Die Hard

Die_HardDie Hard – ensimmäinen vuosi
Tarina: Howard Chaykin
Kuvitus: Stephen Thompson
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-715-3

Olin juuri sopivassa iässä, kun John McClane ilmestyi valkokankaalle ja loihe lausuman kuuluisat sanansa ”Yippee ki-yay, motherfucker!” Siitä eteenpäinhän Die Hard -sarjan elokuvien taso on luisunut alamäkeä (viimeisintä en ole nähynyt), mutta legendaarista statusta on paha menettää sen kerran saatuaan. Siksipä kiinnostuin heti, kun kuulin Die Hard -sarjakuvan tulosta kotimaan lehtipisteisiin.

Pehmeäkantiseen alppariin on kerätty kaikki kahdeksan tähän mennessä ilmestynyttä lehteä, jotka muodostavat kaksi erillistä tarinaa. Kumpikin tapahtuu hamassa muinaisuudessa 1970-luvulla, kauan ennen kuin McClane kohtasi Hans Gruberin Nakatomi Plazassa, mikä on hyvä veto. Leffathan valottavat varsin hyvin tulevia tapahtumia, mutta historiaan voi upottaa vaikka minkälaisia kriisejä. Ensimmäinen seikkailu tapahtuu heinäkuun neljäs 1976, Yhdysvaltojen itsenäisyyden 200-vuotisjuhlien aikaan, toinen taas vuosi myöhemmin kesänä, jolloin New Yorkin poliisi metsästi kuumeisesti sarjamurhaajaa nimeltä Samin poika. Puitteissa ei siis ole pihtailtu.

Ikävä kyllä juonet eivät rokkaa läheskään niin lujaa, kuin Die Hard -teemaisuus antaisi toivoa. Ensimmäinen on aika suoraviivainen ryöstö, jonka aikana McClane piileskelee hetken komerossa, minkä jälkeen pyssyt paukkaavat ja konnat ketoontuvat. Toisessa tarinassa hän päätyy ryömimään ilmastointiputkistossa pari tuntia yksittäisen luuserikriminaalin perässä ja törmää sen jälkeen koplaan, joka on pimentänyt koko New Yorkin. Koko New Yorkin! Siitäkään ei saada irti kuin pari laukausta ja homma on paketissa. Jos samat kuviot olisi esitetty Hämähäkkimiehessä ja syypäinä olisivat heiluneet Tohtori Mustekala ja Elektro, en mussuttaisi lainkaan, mutta John McClanen suurelliseen maineeseen tottuneelle tapahtumat olivat turhan vähäeleisiä.

Teknisesti juonet etenivät riittävän selvästi, mutta kerronta rassasi pahasti. Välillä tekstilaatikoissa kulki kertojan selostus, välillä McClanen mietteet, ja niiden rinnalla dialogi puhekuplissa. Kukin saattoi jatkua ruudusta toiseen useamman ruudun matkalta, jolloin koko ajan piti vilkuilla taaksepäin, mitä edellisessä pätkälauseessa oikeastaan sanottiin, tai lukea yksi kerrontalinja ensin loppuun ja sitten palata lukemaan seuraavaa. Tämä ei ollut mikään satunnainen tehokeino vaan valittu tapa kertoa tarinaa. Itseäni se alkoi nyppiä loppua kohti aina vain enemmän.

Kuvituksessa pisti silmään päähenkilön naama. Katsokaas, Bruce Willis on John McClane ja John McClane on Bruce Willis, erottamattomasti. Han Soloon riittää pitkälti valkoinen paita ja liivit, kasvojen ei tarvitse muistuttaa yksi yhteen Harrison Fordia. Mutta Die Hardin tapauksessa kyseessä on juurikin tietty pärstä. Joka kerta, kun minun taiteellisesti harjaantumaton silmänikin havaitsi selvää Willisin puutetta McClanen piirteissä, nyrpistin nenääni. Vielä päivän jälkeenkin se on edelleen ihan aaltopahvilla.

Die Hard – ensimmäinen vuosi on mukava kuriositeetti, mutta odotuksia on syytä laskea ensimmäisen Die Hard -elokuvan kutkuttelemistä sfääreistä, ettei pettymys iske.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s