Avainsana-arkisto: John Byrne

Hämähäkkimies 1982

Hämähäkkimies1982Hämähäkkimies: Vuosikerta 1982 (Amazing Spider-Man 194-209, Spectacular Spider-Man Annual 1)
Tarinat: Marv (”Mary”) Wolfman, Denny O’Neil, Bill Mantlo, David Michelinie, Roger Stern
Kuvat: Keith Pollard, Al Milgrom, Sal Buscema, John Byrne, Rich Buckler, John Romita jr, Alan Weiss, Pablo Marcos, Gene Day, Mike Esposito, Frank Giacoia, Jim Mooney
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-580-7

Wikipedian mukaan nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Se on myös markkinoinnin ymmärtämä mekanismi, mikään muu ei selitä esimerkiksi Ritari Ässä -dvd-julkaisuja. Henkilökohtaisella tasolla taas nostalgia on minulle keino nauttia vanhoista sarjakuvista ilman sitä riesaa, että kaverini joutuu kaivamaan kokoelmistaan vuosikertatolkulla 30-vuotta vanhoja Hämäreitä, sillä Egmont on kunnostautunut palvelemalla neljännen vuosikymmenen masentavaan merkkipaaluun päätään lyövää markkinasegmenttiä julkaisemalla uudestaan Hämähäkkimies-lehden alkutaipaleen lehtiä vuosikerrallisen käsittävissä kokoelmissa.

Tuomari tulee ja tuomari tuomitsee

Tuomari tulee ja tuomari tuomitsee

Nostalgian oppien mukaisesti vanhaa juttua ei ole tehty uusiksi nykyaikaisin tiedoin ja taidoin, vaan vanha tuote tuodaan uudelleen ulottuville mahdollisimman autenttisessa asussa. Vuosikerrat ovat näköispainoksia ja toisintavat uskollisesti niin käsittämättömät värivirheet kuin väärin kirjoitetut tekijänimet. Jenkeissä Marv Wolfman on niittänyt mainetta kuin Hullu-Jussi metsää Karhukoplan käsissä, mutta Suomessa hänen vastineensa Mary Wolfman oli vuositolkulla suosituin naiskirjoittaja sarjakuvan saralla.

Vuosi 1982 oli seinäkiipijälle kiireistä aikaa. Musta Kissa pisti vibaa niin Peterin punttiin kuin pumppuunkin, Kingpinin jäähyväismatinea tummutti läskiä oikein olan takaa ja May-täti yritti potkaista tyhjää, mutta huti tuli jälleen kerran. Tieteen pitäisi selvittää mistä ihmemateriaalista tuo sitkeä luukasa on tehty ja lahjoittaa ihmiskunnalle kuolemattomuuden kaava. Kaikkiaan tahti oli kiihkeä ja kiivas, sillä tuohon yhteen kierrokseen auringon ympäri mahtui myös Mysterio, Tuomari, Mustekala, Dazzler joka kulki nimellä Säihky, Kraven, Mesmero sekä J. Jonah Jamesonin kertakaikkisen täydellinen kajahtaminen.

Kiehutettua mustekalaa hämähäkkimuusilla

Ruokalistalla kiehutettua mustekalaa hämähäkkimuusilla

Vain hämärästi mielen perukoilla möllöttäneiden tarinoiden muistojen lisäksi joiduin kohtaamaan sen kulttuurieron, jonka vierineet vuosikymmenet ovat muodostaneet ja samalla jemmanneet alitajunnan syövereihin. Tapa kertoa lukijoilla, mistä on kyse, oli ennen vanhaan totaalisen pönttö. Hahmo kuin hahmo ratkeaa puuduttaviin selityksiin siitä, miksi he ovat tekemässä mitä ovatkaan, ja kaiken kukkuraksi ääneen. Eikä kyseessä ole edes kerrontatekninen tapa ilmaista ajatuksia, sillä välillä varjoista singahtavat vastustajat kommentoivat itsekseen puhuvan höyrypään jorinoita. Mikään edellämainitusta ei varsinaisesti heikentänyt lehtien nautittavuutta, mutta tulipa kirjattua ylös tärkeä huomio siitä, mihin itse ei kirjallisissa toimissa koskaan tule sortua. Ainakaan vahingossa.

Felicia Hardy

”Anteeksi, oliko sinulla ovikin?”

Kuvituksen puolesta en voi olla kuin tyytyväinen. Ehkäpä juuri tuon ajan tyyli joskus aikanaan iskostui aivoihini jonkinlaisena standardina, mutta minä arvostan sitä, että saan yhdellä vilkaisulla selvää mistä on kyse, mitä ruudussa tapahtuu. Ihmisten fysiologia on tolkullista sen minkä supersankarit genrenä sallivat, niveliä on oikea määrä järkeenkäyvillä liikeradoilla eikä joka hemmetin nainen raahaa leukansa alla DD-Kuolontähti-luokan rintavarustusta. Tällaisen kaman parissa minusta tuli Marvel-friikki, ennen synkkää 90-lukua, jolloin sarjakuvateollisuudelta kollektiivisesti katosi suhteellisuudentaju. Eipä silti, on minulla kaikki viisi X-Force #1:n mukana tullutta keräilykorttia. Katosi se taju minultakin.

Omalta osaltani ne parhaat Hämäritarinat odottavat vielä julkaisuaan näköisvuosikerroissa, mutta on tämä 1982 kovaa kamaa sekin. Plussaa Kissasta, pidin kovasti Felicia Hardysta jo silloin aikanaan.

The Complete Copybook Tales

Moniko teistä hajotti Rubikin kuution osiin ja kokosi sen ratkaistuna, ja moniko vain repi tarrat irti?

The Complete Copybook Tales
Kirjoittaja: J. Torres
Piirtäjä: Tim Levins
Oni Press, 2002
ISBN: 978-1929998395

Kaikille niille, jotka kasvoivat 80-luvulla, Copybook Tales on villi matka nuoruusvuosiin. Siinä missä My Friend Dahmer tarjoaa välähdyksiä siitä, kuinka ahdistavaa 70-luvun Amerikka saattoi olla, tämä albumi kertoo siitä populaarikulttuurin riemukavalkadista, johon supersankarisarjakuvaan kallellaan oleva kanadalainen esiteini kultaisen kasarivuosikymmenen alussa saattoi törmätä.

Jamie elää kahta elämää. Toisessa hänen suurin huolensa on sarjakuvalehden kanteen ilmaantuva minimaalinen ryppy, toisessa postilaatikon valtaavat laskut, joiden maksamiseen pitäisi löytää rahaa. Tarina liukuu lapsuudesta aikuisuuteen ja takaisin täysin saumattomasti repliikkien, tilanteiden ja tunnelman kautta. Copybook Tales onkin ehkä paras näkemäni esitys siitä, miten paljon lapsuus meitä määrittelee, vaikka olemme muuttuneet aikuisuuden myötä kokonaan toisiksi ihmisiksi.

Nuori Jamie hengaa kavereidensa kanssa, käy bileissä ja harrastaa supersankarisarjakuvaa. Itseasiassa sarjakuva on hänelle henki ja elämä. Lehtien lukemisen ja ostamisen lisäksi hän myös tekee omia tarinoitaan kavereiden iloksi ja pitää päiväkirjaa. Hänen unelmanaan on päästä joskus tekemään sarjakuvia työkseen.

Vanhempi Jamie hengaa kavereidensa kanssa, käy bileissä ja piirtää supersankarisarjakuvaa. Kaveripiiri on muuttunut nuoruusvuosista ja mittava sarjakuvakokoelma on joutunut realisoitavaksi rahahuolien kasautuessa, mutta unelma on sama. Taustalla kulkee pitkään muhinut ajatus siitä, että täysin kuvitteellisten tarinoiden sepittelyn sijaan aiheita voisi ammentaa teinivuosien päiväkirjoista.

Kaikkialla albumissa näkyy elämänmyönteinen asenne ja tietynlainen huumori, vaikka aihe olisi vakavakin, kuten miten suhtautua parhaimman kaverinsa mahdolliseen homouteen. Kustannusmaailmassakin sattuvat takapakit ovat vain uusia tilaisuuksia tehdä läpimurto joskus toiste. 90-luvulla suurin osa kalsarimättögenrestä luisui synkistelyy ja muka rankkaan kamaan. Siksi onkin niin hienoa saada samalta aikakaudelta muistutus siitä, mikä poikavuosien sarjakuvissa oli niin hienoa. Tulen hyvälle tuulelle aina luettuani The Complete Copybook Talesin.

Kaltaiselleni 80-luvun kasvatille ja Marvel-sarjisten suurkuluttajalle J. Torresin muistelot on oikea populaarikulttuuriviittausten aarreaitta ja sisäpiirivitsien kyltymätön sampo, mutta se ovat mukana vain mausteena. Albumista saa irti kaiken olennaisen, vaikkei tietäisikään, mitä merkittävää tapahtui Uncanny X-Menin numerossa 120. Tai ymmärtäisi tätä kuvaa.

Daze of Future Passed

Vaikka olen päähenkilöitä strategiset 3-4 vuotta nuorempi, pääsen luikahtamaan heidän maailmaansa helposti. 80-luvulla vielä kaikki kulttuuri valui neuvosto-Suomeen muutaman vuoden viiveellä, joten olen ollut kaikkien tarinassa esiintyvien merkittävien ilmiöiden kohderyhmää juuri oikean ikäisenä. Neljännesvuosisadan turvavälillä Copybook Tales on Hulk, tai John Byrne, hiipimässä kimppuun takaapäin nostalgianuijalla aseistautuneena.

Tarvittaessa myös Alpha Flight voi hoitaa nuijimisen.