Raapale 336 – Haltiat sään (1.12.)

Haltiat sään

Kampaamokäynnin aikana ulkona oli puhjennut raju lumimyrsky. Akka kietoi huivin tiukkaan. Tuuli piiskasi pieniä hiutaleita kiivaaseen laukkaan pitkin korkeiden talojen muodostamia kanjoneita.

Pakkaslumi oli kinostunut töyräiksi ja dyyneiksi, joiden halki akka taivalsi sadatellen. Hänellä oli oma aavistuksensa äkillisen myräkän alkuperästä. Kotiin oli päästävä, sillä koko kaupunki oli hyvää vauhtia hautautumassa valkeaan. Eteensä ei nähnyt kättään pidemmälle.

Perillä hän runnoi oven auki ja marssi portaat kolmanteen kerrokseen. Sisällä oli muutoin hiljaista, ellei ottanut lukuun korinaa ja hurinaa.

”Ukko perkele!” akka ärjäisi sohvalla kuorsaavalle miehelle. ”Olet jättänyt jääkaapin oven auki. Sähkölasku kasvaa ja Etelä-Suomen junaliikenne joutuu kaaokseen. On siinä mulla varsinainen ylijumala.”

Raapale 335 – Myräkkägambiitti (30.11.)

Myräkkägambiitti

Illalla maata peittää valkea kerros, kuin valtava määrä tomusokeria. Samassa jo juoksen takaovelle. Noukin ainetta sormieni väliin ja maistan. Ei, ihan lunta se on.

Aamulla lunta on enemmän, ainakin puoli metriä. Hetken harkitsen tyttöjen rekrytoimista lumenluontiavuksi, mutta edellinen kerta liekinheittimineen on tuoreessa muistissa.

Milla ja Meri tulevat aamupalalle hymyillen. Hälytyskellot päässäni pärähtävät soimaan välittömästi.

”Jos koulu on tänään suljettu, voidaanko me pelata?” Kysyy Milla.

”Tai katsoa videoita?” kysyy Meri.

Ulkona lumisade on tihentynyt. Hanki nousee jo ikkunan puoliväliin.

”Höpsis. Lumitöihin te joudutte, jos minun täytyy viettää etätyöpäivä.”

Aamupalan loppuun mennessä tuisku on taas tauonnut.

”Laittautukaahan valmiiksi, että ehditte kouluun”, hymähdän.

Marraskuun arvostelut

Taas tuli tehtailtua arvosteluja, jopa sen verran, että niistä kannattaa koonti jälleen tehdä. Edelleenkään en varsinaisesti lähtenyt väkisin tekemään arviota per päivä, mutta hankittu tahti pysyi ja tässä tulos, marraskuun aikana syntyneet 30 muiden tekemisiä kommentoivaa tekstiä.

Arvosteluja on linkattu ja julkaistu Routakodon lisäksi saiteilla Kvaak, Kirjaseuranta ja Kirjavinkit.

Marraskuussa ilmeni myös anomalia. Arvosteluni kirjasta Nyt vittu nukkumaan lähti leviämään kuin supernovan shokkirintama. Yhdessä vaiheessa arvostelun aiheuttama liikenne ylitti koko muun blogin yhteenlasketun liikenteen ikinä ja nyt se on luettu jo yli 30000 kertaa. Olen selvästi kirjoittanut suosituimman tekstini ikinä. Mikään muu koskaan ei voi saavuttaa tuollaista lukua. Ainoa realistinen tie on alas. Se älköön olko kuitenkaan esteenä yritykselle ylittää tämäkin saavutus. Optimismi on mitä voimallisin itsensäsumutusmetodi.

    Marraskuun arvostelut

  1. The Walking Dead – Ensimmäinen kirja
  2. Nyt vittu nukkumaan
  3. Yö huutaa armoa
  4. Pilakuvia perseestä, osa 1
  5. Surunkorento
  6. The Walking Dead – Toinen kirja
  7. Conan Barbaari – Aarrelaiva
  8. Linnunpaino
  9. Teräsmies
  10. Pakanat
  11. Ed – Iloinen klovni
  12. Valkoinen tiikeri 1. Suuren ruorimiehen salaisessa palveluksessa
  13. Shokki juhla-albumi
  14. Taivaan kaikki värit
  15. Kostajat – Saarroksissa
  16. Valkoinen tiikeri 2. Persikkaiho ja silkkisolmio
  17. Valkoinen tiikeri 3. Viidennen onnen taito
  18. Johannes – poliittisesti epäkorrekti
  19. Villimpi pohjola
  20. Kostajat: lahjakirja
  21. Merkintöjä Jerusalemista
  22. Rämeen olento
  23. Valkoinen tiikeri 4. Vakooja katolla
  24. Star Wars: The Old Republic * Ensimmäinen kirja: Imperiumin verta
  25. Huuhkaja – Kuin noidat yössä
  26. Valkoinen tiikeri 5. Feeniksin vuosi
  27. Star Wars: The Old Republic * Toinen kirja: Rauhan uhka
  28. Musta hevonen
  29. Rämeen olento toinen kirja
  30. Huuhkaja – Toveri Lilja

Kiitän kustantajia arvostelukappaleista, lukijoita kiinnostuksesta & kommenteista sekä Zarquonia ulkona riehuvasta lumimyräkästä. Sinnepä on hauska suunnata fillarin selässä.

Huuhkaja – Toveri Lilja

Huuhkaja – Toveri Lilja
Käsikirjoitus: Yann
Kuvitus: Romain Hugault
Apali oy, 2010
ISBN: 978-952-5026-99-3

Syksy 1944. Saksalaisilla menee aina vain huonommin. Idän punakone jyrää massalla Luftwaffe on hupenevalla puolustuskannalla.

Toveri Lilja on kuumaa propagandamateriaalia ja hänen toveruutensa lentäjätoveri toveri Valentin ”Taranovin” kanssa sen kun syvenee. Kaikki ei kuitenkaan ole punaruusuilla tanssimista, kuten Lilja huomaa jouduttuaan ammutuksi alas vihollismaaperälle.

Rintamalinjan toisella puolen Adolf Wulf, saksalaisten lentäjä-ässä ja Romy-tyttösen isä jatkaa ilmataistojaan. Ei silkasta omasta halustaan, sillä taukoja ei juurikaan suoda. Kaikki miehet ilmaan ja neukkuja pudottamaan. Koska draama rakastaa symmetriaa ja Yann kokeneena kehäkettuna ymmärtää näiden asioiden päälle, myös Wulf pudotetaan taivaalta.

”Toinen vaihtoehto oli kämppä Nagasakissa.”

Toveri Lilja tuo esiin hyvin, miten rintamalla riemut ja lohtu otetaan sieltä, mistä voi. Ainoa tapa elää on hetkessä, kuolema voi korjata milloin tahansa. Rakkaus on rauhanaikaa varten, mikä ei kylläkään estä rakastumisia.

Toinen maailmansota oli aikaa, jolloin ei ollut mahdollista lukita ohjusta kahdentoista kilometrin päässä lentävään koneeseen ja painaa nappia. Taistelut käytiin verrattaiselta lähietäisyydeltä konekiväärein ja pudotukset olivat kuin henkilökohtaisuuksiin äityneiden riitojen huipentumia. Riidan aiheeksi riitti väärä merkki koneen perässä.

Yann ja Romain Hugault jatkavat laadukkaan tarinan kertomista trilogiansa toisessa osassa. Hahmot alkavat käydä tutuiksi, heistä alkaa välittää. Mikä on edellytys sille, että tragediat ja kohtalot koskettavat myös lukijaa. Albumin lopetus on järkyttävä. Sota voi olla sivuja käännellessä kiihkeää ja jännittävää, mutta ihmisille se on paskaa ja helvettiä.

Huuhkaja-sarja:

  1. Kuin noidat yössä
  2. Toveri Lilja
  3. Wulf ja Lilja

Raapale 334 – Kuolleiden armeija (29.11.)

Kuolleiden armeija

Tiedän mitä on tekeillä. Ne kasvattavat itselleen zombeja, valtavaa zombiarmeijaa. Pian voin paljastaa sen maailmalle, mutta siihen tarvitsen pitävät todisteet. Kuvamateriaalia. Kaikki eivät usko, mutta osa kuitenkin. Ymmärtävät, että vaara pitää pysäyttää.

Livahdan maahan turistiviisumilla ja katoan. Teen matkaa öisin ja pysyttelen näkymättömissä. Vihdoin saavutan koulutuslaitokselle vievän tien.

Taukopaikalla tarraudun kuormurin pohjaan. Kyytiin en kiipeä. Zombit repisivät minut kappaleiksi. Tai pahempaa, minustakin tulisi osa epäkuolleiden armeijaa.

Koulutuslaitoksen sisällä alan filmata kaikkea. Seuraan vartijoiden paimentamaa zombijoukkoa turvallisen matkan päästä. Vastoin odotuksiani iso halli ei osoittaudukaan sotilasalueeksi.

Vuoropäällikkö puhuu: ”Uusia? Hyvä. Puolet kokoonpanolinjalle, puolet pakkaamoon. Apple haluaa kolme miljoonaa yksikköä aamuun mennessä.”

Rämeen olento toinen kirja

Rämeen olento toinen kirja
Kirjoittanut: Alan Moore, Len Wein
Kuvittanut: Stephen Bissette, John Totleben, Afredo Alcala, Shawn McManus, Ron Randall, Berni Wrightson
Egmont, 2010
ISBN: 978-952-233-288-2

Rämeen olento jatkaa vetistä vaellustaan toisessa kokoelmassaan. Kaarti on vanha tuttu, tarinasta vastaa Alan Moore ja kuvituksesta pääosin parivaljakko Bissette & Totleben. Alec Hollandista ei ole enää jäljellä muuta kuin nimi. Ja haamu. Sekä maalliset jäännökset. Tätä kaikkea käsitellään avausjaksossa. Sitten siirrytään kummituksista oikean kauhun pariin.

Rämeen olennon ystävän, Abigail Cablen aviomies ehti jo puskea pahoja viboja ulos edellisessä kirjassa. Nyt nuo värähtelyt kerääntyvät ja luovat kauhun kurimuksen, johon Abby tuiskahtaa verelle hinkattuine nahkoineen kaikkineen. Tiukin kama ei koskaan kumpua raahautuvista raadoista tai muista ulkokultaisista elementeistä, vaan todellinen kauhu asuu jo valmiiksi ihmisen pään sisällä. Vankilastaan sen vapauttaa niinkin yksinkertainen asia kuin totuuden tajuaminen. Sitä ei ihmisen mieli kestä. (Kts. koko Lovecraftin tuotanto.)

Walt Kellyn kanssa oli turvallisempaa.

Alec joutuu ensin vastakkain voimallisen pahuuden ilmentymän kanssa ja siitä selvittyään mittelemään voimiaan helvetin demonien kanssa. Osan matkaa hänen kanssaan kulkee kavalkadi DC:n mystisimpiä tuonpuoleiseen ja magiaan liittyviä hahmoja, kunnes viimeisen etapin opastaa itse Etrigan. Tuo riimittelevä puolidemoni on siitä eriskummallinen tapaus, että hänen puheenpartensa ei hidasta omaa lukunopeuttani, toisin kuin melkeinpä mikä tahansa värssy, jonka pitäisi siivittää milloin mitäkin kertomusta eteenpäin.

Raa’an pelon lisäksi Toinen kirja tarjoaa myös surua ja iloa. Tutunoloisten muukalaisten avaruusalus saapuu tutkimaan, olisiko planeettamme sopiva asutettavaksi. Kaikki ei mene putkeen. Toisaalta Abby ja Alecin nimeä kantava kasvimassa päätyvät pohtimaan mahdollista suhdetta, minkä uskon aiheuttaneen muutamankin konservatiivin aivoverisuonten napsumista aikanaan (tämä on hieno bonus). Punaniskoille, joille mustan ja valkoisen avioliitto on esimerkki luonnotomuudesta eivät katsone hyvällä ihmisen ja suoperän intiimiä suhdetta. Lisäksi Moore provoaa kansaa revittelemällä tajuntaa laajentavalla tripillä nupit kaakossa jopa siinä määrin, että että ruutujako säröilee ja sivun asemointi kiepsahtaa nurin.

Rämeen olennon toinen kirja sisältää tarinat lehdistä Saga of the Swamp Thing 28-34 ja Annual 2. Radikaalia sarjakuvaa 80-luvun puolivälistä. Tämän jälkeen oli helpompi aloittaa sellaisia pieniä projekteja kuin Sandman ynnä muuta mukavaa.

Musta hevonen

Musta hevonen
Samson
Kumiorava, 2011
978-952-67423-4-2

Samson tuli minulle tutuksi aikoinaan Suomen MADin sivuilla. Riphard Scaryn ihmeellisen touhukkaat aukeamat olivat pullollaan pieniä, herkistäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi joulukuvassa Tonttu Tomeran tirkistely tyssää teräsvaippaluotiin (tjsp, lukemisesta on aikaa vuosikymmen). Richard Scarryn perikunnan lakimiehet panivat stopin moiselle puuhalle jo aikaa sitten, mutta Samson se vaan ratsastaa edelleen.

Nyt satulan alla on perheen Musta Hevonen, joka ei olekaan mikä tahansa koni. Korkeintaan Koni, tohtori. Heppa päätyi vuonna 2011 Kumioravan talliin ja onpa sillä rancheja myös Suuressa maailmassa. Oikea maailmanluokan aamuja vieroksuva valioyksilö siis.

Musta hevonen yhdistelee absurdismia, sanaleikkejä ja kirjaimellisuuksia sellaisiin asioihin kuin kahvin juonti ja arkeologia. Joskus lopputulos panee hymähtämään huvittuneesti, joskus hirnumaan ääneen. Stripit on parhaimmillaan oivaltavia ja erityisesti sunnuntaipituisissa jutuissa tapahtumien jaksotus pääsee oikeuksiinsa.

64-sivuisen albumin sisään on ahdettu pilttuullinen maailmanluokan strippisarjakuvaa. Sanavalinnoista huolimatta tämä ei ole reteä yritys suitsuttaa keskinkertaisuutta vaan kylmä fakta. Dark Side of the Horse pyörii gocomics.comissa ja päätyy ajoittain myös päivän suosituimpien joukkoon. Ei kehno saavutus suomalaiselta piirtäjältä. Enää haluaisinkin tietää, milloin seuraava kokoelma on luvassa. Onneksi heppaa saa myös blogimuodossa.

Star Wars: The Old Republic * Toinen kirja: Rauhan uhka

Star Wars: The Old Republic * Toinen kirja: Rauhan uhka
Käsikirjoitus: Rob Chestney
Taide: Alex Sanchez
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-601-9

Edellisen lehden
tapahtumista ollaan loikattu eteenpäin neljännesvuosisata ja on tullut aika hieroa rauhaa tasavallan ja sithien välillä. Sota ei etene oikein mihinkään ja olisi houkuttelevaa ottaa pieni hengähdystauko, kerätä joukot ja valmistautua uuteen koitokseen. Ovelana taktiikkana sithit hyökkäävät neuvottelujen aikana Coruscantiin näyttääkseen vahvemmilta. No, jedi-temppelin tuhoaminen toimii aina.

Näin se käy.

Siltikään kaikki eivät ole tyytyväisiä. Rauha on heikoille, ja toisaalta rauha antaa myös vastapuolelle mahdollisuuden kasata rivinsä. On hankala ylläpitää hyökkäämättömyyttä galaksinlaajuisessa konfliktissa, jossa kumpikaan osapuoli ei sitä halua. Satele Shan, jediritari, ei aio antaa moisten pikkuseikkojen järkyttää status quota ja liittoutuu vaikka sithien kanssa jedejä vastaan, kunhan rauha pysyy.

Vaikkei Satele tämän lehden tapahtuma-aikaan ole edes jedimestari, ei hän keltanokkakaan ole. Hänhän se ensimmäisenä vaistosi sithien paluun.

…noin viisi sekuntia ennen kuin se oli ilmeistä kaikille muillekin.

Rauhan uhka pysyy Imperiumin verta paremmin kasassa, mutta lukuisat hahmot ja tapahtumapaikat tekevät kerronnasta silti hajanaista ja sotkuista. Puolet elementeistä olisi voinut karsia pois helposti ilman vahinkoa ydinjuonelle.

Tähtien sodan eittämättä kiinnostavin puoli on jedit. Alkuperäinen trilogia kertoi Luke Skywalkerin tarinan ja siinä jedit, ne harvat, olivat kukin kovia jätkiä omalla tavallaan. Myös ja etenkin sisäisesti. Esiosat toivat tullessaan jedien valtaisat laumat ja jotta heidän läsnäolonsa ei olisi vesittänyt jokaista kohtausta, heidän piti olla haavoittuvia niin kuin kaikkien muidenkin. Mystiikka revittiin alas ja jäljelle jäi lauma pataan ottavia peeloja, jotka todistavat Han Solon kannan oikeaksi: Sädepyssy on parempi. Ainoa kauheampi asia kuin suuri määrä jedejä on suuri määrä sithejä. Voi sitä mätön määrää, kun jokainen käsikirjoittaja haluaa nähdä sarjakuvansa sivuilla valomiekkojen heiluvan.

Kun Star Wars The Old Republic -pelin kerrottiin olevan tulossa, pelattaviksi hahmoiksi nimettiin jedit, sithit ja tavalliset sotilaat. Aivoni nyrjähtivät heti. Se tarkoitti suoraan sitä, että yksi yhtä vastaan -matsissa tavallinen jeppe tykin kanssa pystyisi taistelemaan tasavahvasti jedin kanssa. Sen nyt potkii herkkään paikkaan sitä jedikuvaa, jonka alkuperäinen trilogia antoi. Vaan oikeassa olin. Rauhan uhassa palkkionmetsästäjä turauttaa jedien überpääjehuylimestaria pyssyllä keskivartaloon ja siinäpä se sitten. Jedeistä on tullut valotikuilla viuhtovia tusinasolttuja.

Kerran Alkon myyjä vaati minua näyttämään silmäni. Missä hän on, kun häntä tarvitaan?

Kuvitukseen tunnun kiinnittävän huomiota vain, kun se olisi suotavaa esimerkiksi arvostelun yhteydessä, tai kun se ärsyttää minua. Kavahtakaa niitä kertoja! Vaan nyt ärsyttää. Nimittäin silmät. En tiedä, onko silmien ummistaminen joka välissä jokin tehokeino luoda epävarmuutta hahmoihin, vai piirtäjän laiskuutta, joskin veikkaan tyylikeinoa. Sen lisäksi noin puolet kerroista, kun silmiä näytetään, ne tuntuvat olevan mustia möykkyjä. Piirtäjä tekee jotain väärin, kun minäkin kiinnitän huomiota.

Tähän mennessä Vanhasta tasavallasta kertovissa lehdissä on ollut yritystä. Kuvattaviksi valitut tapahtumat paljastavat olennaisia, jopa historiallisesti merkittäviä seikkoja maailmasta. Siltikään kerronta ei nouse perusviihdykkeen yläpuolelle. Hahmot eivät kosketa. Jedinä olemisen dilemmoissa ja vaikeissa valinnoissa ei ole, ironista kyllä, lainkaan voimaa.

Raapale 333 – Valikot (28.11.)

Valikot

Heittelen kolikkoa ja arvon, mihin käännyn ja milloin olen perillä. Kruuna. Seisahdun ja astun työpisteeseen. Seinät ovat paljaat, pöydät tyhjät. Tuoli on kova jakkara. Istuudun ja painan käteni pöytää vasten.

Eteeni avautuu holografinen valikko. Selailen ja valitsen. Pehmeä, nojallinen tuoli. Himmertävä luonnonvalaistus, taustalle rytmillistä, hillittyä musiikkia. Kaareva näyttöyksikkö. Dokumenttilistaus. Aloitan työpäiväni. Muissa työpisteissä ammattitoverini tekevät samoin.

Illalla poistun työkompleksista ja menen asuinkompleksiin. Valitsen kerroksen silmät kiinni. Astun sisään tyhjään asuntoon ja painan käteni seinää vasten.

Koti-ilta kuulostaa hyvältä. Holovalikkoon kuvastuu vaimoni ja kolme lasta. Nyt en jaksa hälyä. Partioleiri. Valmis päivällinen, sokerinen jälkiruoka, hyvää viiniä. Ehdotteleva asuste.

”Kulta, olen kotona.”

Valkoinen tiikeri 5. Feeniksin vuosi

Valkoinen tiikeri 5. Feeniksin vuosi
Conrad & Wilbur
Apollo kustannus, 2012
ISBN: 978-952-5769-17-3

Valkoisen tiikerin saavuttaessa ensimmäisen suuren tarinakokonaisuuden huipentuman ammutaankin jo isoilla tykeillä. Koko valkoisten tiikerien järjestö on uhattuna, kun jokin taho teloittaa heidän jäseniään kaupunki kerrallaan. Tapahtumat sinkoavat Alixin, hänen ottoäitinsä Zizhun ja Viidennen onnen taidosta tutun Kolmivärisen lohikäärmeen aina Lontooseen asti. Taistelua ei enää käydä niinkään jonkin aatteen puolesta vaan ihan hengissäpysymisen vuoksi.

Länsimainen populäärikulttuuri on posket pullollaan agenttitarinoita, joissa oikeamieliset britit/jenkit suojaavat vapaata maailmaa ja kulutushysteriaa inhoilta kommareilta ja heidän moraalittomilta kätyreiltään. On siis jo aikakin saada luettavaksi rohkean kommunistivakoojan seikkailuja, joissa britit ovat hienohelmaisia massamurhaajia ja jenkit apinain tasolle taantuneita muskelikasoja.

Ji-Huilla on aina lohdutuksen sana lähimmäiselle.

Niin paljon kuin olen oppinut pitämäänkin Yannin kirjoittamista sarjakuvista, Valkoisen tiikerin parhaimmat osat ovat myöhemmät, Conradin ja Wilburin kirjailemat seikkailut. Niissä on annettu enemmän tilaa niin maailmalle kuin mielenkiintoisille sivuhahmoillekin. Erityisesti Rousseau, Kolmivärinen lohikäärme on mies paikallaan. Empatiaan saattaa vaikuttaa se, että hän on toisaalta päähenkilön puolella ja toisaalta valkoinen, joten samaistuminen on kaltaiselleni pohjolan asukille helpompaa. Toinen loistava hahmo on Alixin jadelohikäärme Ji-Hui, jolla on perinteikäs, hyvin kiinalaisen oloinen asennoituminen maailmaan, hymy kasvoillaan ja viisaus silmien takana.

Conrad on pysynyt koko sarjan ajan kuvittajana ja selvinnyt erinomaisesti. Hahmoissa on tiettyä rodullista karikatyyrimaisuutta, mikä kuuluu väkisinkin asiaan, jos ei lähde fotorealistiseen suuntaan. Taustat ovat hienoja ja herättävät mielikuvia oikeilta aikakausilta.

Nostaisin Feeniksin vuoden koko syklin selvästi parhaimmaksi albumiksi, ellei juoni edellyttäisi sinänsä pystyvien vakoojien käyttäytyvän anteeksiantamattoman varomattomasti. Vaaratilanne painaa päälle lähinnä vain siksi, että pahisten ei tarvitse kuin ajella hyvisten perässä nähdäkseen, mihin he menevät. Luulisi salassa toimimaan tottuneiden ihmisten toimivan, no, salaisemmin.

Kaikille agenteille lienee yhteistä, että vaatteiden on oltava kunnossa.

Tapahtumien ajankohdan kanssa joudun heittämään pyyhkeen kehään. Tässä albumissa brittiläisen salaisen palvelun päällikkö murehtii imperiumin murentumista, etenkin sitä jos Intia, herra paratkoon, päättäisi itsenäistyä. Toisaalta ensimmäisessä seikkailussa britit vetivät pään täyteen, koska oli 15. elokuuta, se kauhea päivä, jolloin Intia irtaantui siirtomaavallasta. Onko 1947 siis tulevaisuutta vaiko menneisyyttä? Onko tässä jokin seikka, jota minä en vain hahmota? Onneksi tarkalla ajankohdalla ei ole erityistä merkitystä minkään albumin juonen kannalta, ei ainakaan minun tasoiselleni lukijalle, jonka piti tarkistaa Wikipediasta Kiinan sisällissodan historian merkittävät tapahtumat ja nimet, sekä päättymisvuosi.

Kahden viimeisen albumin alussa mainitaan lähteitä, joita käsikirjoittajat ovat käyttäneet hyödykseen tarinoita laatiessaan. Immersion kannalta oikeiden historiallisten toimijoiden käyttö on ollut oikea valinta, sillä jokainen lukija voi muualta lukea lisää kustakin merkittävästä hahmosta ja laajentaa valkoisten tiikereiden tarinaa oman päänsä sisällä.

Alix Yin Fun ja tovereiden jatkosta ei tiedä kukaan. Toinen sykli tarinoita oli suunnitelmissa, mutta ne suunnitelmat ovat nyt jäissä Conradin saatua pestin Asterixin ja Marsupilamin piirtäjänä. Jokainenhan ymmärtää, että paitsi paremmin palkattua kummankin kuuluisan hahmon kuvitus on myös arvostetumpaa lukevan yleisön silmissä. Toivoa sopii, että Conrad vielä aikanaan palaa Alixin edesottamusten pariin, vaikka siihen vuosia menisikin.

Sarjan osat:
1. Suuren ruorimiehen palveluksessa
2. Persikkaiho ja silkkisolmio
3. Viidennen onnen taito
4. Vakooja katolla
5. Feeniksin vuosi