Aihearkisto: Kirja

Vuoden pimein päivä

Vuoden_pimein_päiväVuoden pimein päivä – Yön ja hämärän tarinoita
Boris Hurtta
Turbator, 2007
ISBN: 978-952-5666-12-0

Kauhua löytyy kaikkialta, kun oikein osaa katsoa. Boris Hurtta osaa. Se lymyää kirotun aarteen joukossa, väijyy itäblokin maan pimeillä kujilla, vaanii Vatikaanin syövereissä ja kaikaa rasahtelevalla radiokanavalla rock’n’rollin saundeissa.

Vuoden pimein päivä käsittää kahdeksan novellia, joista osa on nähty Portissa ja osa Usvassa. Yhtä tarinaa, Vuoden pimein aika, en onnistunut kolmen minuttin työllä paikallistamaan, joten julistan sen uudeksi. No, uudeksi siinä mielessä, ettei se ole tainnut esiintyä muualla. Kokoelmahan on vuodelta jo 2007.

Parhaimmaksi kertomukseksi nostan Haudattomat, jossa suomalainen opiskelijapoika käy yliopistoa jossain päin keski-Eurooppaa. Maa on juuri luisunut kommunistien käsiin ja vastavallankumouksellisia nähdään joka puolella. Pieni opiskelijaporukka kokoontuu viettämään aikaa yhdessä, mutta hitaasti heidän rivinsä harvenevat. Onko sitten syyllinen valtionpoliisi vaiko jotain vielä kauheampaa, siihen en ota kantaa. Joka tapauksessa Haudattomilla on verraton mahdollisuus jäädä mielen taka-alalle kummittelemaan pitkäksi aikaa.

Vuoden pimein aika on varoittava tarina kirjojen varastamista vastaan. Ottaen huomioon, että kertoja on itse tunnettu kollektööri, voi tarinan joko nähdä varoituksen sanana kolleegoille, tai sitten silkkana propagandana, jonka tarkoituksena on valaa pelkoa epärehellisimpien kilpakumppanien sieluihin.

Erikseen haluan vielä mainita Keltaisen virran veden, joka on vastuussa siitä, että ostin omaan hyllyyni Sax Rohmeria. Vielä kun ehtisi lukea. Tarinassa seikkailee itse Rohmer, joka joutuu omanahkaisesti kokemaan Keltaisen vaaran. Myös Kuningatar Lilan pääkallossa esiintyy tunnettu kirjailija, sir Henry Rider Haggard. Ehkä kokoelmassa on muitakin tunnettuja artisteja, mutta heitä en tahdo varta vasten spoilata.

Noidan nahka

Noidan nahkaNoidan nahka
Boris Hurtta
Turbator, 2010
ISBN: 978-952-5666-42-7

Boris Hurtan tuotannosta minulle tutuinta ja rakkainta osaa edustaa Valdemar Rydbegin ja Nils Hermelinin seikkailut antikvariaattien ja kirottujen kirjojen keskellä. Olenhan minä lukuisista alan lehdistä lukenut miehen muutakin tuotantoa, mutta niistä muodostunut kokonaiskuva on jäänyt pitkästä aikavälistä johtuen jokseenkin hataraksi. Tämän puutteen, ettenkö sanoisi virheen kaikkeuden rakenteessa, paikkasi novellikokoelma Noidan nahka mitä pätevimmin.

Kirjaan on otettu novelleja vuosilta 1991-2009 ja lähteet liikkuvat Parnassosta Finnzineen kulkien Usvan halki ja Portin läpi. Oman kutkuttavan kokonaisuutensa muodostavan koppakuoriaiskultteja sivuavat kolme tarinaa, joissa asioista alun alkujaan mitään tietämättömät ihmiset seuraavat halujaan turhan pitkälle. Oli kyseessä palkkio, perintö tai houkuttelevat kirjat, niitä hamuten he päätyvät kulkemaan koppakuoriaisten tietä. Taustalla vanhat suvut soveltavat ikiaikaisia konsteja sinnitellä kiinni elämän syrjässä vielä hieman pitempään, vaikka se merkitsisi mitä makaabereimpia liittoja koppakuoriaisten kanssa.

Muita miljöitä ovat viikinkien aikakausi ja suomalaiset syrjäseudut, jotka vilisevät hiisiä, noitia ja muita yön huhuleita. Usein tarinaa kuljettaa lainvartijan tai Jumalan miehen näkökulma, ja vain harvoin, kuten odottaa sopii, heidän tekemisistään tai tekemättä jättämisistään seuraa lopulta mitään hyvää. Se siitä tulee, kun kuvittelee tietävänsä, mikä on lähimmäiselle parasta.

Hurtan kieli on persoonallista ja erottuu edukseen. Lisäksi voi havaita, miten se on hioutunut vuosien saatossa aina vain tenhoavammaksi. Tiedä sitten johtuneeko kielestä vaiko ehkä juonen kuljetuksen nytkähtelyistä, mutta Noidan testamentti, yksi kokoelman varhaisemmista teksteistä, ei toimi yhtä hyvin kuin muut. Kohtauksiin ja tilanteisiin ei niinkään luisuta hallitusti kuin törmätään. Tämä oli ainoa kahdestatoista novellista, josta en ollut vaikuttunut.

Koppakuoriaistrilogian ulkopuolella Amerikan suomalaistuneisiin erämaihin sijoittuva Ukkoslapsi upposi vahvimmin. Nuori opettaja pyrkii iskostamaan suomalaisten lasten päähän sivistystä ja päätyy vastustamaan sellaista, joka on vieras ja vento, joka on pieni ja hento. Tunnelma on sanalla sanoen väkevä ja kansamme lukutottumukset tuntien osa viehkeydestä tulee siitä, että tarinan pohjalla on liuta tositapahtumia.

Noidan nahka on ansiokas novellikokoelma, mikä osoittaa selvästi sen, minkä olen tiennyt jo vuosia: Boris Hurtta edustaa suomalaisen kauhukirjallisuuden terävintä kärkeä. Seuraavaksi sallin itselleni mielihalun ja luen läpi Valdemarin kirjan.

Ne ammoiset

Ne ammoiset kansiNe ammoiset
Boris Hurtta, Tuomas Saloranta
Wanhain Herrain Huone N:o 220
Toimittanut: Boris Hurtta, 2012
ISBN: 978-952-99922-5-6

En voi enää olla varma siitä, tutustuinko ensin H.P. Lovecraftin tuotantoon, vai oliko ensikosketukseni Cthulhu-mythokseen sittenkin S. Albert Kivinen. Joka tapauksessa lukiessani Boris Hurtan novellin Pirunkirjojen kintereillä Portista 3/88 ja Pahat henget Porkkalassa (Portti 4/88) oli Keskiyön mato Ikaalisissa (Portti 3/87) jo tuttu ja sitä myöten tuo kiehtova kuvasto, jonka Lovecraft, yksi 1900-luvun merkittävimmistä kauhukirjailijoista, oli luonut.

Lovecraft kutsui kirjailijaystävänsä omaan maailmaansa ja ammensi samalla elementtejä heidän tuotannostaan, mikä kaikki muodosti esimerkin tuleville polville. Kenen tahansa oli mahdollista tuoda esiin oma näkemyksensä kaikista niistä ihmisjärjen käsityskyvyn ylittävistä hirveyksistä, jotka vaanivat tilaisuutta osoittaa ihmiselle tämän paikka kosmoksen äärettömyydessä. Oman tarinansa päätteeksi S. Albert Kivinen välitti tuota kutsua suomalaisille kirjoittajille. Muistan selvästi kiinnostuneeni ajatuksesta, mutta vasta vuotta myöhemmin nähtyäni jonkun Hurtan tarttuneen aiheeseen ymmärsin, että se oli mahdollista. Minäkin voisin kirjoittaa suurista muinaisista, tai mahtavista ammoisista, kuten nyt olisi asianmukaista sanoa. On paljon mahdollista, että silloin, Hurtan tarinan äärellä, tiesin ryhtyväni kirjoittajaksi. Olkoonkin että se otti monen monta vuotta, mutta nyt olen itsekin tuolla tiellä. Rakkauteni Lovecraftin kauhuihin on edelleen tallella ja velka maksamatta. Mutta on edettävä harkiten. Kuten Boris Hurtan ja Tuomas Salorannan yhteisteos Ne ammoiset osoittaa, kotimaisen mythoksen rima on korkealla.

Saloranta punoo tarinan historian unohtamasta suomalaisesta novellikokoelmasta, joka kirjoitettiin jo 1930-luvulla, Lovecraftin ollessa vielä elossa. Kokoelmassa kerrotaan hyvin tutuista hirviöistä, tosin hieman eri nimillä, ja taustalta löytyy niin suora kirjallinen kytkös Providencen aliarvostettuun kauhumaakariin kuin hänen fiktiossaan mainittuihin kiellettyihin kirjoihin. Mukaan sekoittuu taantuneita kulttilaisia suomalaisessa elinympäristössä sekä kammottavan kevyttä untu uinuva ammoinen. Mahtavat ammoiset tavoittaa hienosti lovecraftilaisen tyylin ja onnistuu tuomaan jo valtavan laajaan mythokseen oman lisänsä. En lainkaan epäröi lainata tästä kertomuksesta elementtejä johonkin omaan tarinaani, kun sellaisen aika tulee. Itse asiassa pidän sitä lähes pakollisena.

Hurtta on jo 25-vuotisen uransa ahavoittama kehäkettu, joka otti luulot pois jo 80-luvun lopun tarinoillaan. Madonsanat kertoo mielisairaalaan joutuneesta poliisista, hänen työterveyslääkäristään ja epämääräisestä pornokauppiaasta, jotka päätyvät selvittämään sorakeisarin ja tämän apupässin hämäräpuuhia. Novelli oli todella onnistunut, sillä se herätti kauhuntunteita ja häiritsevää oloa, joka ainakaan vuorokaudessa ei ole vielä vähentynyt. Nyt kun tarinan tapahtumia taas muistelen, jalkojen lepuuttaminen paikallaan käy mahdottomaksi. Kun novelli muuttaa päähän asumaan, kirjailija on tehnyt jotain oikein.

Ne ammoiset on loistava osoitus toisaalta suomalaisen lovecraftilaisen kirjallisuuden elinvoimaisuudesta, ja toisaalta siitä, mihin kaksi asiansa osaavaa tarinanikkaria yhdessä pystyvät. Tätä teosta voin korkean tasonsa vuoksi suositella aivan vakavissani kaikille H.P. Lovecraft -faneille.

Taivaan kaikki värit

Taivaan kaikki värit
Petri Laine
Turbator, 2008
ISBN: 978-952-5666-21-1

Surunkorentoa lukiessani aloin aavistella, että Petri Laineen kerrontatyyli on minun kamaani. Nyt luettuani Taivaan kaikki värit olen siitä varma.

Laine osaa paitsi visioida kiinnostavia maailmoja ja tilanteita myös kansoittaa ne elämänmakuisilla hahmoilla. Vaikka taustalla räiskyisi koko maailmankaikkeuden tuho, fokus on kuitenkin ihmisissä, heidän pyrinnöissään ja pettymyksissään. Scifiähän joskus aikanaan kritisoitiinkin siitä, että sen hahmot olivat pahvia ja tarinat vain kulisseja, joissa esitellä tieteellisiä spekulaatiota. Joskus aikanaan, ainakin suuria tekstimassoja tarkasteltaessa, tuo saattoi pitää paikkansakin. Nykyään tilanne on parempi, jos se koskaan niin abysmaalinen olikaan kuin mitä arvostelijat antoivat ymmärtää.

Ensimmäinen novelli Maan varjo kertoo ihmiskunnasta, joka asuu saastunutta planeettaa kiertävissä kiertoratakaupungeissa. Vain yksi kaupunki kerrallaan saa laskeutua Maahan ja astella ihmiskunnan syntykodin kamaralla. New Tokiossa asuvat Mariko ja Eiko ovat onnesta soikeina, kun heidän kaupunkinsa valitaan. Valtaosa seikkailusta tapahtuu Madagaskarilla ja etelaisessä Afrikassa, joten itse valtavat kaupunkikompleksit jäävät vähemmälle huomiolle. Tässä olisi Laineella selvä romaanimiljöö valmiina.

Kuolleet puutarhat on kauhuelementtejäkin sisältävä uskonnon ja järjen törmäystä kuvaava tarina, jossa liikutaan kuoleman rajan yli ja takaisin. Jumala on vihastunut DNA:taan muuntelevaan ihmiskuntaan ja rankaissut sitä erilaisilla taudeilla, jotka iskevät nimenomaan muuntogeeneihin. Tämä viimeinen sota ihmisen ja luojan välillä kerää kierroksia kohti poltetun maan taktiikkaa.

Niminovelli Taivaan kaikki värit on onnistunut kuvaus ihmisiä tutkimaan saapuneesta muukalaisesta, joka yrittää pysytellä sivussa ja huomaamattomana. Tilanne kuitenkin karkaa lapasesta, kun hän menee ihastumaan. Hengitä, hengitä… puolestaan kertoo synnytyskuolemasta. Sen verran tehokkaasti, että jouduin pitämään kesken lyhyen tarinan usean päivän tauon lähipiirissä sattuneen tragedian vuoksi. Toisaalta vaikka kuvaus tehosi, en usko sen pystyneen välittämään murto-osaakaan siitä todellisesta tuskasta, joka sellaisessa tilanteessa seuraa.

Perinteisemmän scifijuonen äärelle päästään novellissa Taivaanvaunut. Siinä tutkitaan arkeologisia löytöjä, pohditaan kosmosta ja spekuloidaan tieteellä oikein urakalla. Hieman enemmän merkitystä ja panostusta olisin toivonut päähenkilön ja hänen kolleegansa Jurin välille, koska se tuntui olevan tärkeä päähenkilölle ja osaltaan vastuussa käänteentekevässä päätöksessä. Löydön vaikutuksistakin olisin lukenut mielelläni enemmän. Toisaalta siinä olisi hyvin savottaa kokonaiselle toiselle novellillekin.

Ja tvoi rabotnik kertoo neuvostoroboteista. Miksi asiat tapahtuvat jäi itselleni hieman hämäräksi ensimmäisellä lukukerralla, mutta tapahtumaympäristö oli kiinnostava, ja Moskovan olympialaiset nipin napin muistavana saan nostalgiakiksejä neukkulaisista nallekarhuista (tällä en viittaa karvaisiin miehiin). Sade taas on lyhyehkö tarina kohtaamisesta vieraalla planeetalla. Tosin sitä en hiffannut, miksi ihmissotilaat tarpovat vihamielisellä planeetalla, jos vihollinen välttää painovoimakuoppia. Viimeinen novelli Albedo nolla on väkivaltaa sisältävä rakkaustarina ihmisistä kehoissa, jotka eivät ole lihaa ja verta.

Jokainen novelli koskettaa, mutta oma tajuntani ei räjähtänyt kappaleiksi monenkaan lopussa. Spekulaatiot olivat viehkeitä, hahmot samaistuttavia, teemat kiinnostavia ja kerronta aivan zarquonin sujuvaa, mutta viimeiset ilmat pihalle iskevä loppukoukku uupui. Tässä Kuolleet puutarhat onnistui parhaiten.

Kokoelman kaikki novellit on julkaistu jossain muualla aiemmin, mutta ellei omista viimeisen kymmenen vuoden ajalta kohtalaisen kattavaa otosta Porttia, Spiniä ja Tähtivaeltajaa, aiemmat julkaisut eivät ole haitta. Pikemminkin varmempi vakuus siitä, että jokainen novelli on läpäissyt ainakin kaksi toimitusseulaa, lehden ja antologian. Kolme kahdeksasta tarinasta on ilmestynyt verkkolehti Usvassa, joten aivan säkissä ei tähtienvälistä sikaa joudu ostamaan.

Linnunpaino

Linnunpaino
Saara Henriksson
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-146-5

Saara Henrikssonin edellisessä kirjassa Moby Doll tehtiin musiikkia. Se on aihe, jota en ymmärrä. Kuuntelen musiikkia sujuvasti, mutta sen tekemisen tekniikat eivät millään ohita otsaluuta. Hänen uudessa kirjassaan Linnunpaino kerrotaan tanssimisesta. Nyt hallittu liito oman epämukavuusalueen syövereihin muuttuu vapaapudotukseksi. En ymmärrä tanssista kertakaikkisen mitään. En sen tekemisestä, en siitä nauttimisesta.

Henrikssonilla on siis kova työ tempaista minut tarinaan sisään. Sen hän kuitenkin tekee, enkä vieläkään tiedä oikein miten. Elävien hahmojen kautta, on paras veikkaukseni. Tasoja taas on, gamer-näkökulmaa käyttääkseni, enemmän kuin Mario Bros ja Angry Birds -sarjoissa yhteensä, joten viihdelukijana en varmasti hahmota puoliakaan fiineimmistä nyansseista. Silti kirja toimii.

Lilja on ammattimainen tanssija, osa pientä ryhmää, jossa tienaa liian vähän. Tulossa on uusi produktio ja aiheena on Siniparta. Jos ette sattumoisin tiedä, millainen hahmo Siniparta on, lukekaa Fablesin pari ensimmäistä kokooma-albumia, kuten minä. Tai lukekaa Linnunpaino, selviää se siitäkin. Liljalla on toiveenä päästä merkittävään rooliin tanssimaan Judithin, Siniparran rakastajan, tulkintaa.

Samoihin aikoihin, ja tämä lienee se ainoa taso jonka löysin, Lilja tapaa oman Sinipartansa, väikkäriä väsäävän Tommin. Tommillakin on oma romanttinen historiansa, johon elämään ilmestynyt nainen haluaisi päästä tutustumaan, ja omista syistä kumpikin mies haluaisi tämän välttää. Kummallakin naisella halu muuttuu pakkomielteeksi ja rinnalla lähtee kulkemaan kolmaskin tulkinta, jossa Siniparta omaksuu huomattavasti alistuneemman roolin.

Lilja on naisena toisaalta vaativa, toisaalta riippuva, toisaalta säröilee ja rakoilee palasiksi kuin syystalven jää jalan alla. Jos tämä lukijaa jäytää, ei hän ole ainoa, sillä Lilja itsekin ihmettelee, miksei voi olla onnellinen siinä hetkessä, joka on menossa. Miksi pitää murehtua tulevasta niin paljon, että nykyhetki katoaa? Katoaa se kyllä tanssiessakin, sillä silloin fokus on niin tiiviisti liikkeissä, että silmänräpäystä myöhemmin tunnin esitys on ohi.

Niin monta Sinipartaa, niin monta Judithia. Monesti kerrottu tarina povaa heille kaikille onnetonta loppua. Pystyykö yksikään murtautumaan roolistaan ulos, ennen kuin on liian myöhäistä? Tämä kysymys kantoi loppuun asti.

Surunkorento

Surunkorento
Petri Laine
Turbator, 2009
ISBN: 978-952-5666-39-7

Petri Laine on tuottelias ja pitkän linjan kirjoittaja, jolta luonnistuu niin scifi, fantasia kuin kauhukin. Tästä olkoon todisteena yli 40 novellin tuotanto, joka on ilmestynyt lukuisissa alan lehdissä ja antologioissa kohta 15 vuoden aikana. Kokoelmaan Surunkorento on koottu niitä kauhuhtavampia tarinoita, joista kaksi on aiemmin muualla julkaisemattomia.

Ihmismielen muustuuksia käyvät kutkuttamassa vuorollaan aaveet, kiroukset ja tavallinen arki, joka kätkee alleen asioita, joista tarinan päähenkilö ei lopulta mieluummin tietäisi mitään. Ympäristöt ja aikakaudet vaihtelevat tiuhaan, välillä merirosvotaan Karibialla, välillä heitetään sairaalakeikkaa 70-luvun Suomessa.

Laine on taitava luomaan tunnelmaa, mikä on ensiarvoisen tärkeää. Kauhu on odotusta, vääjäämättömän pahan tilanteen vartomista ilman ilmiselvää keinoa välttää sitä. Jopa hahmot voivat jäädä ohuemmiksi, kunhan tunnelma ja jännite pitävät lukijan otteessaan. Pitänee tunnustaa, että myöhään illalla tätä lukiessa muutama kohta sai väreet kulkemaan selkää pitkin. Yöunet eivät sentään menneet.

Kokoelman tyylikkäimmät tarinat lienevät Lordi Wesleyn perintö ja Elämän lähde. Ensimmäisessä vanha palvelija tekee kaikkensa suojellakseen nuorena orvoksi jäänyttä lordia sukunsa kiroilta, jälkimmäisessä stadilainen pikkukonna yrittää pysytellä erossa ikävyyksistä, mikä osoittautuukin vaikeaksi yöseuraksi raahatun böönan muuttuessa monumentaaliseksi ongelmaksi. Hyviä tarinoita oli toki muitakin, mutta nuo kaksi hehkuivat kirkkaimmin vilkaistessani sisällysluetteloa.

Olen aiemminkin ihan diggaillut Petri Laineen kirjoitustyyliä, hän onnistuu johdattamaan lukijansa omien visioidensa pauloihin vaivatta, mutta nyt tässä alkaa pieni fanitus nostaa päätään. Pitääpä seuraavaksi lukea miehen sf-kokoelma Taivaan kaikki värit.

Pilakuvia perseestä, osa 1

Pilakuvia perseestä, osa 1
Mr. Fish
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-152-6

Pilakuvia on maailma täynnä. Silti kaikki eivät ole samanarvoisia. Osa on räävittömämpiä. Osa menee suoraan asiaan. Osalle mikään ei ole pyhää. Osa on tätä kaikkea ja sitä osaa edustaa Mr. Fish.

Otetaanpa teoksen nimi, Pilakuvia perseestä. Katsokaapa kantta tuossa oikealla. Nyt aletaan olla oikeilla aallonpituuksilla, joskaan teos ei keskity skatologiaan. Sen sijaan sille kelpaa aiheeksi sellainen paska kuten politiikka ja uskonto. Ja maailma. Ennen kaikkea maailma.

Yhdysvaltalaisena kirja antaa huutia Bushille. Valveutuneena yhdysvaltalaisena kirja kurmoottaa myös Obamaa. Sota ja silpominen jatkuvat kristityn, jeesustelevan pääjehun vain vaihtuessa, mistä musulmaani on tyytyväinen – onhan hänellä perheen muiden miesten kuoltua enemmän naisia. Jos edellä mikään ei loukannut herkkiä tunteitanne, kehotan tarttumaan itse kirjaan. Missä minä epäonnistun, sen Mr. Fish paikkaa.

Jos ette tiedä, mikä kaikki on ihan perseestä, Mr. Fish tarjoaa ensiluokkaisen tilaisuuden ottaa selvää.

”Ja tuollahan on veljesikin, Abdul!”

Arjalaisveljesten riemukas kohtaaminen

Nyt vittu nukkumaan

Nyt vittu nukkumaan
Kirjoittanut: Adam Mansbach
Kuvittanut: Ricardo Cortés
Suomennos: Kaj Lipponen
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-151-9

Naamaan sattuu. Mahaan sattuu. Poskiin sattuu. Silmiin sattuu. En muista, milloin olisin nauranut kirjaa näin paljon. Yritin lukea sitä kaverille ääneen, mutta aina kun luulin rauhoittuneeni riittävästi, repesin uudelleen. Nyt arvostelua tapaillessanikin nauran ääneen. Milloin tämä loppuu?!

Kaikki vanhemmat, joiden jälkikasvu ei ole peräisin robottitehtaalta, ovat kerran jos toisenkin painineet sen dilemman kanssa, miten ne lutukaiset, hienohaiveniset hillosilmät saisi höyhensaarille ilman nuijanukutusta. Milloin on mitäkin, jano, pissahätä, elämää suurempi kysymys siitä montako päivää on jouluun – maaliskuussa. Kello käy, nukahtaminen uhkaa lähinnä isukkia ja kolme kriittisen tärkeää pehmoeläintä on joutunut hukkaan.

Ystävät, toverit vanhemmat, Adam Mansbachin sanoittama ja Ricardo Cortésin kuvittama kirja Nyt vittu nukkumaan on juuri teille, rakkaudella ja raivolla riimitelty. Kaj Lipposen pistämätön suomennos herättää koko teoksen hillittömään eloon, joka kutkuttaa vuosikausien univajeen vammauttamaa vanhempaa mitä pervoimmilla tavoilla. Kirja toimii itseasiassa paremmin suomeksi kuin englanniksi edes Samuel L. Jacksonin ääneen lukemana.

Kiitos, Adam Mansbach, siitä valtaisasta tunteesta, että joku ymmärtää, todella ymmärtää niitä kieroutuneessa mielessäni yöllä puoli kahdentoista aikaan kiertäviä ärräpäitä, joita nielen sapen mukana takaisin mahaani kieltäni narskutellen. En ole psykopaatti, tai jos olenkin, en ainakaan ole yksin.

”Kissat poikasiinsa painautuu,
kilit kylkeen kuttujen.
Kulta, on petisi lämpöinen pesä,
pistähän vittu nukkuen.”

Paljon hyvää olen lukenut. Vuoden kirja on silti tässä. Hyvää yötä.


(Jos pidit tästä arvostelusta, tykkää Routakodosta myös Facebookissa.

Arvostelu on julkaistu myös Kirjavinkeissä.)

Kumman rakas

Kumman rakas
Tuomas Saloranta, Kristel Nyberg, Kalle Lintunen, Jeff VanderMeer, Aleksi Kuutio, Siria Kohonen, M.G. Soikkeli, Antti Riimuvuori, Jussi Katajala, Christine Thorel, Tarja Sipiläinen, Liliana Lento, Maria Carole, Taru Luojola
Toimitus: Taru Luojola, Tarja Sipiläinen
Osuuskumma, 2012
ISBN: 978-952-6642-00-0

Arvostelen Kumman rakkaan, kun sen arvostelukappaleeksi sain. Tämä siitä huolimatta, että sittemmin liityin itsekin Osuuskumman osakkaaksi ja näin ollen en ole enää taloudellisesti sitoutumaton taho.

Kumman rakas on Osuuskumman ensimmäinen julkaisu ja laadukas avaus. Teemana on rakkaus erilaisissa muodoissaan spefistisellä tvistillä ryyditettynä. Useassa tarinassa kyse on nimenomaan rakkaudesta tai rakastumisesta, ei pelkästään petipuuhista, kuten kokoelman alkuaikojen projektinimi Pinkki antologia olisi antanut odottaa. Mukana on kattava joukko nykyhetken URS-kentän kovia nimiä ja vierailevaksi tähdeksi on saatu itse Jeff VanderMeer, joka heitti viime vuonna kirjallisen kesäkiertueen Suomessa.

Kuten aina usean kirjoittajan antologioissa, taso tarinasta toiseen vaihtelee. Selvää kultaa on pari novellia. Kerronnan kauneuden vuoksi nostan esiin Aleksi Kuution tarinan Raskas isä sekä Maria Carolen Pahanilmanlinnun. Kuution tarinassa päähenkilö on jäänyt pelättyjen hyirynoitien vangiksi ja saa orjan aseman. Yhtä paljon uteliaisuutta kutkuttaa niin orjan ja hänen emäntänsä määrittelemätön suhde kuin itse hyiryjen monimutkainen kulttuuri. Carolen tarinassa toisensa kohtaavat punatukkainen nuori nainen ja metsässä asustava tyttö, joista kumpikaan ei ole oikeastaan ihminen. Kummassakin novellissa sekä maailma että henkilöt herätettiin henkiin niin taiten, että haluan lukea kummaltakin kirjoittajalta romaanin. Nyt heti. Ei voi kuin kauhistella sitä työn määrää, mitä on tehtävä, jotta itse pystyisin joskus tuottamaan saman kaliiberin kamaa.

Skaalan toisesta päästä taas löytyy Liliana Lennon Rose & May, jonka mukanaoloa tässä kirjassa ihmettelen suuresti. Se jäi tasoltaan niin paljon muiden varjoon, että laskee koko antologian kokonaispisteitä. Rose on orpo, kaltoinkohdeltu puolikeiju, joka elää tyrannimaisten lähisukulaisten hoteissa. Hänen avukseen rientää perheen palveluskuntaan kuuluva May ja yhdessä rakastavaiset päättävät karata. Ote hahmoihin ja Rosen harrypottermaisiin ongelmiin oli lähinnä lapsekas eikä kerronta onnistunut paikkaamaan tätä puutetta. Rakastuminen ei tuntunut, lähentyminen ei säväyttänyt. Jännite uupui.

Toinen, joka sai kulmakarvat nousemaan, oli Taru Luojolan Kuuntele Tomppaa, jossa tietynlaista taikavoimaa siirretään eteenpäin persepanon välityksellä, suostumuksella tai väkisin. Tuossa ei kulmakarvaa hetkauta tuo persepano, vaan väkisin. Jäin miettimään, miten olisin suhtautunut tarinaan, jossa nainen raiskataan eikä se kenenkään mielestä ole huono asia, ei lopulta edes naisen itsensä. Kirjan viimeisestä tarinasta ei jäänyt niinkään mieleen rakkaus vaan homostelevat palkoihmiset.

Hieman odottamaton helmi oli Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus, joka tapahtuu samassa versumissa Tiamatin väreistä löytyvän Palkkasoturin arkipäivän kanssa. Jälkimmäisestä en välittänyt juurikaan, mutta Diplomaattinen selkkaus oli loistava! Gremadonilaisten soturien leirissä ei homoja siedetä lainkaan, mutta kahden miehen välinen toverillisuus voi käydä öisin kovinkin fyysiseksi. Pelkästään sotaan tottunut Zargyn lähetetään neuvottelemaan sotilaallista sopimusta täydellisen pasifististen sukupuoltaan ajatuksellaan muokkaavien draenilaisten kanssa. Soppahan siitä syntyi, ja söin sen tiuhaan pyrskähdellen.

Muut novellit eivät herättäneet aivan näin voimakkaita tunteita, mutta niidenkin joukosta löytyi paljon kauneutta ja kiihkoa. Koskaan ei voinut tietää varmuudella, minne tarina lopulta veisi.

Mannerheimin seikkailuja

Mannerheimin seikkailuja
Kirjoittajat: Heikki Nevala, Harri István Mäki, Tuomas Saloranta, Markus Harju, Vesa Sisättö, Jussi K. Niemelä, Jussi Katajala, Anne Leinonen, Samuli Antila
Toimittanut: Juri Nummelin
Turbator, 2012
ISBN: 978-952-5666-74-8

Eipä ole tainnut kukaan jo vuosikymmeniä sitten kuollut suomalainen olla tänä vuonna tapetilla samanlaisella kiivaudella kuin Mannerheim. Ja mikä jottei, moneen ehti mies eläessään, ja itse asiassa myös moneen, josta ei julkisesti ole puhuttu. Näitä salaisuuden verhon taakse piilotettuja asioita on päässyt tutkimaan kärkijoukko kotimaisia kirjoittajia ja vihjailujen sijaan he repivät koko esiripun alas.

Suomalaiset, nyt paljastetaan Mannerheimin salainen historia!

Marskin matka alkaa Lontoosta, jossa hän Heikki Nevalan käsittelyssä kohtaa itsensä tohtori Jekyllin. Lähtölaukauksen jälkeen ystävämme Carl Gustav seikkailee Egyptissä, Tunguskalla, Ikaalisissa, Lemminkäisen temppelissä ja lopulta, Samuli Antilan finaalissa, Sveitsissä. Vastaansa hän saa muun muassa Stalinin, Hitlerin ja Tutankhamonin. Tarinat ovat täynnä vauhtia, jännitystä, toveruutta, Suomen kohtaloa ja maailmanhistoriaa.

Oli tilanne mikä tahansa, marsalkka Mannerheim tietää, mitä on tehtävä. Hän on kuin sivistyneen ajan Conan, muita vahvempi, askeleen edellä ja luontainen johtaja. Oli vastassa sitten muinaisia jumalia palvova kultti tai käsittämättömyyksiä maanpiirin tuolta puolen, kunkin tarinan kertoja voi vain hämmästellä sitä sisäistä voimaa, jolla Suomen sotamarsalkka selvittää tiukankin tilanteen. Mutta riittääkö hänenkään kykynsä, kun kuolema viimein saapuu?

Odotin meneviä kertomuksia, toki, mutta silti tarinoiden immersiivinen vimma vei mennessään. Kirjassa On Suurten Muinaisten Aika päätähteä Paavo Väyrystä pantiin halvalla, joku voisi jopa sanoa että ilmaiseksi, mutta Mannerheimin seikkailuissa tähteä kohdellaan kunnioituksella. Ehkäpä odotin hieman kieli poskessa tehtyjä turinoita, pilkalla ja ilman, mutta niin kuin ei Howardkaan mollannut barbaarista sankariaan, nostavat kirjoittajat Nummelinin valvovan silmän alla Marskin inhimilliselle alustalle.

Yleislinjasta poikkeaa Jussi K. Niemelän Operaatio Äijäkupittaa. Tapahtumat etenevät toiminnassa mukana olevan tarkkailijan sijaan erilaisten raporttien ja kirjeiden kautta. Tämä aiheutti muutoin kirjan halki kulkeneeseen seikkailullisuuteen katkon, joka minulla räsähti säröksi. Tämä on valitettavaa etenkin siksi, että tekstin aihealue oli pohjattoman kiinnostava. Wettenhovi-Aspan teoria suomalaisista kantarotuna ja kaiken kulttuurin lähteenä on mitä kutkuttavinta lähdemateriaalia.

Kuten sanottu, odotin hyvää kirjaa, mutta odotukseni ylitettiin. Siksi samalla suosittelen Mannerheimin seikkailuja laajalle lukijakunnalle että suren sitä, että turkulaisen pienkustantajan tuotteena sitä pitää osata kysellä kirjakaupoista. Sattumalta siihen tuskin törmännee. Pienillä toimijoilla julkisuuden saaminen on hankalaa, mistä Boris Hurtta vanhana wäkäleukana kirjoitti näytelmänkin. Aiheena oli Mannerheim-julkkarit ja minulla oli onni päästä projektin kantaesitykseen, joka saattoi olla myös viimeinen.

Tänään aion nauttia Marskin ryypyn hyvän antologian kunniaksi.