Avainsana-arkisto: Otava

Vuori

VuoriVuori
Helena Waris
Otava, 2014
ISBN: 978-951-1-27934-1

Syksyllä 2013 Helena Waris oli Tamfanin kunniavieraana. Hän puhui pääasiassa Pohjankontu-kirjoistaan, mutta mainitsi myös tulevan teoksensa nimeltään Vuori. Hän ei kertonut kirjasta juurikaan enempää kuin että siinä vuori on merkittävässä asemassa ja siitä tarina alkaa. Jäin odottamaan kiinnostuneena. Millainen on kirja, jonka asetelmista ei voi mainita juuri mitään siinä pelossa, että tulee paljastaneeksi liikaa?

Nyt Vuori on ilmestynyt. Hotkaisin sen parissa illassa. Ja todellakin, jos kirjan jujun haluaa paljastuvan kerronnan edetessä, hyvin monesta seikasta on syytä olla mainitsematta mitään. Tähän pyrin.

Kuvittele hetki tilanne, jossa esimiehesi sanoo, että sinun, juuri sinun ja vain sinun on syytä valmistautua maailmanloppuun. Sellaiseen on hivenen vaikea suhtautua. Sitten muutama muu auktoriteettiasemassa oleva, sinulle läheinen ja tärkeä henkilö alkaa puhua samaan malliin. Tuho tulee, mutta sinä voisit oikeastaan nostaa kytkintä ja yrittää pelastaa itsesi. Miksi sinä? Mikseivät he itse? Tässä vaiheessa on vain kaksi vaihtoehtoa: joko olet seonnut, tai he ovat. Sitten alkavat maanjäristykset. Sähkökatkot pahenevat. Yhtäkkiä varoituksia on paljon helpompi uskoa.

Tästä alkaa myyttinen matka, jonka varrella sattuvia asioita on yllättävän hankala arvata pitkälle etukäteen. Moneen otteeseen näin, mihin suuntaan kirjailija on juontaan kuljettamassa, ja kerta toisensa jälkeen olettamukseni syöksyivät jyrkänteeltä alas, kun juoni lähtikin vasemmalle. Kaikki oli kuitenkin aina perusteltua, ja tätä pidän hyvän kirjan merkkinä.

Vuoren yhtenä teemana on luottamus, jota tarkastellaan niin uskollisuuden kuin yhteisöllisten tarpeidenkin kautta. Missä kohdin mahdollinen vihollinen muuttuu ystävästä tai neutraalista henkilöstä uhaksi? Millaisessa tilanteessa olisi tarpeen vaihtaa yhteistyökumppania, ja miten päätös puoleen tai toiseen perustellaan itselleen? Kun joku kokee, että pelin, yhteiskunnan, sääntöjä ei voi rikkoa, se johtaa ajoittain hyvinkin rankkoihin päätöksiin.

Helena Waris on kirjailijana minulle täsmäosastoa. Hänen kykynsä kuvata tilanteita ja monitahoisia hahmoja on pistämätön, ja kerronnan kieli on tavattoman kaunista ja soljuvaa. Vaikka verrokkiryhmään en olekaan tutustunut, väitän Vuoren kuuluvan ehdottomasti tämän vuoden fantasiakirjojen kärkikaartiin.

PI – Pelko ihmisessä

Pelko ihmisessäPI – Pelko ihmisessä
Siri Kolu
Otava, 2013
ISBN: 978-951-1-27411-7

PI-influenssa, todellinen pandemia, on pyyhkäissyt yli maan. Noin neljännes koko maailman väestöstä on saanut tartunnan. Tuloksena ei kuitenkaan ole massiiviset ruumisvuoret, vaan kokonaan toisenlaiset ongelmat. Kuolleet ihmiset olisi helppo hoitaa, elävät muodostavat paljon kinkkisemmän probleeman. Mitä tehdä niille, joiden on liian vaarallista antaa liikkua vapaana?

Pilvi on päättänyt käydä testauttamassa itsensä, vaikka kotoa lähtiessään hänellä ei olekaan tuomiosta epäilystä. PI oireet. PI cure. Selainhistoria puhuu karua kieltään eivätkä hakutulokset anna toivoa. Positiivisten testien myötä hän jää Keskukseen muiden tartunnan saaneiden kanssa, ja eräänä aamuna heidät häädetään linja-autoihin. Määränpäänä on vanha armeijan louhima luolasto jossain Keski-Suomessa. Viranomaiset ovat löytäneet ratkaisun PI-ongelmaan, ja se on kaikkien taudinkantajien eristäminen.

Taaksensa Pilvi jättää vanhan elämänsä ja etenkin kaksi poikaa. Toinen on Tuomas, petollinen poikakaveri, ja toinen on Petri, järkyttynyt veli. Tarinaa kerrotaan heidän jokaisen näkökulmasta.

Tahollaan Pilvi totuttautuu elämään maan alla muiden viruksen runtelemien hylkiöiden kanssa. Mutta millaisia hylkiöitä he ovatkaan! Supernopeita taistelukoneita, valonarkoja, enemmän tai vähemmän fyysisesti mutatoituneita. Ja jokaisen sisällä asuu uusi olento, PI-eläin, joka pystyy häkellyttäviin suorituksiin.

Petri puolestaan selviää läpi arjen rutiineista vakaan päätöksensä turvin. Vielä hän pelastaisi sisarensa. Vapauttakaa Pilvi! Tavoitteessaan häntä auttaa Tuomas, manipuloiva kapinajehu vastarintaliikkeestä, jonka tavoitteena on suoda ihmisarvo takaisin sairastuneille, joilta se on pakkokeinoin riistetty.

Siri Kolu tykittää kiivaaseen tahtiin. Näkökolma vaihtuu luvuttain ja luvut ovat lyhyitä. Vuosi vierähtää nopeasti, kun juonia punotaan. Jotain on tekeillä. Jotain on tulossa. Missään ei viivähdetä pitkään, lukijan täytyy itse täyttää väliin jäävä aika. Vaikka kerronnallinen ratkaisu onkin toimiva, se jättää nälän. Olisin halunnut lukea luolaston elämästä vieläkin enemmän.

Vähin erin Kolu kutoo esiin kokonaiskuvaa siitä, mitä oikeastaan on tapahtunut, eikä kaikkiin kysymyksiin saada vastausta tässä kirjassa. Tietonmuruja kylvetään hahmojen ajatusten ja tunnereaktioiden kautta, aina suoraan näkökulmahenkilön läpi. Pilvi, Petri ja Tuomas kertovat kukin omaa tarinaansa, omalla kielellään ja omalla tavallaan. Tämän myötä mitään ei selitellä liikaa.

Millainen yhteiskunta eristää osan itsestään perusten toimensa pääasiallisesti pelkoon? Millaisen aineksen se sallii jäädä muhimaan sisäänsä? Rotupuhtautta julistavat partiot alkavat vainota perheitä, jotka ovat menettäneet taudille jonkin perheenjäsenen. Pelko ruokkii lisää pelkoa.

Tästä kaikesta saatiin esimakua jo vuoden 2013 Finnconissa, jonka Matkaopas-paneelissa Kolu omaksui Pilvin roolin ja veti sen läpi todellisena luonneroolina. Paneelin perusteella on helppo luvata, että tulevissa kirjoissa on luvassa vielä kovaa kamaa ja kiihkeitä käänteitä.

PI – Pelko ihmisessä sopii yläasteelle siirtyvän kouraan mitä mainioimmin, mikä ei estä tällaista nelikymppistäkin vaatimasta lisää suureen ääneen.

(Arvostelu on julkaistu myös Tähtivaeltajassa 1/2014)

Me Rosvolat ja vaakunaväijy

VaakunaväijyMe Rosvolat ja vaakunaväijy
Siri Kolu
Otava, 2013
ISBN: 978-951-1-27410-0

Järjestyksessä neljäs Me Rosvolat -kirja alkaa jo kaivata tuekseen sarjan aiempia osia. Siinä missä Konnakaraoke ja Iso-Hemmin arkku pärjäilivät aika pitkälti omillaan, Vaakunaväijyssä vyöryy eteen sellainen määrä nimiä ja varhempia tapahtumia, että taustatiedot alkavat houkuttaa.

Tarinan alussa Viljalla on hallussaan legendaarisen rosvo-oppaan molemmat puolikkaat, mutta toinen niistä on suljettu laatikkoon, jonka avaamiseksi tarvitaan nippu tavuja. Nuo tavut on vuosikymmeniä sitten jaettu eri rosvoperheiden säilytettäviksi ja nyt ne täytyy kaivaa kaikki esiin. Tehtävä ei ole helppo, sillä Rosvoloilla ja Viljalla on aiempien tapahtumien myötä mennyt sukset pahasti ristiin melkein kaikkien muiden rosvosukujen kanssa. Toisaalta, eihän se nyt olisi jännittävää, jos homma hoituisi muutamalla puhelinsoitolla.

Ehdottomasti parasta antia on muiden, pitkään paitsiossa istuneiden rosvosukujen päästäminen irti. Sen sijaan, että heitä kohdattaisiin kesäpäivillä kilpailulajien melskeessä, Viljan täytyy henkilökohtaisesti mennä tapaamaan jokaista, vaihtuvin saattajin. Tämä luonnollisesti antaa kaikille muille kotikenttäedun, lukijalle enemmän jännitystä ja kirjailijalle tilaisuuden esitellä sivuhenkilökaartia syvemmin. Savon Toppareiden kanssa heitetään puukkoa, Levandereilla saunotaan ja Pärnäsillä keskustellaan adoptiosta. Mutta vaikka joidenkin tahojen kanssa solmitaan ystävällisempiä suhteita, ei todellisista vihollisistakaan pääse tulemaan pulaa.

Oma kehityskaarensa on Viljan perhe. Heille on juuri selvinnyt oma muinainen rosvotaustansa ja jotenkin asiaan kuuluisi tietty muutosvastarinta. Mutta Siri Kolu ei lähde sellaisille turhaa angstia huokuvilla poluille lainkaan. Viljan aiemmin kerrassaan sietämätön sisko Vanamo aloittaa omat treeninsä ja vanhemmatkin pääsevät äksöniin kiinni. Tämä on yksi sarjan valteista: Vaikka eteen tulee pahojakin paikkoja, niihn ei jäädä räytymään. Pirtsakasti eteenpäin!

Vaakunaväijy jatkaa hyvin onnistuneesti Me Rosvolat -sarjaa ja elävöittää maailmaa yhä syvemmin, mutta kuten mainittu, viittaa menneisiin tapahtumiin jo siinä määrin, että tästä ei ehkä sarjan lukemista kannata aloittaa. Tämä ei ole mikään huono asia, sillä myös aiemmat kirjat ovat riemastuttavia ja mikä tahansa syy lukea ne kelpaa vallan mainiosti.

Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku

Iso-hemmin arkkuMe Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku
Siri Kolu
Otava, 2012
ISBN: 978-951-1-26477-4

Siri Kolu rysäyttää rikki jo Viisikosta tutun systeemin, jossa sama peruskaava toistuu kirjasta toiseen, vain loma-aika vaihtuu. Kolmannessa Me Rosvolat -kirjassa Iso-hemmin arkku tilanteet jatkavat kehittymistään ja lukijalle jää raikas fiilis, sillä maailma muuttuu ja hahmot siinä mukana. Nyt olen tyytyväinen, etten pari vuotta sitten kirjoittanut aikomaani nuortenkirjaa, sillä nyt minulla on Enid Blytonia parempi esikuva. Näinkin voi rokata.

Edellisessä kirjassa, Konnakaraokessa, rosvokesä katkesi lyhyeen, joten loppunäytös kiskottiin pulkkaan syksyn räntäsateissa. Iso-hemmin arkku jatkaa siitä. Vilja ”kesävoro” Vainisto sai selville, että Helmeri Kvistin legendaarinen rosvo-opas on kaksiosainen ja jemmattu huolella eri paikkoihin. Etsintä ei voi millään odottaa seuraavaan kesään, etenkin kun opasta jahtaavat kaikki muutkin ryöväriperheet, mutta kesken oleva kouluvuosi asettaa haasteita, isä-Vainistosta puhumattakaan. On syytä kehittää suunnitelma, jonka varjolla Vilja pääsee Rosvoloiden mukaan etsintäretkille.

Jos ensimmäinen kirja maalaili maantiekonnat hassuiksi tyypeiksi, seuraava kirja esitti heidät jo tummemmissa sävyissä. Nyt kolmannessa osassa opimme, että he voivat olla kertakaikkisen vaarallisia. Vilja käy parissakin tiukassa tilanteessa, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen liemeen, johon hänen tuiki tavallinen, ei-rosvomainen sisarensa itsensä järjestää. Jopa tähän asti sivuosassa pysytellyt Jouni-isä murtautuu ulos yhden tempun poni -karsinastaan. Jos Rosvoloilla onkin toiminta hanskassa, eivät Vainistotkaan jää tuleen makaamaan.

En ole saanut tällaisia kiksejä nuorisokirjoista sitten omien teinivuosieni. Siri Kolu on onnistunut luomaan Me Rosvolat -kirjoissaan mielenkiintoisen maailman, joka ei ole fantasiaa sanan perinteisessä merkityksessä, mutta ei toimi myöskään tavanomaisen maailman lainalaisuuksin. Sanotaan sitä vaikka rosvokummaksi. Hauskat hahmot, elävä maailma, jänniä tilanteita ja kiinnostavat juonet. Muuta ei puutu paitsi elokuvaversio.

Me Rosvolat on laadukasta, seikkailullista rymyä ala-asteikäisille, mutta ennen kaikkea meille isille, jotka pääsemme nauttimaan siitä iltasatujen muodossa.

Me Rosvolat

Me_RosvolatMe Rosvolat
Siri Kolu
Otava, 2012
ISBN: 978-951-1-24393-9

Kesäloman alussa Vilja ryöstetään. Kahdesti, jos tarkkoja ollaan. Hän istuu takapenkillä kinastellen isosiskonsa kanssa karkkipussin sisällöstä, kun rosvoauto pysäyttää heidät. Rosvolippu vedetään salkoon ja auto putsataan kaikesta olennaisesta, kuten karkeista. Samassa rytäkässä Vilja päätyy osaksi ryöstösaaliista.

Kun rosvoauto kaasuttaa pois kivet lennellen, Vilja tutustuu sen matkustajiin. Maineikkaan Rosvolan perheen päämies on Hurja-Kaarlo, lettipäinen mies, jolla on iso ruokahalu ja suuri sydän, ja juuri hän ryösti Viljan mukaan. Seuraksi lapsilleen, nähkääs. Rosvoauton ratin takana istuu Kaarlon vaimo Hilda, kelpo kokki ja pätevä painija. Rosvomamman on pakko olla, ei sitä muuten maantierosvojen kesäpäivillä pärjää. Miehistöön kuuluu myös Kulta-Pete, jonka intohimona ovat pienoismallit, sekä jo mainitut lapset.

Kalle on suunnilleen Viljan ikäinen ja haaveilee joskus komentavansa omaa rosvoautoa, mutta sitä ennen kannukset on ansaittava. Tällä saralla on pidemmällä hänen siskonsa Hele, joka on hyvä kaikessa, mutta erityisesti barbien tuunaamisessa punkkareiksi. Tähän joukkoon Vilja päätyy ja ennen kuin hän huomaakaan, hänestäkin alkaa kehkeytyä pesunkestävä ryöväri. Kehittääpä hän ihan oman merkkirikoksenkin.

Me Rosvolat on hauska ja kepeä seikkailu, jossa rosvous ei ole lainkaan pelottavaa (ellei sitten pelkää vadelmaveneidensä puolesta) vaan omalaatuinen vaihtoehtoinen elämäntapa, jolla on omat sääntönsä. Kyse ei ole rahasta, sen päälle Rosvolat eivät ymmärrä ollenkaan, vaan vapaudesta. Rosvot kun voivat ajaa minne tahtovat ja pysähtyä uimaan, kun siltä tuntuu. Eivätkä he ole pahoja, he kun vievät vain tarpeellisen, eikä koskaan keneltäkään kaikkea.

Siri Kolun Me Rosvolat -sarja on jo ehtimässä neljänteen osaansa eikä se ensimmäisen kirjan perusteella ole mikään ihme. Kirjan kieli on riemukkaan rikasta ja juonenkäänteet jänniä, jopa siinä määrin, että jos omat lapseni olisivat tyytyneet kuulemaan iltasaduksi vain ensimmäisen osan, olisin lukenut loput ihan vain itsekseni. Näin ei kuitenkaan käynyt ja nyt on jo Konnakaraoke hyvässä vauhdissa.