niinkään sekaantua päivänpolttavaan politiikkaan, mutta tiettyjä periaatteita ei rikota. Naista ei hylätä jäiseen erämaahan vihamielisten sotilaiden kynsiin, taistelut käydään loppuun saakka, annettu sana pidetään ja vittuilua ei kuunnella.

Kainoasta kuuluu kummia. Huhujen mukaan aikoja sitten kivikasaksi hakattu musta linna seisoo jälleen, ja toisten puheiden mukaan itse satoja vuosia sitten kukistettu noitakuningatar Moskotar on viskannut kuoleman kaavut yltään ja noussut keräämään itselleen armeijaa. Sehän ei lupaa hyvää kenellekään, paitsi tormalaisille. He ovat ammattisotilaita henkeen ja vereen, ja nyt nämä kulttisoturit ovat suunnanneet erämaihin päällikkönsä Morlakan johdolla. Paha asetelma. Nutta eihän se olisi seikkailu eikä mikään, jos Oivas ei joutuisi tällaisten mahtitekijöiden kanssa törmäyskurssille.

Luvassa on lunta, jäätä, metsämaita ja verta.

Tarinan lukee ääneen sama mies, joka sen on kirjoittanutkin, Juha Jyrkäs. Hänen äänensä on selkeä ja siinä on persoonallinen särö, johon jouduin hetken aikaa aluksi totuttelemaan. Lukijana Jyrkäs ei äidy revittelemään turhia, mikä on hyvä, sillä dramatisointi on eri asia kuin luonteva proosan lukeminen ääneen. Käytetty kieli on rosoista ja rehellistä, ja asioita kutsutaan niiden oikeilla nimillä. Kun noitanainen käskee nuolla vittua, homman pelisäännöt on tasan tarkkaan selvillä.

Oivas Repänen tuo jossain määrin mieleen Conanin, muttei mitenkään häiritsevällä tavalla. Yhteistä on tietty suoraselkäisyys ja tapa lahdata viholliset kohtalaisen säälimättömästi, mutta toisaalta hahmossa ja tarinassa on mukana vahva uralilaissuomalainen meininki, mikä nostaa Repäsen esiin tusinasankareiden suosta omana itsenään, omine ansioineen.

Kainoan musta linna ei ehdi tunnissa päätökseensä, mutta tarina jatkuu myöhemmin. Sitä vartoillessa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Äänikirja, Kirja

Avainsanat: Aavetaajuus, Juha Jyrkäs, Oivas Repänen

Perkeros

Julkaistu 1 syyskuun, 2013| Jätä kommentti

Perkeros
Käsikirjoitus: JP Ahonen ja KP Alare
Kuvat: JP Ahonen
WSOY, 2013
ISBN: 978-951-0-39489-2

Perkeros kertoo musiikista. Kertoo se bändistäkin, ja ihmisistä siinä bändissä. Ja karhusta. Mutta ennen kaikkea musiikista.

En tiennyt, mitä odottaa. JP Ahosen kynänjälkeen olen tutustunut pääasiassa humoristisen Villimmän Pohjolan sivuilla, ja KP Alare on minulle aiemmin tuntematon suuruus. Avasin siis arvostelua varten saamani pdf:n avoimin, jopa tyhjin mielin.

Ruudulta lukeminen on minulle haasteellista. Käytännön pakosta jouduin laittamaan silmälasit sivuun, mikä puolestaan pakotti työntämään nenän lähes ruutuun kiinni toimivan lukuetäisyyden aikaansaamiseksi. Tämä paljastui olevan mitä oivallisin ratkaisu. Yleensä seuraan juonta, tarinaa, ja kuvat päätyvät välittämään toisasrvoista informaatiota sen rinnalla. Viivat jäävät etäisiksi. Nyt syvennyin jokaiseen ruutuun, jokaiseen kuvaan intiimisti, täyttihän aina yksi ruutu kerralla koko rajallisen havaintokenttäni. Tämä välittömyyden vuoksi suorastaan imeydyin sarjakuvan vietäväksi.

Akseli ja Aydin treeniksellä

Kuvituksen rytmi kietoutui juonen poljentoon saumattomasti ja soljui tajuntaan kitkatta. Putosin sen kaiken sisään pitkiksi ajoiksi, vain satunnainen ovikellon ääni tai saapuva tekstiviesti palautti minut todellisuuteen hetkeksi. Häiriön jälkeen siirtymä takaisin Perkeroksen maailmaan oli aina välitön. Aika palata oli vasta viimeisen aukeaman kohdalla.

Lukukokemuksen jälkeen fiilis oli saman oloinen kuin kuunnellessani kirjalija J. Pekka Mäkelää. Hän luki ääneen psykedeelisen maailmanpuu-kohtauksen romaanistaan Nedut, kitaralla säestäen. Kummassakin tapauksessa ilmaisun intensiivisyys vei mukanaan ja unohdin seuraavani esitystä. Sen sijaan elin sen. En tiedä, pääsenkö enää samaan vireeseen toiste, mutta yksikin kerta oli valtaisa kokemus.

Kerronnan keskiössä on Perkeros-bändin laulajakitaristi Akseli, joka seuraa musiikillista unelmaansa kaiken kattavalla ja kaiken läpäisevällä intohimolla. Sellainen saattaa aiheuttaa ongelmia parempiinkin ihmissuhteisiin. Bändi on soittanut jo pitkään, mutta läpimurto on vielä tapahtumatta. Tämä kaihertaa Akselia sanoinkuvaamattoman paljon.

Aydin vasta lämmittelee

Alusta saakka menossa tietty absurdi vire, mikä johtuu ehkä eniten rumpujen takovasta karhusta, mutta se ei ole tarinan ainoa fantastinen elementti. Musiikilla on voimaa, kunhan sen vain löytää. Sen jälkeen on sekä soittajasta että musiikista itsestään kiinni, tapahtuuko hyviä vai pahoja asioita. Tekisi mieleni nimittää Perkerosta suomikumman sarjakuvalliseksi ilmentymäksi. Ja miksi en nimittäisi, sitähän se oli. Metallista suomikummaa.

Ahosen kuvitus jammaa kympillä yhdessä rakennetun tarinan tahtiin. Keskustelut käydään laatikkomaisin ruuduin ja perinteisin värityksin, mutta kun musiikki ottaa vallan, tiukka rakenne särkyy ollakseen vapaa etsimään luonnollisen muotonsa. Värisävyt komppaavat menoa. Harvoin jos koskaan olen kiinnitänyt piirrokseen tällä tavoin huomiota.

Ahonen ja Alare, loistavasti kirjoitettu, mahtavasti kuvitettu. Perkeros, sarjakuva-Finlandian loppupeleissä, mikäli maailmassa on oikeutta jäljellä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: J. Pekka Mäkelä., JP Ahonen, KP Alare, Perkeros, Villimpi pohjola, WSOY

Me Rosvolat ja vaakunaväijy

Julkaistu 30 elokuun, 2013| 2 kommenttia

Me Rosvolat ja vaakunaväijy
Siri Kolu
Otava, 2013
ISBN: 978-951-1-27410-0

Järjestyksessä neljäs Me Rosvolat -kirja alkaa jo kaivata tuekseen sarjan aiempia osia. Siinä missä Konnakaraoke ja Iso-Hemmin arkku pärjäilivät aika pitkälti omillaan, Vaakunaväijyssä vyöryy eteen sellainen määrä nimiä ja varhempia tapahtumia, että taustatiedot alkavat houkuttaa.

Tarinan alussa Viljalla on hallussaan legendaarisen rosvo-oppaan molemmat puolikkaat, mutta toinen niistä on suljettu laatikkoon, jonka avaamiseksi tarvitaan nippu tavuja. Nuo tavut on vuosikymmeniä sitten jaettu eri rosvoperheiden säilytettäviksi ja nyt ne täytyy kaivaa kaikki esiin. Tehtävä ei ole helppo, sillä Rosvoloilla ja Viljalla on aiempien tapahtumien myötä mennyt sukset pahasti ristiin melkein kaikkien muiden rosvosukujen kanssa. Toisaalta, eihän se nyt olisi jännittävää, jos homma hoituisi muutamalla puhelinsoitolla.

Ehdottomasti parasta antia on muiden, pitkään paitsiossa istuneiden rosvosukujen päästäminen irti. Sen sijaan, että heitä kohdattaisiin kesäpäivillä kilpailulajien melskeessä, Viljan täytyy henkilökohtaisesti mennä tapaamaan jokaista, vaihtuvin saattajin. Tämä luonnollisesti antaa kaikille muille kotikenttäedun, lukijalle enemmän jännitystä ja kirjailijalle tilaisuuden esitellä sivuhenkilökaartia syvemmin. Savon Toppareiden kanssa heitetään puukkoa, Levandereilla saunotaan ja Pärnäsillä keskustellaan adoptiosta. Mutta vaikka joidenkin tahojen kanssa solmitaan ystävällisempiä suhteita, ei todellisista vihollisistakaan pääse tulemaan pulaa.

Oma kehityskaarensa on Viljan perhe. Heille on juuri selvinnyt oma muinainen rosvotaustansa ja jotenkin asiaan kuuluisi tietty muutosvastarinta. Mutta Siri Kolu ei lähde sellaisille turhaa angstia huokuvilla poluille lainkaan. Viljan aiemmin kerrassaan sietämätön sisko Vanamo aloittaa omat treeninsä ja vanhemmatkin pääsevät äksöniin kiinni. Tämä on yksi sarjan valteista: Vaikka eteen tulee pahojakin paikkoja, niihn ei jäädä räytymään. Pirtsakasti eteenpäin!

Vaakunaväijy jatkaa hyvin onnistuneesti Me Rosvolat -sarjaa ja elävöittää maailmaa yhä syvemmin, mutta kuten mainittu, viittaa menneisiin tapahtumiin jo siinä määrin, että tästä ei ehkä sarjan lukemista kannata aloittaa. Tämä ei ole mikään huono asia, sillä myös aiemmat kirjat ovat riemastuttavia ja mikä tahansa syy lukea ne kelpaa vallan mainiosti.

2 kommenttia

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Otava, Rosvolat, Siri Kolu

Atorox-haaste #2: Kultakuoriainen ja Tähtivaeltaja

Julkaistu 30 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Kuiskaus pimeässä meni itselläni reilusti alta viikossa, joten heitän kehiin seuraavan lukuhaasteen. Tällä kertaa se on kaksiosainen ja toiseen voi tarttua jokainen, koska kyseinen julkaisu on luettavissa verkossa maksutta.

Tähtivaeltajan uusin numero ilmestyi juuri ja on siis ajankohtainen. Koska mukana oli vain yksi kotimainen novelli, sen hoitelee pois lukujärjestyksessä nopeaan tahtiin. Kultakuoriaisessa onkin sitten kymmenen novellia, mutta vuoden tähän mennessä ainoana numerona sen luettuani olen klaarannut koko lehden (yksi numero on kyllä ilmestymässä ennen vuodenvaihdetta).

Täten otan lukuvuoroon lehdet Kultakuoriainen #6 ja Tähtivaeltaja 3/13.

Kultakuoriainen

Maarit Leijon: Ihon alla
Leila Paananen: Ausa ja erakko
Petri Laine: Valgaard Valkoisen saaga
Markku Kangasniemi: Viimeinen halliväijy
Shimo Suntila: Prestonin keikka
Anne Leinonen: Ykkösen ja nollan välissä
Aki Hammarén: Äänet hulluuden linnakkeessa
Aki Hammarén: Viiden tähden velho
Santeri Viljakainen: Kolme käskyä
Meiju Forsbacka: C-rappu

Tähtivaeltaja

Katri Alatalo: Unettomat

Katrin novelli pärjäsi Tähtivaeltajan sukupolvialuskisassa ja tuli neljänneksi. Myös Kultakuoriaisen novellit ovat kaikki palkittuja, joko voitolla tai kunniamaininnalla. Luvassa on siis muutamankin esiraadin ja raadin esiin nostamia huippuja. Odotan näiltä tarinoilta paljon.

Haastanpa siis kaikki novelleista pitävät mukaan! Aikaa on jälleen kaksi viikkoa, minkä päätteeksi muistakaa ehdottaa Atorox-listalle kaikki riittävän hyvät jutut.

(Lataa Kultakuoriainen #6)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Fandom

Avainsanat: Atorox, Kultakuoriainen, Tähtivaeltaja

Atorox-haaste #1: Kuiskaus pimeässä 2013

Julkaistu 23 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Sanoista tekoihin. Aloitan oman novellisavottani.

Aion käyttää seuraavanlaista systeemiä systeemiä. Varaan jokaista lukurupeamaa varten kahden viikon siivun, perjantaista perjantaihin. Jos kuitenkin suoriudun urakasta alle viikossa, aloitan uuden urakan heti seuraavana perjantaina enkä lusmuile viikkoa. Tällä tavoin lyhyet pyrähdykset eivät venytä aikataulua tarpeettomasti ja silti pienet tauot pitävät stressitason alhaalla.

Ensimmäiseksi tartun H. P. Lovecraftin historiallisen seuran julkaisuun Kuiskaus pimeässä 2013. Sen sivuilta löytyy kuusi novellia.

Harri Linnera: Kuminaama
Jani Kangas: Maaliskuun tuuli
Ville Koskivaara: Muodonmuutos
Antti Pohjamies: Teatteri
Ville Koskivaara: Portti
Ville Koskivaara: Suo

Haastan luku-urakkaan mukaan kaikki kyseisen lehden jostain näppeihinsä saavat, etenkin HPLHS:n jäsenet. Kaksi viikkoa aikaa. Ruoditaanpa esiin, mitkä novellit ansaitsisivat nousta Atoroxin ehdokaslistalle. Ehdottakaa suosikkejanne.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Fandom

Avainsanat: Atorox, HPLHS, Kuiskaus pimeässä

Atorox 2014 tulee, kaikki mukaan!

Julkaistu 22 elokuun, 2013| 3 kommenttia

ATOROX Kuva: Tomi Junnila, Pasi Karppanen

ATOROX robottipäiden planeetalla
Kuva: Tomi Junnila, Pasi Karppanen

Tämän vuoden Atorox tuli jaettua jo reilu kuukausi takaperin Finnconissa. Onnea vaan vielä kerran Anni Nupposelle robottipäästä; Joka ratasta pyörittää oli hieno novelli ja voittonsa ansainnut!

Mutta! Nyt on aika katsoa tulevaan kuin motivaatiojulisteiden ylväät, kirkasotsaiset kansankynttilät. Ensi vuosi tulee vääjäämättä ja seuraava robotti pitää tyrkätä giljotiinin eteen. Kisa on jo käynnissä.

Tähän asti Atorox-ehdokkuuksia on nimetty vasta vuodenvaihteen jälkeen. Pahimmillaan varhaisimpien kisan piiriin kuuluvien novellien julkaisuista on kulunut yli vuosi. Kuka sellaisia enää muistaa? Hyvä kun itse muistan, mitä luin viime viikolla. Ja aina en muista sitäkään. Toisaalta kasvaneet julkaisumäärät sanelevat sen todellisuuden, että harvalla on rahkeita lukea parin kuun aikana kaikki edeltävän vuoden novellit, vaikka haluaisi.

Nämä seikat aiheuttavat tiettyjä ongelmia. Varhaisimmat novellit ovat jo painuneet unholaan, uusimpia monikaan ei ole vielä ehtinyt lukea. Kaikessa kiireessä kukin ehdokkuuksia esittävä tyyppi ehtii lukea vain rajallisen määrän valikoimasta. Näin se on ollut aina, vaikka alkuaikoina 80-luvulla homma oli fandom-aktiiveilla paremmin hanskassa pienempien julkaisumäärien vuoksi.

Nyt tänä vuonna tilanne on parempi. Älyttömän paljon parempi. Itse asiassa taskulaskimestani loppuu kapasiteetti, kun yritän määrittää kuinka paljon paremmin asiat nyt ovat. Atorox-kelpoisia novelleja voi ehdottaa ennakkoon!

Lyhyesti: Atorox-sivuilla on lomake, jonka kanssa voi Atorox-listalle ehdottaa hyviä novelleja pitkin vuotta. Tämä avaa huimia mahdollisuuksia ja raivaa lopullisesti syrjään ison määrän ongelmia, jos vain lukijat ottavat tämän käytännön omakseen. Mutta vain jos. Perimmäinen ongelma on aina sama: ihmiset itse.

Nyt, juuri nyt, jos luet hyvän novellin, joka mielestäsi ansaitsisi olla Atorox-listalla, ehdota sitä. Kaikin mokomin. Turha kuvitellakaan, että muodostaisit myöhemmin laajemman kokonaiskuvan koko vuoden julkaisuista ja ehdottaisit sitten sitä kirkkainta kärkeä, koska se jää tekemättä. Se on vanha tapa. Tämä on uusi. Satunnainenkin lukija voi antaa panoksensa. Jo yksi luettu novelli riittää, jos lukija siitä riittävästi pitää. Vaan miten satunnainen lukija osaisi tämän mahdollisuuden löytää?

Tässä kohtaa paljastuu koko uuden ehdokasasettelutavan nerous. Ehdotan seuraavaa.

Lehtien toimituskunta voi aina, jokaisen numeron ilmestyttyä, listata lehdessä ilmestyneet novellit ja vaikka meilata asiasta seuran sähköpostilistalle. ”Hei, uusimmassa lehdessä on viisi novellia. Jos pidit jostakin niistä, miksi et menisi sivulle se-ja-se ja ehdottaisi sitä Atorox-listalle.” Postilistan voi toki korvata foorumilla, Facebook-ryhmällä tai vaikka viidakkorummulla, riippuen jäsenistön tavoista. Onhan toki tehokkaampaa kehottaa lukijoita tutustumaan muutaman kerran vuodessa kouralliseen novelleja kuin rukoilla deadlinen lähestyessä heitä käymään läpi monta kymmentä tekstiä parissa viikossa. Pieninä paloina jotain voi tapahtuakin.

Tämä idea sälyttää entistä enemmän vastuuta paikallisille toimijoille. Kun oman porukan julkaisu on ulkona, siitä on huudeltava turuilla ja toreilla. Muut eivät sitä tee. Ja jälkikäteen on sitten entistä hyödyttömämpää itkeä, jos ei ole omaa jäsen- tai lukijakuntaa riittävän voimallisesti kosiskellut. Aktivoikaa, seurat ja lehdet ja toimittajat, omat lukijanne. Koska Atorox-vastaava tai koko rumbaa pyörittävä Turun Science Fiction Seura ei sitä voi tehdä. Nyt jokainen aktiivi peilin eteen seisomaan ja kysymään, mitä minä voin tehdä seurani / lehteni Atorox-menestyksen avittamiseksi!

Syyskuu on jo alkamassa. Siihen, mihin ensi vuonna jokainen jo tietää voivansa käyttää 12 kuukautta, on nyt käytettävissä 4. En laske tähän mukaan niitä ylimääräisiä kuukausia vuodenvaihteen jälkeen, jotka prosessiin kuuluvat. Tarkoitus kun ei ole siirtää duunia eteenpäin, vaan tehdä se nyt.

Itse aion parin viikon välein ottaa työn alle jonkin julkaisun ja blogata siitä. Tiedättehän, huudella ympäriinsä. Pitää meteliä. Koittaa saada muutkin lukemaan sama julkaisu samaan aikaan ja ehdottelemaan sieltä niitä hyviä juttuja. Koko loppuvuosi. Siinä on minun panokseni Atorox-talkoisiin.

Entäpä te muut, jotka kuitenkin luette novelleja lehdistä ja kirjoista? Mitä te aiotte? Kertokaa, kommentoikaa, keskustelkaa.

Shimon Atorox-haasteet

Haaste #1: Kuiskaus pimeässä 2013
Haaste #2: Kultakuoriainen #6 ja Tähtivaeltaja 3/13

3 kommenttia

Kategoria(t): Fandom, Kirjoittamisesta

Jumalan moukari

Julkaistu 20 elokuun, 2013| Jätä kommentti

Jumalan moukari (The Hammer of God)
Arthur C. Clarke
Suomennos: Matti Rosvall
Jalava, 2010
ISBN: 978-951-887-429-7

Asteroidin iskeytyminen Maahan on aina ajankohtainen aihe. Kysymyshän ei ole siitä, josko asteroidi meihin joskus osuu. Kyllä se osuu, ihan varmasti. Olennainen kysymys on milloin.

Tästä kertoo Arthur C. Clarken vuonna 1993 ilmestynyt kirja Jumalan moukari (suomeksi 2010). Avaruuden pimeydestä ilmestyy vaikeasti havaittava kivenmurikka, joka on putomassa aurinkoon. Ikävä kyllä eräs sinivehreä planeetta sattuu laskelmien mukaan osumaan tielle. On aika pistää tulille ihmiskunnan merkittävin insinöörihanke, avaruuskiven töniminen kurssiltaan. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan putkeen, siitä pitävät kiihkouskonnolliset jantterit huolen.

Tarinan keskiössä on Robert Singh, joka komentaa asteroidia torjumaan lähetettyä avaruusalusta. Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat hänen muistelonsa nuoruusvuosien Maasta ensimmäisen lapsensa rinnalla, sekä maratonjuoksu Kuun pinnalla. Nämä tapahtumat yrittävät ilmeisesti viritellä jonkinlaista taustaa tai luonnetta kapteenille, mutta onnistuminen jää haaveeksi. Jää tunne, että kirjailija luottaa lukijan luovan kokonaiskuvan muutaman sirpaleen perusteella. Ja päästää samalla itsensä helpommalla.

Sama mekanismi toistuu. Ongelmaporukaksi nouseva, kristinuskoa ja islamia yhdistävä uusi uskonto esitellään köykäisesti eikä uskonnon kannattajien ideologiaan kaivauduta pintaraapaisua syvemmälle. Vahinko sikäli, sillä juuri heidän joukostaan löytyvät ne tahot, joiden mielestä on jumalolennon tahto, että iso kivi pyyhkäisee Maapallon ihmiskunnan kaikkeudesta. Toisaalta myöhemmin tarinassa annetaan ymmärtää, että kyse oli vain parista fanaatikosta, jolloin jännite purkautuu vaarattomasti. Ydinaseiden käytöstäkin järjestetään maailmanlaajuinen kansanäänestys.

Tämä jännitteen puute läpäisee koko kirjan. Asioita tapahtuu siellä ja täällä, valokeilaan astelee hahmoja lukemaan vuorosanoja, ja lukija seuraa kaikkea ulkopuolelta. Tarina ei ime sisäänsä, ei koukuta lukijaa eikä tarjoa muuta kuin kliinisen kertomuksen siitä, miten asiantuntijat kampeavat avaruuskiven sivuun. Vaikka älyllisellä tasolla panoksena on ihmiskunnan kohtalo, se ei missään vaiheessa tunnu siltä.

Jos haluaa esimerkin siitä, miksi Clarke muistetaan tieteiskirjallisuuden mestarina, kannattaa etsiä käsiinsä vaikka Uhka avaruudesta, joka hölmöstä nimestään huolimatta tarjoaa yhdellä sivullaan enemmän ihmeentuntua kuin Jumalan moukari kokonaisuudessaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Arthur C. Clarke, Jalava