Avainsana-arkisto: Howard Chaykin

Die Hard

Die_HardDie Hard – ensimmäinen vuosi
Tarina: Howard Chaykin
Kuvitus: Stephen Thompson
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-715-3

Olin juuri sopivassa iässä, kun John McClane ilmestyi valkokankaalle ja loihe lausuman kuuluisat sanansa ”Yippee ki-yay, motherfucker!” Siitä eteenpäinhän Die Hard -sarjan elokuvien taso on luisunut alamäkeä (viimeisintä en ole nähynyt), mutta legendaarista statusta on paha menettää sen kerran saatuaan. Siksipä kiinnostuin heti, kun kuulin Die Hard -sarjakuvan tulosta kotimaan lehtipisteisiin.

Pehmeäkantiseen alppariin on kerätty kaikki kahdeksan tähän mennessä ilmestynyttä lehteä, jotka muodostavat kaksi erillistä tarinaa. Kumpikin tapahtuu hamassa muinaisuudessa 1970-luvulla, kauan ennen kuin McClane kohtasi Hans Gruberin Nakatomi Plazassa, mikä on hyvä veto. Leffathan valottavat varsin hyvin tulevia tapahtumia, mutta historiaan voi upottaa vaikka minkälaisia kriisejä. Ensimmäinen seikkailu tapahtuu heinäkuun neljäs 1976, Yhdysvaltojen itsenäisyyden 200-vuotisjuhlien aikaan, toinen taas vuosi myöhemmin kesänä, jolloin New Yorkin poliisi metsästi kuumeisesti sarjamurhaajaa nimeltä Samin poika. Puitteissa ei siis ole pihtailtu.

Ikävä kyllä juonet eivät rokkaa läheskään niin lujaa, kuin Die Hard -teemaisuus antaisi toivoa. Ensimmäinen on aika suoraviivainen ryöstö, jonka aikana McClane piileskelee hetken komerossa, minkä jälkeen pyssyt paukkaavat ja konnat ketoontuvat. Toisessa tarinassa hän päätyy ryömimään ilmastointiputkistossa pari tuntia yksittäisen luuserikriminaalin perässä ja törmää sen jälkeen koplaan, joka on pimentänyt koko New Yorkin. Koko New Yorkin! Siitäkään ei saada irti kuin pari laukausta ja homma on paketissa. Jos samat kuviot olisi esitetty Hämähäkkimiehessä ja syypäinä olisivat heiluneet Tohtori Mustekala ja Elektro, en mussuttaisi lainkaan, mutta John McClanen suurelliseen maineeseen tottuneelle tapahtumat olivat turhan vähäeleisiä.

Teknisesti juonet etenivät riittävän selvästi, mutta kerronta rassasi pahasti. Välillä tekstilaatikoissa kulki kertojan selostus, välillä McClanen mietteet, ja niiden rinnalla dialogi puhekuplissa. Kukin saattoi jatkua ruudusta toiseen useamman ruudun matkalta, jolloin koko ajan piti vilkuilla taaksepäin, mitä edellisessä pätkälauseessa oikeastaan sanottiin, tai lukea yksi kerrontalinja ensin loppuun ja sitten palata lukemaan seuraavaa. Tämä ei ollut mikään satunnainen tehokeino vaan valittu tapa kertoa tarinaa. Itseäni se alkoi nyppiä loppua kohti aina vain enemmän.

Kuvituksessa pisti silmään päähenkilön naama. Katsokaas, Bruce Willis on John McClane ja John McClane on Bruce Willis, erottamattomasti. Han Soloon riittää pitkälti valkoinen paita ja liivit, kasvojen ei tarvitse muistuttaa yksi yhteen Harrison Fordia. Mutta Die Hardin tapauksessa kyseessä on juurikin tietty pärstä. Joka kerta, kun minun taiteellisesti harjaantumaton silmänikin havaitsi selvää Willisin puutetta McClanen piirteissä, nyrpistin nenääni. Vielä päivän jälkeenkin se on edelleen ihan aaltopahvilla.

Die Hard – ensimmäinen vuosi on mukava kuriositeetti, mutta odotuksia on syytä laskea ensimmäisen Die Hard -elokuvan kutkuttelemistä sfääreistä, ettei pettymys iske.

Mainokset

Shokki – Tekijänä Bernie Wrightson

Slemmyn iltasatuja

Shokki – Tekijänä Bernie Wrightson
Mestari: Bernie Wrightson
Apunaan: Howard Chaykin, Nicola Cuti, Bill Dubay, Carmine Infantino, Bruce Jones, Budd Lewis, Walt Simonson
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-585-2

Bernie Wrightson. Tiesin nimen jo ennalta ja osasin jopa yhdistää sen tiettyyn genreen ja kuvitustyyliin. Ei mikään mitätön saavutus minun kohdallani, sillä harvoin kiinnitän kuvitukseen huomiota. Silti tiesin Bernien kohdalla saavani kovaa kyytiä, joskaan en miksi.

Tartuin uusimpaan Creepy-kokoelmaan odottaen sitä tavanomaista Shokki-kamaa; hyvin piirrettyä, selkäpiitä kutkuttavaa kauhua, joka väristää hetken ja unohtuu pian seuraavan tarinan myötä. Muuten meni niin kuin Strömsössä, mutta olen parin päivän sisällä lukenut joitakin tarinoita jo useaan kertaan, joidenkin kohdalla taas pinnistelen siirtääkseni uusintalukemisen jysäystä vielä hieman. On sitten aikanaan entistäkin vahvempi kokemus.

Kokoelman tarinat ovat hyytäviä ja karmeita, ahdistavia ja synkkiä, mutta myös sympaattisia ja koskettavia. Ja ennen kaikkea yllättäviä. Arvostan sitä suuresti aina, kun jo kaukaa näkemäni loppuratkaisu kiertääkin viime askeleella taakseni ja tyrkkää minut jyrkänteeltä alas. En tietenkään nimeä noita tarinoita. Lukekaa itse ja suistukaa perääni.

Maanantai ei koskaan ole hyvä päivä

Voi hyvin olla, että jossain geneerisessä kokoelmassa olisin ohittanut Wrightsonin taiteen kaiken muun joukossa, mutta tällä tavoin framille nostettuna pitää kyllä pysähtyä ja nyökkäillä hyväksyttävästi. Harvoin jos koskaan on mielipuolinen hulluus näyttänyt niin hyvältä!

Kirjaan on otettu kaikki Wrightsonin Creepy– ja Eerie-lehtiin piirtämät tarinat, joista osan hän on itse myös kirjoittanut. Mukaan on päässyt myös Bernien noita lehtiä varten taiteilemat esittelysivut, kaikkiaan 30 sivun verran. Huonoa tarinaa koko kokoelmassa ei olekaan, mutta erityismaininnan ansaitsevat Jenifer, Clarice ja Naurava mies. Nyt huomaan, että jokaisen kirjoittaja on Bruce Jones. Olenko löytänyt uuden jumalani?

Sisällysluettelon mukaan kahdestatoista tarinasta vain kolme on julkaistu aiemmin suomeksi, ja nekin 70-luvun Shokki-lehdissä. Ne ovat kovasti hinnoissaan, jos niitä edes löytää. Halvemmalla pääsette, jos hankitte tämän kauhua hohkaavan kokoelman.