Aihearkisto: Arvostelu

Vuoden pimein päivä

Vuoden_pimein_päiväVuoden pimein päivä – Yön ja hämärän tarinoita
Boris Hurtta
Turbator, 2007
ISBN: 978-952-5666-12-0

Kauhua löytyy kaikkialta, kun oikein osaa katsoa. Boris Hurtta osaa. Se lymyää kirotun aarteen joukossa, väijyy itäblokin maan pimeillä kujilla, vaanii Vatikaanin syövereissä ja kaikaa rasahtelevalla radiokanavalla rock’n’rollin saundeissa.

Vuoden pimein päivä käsittää kahdeksan novellia, joista osa on nähty Portissa ja osa Usvassa. Yhtä tarinaa, Vuoden pimein aika, en onnistunut kolmen minuttin työllä paikallistamaan, joten julistan sen uudeksi. No, uudeksi siinä mielessä, ettei se ole tainnut esiintyä muualla. Kokoelmahan on vuodelta jo 2007.

Parhaimmaksi kertomukseksi nostan Haudattomat, jossa suomalainen opiskelijapoika käy yliopistoa jossain päin keski-Eurooppaa. Maa on juuri luisunut kommunistien käsiin ja vastavallankumouksellisia nähdään joka puolella. Pieni opiskelijaporukka kokoontuu viettämään aikaa yhdessä, mutta hitaasti heidän rivinsä harvenevat. Onko sitten syyllinen valtionpoliisi vaiko jotain vielä kauheampaa, siihen en ota kantaa. Joka tapauksessa Haudattomilla on verraton mahdollisuus jäädä mielen taka-alalle kummittelemaan pitkäksi aikaa.

Vuoden pimein aika on varoittava tarina kirjojen varastamista vastaan. Ottaen huomioon, että kertoja on itse tunnettu kollektööri, voi tarinan joko nähdä varoituksen sanana kolleegoille, tai sitten silkkana propagandana, jonka tarkoituksena on valaa pelkoa epärehellisimpien kilpakumppanien sieluihin.

Erikseen haluan vielä mainita Keltaisen virran veden, joka on vastuussa siitä, että ostin omaan hyllyyni Sax Rohmeria. Vielä kun ehtisi lukea. Tarinassa seikkailee itse Rohmer, joka joutuu omanahkaisesti kokemaan Keltaisen vaaran. Myös Kuningatar Lilan pääkallossa esiintyy tunnettu kirjailija, sir Henry Rider Haggard. Ehkä kokoelmassa on muitakin tunnettuja artisteja, mutta heitä en tahdo varta vasten spoilata.

Pilvien yllä – Taistelut

Pilvien yllä Taistelut kansiPilvien yllä – Taistelut
Tarina: Régis Hautière
Kuvat: Romain Hugault
Suomennos: Ville Tuokko
Apali oy, 2012
ISBN: 978-952-5877-23-6

Ensimmäinen Pilvien yllä -albumi oli vahva esitys. Lentokilpailut kiidätti lukijan ilmojen halki kahden huimapäisen ystävän siivillä aina traagiseen loppuun asti. Taistelut pyrkii rakentamaan sen päälle, muttei ylety samanlaisiin korkeuksiin kuin edeltäjänsä.

Euroopassa Hitler on aloittanut kuusivuotisen rähinänsä ja ilmailusankareita haikaillaan sotakoneiden puikkoihin. Katkeroitunut, jopa itsetuhoisa Pierre kokeilee ilmailusirkuksia uravalintana, mutta seuraa pian Allania takaisin Atlantin yli patittamaan sakua konekiväärillä pyrstösulkiin. Taivaalla he sitten kohtaavat kerran pari, entiset ystävykset, jotka maan pinnalla sortuisivat nyrkkirysyyn. Marie, joka aiemmin oli hyvin keskeinen hahmo, puuttuu oikeastaan kokonaan. Tämäkin sarja päätyy pisteeseen, jossa miehet lentävissä koneissaan käyvät sotaa kiinnostavamman tekemisen puutteessa.

Kuvan ulkopuolelle jäävät tanssitaitoiset lentäjät Tango ja Foxtrot.

Kuvan ulkopuolelle jäävät tanssitaitoiset lentäjät Tango ja Foxtrot.

Hugaultin kuvitus on kaunista, kuten on jo tavaksi tullut. Koneiden yksityiskohtia voisin kehaista vielä kerran, onhan taivaalla taas uusia malleja, Kanaalin yllä kun matsataan. Tarkemmat tekniset esittelyt löytyvät jälleen sisäkannesta. Maisemat ovat huikaisevia, ihmiset niihin verrattuna tasapaksumpia. Ehkäpä Hugaultille sopisi piirtää Iain M. Banksin Kulttuuri-tarinoita. Niissähän avaruusalukset ovat sentienttejä kansalaisia. Lentohärveli voisi toimittaa samalla luonteen omistavan päähenkilön virkaa.

Hautière ei saa kovin ihmeellisiä irti kohtalaisen puhtaaksi kalutusta sotaympäristöstä. Miehet keräävät kunniaa, sitten kuollaan. Vihulaiset lyödään, eläköön isänmaa, vaikka oman uhrinsa lopussa joutuisikin antamaan. Nyt ymmärrän selkeästi sen, kun kriitikot välillä huomauttavat, että hahmon tappaminen on se helppo keino. Joskus kiinnostavampi tarina syntyisi siitä, kun lopussa jokainen joutuisi kohtaamaan paitsi itsensä myös muut sen kanssa, mitä on elämässään tehnyt.

Huonoksi en Taisteluita sano, mutta odotin enemmän Lentokilpailujen perusteella. Sota-aikana on helpo kärsiä. Mieluummin olisin lukenut siitä, miten huppupäinen Pierre kasaa itsensä ja selvittää asiat menneisyyden haamujen kanssa. Hunneja pudotellaan taivaalta muissa teoksissa ihan riittämiin.

Varoitus: Taistelu saattaa siirtää huomiota pois taidokkaasti piirretystä vedestä.

Varoitus: Taistelu saattaa siirtää huomiota pois taidokkaasti piirretystä vedestä.

Noidan nahka

Noidan nahkaNoidan nahka
Boris Hurtta
Turbator, 2010
ISBN: 978-952-5666-42-7

Boris Hurtan tuotannosta minulle tutuinta ja rakkainta osaa edustaa Valdemar Rydbegin ja Nils Hermelinin seikkailut antikvariaattien ja kirottujen kirjojen keskellä. Olenhan minä lukuisista alan lehdistä lukenut miehen muutakin tuotantoa, mutta niistä muodostunut kokonaiskuva on jäänyt pitkästä aikavälistä johtuen jokseenkin hataraksi. Tämän puutteen, ettenkö sanoisi virheen kaikkeuden rakenteessa, paikkasi novellikokoelma Noidan nahka mitä pätevimmin.

Kirjaan on otettu novelleja vuosilta 1991-2009 ja lähteet liikkuvat Parnassosta Finnzineen kulkien Usvan halki ja Portin läpi. Oman kutkuttavan kokonaisuutensa muodostavan koppakuoriaiskultteja sivuavat kolme tarinaa, joissa asioista alun alkujaan mitään tietämättömät ihmiset seuraavat halujaan turhan pitkälle. Oli kyseessä palkkio, perintö tai houkuttelevat kirjat, niitä hamuten he päätyvät kulkemaan koppakuoriaisten tietä. Taustalla vanhat suvut soveltavat ikiaikaisia konsteja sinnitellä kiinni elämän syrjässä vielä hieman pitempään, vaikka se merkitsisi mitä makaabereimpia liittoja koppakuoriaisten kanssa.

Muita miljöitä ovat viikinkien aikakausi ja suomalaiset syrjäseudut, jotka vilisevät hiisiä, noitia ja muita yön huhuleita. Usein tarinaa kuljettaa lainvartijan tai Jumalan miehen näkökulma, ja vain harvoin, kuten odottaa sopii, heidän tekemisistään tai tekemättä jättämisistään seuraa lopulta mitään hyvää. Se siitä tulee, kun kuvittelee tietävänsä, mikä on lähimmäiselle parasta.

Hurtan kieli on persoonallista ja erottuu edukseen. Lisäksi voi havaita, miten se on hioutunut vuosien saatossa aina vain tenhoavammaksi. Tiedä sitten johtuneeko kielestä vaiko ehkä juonen kuljetuksen nytkähtelyistä, mutta Noidan testamentti, yksi kokoelman varhaisemmista teksteistä, ei toimi yhtä hyvin kuin muut. Kohtauksiin ja tilanteisiin ei niinkään luisuta hallitusti kuin törmätään. Tämä oli ainoa kahdestatoista novellista, josta en ollut vaikuttunut.

Koppakuoriaistrilogian ulkopuolella Amerikan suomalaistuneisiin erämaihin sijoittuva Ukkoslapsi upposi vahvimmin. Nuori opettaja pyrkii iskostamaan suomalaisten lasten päähän sivistystä ja päätyy vastustamaan sellaista, joka on vieras ja vento, joka on pieni ja hento. Tunnelma on sanalla sanoen väkevä ja kansamme lukutottumukset tuntien osa viehkeydestä tulee siitä, että tarinan pohjalla on liuta tositapahtumia.

Noidan nahka on ansiokas novellikokoelma, mikä osoittaa selvästi sen, minkä olen tiennyt jo vuosia: Boris Hurtta edustaa suomalaisen kauhukirjallisuuden terävintä kärkeä. Seuraavaksi sallin itselleni mielihalun ja luen läpi Valdemarin kirjan.

The complete George the Knight Volume 1

George_kansiThe complete George the Knight Volume 1
Mikael Mäkinen
Julkaistu: 2012

Kuten Mikael Mäkinen itse avaussanoissaan kertoo, George the Knight syntyi 24 tuntia sarjakuvaa -haasteen myötä. Yrjön taru ei kuitenkaan katkennut yhteen päivään, vaan Mäkinen heitti pystyyn nettisaitin, jossa tarina jatkui. Nyt nuo stripit on koottu fyysisten kansien väliin, karvoineen päivineen kuten sanotaan. Ainuttakaan typoa tai muuta mahdollista virhettä ei ole korjattu, jotta autenttinen tunnelma säilyisi.

Päähenkilö on ritari, jolla on kaksi merkittävää ominaisuutta. Ensinnäkin hän kärsii muistinmenetyksestä. Hän istuu tuopillisella tavernassa yltä päältä veressä, joten jonkinlainen tappelus epäilemättä kuuluu lähimenneisyyteen, mutta sen enempää eivät muistikuvat kerro. Eikä kerro kypäräkään, vaikka muutoin puhelias onkin. George nimittäin käy lukuisia keskusteluja oman kypäränsä kanssa, joista lukijalle näkyy vain puolet. Tässä vaiheessa lienee turha, ynnä myöhäistä, mainita että sarjan kantava voima on absurdismi.

George_30b

Jos tuosta ei vielä vakuutu, kerrottakoon että sivuhenkilögalleriaan kuuluvat Dumbledore, Gandalf, George Lucas ja valkoinen karhu nimeltä Sir Kitten. I know, LOL?

Tällaisten sarjakuvien kanssa minulle tärkein kysymys on puhtaasti se, onnistuuko sarja huvittamaan minua. Muilla laadullisilla kriteereillä ei ole niin väliä. Ja kyllä, kaikessa kaistapäisyydessään George the Knight panee hymyilemään, ajoittain jopa nauramaan ääneen.

Sarjan nettisaitti on tällä hetkellä alhaalla, joten kutakuinkin ainoa keino kellekään tämän arvostelun lukijalle päästä Yrjön seikkailuihin käsiksi on nimenomaan tämä kokoelma. Siitä on toisaalta otettu varsin pieni painos, joka saattaa tätä kirjoitettaessa olla jo täysin loppu, jolloin koko tämän arvion todellinen funktio on vain brassailla sillä, että minäpä pääsin nämä stripit lukemaan. Jos sarja jäi kiinnostamaan ja haluaa julkituoda tarpeensa saada esimerkiksi sarjan sivut taas pystyyn, tekijään saa yhteyttä Musta Ritari kustannuksen kautta. Mikael kun on Ritarin pääjehu.

George_25b

Pilvien yllä – Lentokilpailut

Pilvien yllä LentokilpailutPilvien yllä – Lentokilpailut
Tarina: Régis Hautière
Kuvat: Romain Hugault
Suomennos: Ville Tuokko
Apali oy, 2012
ISBN: 978-952-5877-15-1

Pilvien yllä on jo kolmas Romain Hugaultin piirtämä lentokoneiden maailmaan sijoittuva sarja, jota luen pienen ajan sisään. Silti en ole yhtään vähemmän vaikuttunut hänen pikkutarkasta työstään, jolla historialliset lentohärvelit heräävät henkiin. Jo kansien sisäsivuilla on esitelty neljä tarinan kannalta merkittävää lentokonetyyppiä teknisine tietoineen.

Juonesta on tällä kertaa arveluttavaa mennä kertomaan, koska kuvatut kohtaukset toisaalta tapahtuvat kukin omassa miljöössään, toisaalta saavat merkityksensä aiemmista tapahtumista. Loppupuolen asioista on hankala puhua selvästi paljastamatta alun tapahtumista liikaa. Pääosissa ovat joka tapauksessa ranskalainen Pierre Lucas-Ferron ja amerikkalainen Allan Thompson, lentäjiä kumpikin, sekä Marie, Pierren tuleva morsmaikku, joka haaveilee elokuva-urasta.

Albumin nimi on kuvaava, ympäristöinä lentokilpailut hallitsevat kerrontaa. Silti voittoja olennaisempaa on lentäjien välinen ystävyys. Ystävyys, rakkaus ja petos. Erityisen ilahduttavaa on, etten ainakaan minä pysty nimeämään suoraan tarinan pahista. Elämässä ihmisille tulee eteen valintoja, jolloin pitää tietää, mitä todella tahtoo, vaikka unelmista maksettavaa hintaa ei varmuudella ymmärtäisikään.

Vaikka Huuhkaja-sarjan kirjoittanut Yann osaa hänkin heiluttaa kynää, on Régis Hautière tämän yhden albumin perusteella omaa luokkaansa. Hahmot tuntuvat aidoilta ja on mukavaa vaihtelua lentää pilvien yllä ilman ympärillä riehuvaa sotaa. Sitä kyllä saattaa olla luvassa seuraavassa osassa, jonka nimi on Taistelut, mutta ainakin tarinan keskiöön joutuvilla on valmiiksi tiedossa oleva yhteinen historia, jota vasten rakentaa draamaa.

Pilvien yllä oli positiivinen yllätys ilmailusarjakuvien joukossa ja toimii jopa kaltaiselleni lentokoneista koskaan kiinnostumattomalle kuin nitroglyseriini – yksinkertaisesti ja tehokkaasti. Lisää samanlaista!

Pilvien yllä Lentokilpailut kutsuilla

Kill Me Baby 2

Kill Me Baby 2Kill Me Baby 2
Kaduho
Suomentanut: Antti Kokkonen
punainen jättiläinen, 2012
ISBN: 978-952-16-1585-6

Kuvailin edellisen osan arvostelussa Yasunaa hieman tärähtäneeksi. Nyt kuitenkin alkaa vaikuttaa siltä, että hänen toverinsa Sonya on täysipäisempi näistä kahdesta, ja Sonya sentään on yhdistetty psykopaatti ja palkkatappaja.

Kill Me Baby 2 liidokkiYasunalla on palttiarallaa gerbiilin huomiokyky. Hedonistisen gerbiilin. Ajatusprosessi katkeaa pääasiassa kahdesta syystä: ruoka tai kiva esine, ja näistä esineillä on enemmän vetovoimaa. Sonya tyytyy suurimman osan aikaa seuraamaan koohotusta vierestä, mutta silti useammin kuin ikinä tahtoisi hän tempautuu mukaan hulluuteen.

Koska Sonya tiemmä on väkivaltaisen kuoleman ammattilainen ja ainakin osaa muutaman kivuliaan lukon, hänen ei tarvitsisi sietää Yasunan riehakkuutta lainkaan. Tästä huolimatta he ovat usein yhdessä, joten Sonyan täytyy saada jotain irti tästä ystävyyssuhteesta. Ehkä se tasapainottaa hänen muuta elämäänsä, johon kuuluvat syndikaatilta saatavat keikat. Toisaalta, mitä todisteita meillä on hänen työnkuvastaan? Samoin kuin Agiria (sivuroolissa heiluva kolmas tyttö) ei voida todistaa ninjaksi, ei meillä ole kuin Sonyan sana omasta ammatistaan. Viitteitä ja vihjeitä sitten kyllä riittää senkin edestä. Harva tavallinen tyttö jemmailee koulupuvussaan teräaseita.

Ensimmäisen pokkarin jälkeen fiilis tätä strippisarjaa kohtaan oli perushaalea, mutta nyt alan jo lämmetä hahmoille. Vitsit perustuvat toistolle, jolloin hauskuus tulee uusista ympäristöistä ja tilanteista. Ja tapahtuupa hahmoissa pientä kehitystäkin, Yasuna kun alkaa aktiivisesti kepittämään Sonyan ammatillisia pyrkimyksiä. Sehän ei voi päättyä kuin huonosti.

Kill Me Babyn koululaishuumori soveltuu ala- ja yläasteen taitteessa oleville esiteineille, sekä samalla huumorin tasolla operoiville aikuisille. Siksi aion lukea kolmannenkin pokkarin.

Ne ammoiset

Ne ammoiset kansiNe ammoiset
Boris Hurtta, Tuomas Saloranta
Wanhain Herrain Huone N:o 220
Toimittanut: Boris Hurtta, 2012
ISBN: 978-952-99922-5-6

En voi enää olla varma siitä, tutustuinko ensin H.P. Lovecraftin tuotantoon, vai oliko ensikosketukseni Cthulhu-mythokseen sittenkin S. Albert Kivinen. Joka tapauksessa lukiessani Boris Hurtan novellin Pirunkirjojen kintereillä Portista 3/88 ja Pahat henget Porkkalassa (Portti 4/88) oli Keskiyön mato Ikaalisissa (Portti 3/87) jo tuttu ja sitä myöten tuo kiehtova kuvasto, jonka Lovecraft, yksi 1900-luvun merkittävimmistä kauhukirjailijoista, oli luonut.

Lovecraft kutsui kirjailijaystävänsä omaan maailmaansa ja ammensi samalla elementtejä heidän tuotannostaan, mikä kaikki muodosti esimerkin tuleville polville. Kenen tahansa oli mahdollista tuoda esiin oma näkemyksensä kaikista niistä ihmisjärjen käsityskyvyn ylittävistä hirveyksistä, jotka vaanivat tilaisuutta osoittaa ihmiselle tämän paikka kosmoksen äärettömyydessä. Oman tarinansa päätteeksi S. Albert Kivinen välitti tuota kutsua suomalaisille kirjoittajille. Muistan selvästi kiinnostuneeni ajatuksesta, mutta vasta vuotta myöhemmin nähtyäni jonkun Hurtan tarttuneen aiheeseen ymmärsin, että se oli mahdollista. Minäkin voisin kirjoittaa suurista muinaisista, tai mahtavista ammoisista, kuten nyt olisi asianmukaista sanoa. On paljon mahdollista, että silloin, Hurtan tarinan äärellä, tiesin ryhtyväni kirjoittajaksi. Olkoonkin että se otti monen monta vuotta, mutta nyt olen itsekin tuolla tiellä. Rakkauteni Lovecraftin kauhuihin on edelleen tallella ja velka maksamatta. Mutta on edettävä harkiten. Kuten Boris Hurtan ja Tuomas Salorannan yhteisteos Ne ammoiset osoittaa, kotimaisen mythoksen rima on korkealla.

Saloranta punoo tarinan historian unohtamasta suomalaisesta novellikokoelmasta, joka kirjoitettiin jo 1930-luvulla, Lovecraftin ollessa vielä elossa. Kokoelmassa kerrotaan hyvin tutuista hirviöistä, tosin hieman eri nimillä, ja taustalta löytyy niin suora kirjallinen kytkös Providencen aliarvostettuun kauhumaakariin kuin hänen fiktiossaan mainittuihin kiellettyihin kirjoihin. Mukaan sekoittuu taantuneita kulttilaisia suomalaisessa elinympäristössä sekä kammottavan kevyttä untu uinuva ammoinen. Mahtavat ammoiset tavoittaa hienosti lovecraftilaisen tyylin ja onnistuu tuomaan jo valtavan laajaan mythokseen oman lisänsä. En lainkaan epäröi lainata tästä kertomuksesta elementtejä johonkin omaan tarinaani, kun sellaisen aika tulee. Itse asiassa pidän sitä lähes pakollisena.

Hurtta on jo 25-vuotisen uransa ahavoittama kehäkettu, joka otti luulot pois jo 80-luvun lopun tarinoillaan. Madonsanat kertoo mielisairaalaan joutuneesta poliisista, hänen työterveyslääkäristään ja epämääräisestä pornokauppiaasta, jotka päätyvät selvittämään sorakeisarin ja tämän apupässin hämäräpuuhia. Novelli oli todella onnistunut, sillä se herätti kauhuntunteita ja häiritsevää oloa, joka ainakaan vuorokaudessa ei ole vielä vähentynyt. Nyt kun tarinan tapahtumia taas muistelen, jalkojen lepuuttaminen paikallaan käy mahdottomaksi. Kun novelli muuttaa päähän asumaan, kirjailija on tehnyt jotain oikein.

Ne ammoiset on loistava osoitus toisaalta suomalaisen lovecraftilaisen kirjallisuuden elinvoimaisuudesta, ja toisaalta siitä, mihin kaksi asiansa osaavaa tarinanikkaria yhdessä pystyvät. Tätä teosta voin korkean tasonsa vuoksi suositella aivan vakavissani kaikille H.P. Lovecraft -faneille.

Minun Kiinani 2. Puolueen aika

Minun Kiinani 2 Puolueen aikaMinun Kiinani 2. Puolueen aika
Käsikirjoitus: Li Kunwu, P. Ôtié
Kuvitus: Li Kunwu
Suomennos: Saara Pääkkönen
WSOY, 2012
ISBN: 978-951-0-38602-6

Onko elämää puhemies Maon kuoleman jälkeen? Minun Kiinani ensimmäinen osa Isän aika päättyi tuohon kataklysmiseen tapahtumaan ja sitä seuraa Puolueen aika kuvaten Kiinaa suuren ruorimiehen poistumista seuranneina vuosina. Moni asia pysyy samana, mutta moni tärkeä asia myös muuttuu. Kulttuurivallankumous sälytetään virheenä Neljän koplan harteille ja koko kansakunta voi siirtyä eteenpäin, kun tuo ikävä pieni vaihe Kiinan historiassa lakaistaan maton alle.

Xiao Li jatkaa elämäänsä armeijassa johtotähtenään uusi tavoitteensa: hän haluaa päästä puolueen jäseneksi. Työleiriltä vapautettu isäkin on noussut takaisin korkeaan asemaan, mutta pojan tie on mutkaisempi. Koska armeija ei ollut se tie onneen, jota Xiao Li etsii, hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi tuotantoyksikköön. Se tarkoitti yksinäistä puurtamista maanviljelyn ja eläinten kasvattamisen parissa.

Ikuiset ystävät, kunnes ilmianto meidät erottaa

Tämä kaikki todistaa, ettei kommunistinen Kiina noihin aikoihin eronnut muista yhteiskunnista sittenkään merkittävästi. Tunnustusta ei saanut työmäärän tai tehokkuuden mukaan. Tavoitteisiin pääsemiseksi ei riittänyt perse ruvella raataminen. Suhteet ja perhe vaikuttivat niin hyvässä kuin pahassa ja lopulta kaikki oli kiinni vain siitä, että sattui kiinnittämään oikean riittävän lujasti vallankahvassa roikkuvan ihmisen huomion.

Ennen suuntaa näytti suuri ruorimies. Hänen jälkeensä kaiken henkilöityminen yhteen johtohahmoon väheni ja etualalle nousi puolue. Siitä Xiao Lin isä piti kiinni kuolinvuoteelleen saakka ja neuvoi poikaansa aina asettamaan puolueen etusijalle. Vain sillä oli merkitystä. Vain siten Kiina voisi menestyä.

Kuvitus on tyylillisesti samanoloista ensimmäisen kirjan kanssa. Viivat ovat paksuja, paitsi jos kyseessä on hehkeä nainen, johon Xiao Li kiinnittää huomionsa. Silloin viiva on siroa ja sulokasta. Minun silmääni valittu tyyli vaikuttaa vanhahtavalta, mikä sopii loistavasti tarinaan, joka tapahtuu paitsi vuosikymmeniä sitten myös maailmassa, jota en suomalaisena tunnista omakseni.

Minun Kiinani on kakkososansa myötä edelleen merkittävä teos, joka kuvaa hötkyilemättä nykymaailmassa aina vain tärkeämmäksi käyvän valtion historian olennaisia käänteitä.

Hämähäkkimies 1982

Hämähäkkimies1982Hämähäkkimies: Vuosikerta 1982 (Amazing Spider-Man 194-209, Spectacular Spider-Man Annual 1)
Tarinat: Marv (”Mary”) Wolfman, Denny O’Neil, Bill Mantlo, David Michelinie, Roger Stern
Kuvat: Keith Pollard, Al Milgrom, Sal Buscema, John Byrne, Rich Buckler, John Romita jr, Alan Weiss, Pablo Marcos, Gene Day, Mike Esposito, Frank Giacoia, Jim Mooney
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-580-7

Wikipedian mukaan nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Se on myös markkinoinnin ymmärtämä mekanismi, mikään muu ei selitä esimerkiksi Ritari Ässä -dvd-julkaisuja. Henkilökohtaisella tasolla taas nostalgia on minulle keino nauttia vanhoista sarjakuvista ilman sitä riesaa, että kaverini joutuu kaivamaan kokoelmistaan vuosikertatolkulla 30-vuotta vanhoja Hämäreitä, sillä Egmont on kunnostautunut palvelemalla neljännen vuosikymmenen masentavaan merkkipaaluun päätään lyövää markkinasegmenttiä julkaisemalla uudestaan Hämähäkkimies-lehden alkutaipaleen lehtiä vuosikerrallisen käsittävissä kokoelmissa.

Tuomari tulee ja tuomari tuomitsee

Tuomari tulee ja tuomari tuomitsee

Nostalgian oppien mukaisesti vanhaa juttua ei ole tehty uusiksi nykyaikaisin tiedoin ja taidoin, vaan vanha tuote tuodaan uudelleen ulottuville mahdollisimman autenttisessa asussa. Vuosikerrat ovat näköispainoksia ja toisintavat uskollisesti niin käsittämättömät värivirheet kuin väärin kirjoitetut tekijänimet. Jenkeissä Marv Wolfman on niittänyt mainetta kuin Hullu-Jussi metsää Karhukoplan käsissä, mutta Suomessa hänen vastineensa Mary Wolfman oli vuositolkulla suosituin naiskirjoittaja sarjakuvan saralla.

Vuosi 1982 oli seinäkiipijälle kiireistä aikaa. Musta Kissa pisti vibaa niin Peterin punttiin kuin pumppuunkin, Kingpinin jäähyväismatinea tummutti läskiä oikein olan takaa ja May-täti yritti potkaista tyhjää, mutta huti tuli jälleen kerran. Tieteen pitäisi selvittää mistä ihmemateriaalista tuo sitkeä luukasa on tehty ja lahjoittaa ihmiskunnalle kuolemattomuuden kaava. Kaikkiaan tahti oli kiihkeä ja kiivas, sillä tuohon yhteen kierrokseen auringon ympäri mahtui myös Mysterio, Tuomari, Mustekala, Dazzler joka kulki nimellä Säihky, Kraven, Mesmero sekä J. Jonah Jamesonin kertakaikkisen täydellinen kajahtaminen.

Kiehutettua mustekalaa hämähäkkimuusilla

Ruokalistalla kiehutettua mustekalaa hämähäkkimuusilla

Vain hämärästi mielen perukoilla möllöttäneiden tarinoiden muistojen lisäksi joiduin kohtaamaan sen kulttuurieron, jonka vierineet vuosikymmenet ovat muodostaneet ja samalla jemmanneet alitajunnan syövereihin. Tapa kertoa lukijoilla, mistä on kyse, oli ennen vanhaan totaalisen pönttö. Hahmo kuin hahmo ratkeaa puuduttaviin selityksiin siitä, miksi he ovat tekemässä mitä ovatkaan, ja kaiken kukkuraksi ääneen. Eikä kyseessä ole edes kerrontatekninen tapa ilmaista ajatuksia, sillä välillä varjoista singahtavat vastustajat kommentoivat itsekseen puhuvan höyrypään jorinoita. Mikään edellämainitusta ei varsinaisesti heikentänyt lehtien nautittavuutta, mutta tulipa kirjattua ylös tärkeä huomio siitä, mihin itse ei kirjallisissa toimissa koskaan tule sortua. Ainakaan vahingossa.

Felicia Hardy

”Anteeksi, oliko sinulla ovikin?”

Kuvituksen puolesta en voi olla kuin tyytyväinen. Ehkäpä juuri tuon ajan tyyli joskus aikanaan iskostui aivoihini jonkinlaisena standardina, mutta minä arvostan sitä, että saan yhdellä vilkaisulla selvää mistä on kyse, mitä ruudussa tapahtuu. Ihmisten fysiologia on tolkullista sen minkä supersankarit genrenä sallivat, niveliä on oikea määrä järkeenkäyvillä liikeradoilla eikä joka hemmetin nainen raahaa leukansa alla DD-Kuolontähti-luokan rintavarustusta. Tällaisen kaman parissa minusta tuli Marvel-friikki, ennen synkkää 90-lukua, jolloin sarjakuvateollisuudelta kollektiivisesti katosi suhteellisuudentaju. Eipä silti, on minulla kaikki viisi X-Force #1:n mukana tullutta keräilykorttia. Katosi se taju minultakin.

Omalta osaltani ne parhaat Hämäritarinat odottavat vielä julkaisuaan näköisvuosikerroissa, mutta on tämä 1982 kovaa kamaa sekin. Plussaa Kissasta, pidin kovasti Felicia Hardysta jo silloin aikanaan.

Alppitähti – Valentine

Alppitähti ValentineAlppitähti – Valentine
Tarina: Yann
Piirros: Romain Hugault
Suomennos: Ville Tuokko
Apali, 2012
ISBN: 978-952-5877-24-3

Herrojen Yann ja Hugault aiemmassa sarjassa Huuhkaja seikkailtiin toisen maailmansodan melskeissä. Ei toista ilman ensimmäistä, Alppitähti-sarja kuvaa sitä natseja edeltävää nujakkaa.

Tarinan keskiössä on kaksi veljestä, Henri ja Alphonse Castillac. Ennen sotaa he asuvat Pariisissa ja viettävät elämää, johon kuuluvat fiinit puvut, naiset ja absintti. Sodan jo hetken riehuttua, vuonna 1917, Henri lentää maineikkaan Haikalaivueen siivin Alphonsen pitäessä saappaansa tiukasti ei-kenenkään-maan savessa panssarijoukkojen luutnanttina. Kummallakin on jo tässä vaiheessa selvästi omat demoninsa. Alphonse on saanut lähtöpassit lentojoukoista jonkin nimeämättömän rikkeen vuoksi, kun taas Henri on sankareista urhein ja niittää mainetta hurjilla tempuillaan. Tuo rohkeus vain pettää välittömästi saksalaisen Alppiruusulla kukitetun Albatrosin ilmaantuessa taivaalle. Poikia painavat suuret surut.

Ihastus

Ihastus

Vihastus

Vihastus

Piirrokset ja väritys ovat jälleen kerran kaunista katseltavaa. Hugault hallitsee lentovehkeiden anatomian suvereenisti. Myös muita vehkeitä ja anatomiaa on luvassa sen pakollisen sivun verran, eihän kyseessä olisi kaksikon albumi ilman seksikohtausta mahtavine ryntäineen.

Tarinallisesti ollaan hatarammalla pohjalla. Siinä missä Huuhkajan hyvin saattoi julkaista kolmena erillisenä albumina, Valentine puolestaan tuntuu vahvasti isomman kokonaisuuden osalta eikä jaksa kantaa omillaan. Alphonsen panos itse sodassa jää mitättömäksi ja hunnien lentosankari Erich näyttäytyy varsinaisesti vasta viimeisellä sivulla, ja sekin vain petaa tulevia yhteenottoja Henrin kanssa. Aikajanalla pompitaan kolmessa temporaalipisteessä, mikä sekoittaa kerrontaa entisestään.

Valentine on hyvä tarinan alku, muttei hyvä tarina itsessään. Toivottavasti Alppitähden seuraavat osat antavat tälle albumille järeämmän merkityksen.