Avainsana-arkisto: John Carter

Marsin jumalat

Marsin jumalatJohn Carter 2. osa: Marsin jumalat (The Gods of Mars)
Edgar Rice Burroughs
Suomennos: Seppo Ilmari
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-141-0

Kymmenen pitkää vuotta John Carter vietti Maapallolla taivaalle tuijotellen. Tähtien meressä loisti sodanjumalan planeetta Mars, jossa hänen rakas vaimonsa Dejah Thoris häntä odotti. Vai odottiko? Olivatko kaikki sittenkin kuolleet ilmatehtaan pysähdyttyä, ensimmäisen kirjan lopussa? Sitä hän ei voinut tietää.

Kun John Carter vihdoin palaa Marsiin, joku saattaisi luulla, että hänen korkea asemansa yhden Marsin mahtavimman valtakunnan prinssinä takaisi hänelle nopean paluun rakkaidensa luo, mutta silloin luulisi väärin eikä ymmärtäisi dramatiikasta mitään.

Kunniakkaan kotiinpaluun sijaan John paiskataan vihamieliseen paikkaan, jossa suunnilleen kaikki mikä liikkuu yrittää ottaa hänet hengiltä. Tilanteen ei voi sanoa muuttuvan radikaalisti paremmaksi missään vaiheessa tarinaa, mikä toki pitää mielenkiintoa yllä. Juonen tahti on kiivas ja tapahtumat sinkoilevat eri tapahtumapaikkoihin kovaa kyytiä. Tämä ei kaikkiin kirjoihin sovi, mutta Mars-kirjoissa hengästyttävä tahti toimii.

Jos sarjan ensimmäinen kirja olikin pääosin reteää miekanheilutusta ja pelkkää seikkailua, Marsin jumalissa lyödään turpakäräjien sekaan ehtaa asiaakin. Niin Marsin punaiset ihmiset kuin vihreät soturitkin uskovat, että taistelussa menehtymisen jälkeen paras tapa kuolla on antautua Iss-virran vietäväksi, koska silloin pääsee paratiisimaiseen Dorin laaksoon. Muistatteko vielä sen vihamielisen paikan, jonne J. Carter heti kättelyssä päätyy? Saatte kolme arvausa mikä laakso se on, ja kahta ensimmäistä arvausta ei lasketa.

Ilmenee, että koko planeetanlaajuinen uskonto on silkkaa kusetusta, jolla Marsin valkoiset ihmiset hankkivat itselleen orjia ja laakson hirviöille sapuskaa. Koska karma on häijy emäntä myös punaisella planeetalla, valkoiset ihmiset, thernit, uskovat pääsevänsä kuoleman jälkeen Issuksen temppeliin. Siellä taas hääräävät Marsin mustat ihmiset eikä toivioretkeläisiä odota juurikaan sen parempi kohtalo kuin Dorin laaksoon saapuvia.

Sanoma on selvää kauraa. Uskonto on omaa etua tavoittelevien käsissä hirvittävä asia, koska fiksujakin ihmisiä voidaan aina johtaa harhaan ja laumasieluisuus hoitaa loput. Perimätietoon perustuvat totuudet ja pyhinä pidetyt väitteet on voitava kyseenalaistaa, ja pitääkin. Mutta mitä olisi uskonsota ilman tuhansien ilmalaivojen mittelöä neljän rintaman taistelussa, jossa päätetään mistä päästä marsilainen kana tulevaisuudessa kusee? Huonompi kertomus kuin Marsin jumalat, luulen minä.

Nyrpistelen nenääni sellaisille tv-sarjoille, jotka päättävät tuotantokauden teennäisen jännään kohtaan sen sijaan, että sitoisivat edes merkittävät juonenpäät yhteen ja jättäisivät joitakin avoimia kysymyksiä. Se on ärsyttävää katselijoiden kalastelua, joka kääntyy helposti itseään vastaan. Mutta jos sille tielle lähtee, jos todella aikoo roikottaa lukijaa rotkon yllä ukkovarpaasta pidellen, se pitää tehdä täysillä. Niin kuin Burroughs. Marsin jumalat päättyy ehkä hurjimpaan cliffhangeriin vuosituhannen vaihteen tuolla puolen. Seurasin huuli pyöreänä, kun mestari lataa valttikorttia pöytään.

Käännöksestä en haluaisi motkottaa, koska kritiikki on täsmälleen sama kuin Marsin sankarissakin. Skannauksen jäljiltä kirjaan on jäänyt sellaisia virheitä, jotka olisi voitu perata pois huolellisella lukukierroksella. Mutta silti motkotan, koska virheet häiritsivät lukukokemusta edelleen. Lisää laaduntarkkailua.

Marsin jumalat on umpiviihdyttävää menoa, jossa kirkas otsa ja jalot teot, verisen säilän lisäksi, pelastavat päivän.

Advertisement

Marsin sankari

Marsin sankariJohn Carter 1. osa: Marsin sankari
Edgar Rice Burroughs
Suomennos: Seppo Ilmari
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-142-7

Ensin mietin, pitäisikö koko Mars-ilmiötä esitellä, kyllähän nyt kaikki John Carterin tuntevat. Sitten muistin ikäni ja tajusin, että ennen tätä Inton uusintasarjaa Mars-kirjoja ilmestyi viimeksi 1970-luvulla. Eikä se viimevuotinen elokuvakaan tainnut paljon hahmon ja sarjan hyväksi tehdä (joskaan en ole vielä sitä nähnyt), joten lähdetään perusteista.

John Carteria on kutsuttu avaruuden Tarzaniksi, ja hyvästä syystä. Ensinnäkin kumpikin sälli on lähtöisin Edgar Rice Burroughsin kynästä. Toisekseen he ovat sankareita vailla vertaa ja pätkivät pahiksia turpaan sekä oikealle että vasemmalle, monasti yhtä aikaa.

Maailma on muuttunut paljon sen vuosisadan aikana, joka John Carterin ensiesiintymisestä on kulunut. Ja sen huomaa. Hän on todellinen entisaikojen virginialainen herrasmies, jota perheen orjatkin jumaloivat ennen sisällissotaa. Nykyään moisesta mainitseminen on vähemmän muodikasta. Myöskään Johnin oma arvomaailma ei heijastele kirkkaana nykyajan ennakko-odotuksia. Hän on valmis johtamaan satatuhatpäisen villisoturilauman ihmisten asuttamaan miljoonakaupunkiin vain estääkseen mielitiettynsä avioliiton toisen miehen kanssa. En ole ihan varma paljonko raatoja koko kirjan aikana syntyi, mutta ne lasketaan sadoissa tuhansissa, saattoipa miljoonan haamurajakin mennä rikki.

Toisaalta, tällainen revittely on omalla tavallaan virkistävää. Nykypäivänä on muotia sankarin etsiä keinoja hengenmenetyksen estämiseksi ihan viimeiseen asti. Jos verta vuodatetaan, olkoon se moraalittoman pahalaisen mustaa verta. Viattomat voivat nukkua yönsä rauhassa, kun sankari valvoo. John Carter tulee maailmasta, jossa sota on raakaa ja ratsuväki julmaa, ja tämä mielentila seuraa häntä Barsoomin väkivaltaisille tantereille. Miljoonakaupungissa saattaa ehkä asua lapsiakin, mutta koko asiaa ei edes mainita, kun tharkit vyöryvät porteista sisään. Paikka ryöstetään, mitä ikinä se tarkoittaakaan, joskin epäilen teurastuksen liittyvän prosessiin kiinteästi.

Marsin sankarin alku on hitaanoloinen ja pelkäsinkin, että aika on kullannut nämäkin muistot turhan paksulti, mutta kyllähän se tarina siitä pääsi vauhtiin ja toisiaan seuranneet huimat taistelut tai vaaralliset tilanteet pitivät mielenkiinnon vireillä viimeiselle sivulle asti. Carter heiluu pitkin karttaa leiristä toiseen, ja leirillä tarkoitan ikivanhoja kaupunkeja, joissa eri valtakeskittymien jehut pitävät laumoineen majaansa, mutta runsas matkustelu ei silti kuluta sivuja tarpeettomasti. Oli huikaisevaa huomata, miten miljoona-armeijan kukistaminen hoidettiin kahdessa sivussa! Vauhtia, toimintaa, jännitystä ja vanhakantaista romantiikkaa, jossa nainen on palkinto.

Suomennos on tuttu, koska se periytyy yli neljän vuosikymmenen takaa, mutta toisintotekniikassa on vielä hiomisen varaa. Keksin jossain vaiheessa, että teksti on skannattu vanhasta kirjasta ja ajettu tunnistussiivilöiden läpi, koska mikään muu ei selittänyt niitä silmiin osuvia kauneusvirheitä. Vielä yksi lisäkierros uuden oikolukijan kanssa olisi voinut siivota ne pois. Liikoja ei kyllä ole tarpeen torua, onhan tämä uusintapainoslinja ihan kulttuuriteko. Tämän päivän nuoret pääsevät jälleen tutustumaan sellaiseen scifiin, joka on vaikuttanut hirvittävän moneen vanhemman polven sf-kirjailijaan. Ja meihin nuorempiin kirjoittajiin myös.

En asetu sankarin eettisen koodin taakse, mutta onneksi kirjallisuudessa niin ei tarvitse tehdäkään tarinasta nauttiakseen. Sain sitä mitä etsin, kiihkeätempoisen sotaseikkailun vieraan taivaan alla, jota kaksi kuuta valaisevat. Muuta en pyydä, paitsi seuraavaa osaa. Onnekseni se on pinossa seuraavana.

John Carter vastaan hienomecaaniset penicset

Kansi: Frank Frazetta

Kansi: Frank Frazetta

John Carter vastaan hienomecaaniset penicset
Tuomas Saloranta
Lantakuoriaiskirjat, 2013
(ei ISBN-numeroa)

Tuomas Saloranta on ehtinyt paljon. Hän aloitteli kirjallista uraansa Deathwriters-kirjoittajafoorumilla, ryhtyi sen jälkeen vetämään kirjallista liikettä nimeltä URS ja oli perustamassa kirjoittajakustantajien osuuskuntaa nimeltä Osuuskumma. Koska entropia kasvaa, nukkuva kivi sammaloituu ja kuollut kirjailija ei ruokaisaa kättä pure, on Saloranta tehnyt jälleen uuden aluevaltauksen. Hän on perustanut oman kustantamon nimeltä Lantakuoriaiskirjat, jonka kautta voi julkaista omia tekstejään kioskipokkareina silloin kun haluaa. Aiottu tahti on tiukka, kymmenen kirjaa Finnconin mennessä, mutta materiaalia on vuosien mittaan kertynyt varastoon. Kyse on enemmänkin enää taittonopeudesta.

Nyt Lantakuoriaiskirjojen ensimmäinen teos on ulkona ja avaus on säpinää täynnä. Edgar Rice Burroughgsin kuuluisa Mars-sankari John Carter on jo jonkin aikaa ollut public domainissa ja vanhan liiton viihdekirjailijana Saloranta on iskenyt nimenomaan tähän loveen. Tuloksena on räävitön scifiseikkailu John Carter vastaan hienomecaaniset penicset.

Eletään 2000-lukua, Mars-luotainten aikaa. Itä-Aasian avaruusjärjestön yhteistyönä syntynyt luotain on laskeunut Marsiin aikeenaan aloittaa tieteelliset tutkimukset, mutta vaara uhkaa. Epäonnisen sattumuksen vuoksi ilmakehän spektrometriseen tarkasteluun tarkoitettu laite on jäänyt Maahan ja mukaan on lastattu laatikollinen japanilaisia älydildoja. Niitä ei tietenkään ole suojattu kosmisia säteitä vastaan ja matkan aikana ne saavat tietoisuuden. Härdelli on valmis. Pian Marsin pinnalla vaanii kymmeniä matelemalla liikkuvia dildoja, hienomecaanisia penicsiä.

Kieli on uskollista 1900-alkupuolen rönsyilevän kuvaavalle tyylille. Vanhahtavuutta korostaa hivenen agricolamainen tapa käyttää arkaaista kirjoitustapaa, kuten kirjan nimi jo osoittaa. Se toimii, kunhan siihen tottuu. Parikymmentä sivua kesti, ennen kuin itse laccasin ciinnittämästä siihen huomiota.

Siitä on tuhottomasti aikaa, kun olen Mars-kirjoja viimeksi lukenut, joten en osaa sanoa, miten hyvin hahmot pitivät kutinsa ylipäätään. Perusluonteenpiirteet olivat varmaan kohdillaan, mutta aihealue huomioiden ei ole yllättävää, että John Carterin ja Dejah Thoriksen seksuaalielämää kuvattiin vapautuneemmin kuin sata vuotta sitten. Muistatteko muuten ne vihreänahkaiset tyypit, joilla on kaksi paria kättä? Saatte neljä arvausta, mitä muuta heillä on kaksi, ja kolmea ekaa arvausta ei lasketa.

Saloranta on päässyt tarinaa iskiessään hyödyntämään ammattitaitoaan, täytyyhän seksivälineliikkeen myyjän osata kertoa tuotteistaan, ja mm. anustapit osoittautuvat kriittisen tärkeiksi puolustusvälineiksi, kun hienomecaaniset penicset hyökkäävät Heliumin kaupunkiin. Eikä hän edes ole ensimmäistä kertaa näillä apajilla, voittihan hänen novellinsa Peniskuiskaajat Atoroxin vuonna 2009.

Pelkäksi pornoparodiaksi tarina ei kuitenkaan jää. Siinä on oikeaa seikkailullista otetta ja huimien vieraan planeetan maisemien kuvailu on Salorannalla hallussa. Seksiä käytetään säästeliäästi ja pahantahtoisten älydildojen armeija herättelee enemmän uhan ja vaaran tunteita kuin puhdasta komiikkaa. Heliumin asukkaiden monimutkaiset perhejärjestelyt tuovat oman osansa keskusteluun tasa-arvoisesta avioliittolaista ja on toisaalta selvä tribuutti Robert Heinleinin kirjalle Stranger in a Strange Land. Luotaimen nimeksi on annettu Valentine Michael Smith Probe.

Sarjan muista kirjoista ei ole vielä vuodettu mitään ennakkotietoja, mutta avauksen perusteella on lupa odottaa paljon. Lantakuoriaissarja on tulossa myös lehtipistemyyntiin huhtikuun aikana. Kirjoja voi tilata myös URS:n Facebook-sivun kautta.