Hämähäkkimies: Vuosikerta 1982 (Amazing Spider-Man 194-209, Spectacular Spider-Man Annual 1)
Tarinat: Marv (”Mary”) Wolfman, Denny O’Neil, Bill Mantlo, David Michelinie, Roger Stern
Kuvat: Keith Pollard, Al Milgrom, Sal Buscema, John Byrne, Rich Buckler, John Romita jr, Alan Weiss, Pablo Marcos, Gene Day, Mike Esposito, Frank Giacoia, Jim Mooney
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-580-7
Wikipedian mukaan nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Se on myös markkinoinnin ymmärtämä mekanismi, mikään muu ei selitä esimerkiksi Ritari Ässä -dvd-julkaisuja. Henkilökohtaisella tasolla taas nostalgia on minulle keino nauttia vanhoista sarjakuvista ilman sitä riesaa, että kaverini joutuu kaivamaan kokoelmistaan vuosikertatolkulla 30-vuotta vanhoja Hämäreitä, sillä Egmont on kunnostautunut palvelemalla neljännen vuosikymmenen masentavaan merkkipaaluun päätään lyövää markkinasegmenttiä julkaisemalla uudestaan Hämähäkkimies-lehden alkutaipaleen lehtiä vuosikerrallisen käsittävissä kokoelmissa.
Tuomari tulee ja tuomari tuomitsee
Nostalgian oppien mukaisesti vanhaa juttua ei ole tehty uusiksi nykyaikaisin tiedoin ja taidoin, vaan vanha tuote tuodaan uudelleen ulottuville mahdollisimman autenttisessa asussa. Vuosikerrat ovat näköispainoksia ja toisintavat uskollisesti niin käsittämättömät värivirheet kuin väärin kirjoitetut tekijänimet. Jenkeissä
Marv Wolfman on niittänyt mainetta kuin Hullu-Jussi metsää Karhukoplan käsissä, mutta Suomessa hänen vastineensa
Mary Wolfman oli vuositolkulla suosituin naiskirjoittaja sarjakuvan saralla.
Vuosi 1982 oli seinäkiipijälle kiireistä aikaa. Musta Kissa pisti vibaa niin Peterin punttiin kuin pumppuunkin, Kingpinin jäähyväismatinea tummutti läskiä oikein olan takaa ja May-täti yritti potkaista tyhjää, mutta huti tuli jälleen kerran. Tieteen pitäisi selvittää mistä ihmemateriaalista tuo sitkeä luukasa on tehty ja lahjoittaa ihmiskunnalle kuolemattomuuden kaava. Kaikkiaan tahti oli kiihkeä ja kiivas, sillä tuohon yhteen kierrokseen auringon ympäri mahtui myös Mysterio, Tuomari, Mustekala, Dazzler joka kulki nimellä Säihky, Kraven, Mesmero sekä J. Jonah Jamesonin kertakaikkisen täydellinen kajahtaminen.
Ruokalistalla kiehutettua mustekalaa hämähäkkimuusilla
Vain hämärästi mielen perukoilla möllöttäneiden tarinoiden muistojen lisäksi joiduin kohtaamaan sen kulttuurieron, jonka vierineet vuosikymmenet ovat muodostaneet ja samalla jemmanneet alitajunnan syövereihin. Tapa kertoa lukijoilla, mistä on kyse, oli ennen vanhaan totaalisen pönttö. Hahmo kuin hahmo ratkeaa puuduttaviin selityksiin siitä, miksi he ovat tekemässä mitä ovatkaan, ja kaiken kukkuraksi ääneen. Eikä kyseessä ole edes kerrontatekninen tapa ilmaista ajatuksia, sillä välillä varjoista singahtavat vastustajat kommentoivat itsekseen puhuvan höyrypään jorinoita. Mikään edellämainitusta ei varsinaisesti heikentänyt lehtien nautittavuutta, mutta tulipa kirjattua ylös tärkeä huomio siitä, mihin itse ei kirjallisissa toimissa koskaan tule sortua. Ainakaan vahingossa.
”Anteeksi, oliko sinulla ovikin?”
Kuvituksen puolesta en voi olla kuin tyytyväinen. Ehkäpä juuri tuon ajan tyyli joskus aikanaan iskostui aivoihini jonkinlaisena standardina, mutta minä arvostan sitä, että saan yhdellä vilkaisulla selvää mistä on kyse, mitä ruudussa tapahtuu. Ihmisten fysiologia on tolkullista sen minkä supersankarit genrenä sallivat, niveliä on oikea määrä järkeenkäyvillä liikeradoilla eikä joka hemmetin nainen raahaa leukansa alla DD-Kuolontähti-luokan rintavarustusta. Tällaisen kaman parissa minusta tuli Marvel-friikki, ennen synkkää 90-lukua, jolloin sarjakuvateollisuudelta kollektiivisesti katosi suhteellisuudentaju. Eipä silti, on minulla kaikki viisi
X-Force #1:n mukana tullutta keräilykorttia. Katosi se taju minultakin.
Omalta osaltani ne parhaat Hämäritarinat odottavat vielä julkaisuaan näköisvuosikerroissa, mutta on tämä 1982 kovaa kamaa sekin. Plussaa Kissasta, pidin kovasti Felicia Hardysta jo silloin aikanaan.
Vuoden pimein päivä – Yön ja hämärän tarinoita
Routakoto 