Aihearkisto: Raapaleprojekti 2016

Bardikisan paras

”Se jokipeto oli valtaisa ja verenhimoinen.” Ihmisjoukko nuotion ympärillä kuuntelee tarinankertojaa herpaantumatta. ”Se oli koitunut lukemattomien matkamiesten turmaksi. Minä päätin tehdä siitä selvää. Väijyin joella monta päivää, ja kun otus vihdoin ilmaantui, tartuin sotakirveeseeni ja-”.

”Pötyä”, huutaa joku. ”Kirves? Sinulla muka?”

Tarinankertoja kröhäisee. ”Tartuin nuijaani ja hyökkäsin pedon kimppuun tulta syösten.” Yleisö kohahtaa. Tulta? Jännittävää! ”Puhkuin liekkejä niin, että joki kiehui. Sitten-”.

”Höyrystit kokonaisen joen? Mahdoitko sittenkin vain huudella rannalta kirouksia?”

Yleisö naureskelee. Tarinankertoja tuhahtelee närkästystään. ”Joka tapauksessa ajoin pedon pois niiltä seuduin ikiajoiksi.”

”Mahtoiko sittenkään onnistua?”

”Kuka siellä pimeässä herjaa? Näyttäydy!”

Mutta vastauksena on vain evien läiskintä joen pinnalla.

Sydänasiaa

Tulin ostaneeksi sydämen. Olin matkalla baarista kotiin, kun pitkään trenssiin pukeutunut nuorimies puhutteli minua ovisyvennyksestä. Hänellä oli myytävää. Muistoja, tunnetiloja, ajatuksia. Ja sydän.

Mietin, että ehkä varasydän olisi hyvä, jos oma vaikka särkyisi. Kääntelin sitä kädessäni, mutta murtumia ei näkynyt. Ostin sen muistolla jouluateriasta kahden vuoden takaa. Kuka exäänsä haluaa muistella?

Aamulla tajusin, että eihän se sydän minulle sopisi. Se sykki enkeleille ja vaahtokarkeille ja auringonlaskuille. Minä olen salmiakkimiehiä, ja tykkään pysytellä sisällä.

Lehdessä oli pikku-uutinen sydänvarkaudesta. Kolmikymppinen nainen oli huomannut sen puuttuvan joogaretriitin jälkeen. Olikohan ostokseni varastettu? Poliisille en uskaltanut mennä. Luulisivat vielä varkaaksi.

Huomenna vien sen vaivihkaa löytötavaratoimistoon.

Uhrilahja

Muutama vuosi ennen kuolemaansa Artturi Koskela innostui itämaista ja vaihtoi jopa uskontoa. Monasti hän luennoi aiheesta pojalleen Samuelille, mutta tiedolla ei koskaan ollut tapana tarttua tämän päähän. Perintö oli iso, mutta siinä oli ehto. Artturi halusi, että Samuel uhraa hänelle tuonpuoleisessa tarvittavia asioita. Rahaa, palvelijoita, huvila, vaatteita. Polttamalla, kuten tapa oli.

Helvetin kymmenennellä tasolla Artturilla oli asiat hyvin. Talo oli samanlainen kuin Paraisten mökki ja puvut kuin vaatturin tekemät. Helvetin rahaa ei ollut, mutta demoneille kelpasivat eurotkin. Jopa hovimestari näytti vanhalta Albertilta. Milloin Samuel oli oppinut piirtämään näin hyvin?

Ilta-Roskan lööppi huusi: Hirvittävä murhatuhopoltto Paraisilla. Rikas perijä edelleen paossa poliisia.

Vaihtoehtomusiikkia

Levylautasella pyörii Beatlesin punk-vaikutteinen kasarilatta Everyday Chemistry.

Lapsena kertoilin tarinoita matkoistani toisiin maailmoihin. Kun aikuiset alkoivat katsoa kieroon ja kaverit kysellä lääkityksestäni, ymmärsin vaieta. En voinut viedä ketään mukanani.

Vaihdan soittoon Metallican Deadpool-soundtrackin. Cliff Burtonin basso kuulostaa paremmalta kuin koskaan.

Nykyään pidän retket omana tietonani. Jos joku ihmettelee menemisiäni, annan ymmärtää, että minulla on salasuhde jonkun naidun henkilön kanssa.

Sittenkin kotimaista, synasoundilla. Leevi and the Leavingsia, mutta Porkkanapelto vai Presidentin mehukestit?

Ainoa särö salaisuuksissani on muualta tuotu musiikki, jota soitan bileissäni. Bändeillä on eri historiat ja diskografiat. Kaverit luulevat minun löytävän koko ajan nerokkaita tribuutteja.

Seuraavaksi soitan Elviksen Metal Heavenin.

Luontainen selviytyjä

Mä synnyin galaksin vaarallisimmalla planeetalla. Tähtikartoissa sen nimi on Pyrrus, se sijaitsee siellä Harrison-sektorin perukoilla, mutta kaikki tuntee sen Kuoleman planeettana.

Sinne ei piipahdeta kylään. Karskeinkin karbuusi käy läpi monen viikon treenin tai luonto tappaa sen alta minuutin. Kaikki on myrkyllistä, kasvit, eläimet, ja kaikki käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Meillä skidit oppii ampumaan napakymppejä vuoristoradalta ennen kuin ne oppii konttaamaan.

Kerran yhteysalus toi yhden mimmin. Se nauro varoituksille ja kiros kuin komppaniallinen punkkareita. Sitten se marssi viidakkoon ilman varusteita.

Viikon kuluttua se palasi. Elävänä. ”Miten?” mä hämmästelin.

”Synnyin Australiassa”, se sanoi.

Helvetti! Mä luulin, että Australia on pelkkä myytti.

Köpiksen ropotti

Usein maailmanloppu lähtee liikkeelle hyvistä aikeista.

”Monen lemmikin omistaja käy päivisin palkkatyössä. Me voisimme tehdä oppivia älyleluja, jotka tarjoavat virikkeitä kotiin yksin jätetyille eläimille.” Näin epäilemättä on insinöörin ajatus kulkenut.

Lauma ihmisiä juoksi kiljuen pitkin katua. Flashmob, ajatteli Henry ja näppäsi pari hyvää toimintakuvaa. Samassa kuului ukkosen jylyä. Myrskynhän täytyi olla melkein päällä, mutta silti ei satanut. Pahoin aavistuksin Henry kurkisti nurkan taa.

Känny käteen. ”Moi. Se sähköjänis kun ostettiin Köpikselle kaveriksi viime viikolla. Köpis on vähän modannut sitä. Milloin pääset kotiin?”

Rakennukset murentuivat tomuksi. Taivasta vasten piirtyi jättikokoinen pupumecha, joka pani paraikaa Laajasaloa päreiksi lasersilmillään.

”No, semmoinen keskikokoinen kiire.”