Routakodon joulukalenteri, luukku 3

Raapaleet 32-46

Ithaquan ilma

Kun poistun kaupasta, lumimyrsky raivoaa. Pakkasta on yli neljäkymmentä astetta. Lumi piiskaa joka suunnalta. Lähimpiäkään taloja ei näy.

Samaan aikaan kaupasta lähtee nuorimies. Olen nähnyt hänet opiskelijakylässä aiemminkin. Lähdemme yhtä matkaa kohti itäpuolta.

”Ithaquan ilma”, hän sanoo. ”Wendigo vaeltaa, kuule sen yksinäinen ulvonta.” Kuulen vain vimmaisen tuulen.

”Nälissään se repii ihmisestä lihat. Jos olet onnekas, Mestari vie sinut omaan maailmaansa palvomaan sitä.” Mestari? Poikahan on hullu.

Kuulen kaamean valituksen, joka kylmää minua myrskyäkin enemmän. Näen luonnottoman hahmon astuvan valkoisesta helvetistä. Sen silmät hehkuvat punaisina.

”Mestari, toin palvelijan!”

Se ojentaa viikatekyntisen kätensä. Koskettaa minua.

Mitä voin tehdä? Tahdon elää. Tartun käteen!


Toimistopäivä

Kun katson alas, huomaan lattian kadonneen. Näen kolmoskerroksen ihmisten kulkevan käytävillä ja juovan kahvia. Jäykistyn paikoilleni kuin lasilevyn päällä seisova kilipukki. En tiedä mistä on kysymys enkä uskalla liikua. Saattaisin pudota.

Näen tuolini jalat. Ne seisovat tyhjän päällä. Haluan ottaa työpöydästäni kiinni, mutten saa pakotettua käsiäni toimimaan. Koitan huutaa, mutta ääntä ei tule. Huomaan pidättäväni hengitystä. Sydämeni takoo hulluna.

Hitaasti nostan katseeni. Seinät alkavat haalistua, kadota näkyvistä. Näen viereiseen huoneeseen. Siellä työtoverini käyttäytyvät normaalisti. Eivätkö he huomaa, mitä tapahtuu?

Katson taas alas. Myös alemman kerroksen lattia on haipunut. Ja seuraavan. Pian koko talo on kadonnut.

Jos rohkenen nousta seisomaan, putoanko?


Pulmalinja

Suljen puhelimen ja lepuutan otsaani näppäimistöä vasten.

Jaksan ihmisiä, jotka kokeilevat kahta optiota mutta eivät uskalla yrittää sitä kolmatta, joille cd-asema on donitsiteline, joille Google on osoitepalkki. Kaikki eivät voi osata.

Se mitä vihaan ovat paskantärkeät viskaalit, joille on henkilökohtainen loukkaus kun aateekoo ei toimi. Liian tärkeitä ja kiireisiä buuttaamaan konetta. Aikaa huutaa luuriin kyllä löytyy.

Joku saapuu palvelutiskille. ”Päivää. Haluaisitteko kyvyn aiheuttaa sanoinkuvaamatonta tuskaa puhelinlinjan tai tietoliikenneverkon yli?”

Ynähdän.

”Sitten nimi tuohon alle.”

Raapustan puumerkin. Vasta sitten nostan katseeni.

Sarvipäinen mies hymyilee. ”Ilo tehdä kauppaa kanssanne.”

Myin sitten sieluni. Vaan ei kaduta pätkääkään. Virnistellen odotan puhelimen soivan seuraavan kerran.


Nollapiste

Sotilaat olivat piirittäneet aluetta jo viisi tuntia, kun tohtori Podkletnov saapui. ”Missä muukalaisalus on?” Kersantti osoitti kohti kukkulaa. ”Metsikössä.”

Jeeppi pysähtyi metsänlaitaan. Podkletnov ja hänen assistenttinsa jalkautuivat ja katosivat siimekseen. Edestä kantautui sairaalloinen, vihreä hehku.

Alus muistutti enemmän sikaria kuin lautasta. Kylki oli revennyt puoliväliin. Mikään ei liikkunut. Matala humina täytti ilman.

Podkletnov käveli varovasti lähemmäs. ”Varokaa tohtori, se voi olla vaarallista”, hänen assistenttinsa sanoi.

”Aluksessa on pakko olla antipainovoimalaite. Aion selvittää sen salaisuudet.” Niin sanoen tohtori astui aluksen sisään.

Humina jatkui tasaisena. Lopulta Podkletnov ilmestyi repeämään. ”Tätä et Ilja usko. Moottori on kissa, jonka selkään on sidottu voideltu leipä.”


Piilosilla

Alkukesäinen aamuaurinko lämmittää selkääni. Kurkkaan aitan nurkan takaa. Vanja etsii minua ihan väärästä suunnasta. Hihitän hiljaa.

Lähden kiertämään aittaa, kun huomaan taivaalla uuden valon. Se on liian kirkas katsottavaksi suoraan. Onpa se korkealla! Sinertävä valo vaeltaa pohjoiseen ja katoaa kotini katon taa. Juoksen perään, kun taivaalle syntyy uusi aurinko. Suojaan kädellä silmiäni, se on niin kirkas!

Aamun lämpö muuttuu kuumuudeksi, sietämättömäksi kuumuudeksi. Tuntuu kuin vaatteeni olisivat tulessa. Huudan, ja kuulen mahtavan äänen, kuin valtavan, kaukaisen tykin jylyn. Onko nyt sota?

Samassa jokin näkymätön voima lyö minua ja lennän ilman halki. Törmään aitan seinään ja päässäni pyörii. Pohjoisen taivas on tulessa.


Vuosi sitten

”Anteeksi, tämähän on paluulento 52 Tripoliin?”

”Tottahan toki.”

”Miksei Maa sitten näy tältä puolen?”

Se herätti muutkin matkustajat.

”Vaadin saada tietää…”

”…ongelma aikataulussa?”

”…pilotille, juuri nyt!”

”Jos tämä on panttivankitilanne, yritykselläni on ohjeena…”

”…ehdittävä Delhin jatkoyhteyteen, sentään nuorimman tyttäreni hääpäivä ja…”

”Ei voi olla totta, syntymäpäivänäni.”

Kaikki hiljenivät. Toimitusjohtaja nousi penkistään. ”Anteeksi, kenellä oli syntymäpäivä?”

Hiljaisuus. Yksi käsi nousi. Toinen. Kolmas. Pian kaikki viittasivat.

”…voi pitää paikkansa!”

”…todennäkyisyys yksistään…”

”Tämän on pakko olla piilokamera.”

Kaiutin räsähti. ”Istukaa, olkaa hyvä.”

”Ette voi tehdä näin. Ohjatkaa meidät heti takaisin Maahan”, toimitusjohtaja älähti.

Räsähdys. ”Maahan? Emmehän ole olleet teidän galaksissanne enää moneen minuuttiin.”


Portaat

Hiivimme jättimäisiä kiviportaita alas. Vain alhaalta kajastava vihreä valo näytti tietä. Ylhäällä korkealla luolan katto oli kadonnut mustuuteen ja aikoja sitten. Pidimme Diurnen kanssa toisiamme kädestä tiukasti, vaikka portaat olivat leveät. Kaiteita ei ollut, ja alas oli kammottavan pitkä matka. Välillä maa tärähteli aavistuksenomaisesti. Minua kylmäsi, kun ajattelin mikä sen aiheutti.

Yhtäkkiä Diurne pysähtyi ja puristi minua kädestä niin että se melkein sattui. ”Näitkö?”, hän kysyi ja osoitti alaspäin sormi täristen. Tuijotin pahaenteiseen hehkuun ja pudistin päätäni sanattomana. ”Joku liikkui siellä. Mutta eihän täällä asu ketään.”

”Ehkä Kalpea nainen”, sanoin ja jatkoin matkaa, vaikka oikeasti olisin halunnut kääntyä ja paeta.


Aamupala

Keksin joskus aikanaan hienon kikan saada lapset syömään. Leikkasin valmiiksi juustoa, porkkanatikkuja ja kurkkua, ja jätin ne pöydälle sanoen, että nämä ovat sitten isin. Eipäs näpistellä! Riitti että selkänsä käänsi kun jo kuului kikatusta ja narskutusta.

Aikaa myöten näppärä temppu muuttui lähinnä vitsiksi ja tytöt alkoivat kehitellä ovelia tarinoita siitä, mihin pöydälle laitetut leivät sun muut katosivat. Tänä aamuna sain kuulla, että musta aukko vei juuri nakkisämpylän.

Naurahdin ja käännyin. Hymy hyytyi nopeasti. Pöydän päällä leijui täysin valoton alue noin kahden maitopurkin korkeudella. Puurolautanen tipahti tapahtumahorisontin taa.

”Milla, Meri, menkääpä pukemaan ulkovaatteet. Minä herätän äidin. Tullaankin molemmat saattamaan teidät kouluun.”


Palveleva puhelin

Nostan luurin juuri ennen kuin puhelin pirahtaa. Vastaan kysymystä odottamatta. ”Vaikka asiakas sanoi haluavansa 50-luvun maalaismaiseman, hän hyväksyy vasta työn, jossa kuunatsit hyökkäävät Helsinkiin ja Kolmen sepän patsas räjähtää. Fontiksi Shruti. Kiitos, hei.”

Toinen puhelu tulee heti perään. ”Päätoimittaja on homofobi, kannattaa dissata uutta avioliittolakia. Tiedän, aiheesi on geokätköily, mutta silti. Toisaalta, saat paskan omantunnon, ja Seta avaa uuden tiedottajan pestin kesällä. Niin että harkitse. Hei vaan.”

Koulussa olin kympin oppilas. Lottovoiton otin, kun tulin täysi-ikäiseksi. Olen selvännäkijä. Nyt autan niitä, jotka sitä todella tarvitsevat. Perustin palvelulinjan freelancereita varten.

Ilman minun kykyjäni on täysin mahdotonta tietää, mitä asiakkaat oikeasti haluavat.


Lähiohitus

Havaitsin kappaleen sattumalta. Se oli usean kilometrin läpimitaltaan ja purjehti aurinkokuntaan ratatasosta reilusti poiketen. Se oli jo päässyt Jupiterin etäisyydelle ja liikkui kovaa vauhtia. Vietin monta tuntia tehden havaintoja ja laskelmia, mutta lopulta tuloksia ei ollut enää kiistäminen. Asteroidi joko osuisi Maahan tai ohittaisi sen aivan hipoen.

Media lietsoi paniikkia samalla kun laskelmat tarkentuivat. Kivimöykky ohittaisi Maan vain viidensadan kilometrin päästä. Lähestyessään sen pinnasta irtoili ainesta ja kappaleen muoto muuttui. Se muistutti vähemmän asteroidia ja enemmän valtavaa avaruusalusta, ehkä sukupolvialusta.

Täytyy myöntää, että todellinen kaaos alkoi vasta ohituksen jälkeen. Silloin alus alkoi hidastaa vauhtiaan. Se oli löytänyt mitä oli etsinytkin.


Naimakauppa

”Olen pahoillani”, Tohtori Chandra sanoi. ”Se on tyttö.” Rajivini päästi pitkän, valittavan parkaisun ja tarttui aviomiehensä käsivarteen. ”Tiedättekö kuinka kalliiksi tytön myötäjäiset tulevat?”, hän voivotteli. Chandra huokasi. Kyllä, kyllä hän tiesi.

Hän veti laatikosta nipun papereita. ”Te voitte joko abortoida ja toivoa poikaa, pitää ja aikanaan naittaa tytön, tai-”, Chandra asetti pylväsdiagrammeja pariskunnan eteen, ”-uskoa tilastoihin.”

”Mitä tarkoitatte?”, kysyi Rajivini.

”Vuoteen 2030 mennessä Aasian tyttövaje kasvaa neljäänsataanmiljoonaan. Rikkaat perheet tulevat taistelemaan morsiamista. Te voitte tehdä sopimuksen. Saatte kuukausittaisen maksun, kaksisataa rupiaa, tytön täysi-ikäisyyteen saakka. Silloin hän nai sopimusosapuolen pojan.”

Aviomies nousi seisomaan. Hänen silmänsä kiiluivat. ”Sovittu. Ja haluan lisää tyttöjä.”


Signaali

”Arvoisat YK-delegaatit.” Häly laantui siedettävälle tasolle. ”Kolme itsenäisesti toimivaa tutkimusryhmää on nyt tutkinut signaalia eri puolilla Maapalloa. Tulokset ovat yhteneväiset.”

”Signaalin alkuperä on pohjoinen paikallinen supertyhjiö. Sillä alueella ei ole ainoatakaan galaksia tai edes tähteä sadan megaparsecin säteellä. Me emme tiedä, mikä on signaalin lähde. Sisältö on kuitenkin selvä. Kyse on luvuista 10-kantaisessa järjestelmässä. Lukujen arvo pienenee aina yhdellä, tasan yhden sekunnin välein. Nyt lukuarvo on noin kolmekymmentäkaksimiljoonaa. Se tarkoittaa sitä, että nolla saavutetaan vähän yli vuodessa.”

Edustaja nosti katseensa papereistaan. Ilmeet ihmisten kasvoilla olivat kauheaa katseltavaa. Pelkoa, suunnatonta pelkoa. Hän pakottautui lukemaan loppulauseen.

”Me emme tiedä, mitä silloin tapahtuu.”


Tanssimania

Perjantain bileissä Nixu ja Anna alkoi tanssia, sellaista huojuvaa liikettä, niinku itämaiset kobrat. Ne tanssi varmaan monta tuntia, mä lähdin kotiin yhdeltätoista. Maanantaina koulussa Repe kerto, että ne oli jatkanu koko yön, ja Mikan kolme hesalaista kaveria oli menny mukaan. Sirkun äiti oli aamulla soittanu poliisit ku luuli että ne on aineissa.

Bileistä on nyt viikko ja puolet meidän koulusta tanssii. Ihan koko ajan. Neljä on jo kuollu uupumukseen. Lääkärit ei tiedä mitään. Nettilehdestä luin, että Hesassa on alkanu joku kummallinen tanssivillitys. Viistoista kuollu, seitsemänkymmentä viety sairaalaan.

Hiukan huolettaa. Mäkin oon alkanu kuuleen sellasta kaukaista musiikkia ja jalkaakin vähän vipattaa.


Tanssirutto

Yöbussi Glasgowsta saapuu Victorialle juuri kun avaan silmäni. Venyttelen ja katson kelloa. Jo puoli kahdeksan! Minun täytyy olla Piccadillylla puolen tunnin kuluttua. Tempaisen kassin hyllyltä ja juoksen ulos. Aamukahvi saa nyt jäädä.

Vasta usean askeleen jälkeen kiinnitän huomiota ympäristööni. Koko aukea on täynnä tanssivia ja laulavia ihmisiä. Meteli on korviahuumaava, kaikki tuntuvat laulavan eri laulua. Mikä performanssi tämä oikein on? Pysähdyn hämmentyneenä.

En näe ketään, joka ei tanssisi. Miten kaikki voisivat olla mukana tällaisessa? Juoksen eteenpäin. Kadut ovat täynnä ihmisiä, jotka heiluvat ja huutavat. Osa on lyyhistynyt maahan. Koko kaupunki on tullut hulluksi.

Sydämeni pamppailee pelosta. Jostain kuulen kaukaista musiikkia.

Raapale 343 – Iskujoukko (8.12.)

Iskujoukko

Musiikin jumputus pyörii ympärilläni, kun tutkailen tarjontaa. Ihmisen taisteluhengen pystyy arvioimaan tämän liikkeistä ja ilmeistä, kun tietää mitä merkkejä etsii. Minä olen ekspertti.

Löydän sopivan kohteen. Hymyilen hänelle, puhun mukavia. Hän tarttuu syöttiin.

”Mennään sitten”, sanon.

Kiipeämme katolle ja siellä odottavaan alukseen.

”Saartovyöhykkeellä, ammu kaikkea.” Se on viimeinen ja ainoa testi: Jäätykö hän tosipaikan tullen?

Murtaudumme vyöhykkeen läpi tykit laulaen.

”Saartosatelliitit ampuivat vain matalaenergisiä purskeita. Todellista vaaraa ei ollut”, kerron. ”Läpäisit testin. Olet nyt osa armadaa.”

”Kenen armadaa?” hän kysyy.

”Ihmisten”, sanon. ”Sen olemassaolo on vielä salainen.”

”Ketä vastaan me sodimme?”

”Emme vielä ketään. Teidät cryo-jäädytetään odottamaan mahdollisen vihollisen löytymistä.”

Raapale 342 – Salapoliisi iskee (7.12.)

Salapoliisi iskee

Tarkkailen sisäänkäyntiä. Mikään ei vaikuta erityisen epäilyttävältä. Ovesta kulkee tavanomaisia bilehileitä, nuoria joilla on liikaa rahaa ja liian vähän tolkkua.

Kävelen jonon ohi, vilautan portsarille merkkiäni ja seteliä. Tuhlaan mieluummin rahaa kuin aikaa. Lisäksi tässä keississä on kulutili.

Näytän kadonneen pojan valokuvaa henkilökunnan jäsenille. Baarimikko nyökkää valokuvalle. ”Lähti aika aikaisin. Naisen kanssa. Itseasiassa tuon tuolla.”

Nainen huomaa katseeni ja poistuu. Seuraan häntä ulos, talon ympäri, katolle asti. Siellä seisoo avaruusalus. Nainen istuu ohjaamoon.

”Toinen paikka on vapaa, jos tahdot.”

Katselen häntä ja alusta.

”Päätä äkkiä.”

Sulaa hulluutta. ”Okei”, kuulen sanovani.

”Mennään sitten. Ammu kaikkea. Katsotaan, pärjäätkö yhtä hyvin kuin muut.”

Routakodon joulukalenteri, luukku 2

Raapaleet 16-31

Höyrypuku

Insinööri Preston tuijotti ilmalaivan laidan yli alas pimeyteen. Sinertävät sähköpurkaukset räsähtelivät siellä täällä, mutta kauempana luotaantyöntävä hohde häälyi pysyvänä.

”Miksi minä?” hän protestoi sadannen kerran.

”Koska vain kaksi miestä osaa ohjata höyrypukua ja sinä olet nuorempi.” vastasi tohtori Kraft tiukkaan sävyyn. Hän avasi puvun kamiinan luukun ja lapioi sisään sangollisen erikoishiiltä.

Alhaalta katolta syöksähti valokiila ja osui suoraan Jeanny Beehen. ”Meidät on huomattu!” huusi kapteeni Morrison. ”Tarvitsemme korkeutta, nyt! Heivatkaa se pukunne matkaan.”

”Riittääkö paine?” kysyi tohtori.

Insinööri vilkaisi mittaristoa hermostuneesti. ”Luulisin.”

Muitta mutkitta tohtori tyrkkäsi pukua hartiavoimin. Se kallistui majesteetillisen hitaasti laidan yli. ”Parempi olisi. Haluan puvun ehjänä takaisin.”


Bloop

Meri on täynnä ääniä. Osa lähtee eläimistä, osa on ihmisen aikaansaannosta, jotkin johtuvat jäätiköiden ja mannerlaattojen liikehdinnästä. Mutta osaa havaituista äänistä eivät tiedemiehet pysty hyväksyttävästi selittämään.

Vuonna 1997 havaittiin ääni, joka sai nimekseen Bloop. Se kuului veden alla yli viidentuhannen kilometrin päähän. Mikään tunnettu eläin ei päästä niin voimakkaita ääniä, ei edes sinivalas. Äänen lähtöpiste on länteen Etelä-Amerikan kärjestä.

Trieste on ainoa miehitetty alus, joka on laskeutunut Mariaanien hautaan. Teetätin itselleni siitä uudenaikaistetun kopion.

En tiedä, mitä tulen löytämään, tieteelle tuntemattomia merihirviöitä, muinaisten kansojen kadonneita kaupunkeja tai vieraiden sivisaatioiden tukikohtia. Mutta sen tiedän, että minä olen ensimmäinen, joka ne näkee.


Tietomurto

Kyhjötän mustuneen autonromun katveessa. Katselen, kun Sirenia leikkaa aukkoa sähköaitaan. Jokainen katkaistava lanka on ensin korvattava pinnoitetulla kaapelilla tai jännitteen lasku laukaisee hälytyksen.

Livahdan aukosta ja juoksen keinoruohon yli. Reppu painaa kaksikymmentä kiloa. Automatiikan ohjaama valokiila harppoo kohti ja syöksähdän viimeiset metrit. Painaudun seinää vasten. Kankaiden adaptiivinen optiikka aktivoituu pienellä viiveellä. Sulaudun murentuneeseen rappaukseen. Valokiila osuu. Hälytystä ei kuulu.

Kaivan repusta dekin, kaapelit ja generaattorin. Leikkaan dekin seinää pitkin kulkevaan datajohtoon ja kytken itseni virtaan ohimoportin kautta.

Eteeni avautuu sinimusta maisema. Olen palomuurin sisäpuolella. Tarkistan, minulla on kymmenen sekuntia aikaa seuraavaan vahtipulssiin. Usutan virushurtat tihutöihin. Murtomato ryhtyy kaivamaan muuriin turva-aukkoa.


Tuuli nurkissa

Työskentelen valkoisessa, modernissa toimistorakennuksessa, jossa on häiritsevä ominaisuus. Tuulella se vinkuu ja valittaa. Aluksi luulin, että koko etuseinän peittävät ikkunapaneelit resonoivat ilmavirran kanssa, mutta arkkitehdit sanovat, että se on mahdotonta.

Yleensä ulina on siedettävää, mutta kovalla tuulella se äityy kerrassaan helvetilliseksi ujellukseksi. Silloin epätoivo ja hulluus luikertelevat mieleeni. Välillä vonkuna puhuu minulle kertoen muinaisista jumalista, jotka ennen ihmisen aikaa vaelsivat maan päällä. Ne ovat uinuneet jo pikään, mutta nyt ne halajavat herätä jälleen.

Vuosi vuodelta ymmärrän ulinasta yhä enemmän. Ääni supattaa, kehottaen kauheisiin, epäinhimillisiin tekoihin. Taistelen vastaan, mutta kauanko jaksan?

Tuuli yltyy jälleen. Tulossa on vuosituhannen myrsky. Supatus valtaa mieleni.


Uusi koti

Kun vaimoni kuoli, muutimme toiseen kaupunkiin. Halusin jättää kipeät muistot taakseni.

Löysin puisen 1900-luvun vaihteen talon. Rakennuksen kunto oli hyvä, mutta myyntihinta kovin alhainen. Vastentahtoisesti välittäjä kertoi, että edellinen asukas oli kuollut väkivaltaisesti.

Pian muuton jälkeen äänet alkoivat. Huokailut, narahtelut. Vanhan talon ääniä, tiesin. Mutta hihitystä ja hiljaista laulua seinien sisällä oli hankalampi selittää.

Eilen Malcolm löysi viikko sitten kadonneen koiransa. Tai mitä siitä oli jäljellä. Pelkkä pää. Hän kiljui, että talo oli syönyt sen.

Istun valveilla. Meidän pitäisi muuttaa uudelleen.

Mikä se oli? Avunhuuto? Malcolmin huoneesta!

Ryntään sisään tyhjään huoneeseen. Hyvä jumala, missä on poikani?

Seinät hyräilevät, kikattavat pahantahtoisesti.


Liha

Keittiössä on kuuma ja kova kiire. Lounasaika nousee kohti ruuhkapiikkiä eikä Rashida ole vieläkään saapunut. Joudun itse töihin. Menen kassalle.

Se ufotutkija on taas jonossa. En vastaa ainoaankaan kysymykseen. Jos en sano mitään, en voi jäädä kiinni. Pudonnut avaruusalus. Hymähdän vain.

Fazil huutaa, että liha loppuu pian. Menen kellariin. Huomaan miten hän mulkaisee minua keittiöstä. Vihatkoon. Minulla on hänen passinsa, kunnes vuosi on täynnä. Hän ehtii ansaita palkkaa, kun on ensin oppinut tavat ja kielen.

Tartun veitseen ja leikkaan ohuita siivuja vatiin. Liha on taas kasvanut yön aikana. Onneksi löysin sen ennen viranomaisia.

Välillä se anelee. Silloin leikkaan siltä kielen.


Joka vuosi sama juttu

Poika piteli rattia itsevarmoin elkein. Marraskuinen ilta, uusi ajokortti, tyhjä tie. Painallus vain ja nopeusmittari nousi jälleen kymmenellä.

Valkopartainen mies seisoi kalliolla ja antoi tuulen tuivertaa ohutta kaapuaan. Hän hengitti syvään viileää ilmaa. Pian oli syksyn aika väistyä.

Isän Nissan puski eteenpäin halkoen peltomaisemaa pitkin valokeiloin. Poika hekumoi vauhdin hurmaa. Polkaisu. Moottori ulvaisi. Polkaisu. Ulvaisu.

Mies nosti kätensä kohti tähtiä ja imi ilmaa keuhkoihinsa. Tuuli kääntyi. Pohjoispuhuri supatti, sitten ärjyi. Talvi!

Kaarre siinsi edessä, mutta poika vain virnisti silmät loistaen.

Huuru purkautui miehen huulilta, laskeutui pelloille, puille, tielle.

Renkaat koskettivat jäätä. Auto jatkoi matkaansa, pitkin peltoa.

Taas talvi yllätti autoilijan.


Skanssi

Pusken eteenpäin kauppakeskuksen keskusaukion halki. Toppatakki päälläni on kuuma ja lumesta märät hiukset roikkuvat kasvoillani. Ihmismassasta nouseva jatkuva pauhu muuntuu takaraivossa tykyttäväksi valkoiseksi hälyksi.

Melkein törmään rattaita työntävään äitiin. Hän on pysähtynyt keskelle aukiota eikä tee elettäkään väistääkseen. Olen jo ärähtämäsilläni hänelle, kun panen merkille hänen luonnottoman liikkumattomuutensa.

Vilkaisen ympärilleni. Kaikki ovat jähmettyneet sijoilleen. On kuurouttavan hiljaista. Vastapäisen kahvion seinästä työntyy jotakin harmaata massaa, joka käyttäytyy kuin savu, kuin lieju. Se kiertää muut ja seisahtuu värisevänä eteeni. Sillä ei ole silmiä, mutta sen tuijotus porautuu lävitseni. Tiedostan oman mitättömyyteni jonkin täydellisesti käsittämättömän edessä.

Muille aika palautuu. Minä jään katsomaan tyhjyyteen.


Tiilentekijän talo

Ikkunastani näin itseni astumassa sisään vastapäiseen rakennukseen. Uteliaana juoksin perään.

Eteinen oli autio. Kiipesin portaat ylös. Huone laajeni joka suuntaan. Paikka huimasi minua. Pakenin puisia portaita vielä ylemmäs.

Kuljettuani lyhyen käytävän läpi portaat takanani jatkuivat suorana, mutta aiemmasta lattiasta oli nyt tullut seinä, joka oli näkökulmastani vasemmalla. Katselin hädissäni ympärilleni.

Näin itseni kulkevan katossa, jälleen yhtä portaikkoa. Vesiputous syöksyi kohti etuseinää. Sieltä se virtasi lattiasta seinään kulkevan sillan ali. Seisoin myös sillalla. Hän hymyili minulle.

Nyt olen ollut täällä monta päivää. Laitan tämän viestin pullopostissa virran vietäväksi. Hakekaa minut pois täältä. Oudonmuotoisista tiilistä tehty talo kotiani vastapäätä, ovessa lukee Escher.


Aamu

Jokaisen pitäisi kokea aamunkoi metsässä ainakin kerran ennen kuolemaa. Väistyvä pimeys, vaaleneva taivas, kastetta puiden lehdillä. Linnut heräilevät yksi kerrallaan ja pian yksinäinen liverrys on paisunut konsertiksi.

Seison saniaisten keskellä. Ne ulottuvat minua reiteen ja niiden lehviltä kohoaa kevyt utu, joka ylemmäs noustuaan katoaa. Tunnen mullan tuoksun voimakkaana. Se tuo minulle mieleen raparperimaan.

Minua väsyttää, olen valvonut koko yön. Jo kolme yötä. Kurkkuni tuntuu raastetulta, olen huutanut sen verille. Vesileilinikin on tyhjentynyt. Olen täysin yksin, vehreyden keskellä.

Katsahdan jalkoihini. Vasemman saappaani alta pilkistää edelleen maamiinan reuna. Väsyttää.

Tänään nostan jalkaani. Mutta en ihan vielä. Aamu on liian hieno.

Ehkä iltapäivällä.


Marmorikynttilä

Sytytän uuden kynttilän. Vanha on jo melkein palanut loppuun. Liekki lepattaa ja hyppää sydämestä toiseen. Lasken pienen marmorikynttilän pöydälle ja kävelen ikkunaan. Ulkona on edelleen pimeä. Katuvalot eivät ole päällä ja taivaskin on sysimusta. Läheisen kaupungin kajo on kadonnut etelästä. Katson kelloa. Se on kaksi. Olen lähes varma, että nyt ei ole yö.

Se alkoi viikko sitten. Yksi kerrallaan valot katosivat maailmasta. Seisoin pellolla ja seurasin tähtien välkähtelyä olemattomiin. Kuu ei koskaan noussut. Tunsin, miten pimeys alkoi painautua tiiviimmin ympärilleni. Silloin sytytin taskulampun ja juoksin kotiin.

Nytkin valottomuus kahisee ja muljahtelee valon laitamilla. Se ei haittaa. Minulla on kynttilöitä loppuelämäkseni.


Hukassa

Omaisuuteni katoilee. Lompakko, kotiavain, pyörän valo. Eilen avaimeni oli hukassa ja käänsin koko eteisen ylösalaisin löytämättä sitä. Siivosin jopa tietokoneen ympärystän. Lopulta avaimet löytyivät autosta, pelkääjän paikan jalkatilasta. Lompakkoani en ole nähnyt kuukauteen.

Tavarat löytyvät aina, jos ylipäätään löytyvät, oudoista ja epätodennäköisistä paikoista. Pystyn kehittelemään päässäni mahdollisia tapahtumaketjuja, joilla selitän tilanteet itselleni. Mutta miten juustohöylä oikeasti päätyisi hattuhyllylle?

Tiedän, että kyse on jäynätontuista. Ne huvittelevat viemällä tavaroita ja palauttamalla niitä sitten myöhemmin kummallisiin paikkoihin. Ne perseilevät. Vaan eivät kauaa.

Olen hankkinut liikkeentunnistimia, karhunrautoja, puoliautomaattiaseen ja pippurisumutetta. Muu perhe on viikon evakossa anopin luona.

Vaanin roskiskaapissa. Tulkaa pikku paskat. Tuomio odottaa.


Palkkapäivä

”Tässähän on vain puolet sovitusta!” Caldier roikotti rahapussukkaa kuin kuollutta rottaa. Visiiri väänteli käsiään. ”Ymmärrättehän, että toimituksenne oli päivän myöhässä.”

”Määräaika, josta kuulin vasta toimituksen tehtyäni.” Caldier sylkäisi visiirin jalkoihin. Tämä hymyili omahyväisesti ja risti kätensä rinnalleen.

”Teinä en suututtaisi hänen kunnianarvoisuuttaan.”

Katse vakaana Caldier astahti lähemmäs ja katsoi visiiriä silmiin. Hän laski ääntään liki kuiskaukseksi. ”Tietääkö emiiri kenen kanssa on tekemisissä?”

Hymy ei kaikonnut visiirin kasvoilta. ”En katsonut tarpeelliseksi vaivata hänen kunnianarvoisuuttaan mitättömillä seikoilla, kuten nimellänne.”

”Hyvä.” Yhdellä nopealla liikkeellä Caldier liu’utti tikarin vyöltään ja upotti sen kahvaa myöten visiirin vatsaan. ”Siinä tapauksessa hänen kunnianarvoisuutensa ei syytä minua tästä.”


Taikatemppu

”Ajattele jotain korttia.” Ajattelen patajätkää. ”Nimeän sen. Se on Carl.” Taikuri hymyilee. Hymyilen takaisin vaivautuneesti. En ole vakuuttunut. Taikuri näyttää korttipakan. Jokaisen kortin takapuolelle on kirjoitettu yksilöivä nimi. Kysyttäessä kerron, että korttini oli patajätkä. Hän kaivaa sen pakasta. Sen toisella puolen lukee Carl. Silmäni suurenevat hämmästyksestä.

”Toinen temppu”, sanoo taikuri. ”Katso kaukoputkeen.” Siellä näkyy Kuu. ”Katso nyt tutkaimiin. Ei asteroideja missään?” Nyökkään. Mitään ei näy eikä pitäisikään, seuraavaan lähiohitukseen on vuosikymmen. ”Katso nyt kaukoputkeen”.

Jostain on ilmestynyt valtava komeetta. Se törmää Kuuhun ja repii näkyvän murtuman navalta navalle.

Käsittämätöntä! Miten hän oikein tekee temppunsa? Katson patajätkää. Siinä tosiaan lukee Carl.


Elämänvesi

Vesi. Sitä ilman ei voi elää. Me kaikki juomme vettä joka päivä. Minä. Sinä. Jokainen. Mutta kaikki vesi ei ole samaa. Ei, on juomavettä, ja on sitä vettä, jota minä nyt varron.

Olen ollut amirini uskollinen palvelija. Olen maksanut hänelle veroa, olen kavaltanut hänen vihollisiaan, olen tappanut hänen nimissään. Ja siitä minut palkitaan.

Joen vesi on elämänvettä. Joskus se pidentää elämää, joskus se parantaa sairauksia. Sen avulla voi elää hyvin pitkään. Ilman sitä kuolee kuihtuneena, saastan keskellä.

Kohotan kupin huulilleni. Elävöittävät virtaukset vaeltavat kehossani. Näen jälleen kirkkaasti. Selkääni raastava kipu on poissa.

Riennän jälleen palvelemaan amiriani. Jälleen seuraavaan vesiannokseen saakka.


Robottisodan viimeinen päivä

Prime-00 seisoi polvillaan armeijan edessä. Kädet metallisen pään takana, kasvojen keinoihon sulaneet riekaleet leuasta roikkuen. Vain toinen silmä hehkui punaisena.

Kenraali Dowell tähtäsi robottien johtajaa keskusyksikköön protonipistoolilla.

”Sota on ohi, kone. Viimeinen tukikohtanne on tuhottu. Robotit hävisivät.”

”Kertokaahan kenraali, onko jokaisella miehellänne refleksinopeutin.”

”Tietenkin. Me tarvitsimme niitä, koska te olitte muutoin ylivertaisia.”

”Heillä on myös muokatut silmät ja aistivahvistimet?”

”Kyllä.”

”Kestävämmät hydrauliikkalihakset? Lujemmat keinokuituluut?”

”On.”

”Positronisiirrännäisiä aivoissa. Geenimuokattua verta. Hermostossa signaalivahventimia.

”No…”

Prime-00:n kasvohydrauliikka nyki. Sen puoliksi kärähtäneestä äänirasiasta kantautui ontto hohotus.

”Teloittakaa minut jos tahdotte. Sillä ei ole väliä.”

”Kuinka niin?”, kysyi kenraali kylmien väreiden vallassa.

”Koska robotit voittivat.”

Zombie antologia

Zombie antologia 71Zombie antologia No: 71
Esa Holopainen
2012

Olen ryhtynyt kirjoittamaan arvosteluja pitkällisen tauon jälkeen. Lyön tiskiin ensiksi yhden ilmeisen syyn siihen: Näillä palkoilla ei osteskella uusia sarjakuvia, jolloin arvostelukappaleet ovat näppärä keino kiertää ongelma. Mutta se ei ole tärkein syy, ja nyt on otettava huomioon, että olen patologinen keräilijä, joka sympatiseeraa Boris Hurtan fiktiivisten kollektöörien mottoa, jonka mukaan keräilyssä henkirikoskin on sallittujen keinojen listalla. Tärkein syy on se hyvä fiilis siitä, kun voi tehdä oman panoksen arvostamansa harrastuksen ja taidemuodon eteen. Jos arvosteluni saa aina välillä jonkun kiinnostumaan lukemaan jonkin teoksen, johon tämä ei muutoin olisi ehkä tarttunut, panokseni on ollut vaivan väärti.

Lukijoiden koukuttamisen lisäksi hyviä fiiliksiä tuottaa myös palaute tekijöiltä. Se on joka kerta odottamatonta ja panee tarkistamaan, mitä minä jostain sarjakuvasta sanoinkaan, ja perään häepämään, etten mitään tuon fiksumpaa sitten keksinyt. Kiitokset maistuvat silti makoisilta, yhtä kaikki. Erityisen makoisia ne ovat kirjallisessa, fyysisessä ja keräiltävässä muodossa.

Joitakin aikoja sitten arvostelin Esa Holopaisen sarjakuvan Jere Kostamus ja Big joki. Malliesimerkki siitä, miten jälkikäteen jää syömään miestä, miten vähän osasin välittää siitä imusta, jolla tarina kiskaisi mukaansa. Luinhan sen kahdesti perättäisinä päivinä, mitä en useinkaan tee. Silti tekijä oli huomioinut arvostelun ja lähetti siitä kiitoksen: käsintehdyn joulukortin sekä pienen minisarjakuvan, nyrkkipajasta sekin. Hieno ele kenen tahansa mielestä, ja kuten todettu, keräilijälle vähintään tuplaten. Kirja tulee kirjan luo, kuten Hurtta on todennut.

Zombit_aukeamaZombie antologia sisältää kuusitoista yhden sivun piirrosta ja kunkin kyljessä on pieni tarina. Itse kirjoitan raapaleita, satasanaisia järkäleitä. Holopainen tiivistää kokonaiset elävätkuolleet ihmiskohtalot viidestä kymmeneen sanaan. Se ei ole mitenkään yksikäsitteisen helppoa, voin kertoa. Olenhan itse tiivistänyt tarinoita kohta vuoden. Kuvat taas tuntuvat syntyvät muutamasta tarkkaan harkitusta viivasta luoden mielikuvia ja tunnetiloja ihan omillaankin. Teksteihin yhdistettynä vaikutus vain voimistuu. Lehden voi plärätä läpi minuutissa tai jokaista sivua voi jäädä tuijottamaan pitkäksi aikaa.

Olen siis kiitollinen minisarjakuvasta, ei epäilystäkään. Mutta samalla ounastelen salakavalia tarkoitusperiä taustakulissien varjoisissa katveissa. Tämä lehti on numero 71. Sadasta. Unohtakaa, hyvät ihmiset, kuluneet filosofiset dilemmat puolityhjästä tai -täydestä lasista. Optimisti-pessimisti-vertailua kiinnostavampaa on kysymys keräilijästä, jolla on yksi lehti sadasta. Sillä todellisuudessa, jos keräilijä on pahaista haihattelijaa enemmän vakavissaan, häneltä puuttuu vielä 99 lehteä. Minua hivenen arveluttaa kysyä, millaisilla sopimusehdoilla saisin loputkin osat sarjasta haltuuni. Mutta kysyn silti.

Jos onnistutte jostain näitä Zombie antologioita saamaan käsiinne, pitäkää niistä tiukasti kiinni. Niissä on jotain maagista.

Batman – Parhaat tarinat

Batman_Parhaat_tarinatBatman – Parhaat tarinat
Tekijät: Iso liuta kovia nimiä Batmanin historian varrelta.
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-575-3

Mikä tahansa teos, jonka nimessä on mukana ”parhaat”, oli se sitten sarjakuva, levy tai vaikka novellikokoelma, kohtaa väistämättä kaksi toisiinsa liittyvää kysymystä.

1. ”Miksi tämä yksi juttu on mukana, tämähän ei kuulu parhaimpien joukkoon lainkaan?”

2. ”Tästähän puuttuu se minun suosikkini kokonaan! Miksi ihmeessä?”

Samoin kuin yksikään taistelusuunnitelma ei selviä kosketuksesta vihollisen kanssa, ainutkaan Parhaimmat-kokoelma ei selviä kosketuksesta lukijan kanssa. Purnaus on väistämätöntä. Koska tehtävässä on lopulta mahdotonta onnistua, voi kokoelman toimittaja valita itselleen sopivan teeman ja mennä sen mukaan.

Batman – Parhaat tarinat käsittää kaksitoista kertomusta viittaritarin elämän varrelta (en laske mukaan kaksisivuista alkuperän kertausta). Niitä yhdistävä teema on Batmanin inhimillisyys. Yleensähän Lepakkomies tulee, yrmistelee ja vetää turpaan, mutta tiettyinä hetkinä hänenkin kuorensa rakoilee paljastaen välittämistä. Se voi kohdistua pahoin loukkaantuneeseen Robiniin tai vähemmän pahaan konnaan tai, kuten tarinassa 24/7 nähdään, kaikkiin Bruce Waynen lähimmäisiin.

Lepakkokin sen tietää, ei työ tekemällä lopu

Lepakkokin sen tietää, ei työ tekemällä lopu

Kuten odottaa saattaa, uran alkupuolen seikkailut edustavat nimenomaan omaa aikaansa eivätkä millään pärjää vertailussa, jos standardiksi asetetaan nykyajan kerrontatapa. Mutta jos niin tekee, väliin jää esimerkiksi nostokurjen muuttuminen robotiksi, Kissanaisen venkoilu poliisin kaksoisagenttina ja pultit sankoon nakannut Batman, joka silkalla raivolla jättää piittaamatta luodinrei’istä nahassaan.

Huoli Robinin hyvinvoinnista, tai henkiinjäämisestä jos tarkempia ollaan, on keskeisenä vaikuttimena kolmessa stoorissa. (Yhdessä huolen kohteena on lelujuna.) Robinin kyllä ymmärtää hyvin, pääsihän yksi Batmanin suojateista hengestään äänestyksen myötä, kun lukijat halusivat saattaa todeksi Frank Millerin visioiman synkän tulevaisuuden sarjasta Yön ritarin paluu, jossa Robin on selvästi kuollut. Mitään Yön ritarin paluun kaltaisia pitempiä kokonaisuuksia ei tähän kirjaan ole otettu, vaan jokainen tarina toimii omilla ehdoillaan.

Batman-historioitsijan Les Danielsin esipuhe oli varsin valaiseva ja lopusta löytyvät tekijäesittelyt rautaa.

Batman – Parhaat tarinat oli kiva lukukokemus, muttei joidenkin muiden albumien tavoin jätä ajatteluelimeen sellaista kutkuttavaa kutsua lukea se heti uudelleen.

Loppuun olennainen huomio: Batmania ei luonut, toisin kuin etusivu antaa ymmärtää, Bob Kane. Sen loivat yhdessä Bon Kane ja BILL FINGER. Ettei totuus unohtuisi.

Raapale 341 – Iskuhiljaisuus (6.12.)

Iskuhiljaisuus

Suosittu klubi. Mitä minäkin täällä teen? Seison baaritiskillä maistelemassa hintavaa drinkkiä. En tunne ainuttakaan paikallaolijaa. Viereeni seisahtaa mukavanoloinen tyttö tilaamaan juomaa. En keksi mitään sanottavaa, joten hymyilen drinkilleni.

Tyttö kulauttaa shotin, toisenkin. Yhtäkkiä huomaan hänen katselevan minua. Vilkaisen olkani yli.

”Kiinnostaako elämäsi villein yö?” hän kysyy ilman pilkkaa. Suoneni sähköistyvät, täyttyvät kuumalla lyijyllä. Tajuan nyökkääväni.

”Mennään sitten.”

Riennämme ulos, talon ympäri, paloportaille. Annan vain tytön johdattaa. Katolla seisoo avaruusalus.

”Minä ohjaan ja hoidan etusektorin, sinä varmistat perän. Kun päästään saartovyöhykkeelle, tulee villit paikat. Tulita kaikkea, kavereihin osumisesta ei ole pelkoa.”

Myönnän, odotin seksiä. Mutta totta puhuen tämä on vielä parempaa.

(Lue myös Iskulause ja Iskurepliikki.)

Routakodon joulukalenteri, luukku 1

Raapaleet 1-15

Taikapata

Pata pölläytti mustan pilven, joka nopeasti täytti huoneen. Tohtori Bee kirosi ja kiirehti sammuttamaan tulta padan alla.

Ei tästä ole mihinkään, hän harmitteli. Pata oli maksanut pienen omaisuuden, mutta siinä ei onnistunut ainutkaan keitos. Viimeinen kerta, kun ostan espanjalaista rautaa!

Raivoissaan hän riipi hyllyiltä purnukoita täynnä eksoottisia aineita Kiinasta ja Afrikasta ja heitti ne pataan. Sitten hän kiskoi koko roskan pihalle.

Oli uudenvuodenaatto. Kaksi vartiomiestä vaappui ohi humalapäissään ja toinen viskasi loppuunpalaneen tupakan pataan, jota luuli roskapöntöksi.

Valtavan paukkeen saattelemana värien kirjo räjähti taivaalle!

Seuraavana päivänä koko kaupunki kohisi tapahtuneesta. Pitää hankkia lisää patoja, Tohtori Bee tuumasi. Varmat markkinat vuodenvaihteessa.


Antarktiksen Kheops

Professori Kropotkin asettui monitorin ääreen. Pora oli vain metrien päässä maalista. Sen varteen kiinnitetty kamera välittäisi ensimmäiset kuvat järvestä, joka oli ollut jään vankina puoli miljoonaa vuotta.

Kaksi metriä. Metri. Läpi! Hiljaisuus laskeutui tarkkaamoon. Kameran voimakas valo syttyi.

Alhaalla näkyi järven rikkumaton vedenpinta. Kameran kääntyessä vasemmalle näkyviin liukui musta ranta.

”Mikä tuo on? Kohdentakaa!” professori huudahti ja osoitti tärisevällä kädellä monitoria, jossa näkyi aivan selvä jäinen pyramidi. Hänen tutkimusapulaisensa teki työtä käskettyä. Ruutuun ilmestyi satojen hyvin yksityiskohtaisten patsaiden joukko.

”Kohdentakaa!”

Kuvaan jäi kymmenen etäisesti ihmismäistä patsasta. Hitaasti jokainen niistä käänsi luomettomat silmänsä kohti kameraa. Jokaisen leveä suu vääntyi kauhistuttavaan hymyyn.


Etiäinen

Näen asioita ennakolta. Ne eivät ole koskaan kivoja asioita. Onnettomuuksia. Kuolemaa.

Aluksi yritin estää niitä, mutta huomasin, että mikään ei auttanut. Kun olin jotain nähnyt, se tapahtui. Ja ihmisiä kuoli.

Kävin silti aina paikalla. Aloin ottaa kuvia. Lehdet maksoivat niistä hyvin. Poliisi kiinnostui toimistani, muttei koskaan kyennyt todistamaan osallisuuttani. Minua sanottiin Tuhontuojaksi.

Sain faneja, jotka alkoivat seurailla minua minne meninkin. Monesti näin samoja kasvoja yleisön joukossa, kun romua ja ruumiita raivattiin. Se kuvotti minua.

Nyt olen lähtenyt kaupungista. Ajan kohti vuoria ja harkitsen, pitäisikö minun pysähtyä kuvaamaan, kun aika koittaa. Ehkä ei.

Ei ole kuitenkaan ketään enää ostamassa kuvaa sienipilvestä.


Orientaatiokurssi

Tervetuloa uuteen opiskelupaikkaan.

Monet teistä ovat Maasta ja ensimmäistä kertaa avaruudessa, joten käyn tässä läpi välttämättömät perusteet.

Opetelkaa missä kulloinkin on lähin paineistettu turvatila. Avaruusroska voi puhkaista ulkoseinän milloin tahansa.

Jos joudutte tyhjiöön, tyhjentäkää keuhkonne heti tai ne repeävät. Teillä on parhaimmillaankin kymmenen sekunttia aikaa päästä paineistettuun tilaan.

Ennen avaruuskävelyä tarkistakaa aina säteilyennusteet. Aina. Tai voitte käristyä kuin lihanpala mikroaaltouunissa.

Kiinnittäkää omaisuutenne, korjatkaa roskanne. Kaikki mikä on irti, leijuu ties minne ja osuu ties minne. Roskaksi luetaan myös ruumiineritteet.

Opetelkaa liikkumaan. Jo tänään. Liiallinen ponnistusvoima johtaa aivotärähdykseen tai vähintäänkin ruhjeisiin.

Seuraavaksi näytän, miten nollapainovoimassa harrastetaan seksiä. Onko yleisön joukossa vapaaehtoisia?


Muumio

Makaan puhdistuksen talossa. En voi liikuttaa ainuttakaan lihasta. Joku myrkytti juomaveteni.

Papit pesevät ruumistani hyväntuoksuisella palmuviinillä ja Niilin vedellä. Kuulen heidän hyräilynsä ja haistan viinin aromit. Te hullut, huudan, faaraonne ei ole kuollut! Mutta he eivät kuule.

Terä viiltää vasenta kylkeäni ja pappi työntää kätensä sisääni. Tunnen kaiken, miten sisuskaluni revitään irti yksi toisensa jälkeen. Ulvon avukseni Osirista ja Isistä, mutta jumalat eivät välitä.

Sisälmykseni peitetään natroniin, joka imee niistä kosteuden. Minulle jätetään vain sydän. Rukoilen, että keuhkoni vietäisiin jo. Silloin kuolisin.

Silmieni eteen ilmestyy pitkävartinen koukku. Se työntyy nenääni, puhkoo rustoja. Pappi aikoo kaapia aivoni ulos.

Kirottu olkoon veljeni!


Ammatinvalinta

Hymyilen ja nauran. On syntymäpäiväni. Pidän juhlat talossani ja paikalla ovat ystäväni, naapurini, sukulaiseni.

”Milloin siirryt työelämään?” naapurin rouva kysyy. Kerron olevani kirjailija. Saan vastineeksi hölmistyneen tuijotuksen. ”Meillä olisi lähetin pesti auki”, kertoo opiskelutoverini. Kiitän ja lupaan harkita tarjousta.

Serkkuni ilmoittaa tuovansa lapsensa hoitoon perjantaina, koska ”olen joka tapauksessa kotona”. Sanon, että aioin kirjoittaa, mutta serkkuni vain hymähtää ja sanoo tulevansa kymmeneltä. Vihjaan, että kannattaa soittaa ensin.

Kukaan lähipiiristäni ei koe tärkeäksi kirjailijuuttani. Heille kutsumukseni on haihattelua. Vuosien kuluessa heidän asenteensa näivettää minut.

Muut juhlivat syntymäpäivääni. Minä juhlin sitä, että huomenna muutan maasta. Salassa.

Saan vapauden tehdä sitä mitä rakastan.


Pienet kissat

Kun vein roskapussin ulos, löysin katoksesta kissoja. Niillä oli pahvinen talo, joka mahtui hyvin kämmenelleni. Kissat itse olivat peukalonpäätä pienempiä. Vein ne kotiini.

Laitoin talon kissoineen pesuvatiin. Lattialle en niitä voinut päästää, kissat olisivat kadonneet sohvan alle ja muihin pimeisiin nurkkiin. En halunnut astua sellaisen päälle.

Etsin lastenleluista pienimmät mahdolliset lautaset vesikupeiksi. Pelkäsin, että isompaan ne olisivat hukkuneet. Syötäväksi pilkoin ohuita kinkunsiivuja. Jouduin teroittamaan veitsen, jotta saisin riittävän kapeita paloja.

Seuraavana aamuna löysin vain tyhjän talon pesuvadissa. Tajusin nähneeni unta.

Myöhemmin päivällä huomasin kolme kissoista kirjahyllyssä. Yksi jyrsi Sinisalon kulmaa. Valon välähdys. Neljä kissaa. Ne mokomat osasivat telesiirtyä.

Huokaisin. Kirjaparkani.


Hylkäyskirje

Arvoisa kirjailija,

Siriuksen kyberneettisen kauppakomppanian tietokirjallisuusosasto kiittää siitä, että harkitsitte meitä hakiessanne julkaisijaa teoksellenne.

Valitettavasti meidän on kieltäydyttävä.

Teoksenne on suoraan sanottuna järkyttävän epätäsmällinen ja sisältää luvattoman paljon virheitä, joista osa on luokkaa ’kohtalokas’. Esimerkiksi kirjassanne suorin tie traalilaisen sontiaismolottajapedon sydämeen kulkee vatsan kautta, eikä rintalastan läpi kuten todellisuudessa.

Emme myöskään koe, että markkinoilla on tilaa toiselle tietoteossarjalle. Encyclopedia Galactica on Linnunradan asukkaiden suosituin tietolähde eikä kukaan Pienen karhun kustantamoissa usko sen valta-aseman heikkenemiseen.

Jos haluatte haaskata myös kilpailijamme aikaa, lähestykää Megadodo-kustannusta. He ehkä voivat olla kiinnostuneita Linnunradan käsikirjasta liftareille. Me emme ole.

Vähemmän ystävällisesti teidän,

Albertus Hannibal Tihee, kustannustoimittaja


Jeanny Bee

Sluuppi Jeanny Bee purjehti esiin valkoisesta pilvestä laskevan auringon värjätessä sen kaksi purjetta mustanpunaisiksi. Välittömästi se suuntasi kohti toista pilveä, mutta aika loppui.

HMS Paragon puhkaisi pilviverhon. Ensimmäiset tykit laukaistiin ennen kuin sen perä oli tullut näkyviin. Jeanny Been kansilankut lensivät säleinä ympäriinsä.

– Unohtakaa tykit, karjui kapteeni Morrison. Emme saa sitä taivaalta ennen kuin se on yllämme. Ottakaa kiväärit ja miekat, puolustusasemiin!

Tohtori Kraft tarttui kapteenia käsivarresta. – Mitä te teette? Tesla-koodeksi on ehdottomasti pidettävä pois brittien käsistä.

– Tykit kuuluvat kauas, kivahti Morrison. Apu saapuu kyllä, kunhan pidämme kannen siihen asti. Salaperäisen toimeksiantajanne saa maksaa korjauksen. Koodeksinne pidän panttina. Ja teidät.

Vakooja

Tietokoneluokan ovi pamahti kiinni. Olento skannasi pikaisesti ympäristöään. Hyvä. Kukaan ei katsonut kohti. Hetki oli koittanut.

Sen vakoilutehtävä oli ollut suuri menestys. Sillä oli hallussaan valtava määrä tilastotietoa, tärkeitä tieteellisiä asiakirjoja, musiikkitaidetta ja eroottisesti värittynyttä kuvamateriaalia.

Hiljaa hyristen se keskittyi. Se piirsi mieleensä kuvan kotimaailmastaan, sen sähkönsinisestä taivaasta. Se ikävöi perhettään. Äänettömästi sen eteen avautui madonreikä, juuri sopivankokoinen repeämä aika-avaruuden kudoksessa sen livahtaa läpi.

Ja niin se teki.

Oven sulkeutumisesta oli kulunut vain viisi sekuntia. Nyt se avautui uudelleen. Opiskelija marssi tietokoneelle katsellen hätääntyneenä ympärilleen.

-Hei, onko kukaan nähnyt minun muistitikkuani? Sellainen musta, kahdeksan gigaa. Siinä on minun graduni kasvipsykologiasta.


Yöjuttu

Kotini lähellä on luola, metsän kupeessa. Sanotaan, että se ulottuu koko mäen läpi kilometrien päähän hiihtomajalle asti. Itse olen ollut vain kymmenen metriä syvällä. Sen jälkeen kolo, josta luolan pitäisi jatkua, muuttuu liian kapeaksi.

On talvi ja olen kehunut lähteväni luolaan metsästämään vampyyrejä keskellä yötä. En oikeasti usko vampyyreihin, mutta haluan pönkittää oudon mainettani.

Yöllä on kova pakkanen, hengitys huuruaa. Kädessäni on teroitettu keppi. Pysähdyn. On kylmä, minua väsyttää. Pelottaako minua? Ehkä. Vuosien jälkeen, en osaa sanoa. Palaan kotiin.

Koulussa kerron olleeni yöllä vampyyrimetsällä.

Jatkan tarinan kertomista vuosien vieriessä, vaikken luolaan saakka päässytkään.

Vanhat historioitsijatkin asettivat hyvän tarinan tosiasioiden edelle.


Kiertoratajänis

Tunnen tärinästä magneettien käynnistyvän lingon sisuksissa. Irrottaudun avaruusaseman seinämästä ja livahdan laukaisuaukosta sisään. Sammutan pukuni valot ettei minua huomattaisi.

Aktivoin käsineiden ja saappaiden tarraimet kiinnittyen malmikonttiin tukevasti. Vedän syvään henkeä. Kohta mahasta sieppaa häijysti.

G-voimat pusertavat minusta tajun. Kun seuraavan kerran tulen tietoiseksi ympäristöstäni, Kuu on jo varsin lähellä. Matka-aikaa on kronometrin mukaan vielä reilu tunti. Katselen tähtiä, joita ilmakehä ei vääristä. Ne ovat kauniita.

Lopulta Kuun rahtikontrolli sieppaa kontin magneettikenttään ja ohjaa sen purkualueelle. Hyppään kyydistä juuri, kun liu’umme pysähdyksiin. Seuraavaksi täytyy vain löytää ystävällismielinen rahtari, joka tarjoaisi kyydin terminaaliin.

Vaarallinen ja työläs tapa matkustaa, mutta halpa. Hyvin halpa.


Universumin prinssi

Minulle määränpää on matkaa tärkeämpi. Jokainen turhaksi osoittautuva pysähdys tarkoittaa sitä, että tavoitteeni on ulottumattomissani pidempään.

Multiversumissa on lukuisia maailmankaikkeuksia, ehkä äärettömästi. Minulle se ei ole teoriaa vaan tosiasia, jonka varaan elämäntapani rakentuu. Matkaan kaikkeuksien välillä etsien sopivaa kotia, johon asettua. Jokaisella siirtymällä lisään kriteerejä ja kavennan mahdollisten maailmojen sektoria.

Ensin hankkiuduin eroon marsilaisista. Se planeetta on nyt kuollut. Sitten jätin taakseni natsien valloittamat Maapallot. Estin Kuubasta alkaneen ydinsodan. Armstrongin kuulento ei päättynyt tuhoon.

Silti kaikki ei ole vielä niin kuin haluan, joten jatkan etsimistä. Rukoilen, että kaipaamani maailma vielä joskus löytyy.

Maailma, jossa Highlander-elokuvia on vain yksi. Vain yksi!


Ja aurinkokin on liian kuuma

Lapset ovat suloisia. Tietenkin. En minä muuten olisi niitä halunnut. Mutta joskus, joskun ne saavat ihmisen kiipeilemään katossa. Silloin ne on parasta heittää ulos leikkimään.

Kouluikäisinä ne ovat jo riittävän isoja pukeakseen itsenäisesti päälleen, mutta silti puvut on syytä tarkastaa. Ei niistä koskaan tiedä, milloin jompi kumpi keksii, että ilman hanskojakin pärjää.

Joskus lapset viihtyvät ulkona hyvänkin aikaa, mutta toisinaan ilmalukolla rampataan viiden minuutin välein. Niin kuin tänään.

”Isi, Milla kiusaa.”

”Kun Meri ei anna rakettilautaa.”

”Painottumuus on tylsää.”

”Minulla on pissähätä.”

”Voidaanko tulla jo sisälle?”

Huokaan syvään ja avaan ulomman oven. ”Ei sitten kerrota äidille, että olitte vain vartin.”


Rantatie

Iltahämärä on taittunut pimeydeksi, vain aivan kaukaisin taivaanranta takanani paljastaa auringon olevan olemassa. Tungen kädet syvemmälle taskuun ja paarustan rantaa myötäilevää kävelytietä kohti kotia. Joesta tiivistyvä kosteus kuuraa laottuneen heinikon ja nurmen. Kuu on pilvessä, asuintalot kaukana puutarhapalstojen toisella puolen. Kävellessäni katselen tietä pitkin kaukaisuuteen ja panen merkille, että kauempana olevat tolpat eivät valaise. Sitten yksi valo sammuu. Hymähdän. Seuraava valo kuolee. Rypistän otsaani. Huomaan mustan hahmon kävelevän tietä minua kohti. Kun hän kulkee tolpan ohi, senkin valo pimenee. Ja seuraava. Ja seuraava. Pysähdyn. Pakenisinko? Silloin arvoitus jäisi ratkaisematta. Ehkä hahmo vain kulkee ohitseni. Toivon niin. Kävelen lähimmälle valotolpalle odottamaan.

Marraskuun saldo

Kymmenen kuukautta, tammi-loka, seurasin tiiviisti kuukausisuunnitelmia. Laadin listan tehtävistä hommista ja jossain vaiheessa aloin jakaa niitä viikkopaloihin. Se oli sinänsä tehokas tapa pysyä selvillä siitä, mitä kaikkea oli ilmassa ja missä järjestyksessä niihin pitäisi osua, mutta marraskuun kohdalla tämä käytäntö jäi täysin.

Tapahtui parikin asiaa. Suunnitelmaan oli merkitty Nanowrimo, jonka sitten päätin skipata. En koskaan päivittänyt koko suunnitelmaa. Siellä seisoo edelleen se Nano, eikä juuri muuta.

Toisaalta näin selkeästi, että läheskään kaiken vuosisuunnitelmaan merkityn tunkeminen marras-joulukuulle ei ollut mielekästä. Tälle vuodelle on ehtinyt kuukausien saatossa pesiytymään niin paljon suunnittelematonta, että kaiken tekeminen ei ole mahdollista, ja jos vapaaehtoisesti olen jo poikennut suunnitelmasta, uusi tekeminen on hauskempaa kuin aiottu. Miksi siis roikottaa turhia, mahdottomia ja tylsempiä tavoitteita mukana?

Suunnitelmista viis, mitä sitä tuli tehtyä?

Raapaleet
Raapaleputki pitää! Tein myös ensimmäisen erikoisversion liittämällä raapaletekstin kuvan päälle. Aiheena oli Lucasfilmin myynti Disneylle.

Arvostelut
Sarjakuvia saa kun pyytää ja niistä kirjoittaa. Tämä on loppuvuoden kutsumukseni. Arvostelu kuun joka päivälle, nyt jo toisen kerran, enkä näe syytä tehdä vähemmän joulukuussakaan. Marraskuussa kirjoitin myös suosituimman tekstini ikinä. Arvostelu kirjasta Nyt vittu nukkumaan on käyty lukemassa reilut 30000 kertaa. Samassa hössäkässä tämä yksi arvio ohitti liikenteellään koko muun liikenteen Routakodossa aikojen alusta saakka. Saatoin luoda hirviön. Miten se tehdään uudelleen?

Portti
Puhelin soi ja Portin päätoimittaja Raimo Nikkonen onnittelin sijoituksesta Tampereen seuran sf-kirjoitusskabassa. 3. sija irtosi novellilla Milla ja Meri, jonka aihe raapaleita lukeneille onkin tuttu. Pidempi kertomus kahdesta vallattomasta tytöstä ja heidän isästään.

Palkintogaalassa juteltiin sijoittuneista novelleista ja sieltä irtosi paljon pohdittavaa, mm. Millan ja Merin tausta. Mitä he ovat, millaisia lapset siinä maailmassa ovat, kuuluuko perheeseen äiti ynnä muuta. Ne ovat asioita, jotka eivät ole olleet tärkeitä raapaleita kirjoittaessa, mutta novellimitassa tausta alkaa olla tärkeämpi. Pitäisi kai näitäkin juttuja pohtia, jos aiheeseen palaan novellimuodossa.

Julkaisuja
Osuuskumman uudessa steampunk-antologiassa Koneita ja korsetteja julkaistiin novellini Kruunun vihollinen. Se sijoittuu samaan maailmaan kuin URSin kirjoituskisan voittanut tekstini Prestonin keikka, joka ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen Kultakuoriaisessa. Lisäksi uudessa Kosmoskynässä 3/2012 julkaistiin Usvan kesäleirillä kirjoittamani raapale Kotimatka sekä tekemäni haastattelu Tuomas Salorannasta.

Kunhan saan haltuuni muutaman kappaleen Koneita ja korsetteja, niitä voi ostaa minulta 15 euron hintaan. E-kirjanakin (8,90€) sitä on saatavilla, samoin kuin Osuuskumman toista antologiaa nimeltä Kumman rakas. Edelläkävijöinä olemme jättäneet pois käyttöä haittaavat DRM-suojaukset.

Necrocomicon
Turussa järjestettiin sarjistapahtuma Necrocomicon, jossa kävin kääntymässä. Oli mukava tavata joitain vain netistä tuttuja tyyppejä ja tutustua täysin uusiin. Kumiorava antoi kassillisen painotuotteita mukaan ilman arvostelukytkyjä. On kyllä niistäkin tullut jo kirjoitettua. Tähtivaeltajan päätoimittaja Toni Jerrman antoi minun arvosteluuni kohtalaisen himoitun kirjan, Alastair Reynoldsin romaanin Muistoissa sininen Maa. Tämä siitä huolimatta, että häntä eivät olleet nettiin naputtelemani kepeät arvostelut säväyttäneet. Luotto on siis kova ja pyrin olemaan sen arvoinen. Ensi vuoden ekasta Tähtivaeltajasta näette, riittikö tasoni Suomen rokkaavimman sf-lehden sivuille.

Muuta
Lisäksi tein ”kaksi bloggausta kirjoittamisesta”, toisin sanoen lokakuun raportin ja marraskuisen arvosteluputken listauksen. Turhaa sälää lähinnä itseäni varten.

Jos jotain muuta oli, se ei nyt pälkähdä päähäni. Vaan kaipa se riittää, että joka päivä kirjoittaa. Katsotaan, mitä siitä tulee.

Mortimerin pako

Mortimerin_pakoMiekkakalan salaisuus, Osa 2: Mortimerin pako
Edgar P. Jacobs
Egmont, 2011
ISBN: 978-952-233-382-7

Edellisen albumin lopussa Blake ja Mortimer vetävät copperfieldit vinosilmille ja katoavat jälkiä jättämättä. Nyt jatketaan tästä. Parin verityön myötä kaupungissa räjähtää täysi härdelli ja sankarimme painuvat jatkamaan sitä, minkä parhaiten osaavat, nimittäin pakenemista.

Lyhykäisyydessään, Blake onnistuu, Mortimer ei. Ensimmäinen liittyy vastarintaliikkeeseen, jälkimmäinen taas päätyy eversti Olrikin vastentahtoiseksi vieraaksi. Salaperäisen Miekkakalan piirrustukset kiinnostavat kaikkia edelleen, eikä vähiten kukkona tunkiolla pörhistelevää Basam-Dandua, joka on kovasti tyytymätön Olrikin onnistumisprosenttiin. Tiukan kehityskeskustelun jälkeen ilmassa väräjää pienoista jännitettä ja Olrik alkaa haaveilla paikasta kalifina kalifin paikalla.

Jo albumin nimi, Mortimerin pako, kertoo, että nyt istutaan jumiksessa ja sieltä pitäisi päästä pois. Jellonan osa tarinasta pyörii siis tämän dilemman ympärillä eikä kerronta voi millään tykittää samalla tempolla kuin alkuosassa Uskomaton takaa-ajo. Ei tästäkään kertomuksesta vaiheita puutu ja liikkumaan kykenevät yksiköt mennä päristelevät autoin, ratsain, sukellusvenein, lentokonein… Niin, aika paljon tapahtuu ottaen huomioon, että keskeinen hahmo istuu suuren osan ajasta posessa.

Muuta maailmaa ei näytetä lainkaan. Kaikki suuret toimijat kuten valtiot on alistettu ja vastarinta tekee näkymätöntä myyräntyötään, mistä kuullaan vain raportteja. Kerrotaan, ei näytetä. Kerrontateknisesti tämä ratkaisu jättää toivomisen varaa, mutta Jacobs onnistuu kyllä pitkillä tekstinpätkilläkin loihtimaan vakuuttavia mielikuvia. Toinen asia, jonka hän onnistuu loihtimaan, on ainakin yksi kolossaalinen juoniaukko. Yöllä kun maisema ei näy kovin tarkkaan.

Pidemmässä tarinassa Mortimerin pako on välinäytös rajun alun ja toivottavasti vauhdikkaan lopetuksen puserruksessa. Nähtäväksi jää, kuinka eeppinen loppuselvittelystä tulee. Ja mikä kosmio se mystinen Miekkakala oikein on?.