Eilen keksin, että turhankin usein kirjoittamisprosessini on kuin saven kanssa painisi.
Kun ryhdyn työstämään uutta novellia, se on monasti jotakin tiettyä tarkoitusta varten. Yleisimmin antologiaa. Projektin alussa siis etsin aluksi sieltä täältä pieniä savimöykkyjä, jotka vaikuttavat kiehtovilta. On ehkä idea alkukohtauksesta, jonkinlainen teeman tai aiheen aavistus, päähenkilön luonteenpiirre. Mahdollisesti jopa juoni, mutta olisi hirvittävä virhe kuvitella sen olevan lopullinen juoni. Kerään näitä möykkyjä ja puristelen ne palloksi. Ruudulla teksti rakentuu lause kerrallaan. Pari ensimmäistä iltaa hyvin hitaasti, mutta pikku hiljaa alku hahmottuu ja lähtee soljumaan seuraaviin kohtauksiin.
Kuitenkin heti kättelyssä palloon alkaa muodostua möykkyjä, epämääräisiä paisumia, jotka uhkaavat vääristää kokonaisuuden. Päähenkilö reagoi turhan jyrkästi tai puhuu väärällä rekisterillä. Suhde sivuhenkilöön takkuaa. Kerronta jaarittelee. Osan epämuodostumista nykerrän irti, joskus siinä menee kohtalainen pala varsinaisesta pallostakin, osan taas taputtelen mukaan miten parhaiten taidan. Mitä isommaksi savipallo on päässyt, sitä tuskaisempaa jatkuva muotoilu on.
Kuluu viikko, pari. Salakavalasti ensin käteen mahtunut pallura on paisunut valtavaksi paakuksi, jota ei voi enää pidellä sylissä. Jos sen haluaa pysyvän liikkeessä, on sitä puskettava voimalla, ja kaiken aikaa lähestyy se kriittinen piste, jonka jälkeen liikemomentti voi vain kuolla. Valtava savivuori jämähtää paikoilleen. Voin pyöriä sen ympärillä ilta toisensa jälkeen, jopa viikkoja tai kuukausia, mutta vaikka möhkäle hioutuu mikrotasolla, tarina ei etene.
Lopulta koittaa deadline. Ei alustava määräaika eikä toiseksi vihoviimeinen kalmanlinja, vaan se armoton ja lopullinen. Olen kehitellyt suunnitelmia, epämääräisiä tai tarkkoja, sillä ei ole väliä. Vuoren ympäri on kasattu rakennustelineitä työn valmistelun suunnittelun aloittamiseksi, mutta nyt ne pitää potkaista nurin. Hienovaraisen nykertämisen ja muotoilun aikakausi on tullut päätökseen.
Seison paikoilleen jämähtäneen savimöykyn edessä tietäen, että nyt tämä täytyy saada liikkeelle ja pyöreäksi. Massaa uupuu vaikka kuinka, sanoja tarvitaan ainakin tuhat, ei vaan kolme tuhatta. Aikaa on vain kaksi päivää, tai yksi ilta, tai pahimmillaan vain yksi yö – ja vuorokausi on jo vaihtunut. Tilanne on millä tahansa mittarilla ajatellen mahdoton, mutta samalla vaihtoehdot ovat kadonneet. On pakko.
Syöksyn juuret kasvattaneen vastustajani kimppuun. Upotan sormeni siihen ja kampean, punnerran hampaat irvessä ja kieräytän möhkäleen liikkeelle. Tuleeko siitä pallo vai jotain muuta, se on nyt toisarvoista. Massaa. Tarvitaan massaa. Tunnit kuluvat, silmissä sumenee ja rasitus käy sietämättömäksi, mutten saa pysähtyä. Tämä viedään loppuun juuri nyt.
Painan töitä hartiavoimin. Kello käy, pallo kasvaa. Maailma luisuu ulottumattomiin. Herätyskello soi, ja loppukohtaus puuttuu vielä. Univajeen pitäisi tuntua silmien takana, mutta sen aika ei ole vielä. Pallo on pysäyttämätön jyrä, joka lanaa kaiken tieltään. Ja sitten se on valmis. Pallo. Tarina. Lasken käyttämiäni tunteja. Ja mietin, miksen tehnyt tätä jo viime viikolla, viime kuussa, ylipäätään aiemmin.
Ehkä siksi, että se olisi ollut pallon työntelyä. Sellaisen jälkeen voi nojata likaisilla käsillä reisiinsä ja vetää syvään henkeä. Tämä taas oli painia, adrenaliinin ja alkukantaisen kamppailuvietin kirittämä voimainponnistus. Sen jälkeen en voi kuin tuiskahtaa naamalleni hikisenä, lihakset pakottaen, yltä päältä ravassa. Kierähdän selälleni ja nauran kohti taivaita kaikkeni antaneena. Se oli mahdoton teko, ja tein sen silti.
Voitin painimatsin savea vastaan.
Routakoto 