Routakodon joulukalenteri, luukku 2

Raapaleet 16-31

Höyrypuku

Insinööri Preston tuijotti ilmalaivan laidan yli alas pimeyteen. Sinertävät sähköpurkaukset räsähtelivät siellä täällä, mutta kauempana luotaantyöntävä hohde häälyi pysyvänä.

”Miksi minä?” hän protestoi sadannen kerran.

”Koska vain kaksi miestä osaa ohjata höyrypukua ja sinä olet nuorempi.” vastasi tohtori Kraft tiukkaan sävyyn. Hän avasi puvun kamiinan luukun ja lapioi sisään sangollisen erikoishiiltä.

Alhaalta katolta syöksähti valokiila ja osui suoraan Jeanny Beehen. ”Meidät on huomattu!” huusi kapteeni Morrison. ”Tarvitsemme korkeutta, nyt! Heivatkaa se pukunne matkaan.”

”Riittääkö paine?” kysyi tohtori.

Insinööri vilkaisi mittaristoa hermostuneesti. ”Luulisin.”

Muitta mutkitta tohtori tyrkkäsi pukua hartiavoimin. Se kallistui majesteetillisen hitaasti laidan yli. ”Parempi olisi. Haluan puvun ehjänä takaisin.”


Bloop

Meri on täynnä ääniä. Osa lähtee eläimistä, osa on ihmisen aikaansaannosta, jotkin johtuvat jäätiköiden ja mannerlaattojen liikehdinnästä. Mutta osaa havaituista äänistä eivät tiedemiehet pysty hyväksyttävästi selittämään.

Vuonna 1997 havaittiin ääni, joka sai nimekseen Bloop. Se kuului veden alla yli viidentuhannen kilometrin päähän. Mikään tunnettu eläin ei päästä niin voimakkaita ääniä, ei edes sinivalas. Äänen lähtöpiste on länteen Etelä-Amerikan kärjestä.

Trieste on ainoa miehitetty alus, joka on laskeutunut Mariaanien hautaan. Teetätin itselleni siitä uudenaikaistetun kopion.

En tiedä, mitä tulen löytämään, tieteelle tuntemattomia merihirviöitä, muinaisten kansojen kadonneita kaupunkeja tai vieraiden sivisaatioiden tukikohtia. Mutta sen tiedän, että minä olen ensimmäinen, joka ne näkee.


Tietomurto

Kyhjötän mustuneen autonromun katveessa. Katselen, kun Sirenia leikkaa aukkoa sähköaitaan. Jokainen katkaistava lanka on ensin korvattava pinnoitetulla kaapelilla tai jännitteen lasku laukaisee hälytyksen.

Livahdan aukosta ja juoksen keinoruohon yli. Reppu painaa kaksikymmentä kiloa. Automatiikan ohjaama valokiila harppoo kohti ja syöksähdän viimeiset metrit. Painaudun seinää vasten. Kankaiden adaptiivinen optiikka aktivoituu pienellä viiveellä. Sulaudun murentuneeseen rappaukseen. Valokiila osuu. Hälytystä ei kuulu.

Kaivan repusta dekin, kaapelit ja generaattorin. Leikkaan dekin seinää pitkin kulkevaan datajohtoon ja kytken itseni virtaan ohimoportin kautta.

Eteeni avautuu sinimusta maisema. Olen palomuurin sisäpuolella. Tarkistan, minulla on kymmenen sekuntia aikaa seuraavaan vahtipulssiin. Usutan virushurtat tihutöihin. Murtomato ryhtyy kaivamaan muuriin turva-aukkoa.


Tuuli nurkissa

Työskentelen valkoisessa, modernissa toimistorakennuksessa, jossa on häiritsevä ominaisuus. Tuulella se vinkuu ja valittaa. Aluksi luulin, että koko etuseinän peittävät ikkunapaneelit resonoivat ilmavirran kanssa, mutta arkkitehdit sanovat, että se on mahdotonta.

Yleensä ulina on siedettävää, mutta kovalla tuulella se äityy kerrassaan helvetilliseksi ujellukseksi. Silloin epätoivo ja hulluus luikertelevat mieleeni. Välillä vonkuna puhuu minulle kertoen muinaisista jumalista, jotka ennen ihmisen aikaa vaelsivat maan päällä. Ne ovat uinuneet jo pikään, mutta nyt ne halajavat herätä jälleen.

Vuosi vuodelta ymmärrän ulinasta yhä enemmän. Ääni supattaa, kehottaen kauheisiin, epäinhimillisiin tekoihin. Taistelen vastaan, mutta kauanko jaksan?

Tuuli yltyy jälleen. Tulossa on vuosituhannen myrsky. Supatus valtaa mieleni.


Uusi koti

Kun vaimoni kuoli, muutimme toiseen kaupunkiin. Halusin jättää kipeät muistot taakseni.

Löysin puisen 1900-luvun vaihteen talon. Rakennuksen kunto oli hyvä, mutta myyntihinta kovin alhainen. Vastentahtoisesti välittäjä kertoi, että edellinen asukas oli kuollut väkivaltaisesti.

Pian muuton jälkeen äänet alkoivat. Huokailut, narahtelut. Vanhan talon ääniä, tiesin. Mutta hihitystä ja hiljaista laulua seinien sisällä oli hankalampi selittää.

Eilen Malcolm löysi viikko sitten kadonneen koiransa. Tai mitä siitä oli jäljellä. Pelkkä pää. Hän kiljui, että talo oli syönyt sen.

Istun valveilla. Meidän pitäisi muuttaa uudelleen.

Mikä se oli? Avunhuuto? Malcolmin huoneesta!

Ryntään sisään tyhjään huoneeseen. Hyvä jumala, missä on poikani?

Seinät hyräilevät, kikattavat pahantahtoisesti.


Liha

Keittiössä on kuuma ja kova kiire. Lounasaika nousee kohti ruuhkapiikkiä eikä Rashida ole vieläkään saapunut. Joudun itse töihin. Menen kassalle.

Se ufotutkija on taas jonossa. En vastaa ainoaankaan kysymykseen. Jos en sano mitään, en voi jäädä kiinni. Pudonnut avaruusalus. Hymähdän vain.

Fazil huutaa, että liha loppuu pian. Menen kellariin. Huomaan miten hän mulkaisee minua keittiöstä. Vihatkoon. Minulla on hänen passinsa, kunnes vuosi on täynnä. Hän ehtii ansaita palkkaa, kun on ensin oppinut tavat ja kielen.

Tartun veitseen ja leikkaan ohuita siivuja vatiin. Liha on taas kasvanut yön aikana. Onneksi löysin sen ennen viranomaisia.

Välillä se anelee. Silloin leikkaan siltä kielen.


Joka vuosi sama juttu

Poika piteli rattia itsevarmoin elkein. Marraskuinen ilta, uusi ajokortti, tyhjä tie. Painallus vain ja nopeusmittari nousi jälleen kymmenellä.

Valkopartainen mies seisoi kalliolla ja antoi tuulen tuivertaa ohutta kaapuaan. Hän hengitti syvään viileää ilmaa. Pian oli syksyn aika väistyä.

Isän Nissan puski eteenpäin halkoen peltomaisemaa pitkin valokeiloin. Poika hekumoi vauhdin hurmaa. Polkaisu. Moottori ulvaisi. Polkaisu. Ulvaisu.

Mies nosti kätensä kohti tähtiä ja imi ilmaa keuhkoihinsa. Tuuli kääntyi. Pohjoispuhuri supatti, sitten ärjyi. Talvi!

Kaarre siinsi edessä, mutta poika vain virnisti silmät loistaen.

Huuru purkautui miehen huulilta, laskeutui pelloille, puille, tielle.

Renkaat koskettivat jäätä. Auto jatkoi matkaansa, pitkin peltoa.

Taas talvi yllätti autoilijan.


Skanssi

Pusken eteenpäin kauppakeskuksen keskusaukion halki. Toppatakki päälläni on kuuma ja lumesta märät hiukset roikkuvat kasvoillani. Ihmismassasta nouseva jatkuva pauhu muuntuu takaraivossa tykyttäväksi valkoiseksi hälyksi.

Melkein törmään rattaita työntävään äitiin. Hän on pysähtynyt keskelle aukiota eikä tee elettäkään väistääkseen. Olen jo ärähtämäsilläni hänelle, kun panen merkille hänen luonnottoman liikkumattomuutensa.

Vilkaisen ympärilleni. Kaikki ovat jähmettyneet sijoilleen. On kuurouttavan hiljaista. Vastapäisen kahvion seinästä työntyy jotakin harmaata massaa, joka käyttäytyy kuin savu, kuin lieju. Se kiertää muut ja seisahtuu värisevänä eteeni. Sillä ei ole silmiä, mutta sen tuijotus porautuu lävitseni. Tiedostan oman mitättömyyteni jonkin täydellisesti käsittämättömän edessä.

Muille aika palautuu. Minä jään katsomaan tyhjyyteen.


Tiilentekijän talo

Ikkunastani näin itseni astumassa sisään vastapäiseen rakennukseen. Uteliaana juoksin perään.

Eteinen oli autio. Kiipesin portaat ylös. Huone laajeni joka suuntaan. Paikka huimasi minua. Pakenin puisia portaita vielä ylemmäs.

Kuljettuani lyhyen käytävän läpi portaat takanani jatkuivat suorana, mutta aiemmasta lattiasta oli nyt tullut seinä, joka oli näkökulmastani vasemmalla. Katselin hädissäni ympärilleni.

Näin itseni kulkevan katossa, jälleen yhtä portaikkoa. Vesiputous syöksyi kohti etuseinää. Sieltä se virtasi lattiasta seinään kulkevan sillan ali. Seisoin myös sillalla. Hän hymyili minulle.

Nyt olen ollut täällä monta päivää. Laitan tämän viestin pullopostissa virran vietäväksi. Hakekaa minut pois täältä. Oudonmuotoisista tiilistä tehty talo kotiani vastapäätä, ovessa lukee Escher.


Aamu

Jokaisen pitäisi kokea aamunkoi metsässä ainakin kerran ennen kuolemaa. Väistyvä pimeys, vaaleneva taivas, kastetta puiden lehdillä. Linnut heräilevät yksi kerrallaan ja pian yksinäinen liverrys on paisunut konsertiksi.

Seison saniaisten keskellä. Ne ulottuvat minua reiteen ja niiden lehviltä kohoaa kevyt utu, joka ylemmäs noustuaan katoaa. Tunnen mullan tuoksun voimakkaana. Se tuo minulle mieleen raparperimaan.

Minua väsyttää, olen valvonut koko yön. Jo kolme yötä. Kurkkuni tuntuu raastetulta, olen huutanut sen verille. Vesileilinikin on tyhjentynyt. Olen täysin yksin, vehreyden keskellä.

Katsahdan jalkoihini. Vasemman saappaani alta pilkistää edelleen maamiinan reuna. Väsyttää.

Tänään nostan jalkaani. Mutta en ihan vielä. Aamu on liian hieno.

Ehkä iltapäivällä.


Marmorikynttilä

Sytytän uuden kynttilän. Vanha on jo melkein palanut loppuun. Liekki lepattaa ja hyppää sydämestä toiseen. Lasken pienen marmorikynttilän pöydälle ja kävelen ikkunaan. Ulkona on edelleen pimeä. Katuvalot eivät ole päällä ja taivaskin on sysimusta. Läheisen kaupungin kajo on kadonnut etelästä. Katson kelloa. Se on kaksi. Olen lähes varma, että nyt ei ole yö.

Se alkoi viikko sitten. Yksi kerrallaan valot katosivat maailmasta. Seisoin pellolla ja seurasin tähtien välkähtelyä olemattomiin. Kuu ei koskaan noussut. Tunsin, miten pimeys alkoi painautua tiiviimmin ympärilleni. Silloin sytytin taskulampun ja juoksin kotiin.

Nytkin valottomuus kahisee ja muljahtelee valon laitamilla. Se ei haittaa. Minulla on kynttilöitä loppuelämäkseni.


Hukassa

Omaisuuteni katoilee. Lompakko, kotiavain, pyörän valo. Eilen avaimeni oli hukassa ja käänsin koko eteisen ylösalaisin löytämättä sitä. Siivosin jopa tietokoneen ympärystän. Lopulta avaimet löytyivät autosta, pelkääjän paikan jalkatilasta. Lompakkoani en ole nähnyt kuukauteen.

Tavarat löytyvät aina, jos ylipäätään löytyvät, oudoista ja epätodennäköisistä paikoista. Pystyn kehittelemään päässäni mahdollisia tapahtumaketjuja, joilla selitän tilanteet itselleni. Mutta miten juustohöylä oikeasti päätyisi hattuhyllylle?

Tiedän, että kyse on jäynätontuista. Ne huvittelevat viemällä tavaroita ja palauttamalla niitä sitten myöhemmin kummallisiin paikkoihin. Ne perseilevät. Vaan eivät kauaa.

Olen hankkinut liikkeentunnistimia, karhunrautoja, puoliautomaattiaseen ja pippurisumutetta. Muu perhe on viikon evakossa anopin luona.

Vaanin roskiskaapissa. Tulkaa pikku paskat. Tuomio odottaa.


Palkkapäivä

”Tässähän on vain puolet sovitusta!” Caldier roikotti rahapussukkaa kuin kuollutta rottaa. Visiiri väänteli käsiään. ”Ymmärrättehän, että toimituksenne oli päivän myöhässä.”

”Määräaika, josta kuulin vasta toimituksen tehtyäni.” Caldier sylkäisi visiirin jalkoihin. Tämä hymyili omahyväisesti ja risti kätensä rinnalleen.

”Teinä en suututtaisi hänen kunnianarvoisuuttaan.”

Katse vakaana Caldier astahti lähemmäs ja katsoi visiiriä silmiin. Hän laski ääntään liki kuiskaukseksi. ”Tietääkö emiiri kenen kanssa on tekemisissä?”

Hymy ei kaikonnut visiirin kasvoilta. ”En katsonut tarpeelliseksi vaivata hänen kunnianarvoisuuttaan mitättömillä seikoilla, kuten nimellänne.”

”Hyvä.” Yhdellä nopealla liikkeellä Caldier liu’utti tikarin vyöltään ja upotti sen kahvaa myöten visiirin vatsaan. ”Siinä tapauksessa hänen kunnianarvoisuutensa ei syytä minua tästä.”


Taikatemppu

”Ajattele jotain korttia.” Ajattelen patajätkää. ”Nimeän sen. Se on Carl.” Taikuri hymyilee. Hymyilen takaisin vaivautuneesti. En ole vakuuttunut. Taikuri näyttää korttipakan. Jokaisen kortin takapuolelle on kirjoitettu yksilöivä nimi. Kysyttäessä kerron, että korttini oli patajätkä. Hän kaivaa sen pakasta. Sen toisella puolen lukee Carl. Silmäni suurenevat hämmästyksestä.

”Toinen temppu”, sanoo taikuri. ”Katso kaukoputkeen.” Siellä näkyy Kuu. ”Katso nyt tutkaimiin. Ei asteroideja missään?” Nyökkään. Mitään ei näy eikä pitäisikään, seuraavaan lähiohitukseen on vuosikymmen. ”Katso nyt kaukoputkeen”.

Jostain on ilmestynyt valtava komeetta. Se törmää Kuuhun ja repii näkyvän murtuman navalta navalle.

Käsittämätöntä! Miten hän oikein tekee temppunsa? Katson patajätkää. Siinä tosiaan lukee Carl.


Elämänvesi

Vesi. Sitä ilman ei voi elää. Me kaikki juomme vettä joka päivä. Minä. Sinä. Jokainen. Mutta kaikki vesi ei ole samaa. Ei, on juomavettä, ja on sitä vettä, jota minä nyt varron.

Olen ollut amirini uskollinen palvelija. Olen maksanut hänelle veroa, olen kavaltanut hänen vihollisiaan, olen tappanut hänen nimissään. Ja siitä minut palkitaan.

Joen vesi on elämänvettä. Joskus se pidentää elämää, joskus se parantaa sairauksia. Sen avulla voi elää hyvin pitkään. Ilman sitä kuolee kuihtuneena, saastan keskellä.

Kohotan kupin huulilleni. Elävöittävät virtaukset vaeltavat kehossani. Näen jälleen kirkkaasti. Selkääni raastava kipu on poissa.

Riennän jälleen palvelemaan amiriani. Jälleen seuraavaan vesiannokseen saakka.


Robottisodan viimeinen päivä

Prime-00 seisoi polvillaan armeijan edessä. Kädet metallisen pään takana, kasvojen keinoihon sulaneet riekaleet leuasta roikkuen. Vain toinen silmä hehkui punaisena.

Kenraali Dowell tähtäsi robottien johtajaa keskusyksikköön protonipistoolilla.

”Sota on ohi, kone. Viimeinen tukikohtanne on tuhottu. Robotit hävisivät.”

”Kertokaahan kenraali, onko jokaisella miehellänne refleksinopeutin.”

”Tietenkin. Me tarvitsimme niitä, koska te olitte muutoin ylivertaisia.”

”Heillä on myös muokatut silmät ja aistivahvistimet?”

”Kyllä.”

”Kestävämmät hydrauliikkalihakset? Lujemmat keinokuituluut?”

”On.”

”Positronisiirrännäisiä aivoissa. Geenimuokattua verta. Hermostossa signaalivahventimia.

”No…”

Prime-00:n kasvohydrauliikka nyki. Sen puoliksi kärähtäneestä äänirasiasta kantautui ontto hohotus.

”Teloittakaa minut jos tahdotte. Sillä ei ole väliä.”

”Kuinka niin?”, kysyi kenraali kylmien väreiden vallassa.

”Koska robotit voittivat.”

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s