Avainsana-arkisto: Hämähäkkimies

Hämähäkkimies 1983

Hämähäkkimies 1983Hämähäkkimies: Vuosikerta 1983 (Amazing Spider-Man 223-225, 228-242)
Käsikirjoitus: Roger Stern ja muut
Piirros: John Romita Jr. ja muut
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-675-0

Muistelen pitäneeni vanhoista Hämähäkkimiehistä heti kättelyssä, kun joskus 80-luvun lopulla Salattujen sotien jälkeen lainasin niitä kaveriltani muovikassitolkulla. Samassa kuormassa kulki toki myös muutakin, kuten Ryhmä-X:ää ja Conania. Ne kaikki määrittävät yhä edelleen, kukin osaltaan, millaisista sarjakuvista pidän. Siksi tällaisen vuosikertakokoelman lukeminen on kuin lapsuuden kotiin palaisi.

Dramatiikan sääntöjen mukaan minun pitäisi ensin luetella vuoden vähemmän kiinnostavia vihulaisia, ennen kuin kliimaksina listaan ne pari kovaa tykkiä, mutta hiiteen mokoma! Nyt ei malta! Mörkö! Juggernaut! Onko muulla edes väliä? Virvatuli siellä vilahtelee ja Korppikotka lepattaa, mutta miten sellaista voi verrata Juggiksen rymyämiseen läpi Manhattanin? Miten, tai edes miksi, verrata Mörön syntyä johonkin kauhukuvastosta napattuun episodiin, jossa Tarantulasta sikiää huoneen kokoinen hämähäkki?

Juggernaut alkaa hermostua

Juggernaut alkaa hermostua

Juggernaut on pysäyttämätön jäpikäs, jota ei paljon vaivaa, vaikka talo kaatuisi päälle. Enemmän hän on haastanut riitaa x-miesten kanssa, kun nyt sattuu olemaan professori Xavierin velipuoli, mutta Hämähäkin kiusatessa häntä mitättömillä pysäytysyrityksillä hänen luontainen paha sisunsa pääsee esiin ehkä parhaiten. Vaikka sankari lataa peliin kaiken ydinpommia pienemmän, mahtava kolossi tuskin edes hidastaa kulkuaan. Loppua kohden käy jo jännäksi, keksiikö Hämis, miten pysäyttää pysäyttämätön ennen kuin tämä tihutyönsä tehtyään pakenee mereen.

Mörkö taas on tervetullut päivitys Vihreään menninkäiseen, jonka alkuperäinen (mielipuolinen) aivo Norman Osrborn heitti lusikkansa nurkkaan jo jokin aika sitten. Sen jälkeen vihreissä vermeissä viuhahteli parikin kelvotonta kopiota ja kaipa käsikirjoittajat olisivat sitä jatkaneet maailman tappiin asti, mutta onneksemme Roger Stern keksi käyttää vanhoja härveleitä kokonaan uuden identiteetin kanssa. Osbornin tappavat keksinnöt päätyvät salaperäisen mysteerimiehen haltuun, joka ensi töikseen kyhää itselleen uuden puvun. Naurettava muuttuu pelottavaksi. Mörön henkilöllisyys toki pidettiin aluksi salassa ja siihen rooliin sovitettiin aikojen kuluessa jos jonkinmoista Peter Parkerin tuttavaa. Heittipä yksi henkensäkin lavastuksen uhrina. Kyse on ison luokan superpahiksesta eikä mistään tusinakonnasta, joista jälkimmäisestä esimerkkinä toimikoon Herra Hyde (muskeleita, raivoa, luonnetta kuin tiskirätissä). Mörkö herätti kiinnostuksen ensimmäisestä numerosta alkaen.

Mörkö ei ole vielä löytänyt Vihreän menninkäisen salaista jippojuomaa

Mörkö ei ole vielä löytänyt Vihreän menninkäisen salaista jippojuomaa

Heistä kahdesta Juggis oli kiva vieraileva tähti, joka aiheutti hetkeksi säpinää. Mörkö sen sijaan määritti Hämähäkkiehen tulevia seikkailuja vuosiksi eteenpäin yhtä voimakkaasti kuin Musta kissa, ja se ei ole vähän.

Roger Sternin ansioksi on myös laskettava pahimmillaan jopa kolminkertaisen kerronnan käytöstä luopuminen. Kyse on rasittavasta tekniikasta, jossa ruudun ylälaidassa selittävä kertoja toteaa jotain, jonka hahmo toistaa puhekuplassaan ja varmemmaksi vakuudeksi sama asia on piirrettynä paperille. Tätä esiintyi enemmän Len Weinin aikakaudella ja tässä vuosikerrassa moisesta rasituksesta on päästy pitkälti eroon. Oli jo aikakin.

Niin. Hämmästyttävän Puujalkamiehen jätin mainitsematta. Ainoa superrikollinen, joka on rankattava hurjuudessa jonnekin neljästä pikkulapsesta koostuvan Power Packin alapuolelle. Yhden numeron verran saamme seurata hänenkin edesottamuksiaan. Ja ehkei hänestä sen enempää.

Termiä legendaarinen on helppo viljellä, kun räytyy nostalgian pauloissa ja muistelee aikoja, jolloin supersankarisarjikset olivat reipashenkistä mättöä vailla sen kummempia krumeluureja. Siltikin ostaisin Mörön ensiesiintymisen legendaaristen tapahtumien joukkoon. Siinä syntyi aidosti vaarallinen ja mielenkiintoinen vastus Hämähäkkimiehelle, tapaus, joka uusittiin seuraavan kerran vasta Venomin kanssa jokunen vuosi myöhemmin.

Mainokset

Hämähäkkimies 1982

Hämähäkkimies1982Hämähäkkimies: Vuosikerta 1982 (Amazing Spider-Man 194-209, Spectacular Spider-Man Annual 1)
Tarinat: Marv (”Mary”) Wolfman, Denny O’Neil, Bill Mantlo, David Michelinie, Roger Stern
Kuvat: Keith Pollard, Al Milgrom, Sal Buscema, John Byrne, Rich Buckler, John Romita jr, Alan Weiss, Pablo Marcos, Gene Day, Mike Esposito, Frank Giacoia, Jim Mooney
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-580-7

Wikipedian mukaan nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Se on myös markkinoinnin ymmärtämä mekanismi, mikään muu ei selitä esimerkiksi Ritari Ässä -dvd-julkaisuja. Henkilökohtaisella tasolla taas nostalgia on minulle keino nauttia vanhoista sarjakuvista ilman sitä riesaa, että kaverini joutuu kaivamaan kokoelmistaan vuosikertatolkulla 30-vuotta vanhoja Hämäreitä, sillä Egmont on kunnostautunut palvelemalla neljännen vuosikymmenen masentavaan merkkipaaluun päätään lyövää markkinasegmenttiä julkaisemalla uudestaan Hämähäkkimies-lehden alkutaipaleen lehtiä vuosikerrallisen käsittävissä kokoelmissa.

Tuomari tulee ja tuomari tuomitsee

Tuomari tulee ja tuomari tuomitsee

Nostalgian oppien mukaisesti vanhaa juttua ei ole tehty uusiksi nykyaikaisin tiedoin ja taidoin, vaan vanha tuote tuodaan uudelleen ulottuville mahdollisimman autenttisessa asussa. Vuosikerrat ovat näköispainoksia ja toisintavat uskollisesti niin käsittämättömät värivirheet kuin väärin kirjoitetut tekijänimet. Jenkeissä Marv Wolfman on niittänyt mainetta kuin Hullu-Jussi metsää Karhukoplan käsissä, mutta Suomessa hänen vastineensa Mary Wolfman oli vuositolkulla suosituin naiskirjoittaja sarjakuvan saralla.

Vuosi 1982 oli seinäkiipijälle kiireistä aikaa. Musta Kissa pisti vibaa niin Peterin punttiin kuin pumppuunkin, Kingpinin jäähyväismatinea tummutti läskiä oikein olan takaa ja May-täti yritti potkaista tyhjää, mutta huti tuli jälleen kerran. Tieteen pitäisi selvittää mistä ihmemateriaalista tuo sitkeä luukasa on tehty ja lahjoittaa ihmiskunnalle kuolemattomuuden kaava. Kaikkiaan tahti oli kiihkeä ja kiivas, sillä tuohon yhteen kierrokseen auringon ympäri mahtui myös Mysterio, Tuomari, Mustekala, Dazzler joka kulki nimellä Säihky, Kraven, Mesmero sekä J. Jonah Jamesonin kertakaikkisen täydellinen kajahtaminen.

Kiehutettua mustekalaa hämähäkkimuusilla

Ruokalistalla kiehutettua mustekalaa hämähäkkimuusilla

Vain hämärästi mielen perukoilla möllöttäneiden tarinoiden muistojen lisäksi joiduin kohtaamaan sen kulttuurieron, jonka vierineet vuosikymmenet ovat muodostaneet ja samalla jemmanneet alitajunnan syövereihin. Tapa kertoa lukijoilla, mistä on kyse, oli ennen vanhaan totaalisen pönttö. Hahmo kuin hahmo ratkeaa puuduttaviin selityksiin siitä, miksi he ovat tekemässä mitä ovatkaan, ja kaiken kukkuraksi ääneen. Eikä kyseessä ole edes kerrontatekninen tapa ilmaista ajatuksia, sillä välillä varjoista singahtavat vastustajat kommentoivat itsekseen puhuvan höyrypään jorinoita. Mikään edellämainitusta ei varsinaisesti heikentänyt lehtien nautittavuutta, mutta tulipa kirjattua ylös tärkeä huomio siitä, mihin itse ei kirjallisissa toimissa koskaan tule sortua. Ainakaan vahingossa.

Felicia Hardy

”Anteeksi, oliko sinulla ovikin?”

Kuvituksen puolesta en voi olla kuin tyytyväinen. Ehkäpä juuri tuon ajan tyyli joskus aikanaan iskostui aivoihini jonkinlaisena standardina, mutta minä arvostan sitä, että saan yhdellä vilkaisulla selvää mistä on kyse, mitä ruudussa tapahtuu. Ihmisten fysiologia on tolkullista sen minkä supersankarit genrenä sallivat, niveliä on oikea määrä järkeenkäyvillä liikeradoilla eikä joka hemmetin nainen raahaa leukansa alla DD-Kuolontähti-luokan rintavarustusta. Tällaisen kaman parissa minusta tuli Marvel-friikki, ennen synkkää 90-lukua, jolloin sarjakuvateollisuudelta kollektiivisesti katosi suhteellisuudentaju. Eipä silti, on minulla kaikki viisi X-Force #1:n mukana tullutta keräilykorttia. Katosi se taju minultakin.

Omalta osaltani ne parhaat Hämäritarinat odottavat vielä julkaisuaan näköisvuosikerroissa, mutta on tämä 1982 kovaa kamaa sekin. Plussaa Kissasta, pidin kovasti Felicia Hardysta jo silloin aikanaan.