Aihearkisto: Arvostelu

Historia-atlas – Toisenlainen 1900-luku

Julkaistu 23 huhtikuun, 2013| Jätä kommentti

Historia-atlas – Toisenlainen 1900-luku
Suomenkielinen toimitus: Mika Rönkkö
Into, 2011
ISBN: 978-952-264-061-1

Historia-atlas muistuttaa lukijaa Eric Hobsbawmin sanoista: ”Muisti ei ole tallentava mekanismi vaan valintoja tekevä mekanismi.” Se, mitä menneestä vuosisadasta tänään löytyy historiankirjoista, voi näyttää kovasti eriltä kuin kolme vuosikymmentä aiemmin, tai myöhemmin.

Historiallista revisionismia tapahtuu paitsi niinkin epäilyttävissä paikoissa kuin menneiden aikojen Neuvostoliitto, Kiina ja muut epämääräiset diktatuurit, myös demokraattisiksi ja vapaiksi nimetyissä maissa. Texasissa halutaan unohtaa mustien kansalaisoikeustaistelut, Japanissa taas keisarikunnan Koreassa harjoittama sotilaallinen pakkoprostituutio. Enkä malta olla ounastelematta, että Suomessakin tietyt sanamuodot olisivat toisia suotavampia puhuttaessa oman maamme vähemmän kunniakkaista hetkistä.

Kirjaan on koottu liki sata sivua karttoja ja diagrammeja selkein selostuksin, joiden koostamiseen on osallistunut 40 tutkijaa. Historia-atlas – Toisenlainen 1900-luku kertoo sellaisista asioista, joista tällä hetkellä ei ole mahdottoman muodikasta puhua, kuten vaikkapa armenialaisten kansanmurhasta.

Sisältö on jaettu neljään osaan värien mukaan, jos hulluus on myös väri. Hullut vuodet kattaa ajan 1920-luvun puoliväliin, mustat vuodet lamasta toisen maailmansodan loppuun, punaiset vuodet kylmän sodan kauden ja harmaat vuodet vuosisadan viimeiset vuodet. Tiesittekö muuten, että Indokiinassa käytiin vuosisadan pisin sota? Se kesti 1945-1975 ja siitä kerrotaan sivuilla 64-65.

Teos oli valaiseva, mutta samalla vain raapaisu todellisuudesta. Vaan eipä sataan sivuun niin paljon mahdukaan. On siis hyvä huomata, että sarjaan kuuluu muitakin vastaavia historiakartastoja, joiden avulla vaillinaiseksi jäävää kuvaa voi täydentää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: historia, Into Kustannus

Die Hard

Julkaistu 15 huhtikuun, 2013| Jätä kommentti

Die Hard – ensimmäinen vuosi
Tarina: Howard Chaykin
Kuvitus: Stephen Thompson
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-715-3

Olin juuri sopivassa iässä, kun John McClane ilmestyi valkokankaalle ja loihe lausuman kuuluisat sanansa ”Yippee ki-yay, motherfucker!” Siitä eteenpäinhän Die Hard -sarjan elokuvien taso on luisunut alamäkeä (viimeisintä en ole nähynyt), mutta legendaarista statusta on paha menettää sen kerran saatuaan. Siksipä kiinnostuin heti, kun kuulin Die Hard -sarjakuvan tulosta kotimaan lehtipisteisiin.

Pehmeäkantiseen alppariin on kerätty kaikki kahdeksan tähän mennessä ilmestynyttä lehteä, jotka muodostavat kaksi erillistä tarinaa. Kumpikin tapahtuu hamassa muinaisuudessa 1970-luvulla, kauan ennen kuin McClane kohtasi Hans Gruberin Nakatomi Plazassa, mikä on hyvä veto. Leffathan valottavat varsin hyvin tulevia tapahtumia, mutta historiaan voi upottaa vaikka minkälaisia kriisejä. Ensimmäinen seikkailu tapahtuu heinäkuun neljäs 1976, Yhdysvaltojen itsenäisyyden 200-vuotisjuhlien aikaan, toinen taas vuosi myöhemmin kesänä, jolloin New Yorkin poliisi metsästi kuumeisesti sarjamurhaajaa nimeltä Samin poika. Puitteissa ei siis ole pihtailtu.

Ikävä kyllä juonet eivät rokkaa läheskään niin lujaa, kuin Die Hard -teemaisuus antaisi toivoa. Ensimmäinen on aika suoraviivainen ryöstö, jonka aikana McClane piileskelee hetken komerossa, minkä jälkeen pyssyt paukkaavat ja konnat ketoontuvat. Toisessa tarinassa hän päätyy ryömimään ilmastointiputkistossa pari tuntia yksittäisen luuserikriminaalin perässä ja törmää sen jälkeen koplaan, joka on pimentänyt koko New Yorkin. Koko New Yorkin! Siitäkään ei saada irti kuin pari laukausta ja homma on paketissa. Jos samat kuviot olisi esitetty Hämähäkkimiehessä ja syypäinä olisivat heiluneet Tohtori Mustekala ja Elektro, en mussuttaisi lainkaan, mutta John McClanen suurelliseen maineeseen tottuneelle tapahtumat olivat turhan vähäeleisiä.

Teknisesti juonet etenivät riittävän selvästi, mutta kerronta rassasi pahasti. Välillä tekstilaatikoissa kulki kertojan selostus, välillä McClanen mietteet, ja niiden rinnalla dialogi puhekuplissa. Kukin saattoi jatkua ruudusta toiseen useamman ruudun matkalta, jolloin koko ajan piti vilkuilla taaksepäin, mitä edellisessä pätkälauseessa oikeastaan sanottiin, tai lukea yksi kerrontalinja ensin loppuun ja sitten palata lukemaan seuraavaa. Tämä ei ollut mikään satunnainen tehokeino vaan valittu tapa kertoa tarinaa. Itseäni se alkoi nyppiä loppua kohti aina vain enemmän.

Kuvituksessa pisti silmään päähenkilön naama. Katsokaas, Bruce Willis on John McClane ja John McClane on Bruce Willis, erottamattomasti. Han Soloon riittää pitkälti valkoinen paita ja liivit, kasvojen ei tarvitse muistuttaa yksi yhteen Harrison Fordia. Mutta Die Hardin tapauksessa kyseessä on juurikin tietty pärstä. Joka kerta, kun minun taiteellisesti harjaantumaton silmänikin havaitsi selvää Willisin puutetta McClanen piirteissä, nyrpistin nenääni. Vielä päivän jälkeenkin se on edelleen ihan aaltopahvilla.

Die Hard – ensimmäinen vuosi on mukava kuriositeetti, mutta odotuksia on syytä laskea ensimmäisen Die Hard -elokuvan kutkuttelemistä sfääreistä, ettei pettymys iske.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Bruce Willis, Die Hard, Egmont, Howard Chaykin, Stephen Thompson

Haamukirja

Julkaistu 14 huhtikuun, 2013| Jätä kommentti

Haamukirja – Antikvariaattitarinoita 3
Harri Haarikko, Boris Hurtta, Juha Salminen, Pietari Virtanen
Toimittanut Harri Haarikko
Wanhain herrain huone 240, 2013
ISBN: 978-952-999922-6-3

Antikvariaatti Uusi katakombi on jo vuosia toiminut Rauhankadun päässä ja myynyt kirjoja kohtuuhintaan tai kallimmalla satunnaisille asiakkaille. Todelliset aarteet piilotetaan huolellisesti ylähyllyille, takahuoneen varastoon tai kirjarivien taakse, mikä on toki luonnollista. Kun kolme kirjankerääjää pyörittää käytettyjen kirjojen kauppaa, voi luopuminen olla vaikeaa, edes rahaa vastaan. Tästä johtuen en itsekään ole koskaan sen vakavimmin harkinnut alalle ryhtyväni.

Herrat Torkkeli, Forss ja Ylissali ovat monissa liemissä kiehuneet ja imeneet itsensä aimo määrän kokemusta bibliofiiliseltä alalta. Vaan erehtymättömiä eivät hekään ole. Harkinnan pettäminen liittyy yleensä liian hyvältä kuulostavaan kaappausmahdollisuuteen, tai naiseen. Joskus molempiin. Ylissalin säntillinen taustatyö valottaa monen harvinaisuuden taustoja ja pelastaisi monelta pulalta, jos malttia löytyisi, mutta harvoinpa kirjojen kanssa löytyy.

Haamukirja on järjestykseltään kolmas Wanhain herrain huoneen antikvaarisia tarinoita sisältävä kokoelma. Herrat ovat antaneet auliisti luonteenpiirteitään ja yksityiskohtiaan fiktiivisten bibliomaanien käyttöön, mikä antaa kerronnalle oman säväyksensä, sikäli mikäli herroja on joskus tavannut. Tarinoihin on helppo upota, jos edes jollain tasolla osaa empatiseerata keräilyvietin pauloissa riutuvia ihmispoloja. Jos itsekin ostaa niteitä enemmän kuin mitä säilytystila antaa myöten, tuottaa Haamukirjan lukeminen jo hieman myötätuskaa. Toisaalta, ei saunakaan mahdoton paikka kirjapinoille ole. Kunhan ei lämmittämään ryhdy.

Kirjan kertomuksissa eletään jo lopun aikoja. Vanhan kartanon huutokaupasta löytyy ennestään tuntematon versio Jörö-Jukasta, Heimo Männyn teatterin paperit piilottelevat kenties Mika Waltarin unohdettua näytelmää ja insinööri Asko Susi elää attentaatin pelossa. Kun herrat antikvariaatinpitäjät kohtaavat varsin konkreettisen pommiuhan ja kirjatorin myyntikään ei lyö leiville, tulee aika pohtia lapun laittamista luukulle. Vaan mitä tehdä kaikille liikkeen omistamille kirjoille? Kirjojen keräilyssä kaikki keinot murhaan saakka ovat sallittuja, ja vaikkei niin pitkälle mentäisikään, tarjouskilpailu suljetuin kuorin käy jännittäväksi.

Kirjoittajina on mukana neljä herraa, mutta tavan mukaan yksittäiset novellit julkaistaan nimettöminä. Tarinat ovat kutkuttavia, mysteerit kiehtovia ihmisen periluonne kovin raadollinen. Siksi nautin tästäkin kokoelmasta niin paljon.

Mainittakoon, että tätä helmeä ei Kirjavälitykselle tarjota eikä Suomalaisesta kirjakaupasta saa. Kukin metsästäköön oman kappaleensa muilla keinoin, kuten bibliofiilin kuuluukin. Vaikka eihän Haamukirja vaikea ole, kun asiakseen ottaa. Tarpeen vaatiessa ja muun pettäessä minäkin voin toimia bulvaanina.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: antikvariaatti, bibliofiili, Wanhain Herrain Huone, WHH

Konttorikanat – Elämää kopissa

Julkaistu 9 huhtikuun, 2013| Jätä kommentti

Konttorikanat – Elämää kopissa
Doug Savage
Suomennos: Anu Partanen
Gummerus, 2012
ISBN: 978-951-20-8776-1

Istutko päivisin pöydän takana, tuijotat hohtavaa ruutua ja mietit suurimman osan aikaa ”miksi hemmetissä minä tätä teen?” Jos apatiasi estää sinua vastaamasta kyllä, Konttorikanat on juuri sopivaa luettavaa.

Douglas Savage on piirustellut post it -lapuille tuherrettuja kanoja nettiin jo vuodesta 2005 otsikolla Savage Chickens. Nyt tuosta massiivisesta tuotannosta on kerätty pieni valikoima kirjaksi asti. Miksikö ostaa rahalla jotain, minkä saa netistä maksutta? Koska silmät ryytyvät monitorin hehkuun aivan riittävästi jo töissä. Kirja on verkkokalvoja miellyttävä vaihtoehto, ja sivujen selaaminen aiheuttaa vähemmän jännetupin tulehdusta kuin jatkuva kliksuttelu.

Alkuosa Konttorikanoista on sarjakuvaa, joka kalastelee hieman samoilla vesillä kuin vaikkapa Dilbert, mutta tuntuu raikkaalta kuivakkaan lohduttomuutensa kanssa. Elämä on turhaa, ja sitten sitä kuolee. Välissä istutaan päivät paikassa, jossa ei oikeastaan edes haluaisi olla.

Loppuosan muodostaa kokoelma ajankulua, kuten labyrintit, origamit, yhdistä pisteet -tehtävät ja telepatiatesti työtovereidesi salattujen kykyjen havaitsemiseksi. Sisältää myös vapaudu työpaikasta -kortin sekä kokoa itse oma sarjakuvasi -osuuden.

Jos huomaat apatiasi taittuvan edes hieman Konttorikanojen lukemisen myötä, jätä se pyörimään kahvihuoneeseen muutamaksi päiväksi ja vie se sitten taas pois. Tarkkaile, vähentyykö myös työtovereidesi apatia. Alkaako ilmoitustauluille ilmestymään post it -lapuille tuherreltuja viisauksia? Jos ei, tuhertele itse.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Doug Savage, Gummerus, Savage Chickens, työelämä

John Carter vastaan hienomecaaniset penicset

Julkaistu 1 huhtikuun, 2013| Jätä kommentti

Kansi: Frank Frazetta

John Carter vastaan hienomecaaniset penicset
Tuomas Saloranta
Lantakuoriaiskirjat, 2013
(ei ISBN-numeroa)

Tuomas Saloranta on ehtinyt paljon. Hän aloitteli kirjallista uraansa Deathwriters-kirjoittajafoorumilla, ryhtyi sen jälkeen vetämään kirjallista liikettä nimeltä URS ja oli perustamassa kirjoittajakustantajien osuuskuntaa nimeltä Osuuskumma. Koska entropia kasvaa, nukkuva kivi sammaloituu ja kuollut kirjailija ei ruokaisaa kättä pure, on Saloranta tehnyt jälleen uuden aluevaltauksen. Hän on perustanut oman kustantamon nimeltä Lantakuoriaiskirjat, jonka kautta voi julkaista omia tekstejään kioskipokkareina silloin kun haluaa. Aiottu tahti on tiukka, kymmenen kirjaa Finnconin mennessä, mutta materiaalia on vuosien mittaan kertynyt varastoon. Kyse on enemmänkin enää taittonopeudesta.

Nyt Lantakuoriaiskirjojen ensimmäinen teos on ulkona ja avaus on säpinää täynnä. Edgar Rice Burroughgsin kuuluisa Mars-sankari John Carter on jo jonkin aikaa ollut public domainissa ja vanhan liiton viihdekirjailijana Saloranta on iskenyt nimenomaan tähän loveen. Tuloksena on räävitön scifiseikkailu John Carter vastaan hienomecaaniset penicset.

Eletään 2000-lukua, Mars-luotainten aikaa. Itä-Aasian avaruusjärjestön yhteistyönä syntynyt luotain on laskeunut Marsiin aikeenaan aloittaa tieteelliset tutkimukset, mutta vaara uhkaa. Epäonnisen sattumuksen vuoksi ilmakehän spektrometriseen tarkasteluun tarkoitettu laite on jäänyt Maahan ja mukaan on lastattu laatikollinen japanilaisia älydildoja. Niitä ei tietenkään ole suojattu kosmisia säteitä vastaan ja matkan aikana ne saavat tietoisuuden. Härdelli on valmis. Pian Marsin pinnalla vaanii kymmeniä matelemalla liikkuvia dildoja, hienomecaanisia penicsiä.

Kieli on uskollista 1900-alkupuolen rönsyilevän kuvaavalle tyylille. Vanhahtavuutta korostaa hivenen agricolamainen tapa käyttää arkaaista kirjoitustapaa, kuten kirjan nimi jo osoittaa. Se toimii, kunhan siihen tottuu. Parikymmentä sivua kesti, ennen kuin itse laccasin ciinnittämästä siihen huomiota.

Siitä on tuhottomasti aikaa, kun olen Mars-kirjoja viimeksi lukenut, joten en osaa sanoa, miten hyvin hahmot pitivät kutinsa ylipäätään. Perusluonteenpiirteet olivat varmaan kohdillaan, mutta aihealue huomioiden ei ole yllättävää, että John Carterin ja Dejah Thoriksen seksuaalielämää kuvattiin vapautuneemmin kuin sata vuotta sitten. Muistatteko muuten ne vihreänahkaiset tyypit, joilla on kaksi paria kättä? Saatte neljä arvausta, mitä muuta heillä on kaksi, ja kolmea ekaa arvausta ei lasketa.

Saloranta on päässyt tarinaa iskiessään hyödyntämään ammattitaitoaan, täytyyhän seksivälineliikkeen myyjän osata kertoa tuotteistaan, ja mm. anustapit osoittautuvat kriittisen tärkeiksi puolustusvälineiksi, kun hienomecaaniset penicset hyökkäävät Heliumin kaupunkiin. Eikä hän edes ole ensimmäistä kertaa näillä apajilla, voittihan hänen novellinsa Peniskuiskaajat Atoroxin vuonna 2009.

Pelkäksi pornoparodiaksi tarina ei kuitenkaan jää. Siinä on oikeaa seikkailullista otetta ja huimien vieraan planeetan maisemien kuvailu on Salorannalla hallussa. Seksiä käytetään säästeliäästi ja pahantahtoisten älydildojen armeija herättelee enemmän uhan ja vaaran tunteita kuin puhdasta komiikkaa. Heliumin asukkaiden monimutkaiset perhejärjestelyt tuovat oman osansa keskusteluun tasa-arvoisesta avioliittolaista ja on toisaalta selvä tribuutti Robert Heinleinin kirjalle Stranger in a Strange Land. Luotaimen nimeksi on annettu Valentine Michael Smith Probe.

Sarjan muista kirjoista ei ole vielä vuodettu mitään ennakkotietoja, mutta avauksen perusteella on lupa odottaa paljon. Lantakuoriaissarja on tulossa myös lehtipistemyyntiin huhtikuun aikana. Kirjoja voi tilata myös URS:n Facebook-sivun kautta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Edgar Rice Burroughs, John Carter, Lantakuoriaiskirjat, Tuomas Saloranta

Kas, kissa

Julkaistu 19 maaliskuun, 2013| Jätä kommentti

Kas, kissa
Ninni Aalto, Tuuli Hypén
Arktinen Banaani, 2013
ISBN: 978-952-270-063-6

Maailmaa hallitsee globaali salaliitto. Toisin kuin yleensä luullaan, rosvopankkiireilla ja Illuminatilla on todellisen vallan kanssa kohtalaisen vähän tekemistä. Oikeasti maailma pyörii kissojen ehdoilla.

Kapinaa, napinaa, möykkää, fysikaalista tuhoa, kiukuttelua. Kysynpä vain, miltä muulta eliömuodolta siedetään sellaista käytöstä? Siis jos ihmislapsia ei lasketa mukaan. Kissat vetävät tämän kaiken läpi ylimaallisella arroganssilla ja saavat palkakseen silityksiä. Jos tämän tapahtumaketjun, joka on kirjoitettu Möbiuksen renkaalle, logiikka ei aukene, ei ole koskaan omistanut kissaa.

Tilanteen voi korjata hankkimalla kissan ja suorittamalla empiirisiä kokeita muutaman vuoden ajan. Onneksi samaan lopputulokseen voi päästä myös lukemalla Ninni Aallon ja Tuuli Hypénin kirjan Kas, kissa. Jälkimmäisen vaihtoehdon etuna on se, että se sopii myös allergikoille, eikä ainoankaan huonekasvin tarvitse heittää henkeään tieteen alttarilla.

Kirjassa on lyhykäisiä sarjoja, joskus sivun, joskus hieman useamman mittaisia. Materiaali on kerätty tutuilta sekä tekijöiden omista kissakokemuksista. Huumori kulkee ratkiriemukkaasta hyväntuuliseen havainnointiin. Kovin monet tilanteet tunnistin sen perusteella, että olen elänyt eri aikoina yhteensä kymmenen kissan kanssa. Loput pystyin hyvin ymmärtämään.

Kas, kissa sopii erityisen hyvin kaikille, joilla on, tai on ollut, kissa, mutta myös sille kansanosalle, joka mieluiten tarkkailee noita teräväkyntisiä karvapalloja matkan päästä.

Tuuli Hypén: Jännän äärellä

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Arktinen banaani, kissa, Ninni Aalto, Tuuli Hypén

Haluatko todella kirjailijaksi

Julkaistu 19 maaliskuun, 2013| Jätä kommentti

Haluatko todella kirjailijaksi
Jera Hänninen, Jyri Hänninen
Helsinki-kirjat, 2012
ISBN: 978-952-5989-07-6

Moni meistä haihattelee ryhtyvänsä kirjailijaksi. Tämä on täysin normaali reaktio maailmaan ja suorastaan kannatettava asenne, kunhan realiteetit ovat selvillä. Harvempi asia meinaan kirpaisee enemmän kuin havainto, että ruusun terälehdet, joille on rohjettu tanssimaan paljain jaloin, kätkevätkin paitsi ison kasan piikkejä myös enemmän jalkaväkimiinoja kuin mitä kansainvälinen laki sallii.

Kirjailijan ura nimittäin on, teosta Haluatko todella kirjailijaksi vapaasti tulkiten, helvettiä. Työmäärä on posketon, eteen sattuvat vastukset saisivat Herkuleenkin kyyneliin ja palkka on hävyttömän pieni. Keskimääräisillä kirjailijoilla 2000€ per kalenterivuosi. Toki aina löytyy superstaroja, jotka ovat nousseet rikkauteen ja kuuluisuuteen, mutta esikoiskirjailijaksi aikovan on jo ihan mielenterveydellisistä syistä syytä asettaa oma rimansa reilusti alemmas.

Haluatko todella kirjailijaksi on ansiokas teos siinä mielessä, että se ottaa turhat luulot pois heti kättelyssä. Potentiaalinen kirjailija päästetään vapaaseen pudotukseen kohtaamaan teräsbetonillekin naurava todellisuus. Hampaiden syljeskelyn lomassa lähdetään kartoittamaan suomalaisen ammattikirjailijuuden kannalta olennaisia termejä tietosanakirjanomaisesti. Omat merkinnöt suodaan merkittäville kustantamoille, nimekkäille kustannustoimittajille sekä muille olennaisille hakusanoille, Aamun kirjasta Öykkäriin. Joidenkin termien kohdalla annetaan omia vinkkejä aloittelijoille. Esimerkiksi öykkärin kohdalla mainitaan, että jos sille tielle haluaa lähteä, se pitää valita heti, koska lukevaa yleisöä ei haittaa, jos kusta on vaikka pää täynnä, kunhan se ei nouse hattuun kesken kaiken.

Kuulin kirjasta mielipiteen, että se on kovin Helsinki-keskeinen. Sitähän se on, johtuen varmaan suurelta osin siitä, että niin moni kustannusalalla merkittävä juttu on joko kehäkolmosen sisäpuolella tai ainakin heti sudeettialueilla. Toisaalta esimerkiksi kustannusosakeyhtiö Sammakko loistaa poissaolollaan S:n kohdalla, joko turkulaisuudestaan johtuen tai siitä huolimatta.

Monessa kohdin kerronta oli hauskaa ja tömäkkää, vain harvoin ote lipsahti pahemmin. Ne kerrat johtuivat yleensä siitä, että toimittaja päästi lähdemateriaalina toimineen ammattilaisen ääneen useamman sivun ajaksi. Liki järjestään vähempi olisi riittänyt. Noita poikkeuksia lukuunottamatta kirja vei mukanaan kuin ilmainen viinatarjoilu.

Vaikka osaan kirjan esittelemiin totuuksiin olin ehtinyt jo törmätä muissa ympyröissä, opin siitä paljon minäkin. Kirjaa voi suositella vähintään puolivakavissaan kaikille ensimmäistä toestaan rustaaville ja täysin vakavissaan jokaiselle, joka katselee kirjailijuutta vaaleanpunaisten linssien läpi. On aika herätä ja haistaa kahvi.

Loppuun osuva lainaus kirjan sivulta 44, viisauden lähteillä James Roche:

”Toiset lainaavat kirjoja, toiset varastavat kirjoja,
ja loput kärttävät kustantajilta arvostelukappaleita.”

Miete on 1800-luvun lopulta ja lämmittää sydäntä etenkin siksi, että tämänkin kirjan olen saanut arvostelukappaleena.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Helsinki-kirjat, Jera Hänninen, Jyri Hänninen, kirjailijuus

Kapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeli

Julkaistu 15 maaliskuun, 2013| Jätä kommentti

Kapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeli
Tarina ja taide: Pekka Manninen
Zum Teufel, 2013
ISBN: 978-952-5938-23-4

Kapteeni Kuolio on suvereeni sankari, kun vastassa on kosmisia tai paranormaaleja tahoja, jotka operoivat epäperinteisillä todellisuuden tasoilla. Hänen tietonsa ovat laajat ja kyvyt monipuolisia. Tulkoot ihmissudet, Musta paavi tai muumioiden massahyökkäys, eturintamassa muuta ihmiskuntaa seisoo puolustamssa Kapteeni Kuolio ja hänen uskollinen apurinsa Kapteeni Kökkö.

Mutta mitä fotonia tehdä silloin, kun uhka on teknismekaanista alkuperää? Mitä jos käykin niin, että Tampereen historiasta nousee tuhoa kylvävä robotti, joka nakkelee autoja kuin tennispalloja?

"Robotiikan perussäännöt? En ole koskaan kuullutkaan."

”Asimov kuka? En ole koskaan kuullutkaan.”

Tampellan sähköenkelissä Pekka Manninen sukeltaa varhaisten automaattonien ja kellokoneistojen merkilliseen maailmaan. Hänen esittelemänsä menneiden aikojen hämmästyttävät taidonnäytteet tuovat mieleen Thackery T. Lambsheadin ihmeellisyyksien kaapiston, sillä kumpikin muistuttaa, että maailmassa on olemassa häkellyttäviä esineitä, joiden kiinnostavuuden kanssa kilpailee vain niiden kohtaloista kerrotut tarinat.

Tampereen katukuvaa kohtalaisen heikosti tuntevana en ole aiemmissa albumeissa saanut erityisiä kiksejä ympäristön uskollisesta, valokuviin perustuvasta toisintamisesta, mutta Kapteeni Kökön veli sattuu asumaan varsin tutunoloisessa huoneistossa, jonka jokainen erään tietyn kirjailijan sivukirjastossa käynyt tunnistaa jo rappukäytävästä alkaen. Koska tämä lisäsi tarinan tenhoa paljon, pitää vakavissaan harkita lähtemistä mukaan, kun seuraavan kerran järjestetään Kapteeni Kuolio -kävely pitkin Tamperetta, jolloin visiteerataan tarinoiden kannalta olennaisissa paikoissa.

Kuolio, Kökkö ja tekniikan veli

Muutoin tarina kulkee kuten kaikki Kuolio-kertomukset – taustoituksen, tutkimuksen ja törmäyksen kautta – mutta robotille suotiin vain vähänlaisesti luonnetta. Onhan se totta, että jos persoonallisuutta ei ole ohjelmoitu, paha sitä on tuulestakaan temmata, mutta osasi robotti aika hyvin mukautua rakentamisestaan suuresti muuttuneeseen maailmaankin. Jäin kaipaamaan tältä osin enemmän.

Vai olenko niin tottunut androideihin ja gynoideihin, että ajatuskin aidosti epäinhimillisestä, ihmisenmuotoisesta koneesta saa oloni epämukavaksi? Sellaisen kanssa ei keskustella, sellaisen kanssa ei neuvotella, vaan sellaista juostaan pakoon ja toivotaan, että se riittää.

Muistinko muuten mainita, että robotteja ei koskaan ala väsyttää?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Kapteeni Kuolio, Pekka Manninen, Zum Teufel

Viivamaalari

Julkaistu 15 maaliskuun, 2013| 1 kommentti

Viivamaalari
Anne Leinonen
Atena, 2013
ISBN: 978-951-796-886-7

Todellisuus. Se on äärimmäisen häilyvä ja epäluotettava asia, johon ei kannattaisi turvautua kuin äärimmäisessä hädässä. Toisaalta se on myös ainoa asia, josta voimme olla varmoja. Kun sitä alkaa epäillä, edessä on alamäki, joka sen kun vain jyrkkenee.

Kuin varkain pihapuu siirtyy paikasta toiseen. Merkittävää on, että se ei ole puiden yleinen tapa. Samaan aikaan pihalla näkyi nainen maaliämpärin kanssa. Joku vetää viivaa katuun, mutta kukaan ei tiedä miksi. Tämä nainen on nimeltään Ursula enkä menisi vannomaan, että hänkään tietää viivasta kaikkea.

Päähenkilö on ollut työtön jo jonkin aikaa, mutta vihdoin käy kutsu. Määrätty toimi on taiteilija ja apurahakin on jo myönnetty. Hän ei tiedä, mistä oikein lähtisi liikkeelle, ja etsii käsiinsä Ursulan, jolla on pakko olla ainakin häntä selkeämpi näkemys maalaamisesta. Siitä se lähtee, pensseli käteen ja viivaa vetämään.

Kerrontaa pilkkoo välähdykset eri ihmisiin, jotka joko asuttavat samaa maailmaa päähenkilön kanssa tai sitten ei. Joku puhuu patsaille, toinen bongaa enkeleitä. Syy-yhteyksiä ja muita linkkejä tarjoillaan säästeliäästi ja lukijalla on kaikki vapaus muodostaa ja muokata romaanin todellisuudesta omaa näkemystään. Vain lopussa ladotaan joitakin faktoja tiskiin, jopa hieman kottikärrymeiningillä. Olisin saattanut nauttia kirjasta enemmän, jos lopussa olisin ollut enemmän kujalla. Toki janosin vastauksia, mutta niitä saatuani en enää joudu arvailemaan.

Anne Leinosen Viivamaalari on ehdottomasti kirja, joka kestää useamman lukukerran. Melkeinpä jopa vaatii sitä. Itseäni jäi heti loppuun päästyäni kiinnostamaan, millä tavoin jäsentäisin kirjan todellisuuden nyt, kun tiedän tapahtumien syyt. Mitä kaikkia uusia puolia näkisin alun tapahtumissa ja nousisiko sieltä esiin lopulta seikkoja, jotka houkuttaisivat kolmannelle kierrokselle?

Haluaisin kertoa Viivamaalarista paljon, mutta pyrin välttämään sitä minkä suinkin voin. Osa kirjan voimasta tulee jo siitä, että todellisuus pakenee niin lukijaa kuin jopa päähenkilöä. Merkittävä osuus huvista tulee tarkoituksen metsästyksestä, merkityksen vaanimisesta.

Kirjallisen antoisaa jahtia!

1 kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: Anne Leinonen, Atena

Shenzhen

Julkaistu 15 maaliskuun, 2013| 3 kommenttia

Shenzhen
Guy Delisle
WSOY, 2010
ISBN: 978-951-0-36352-2

Guy Delisle on tullut maankuuluksi sarjakuvillaan paikoista, joissa hän on asunut muutamasta kuukaudesta aina vuoteen. Pidempään ovat kestäneet komennukset Burmassa ja Jerusalemissa, joissa hän on ollut enempi vaimonsa matkassa ja lasten kanssa. Ennen perheen perustamista hän ehti heittää muutaman kuun mittaiset keikat animaatiostudioiden palkollisena Pjongjangissa ja Shenzhenissä.

Kiinaan, tarkalleen ottaen juuri Shenzheniin, Delislen vie animaatiohommien valuminen kaukoitään. Hänen vastuullaan on vahtia paikallisen studion töitä jonkin työnantajansa sarjan parissa. Tähän puoleen ei puututa kovinkaan paljon, show’n varastaa jälleen maailmaa nähneen miehen tarkkanäköiset havainnot ympäröivästä kulttuurista.

Shenzhen ei ole mikään kukoistava, länsimaalaishenkinen metropoli, toisin kuin vaikkapa Hong Kong. Se on iso, kovasti teollistunut asutuskeskus, joka sai erityistalousalueen oikeudet vuonna 1980 ja on teollistunut siitä asti, ja jossa joka hetki rakennetaan jotain uutta. Kuvitus on tehty tekniikalla, joka luo ympäristölle likaisenharmaan tunnun, kuvaamaan urbaania näkymää, jossa ilmansaasteet taistelevat elintilasta ihmispopulaation kanssa.

Kaupunki herätti samalla halun nähdä maailmaa että tarpeen miettiä asiaa vielä uudestaan. Niin hienoa kun olisikin päästä näkemään kovasti eksoottisia paikkoja panin merkille, mitä kaikkea Delisle söi ruoaksi, ja hyvällä ruokahalulla. Osaa voisin suostua maistamaankin, mutta osa meni selvästi kategoriaan, jota on kivempi tarkastella painotuotteen sivuilla kuin kokoea itse.

Artisti itse miettii albumin sivuilla, kannattaako mokomasta reissusta mitään reportaasia edes tehdä ja arveli aihetta tylsäksi. Hän oli toisaalta oikeassa, muttei ottanut huomioon sitä, että hyvä kertoja tekee kaikesta kiinnostavaa. Delisle pystyisi kertomaan kiinnostavasti vaikka Vantaasta.