Raapaleet 1-15
Taikapata
Pata pölläytti mustan pilven, joka nopeasti täytti huoneen. Tohtori Bee kirosi ja kiirehti sammuttamaan tulta padan alla.
Ei tästä ole mihinkään, hän harmitteli. Pata oli maksanut pienen omaisuuden, mutta siinä ei onnistunut ainutkaan keitos. Viimeinen kerta, kun ostan espanjalaista rautaa!
Raivoissaan hän riipi hyllyiltä purnukoita täynnä eksoottisia aineita Kiinasta ja Afrikasta ja heitti ne pataan. Sitten hän kiskoi koko roskan pihalle.
Oli uudenvuodenaatto. Kaksi vartiomiestä vaappui ohi humalapäissään ja toinen viskasi loppuunpalaneen tupakan pataan, jota luuli roskapöntöksi.
Valtavan paukkeen saattelemana värien kirjo räjähti taivaalle!
Seuraavana päivänä koko kaupunki kohisi tapahtuneesta. Pitää hankkia lisää patoja, Tohtori Bee tuumasi. Varmat markkinat vuodenvaihteessa.
Antarktiksen Kheops
Professori Kropotkin asettui monitorin ääreen. Pora oli vain metrien päässä maalista. Sen varteen kiinnitetty kamera välittäisi ensimmäiset kuvat järvestä, joka oli ollut jään vankina puoli miljoonaa vuotta.
Kaksi metriä. Metri. Läpi! Hiljaisuus laskeutui tarkkaamoon. Kameran voimakas valo syttyi.
Alhaalla näkyi järven rikkumaton vedenpinta. Kameran kääntyessä vasemmalle näkyviin liukui musta ranta.
”Mikä tuo on? Kohdentakaa!” professori huudahti ja osoitti tärisevällä kädellä monitoria, jossa näkyi aivan selvä jäinen pyramidi. Hänen tutkimusapulaisensa teki työtä käskettyä. Ruutuun ilmestyi satojen hyvin yksityiskohtaisten patsaiden joukko.
”Kohdentakaa!”
Kuvaan jäi kymmenen etäisesti ihmismäistä patsasta. Hitaasti jokainen niistä käänsi luomettomat silmänsä kohti kameraa. Jokaisen leveä suu vääntyi kauhistuttavaan hymyyn.
Etiäinen
Näen asioita ennakolta. Ne eivät ole koskaan kivoja asioita. Onnettomuuksia. Kuolemaa.
Aluksi yritin estää niitä, mutta huomasin, että mikään ei auttanut. Kun olin jotain nähnyt, se tapahtui. Ja ihmisiä kuoli.
Kävin silti aina paikalla. Aloin ottaa kuvia. Lehdet maksoivat niistä hyvin. Poliisi kiinnostui toimistani, muttei koskaan kyennyt todistamaan osallisuuttani. Minua sanottiin Tuhontuojaksi.
Sain faneja, jotka alkoivat seurailla minua minne meninkin. Monesti näin samoja kasvoja yleisön joukossa, kun romua ja ruumiita raivattiin. Se kuvotti minua.
Nyt olen lähtenyt kaupungista. Ajan kohti vuoria ja harkitsen, pitäisikö minun pysähtyä kuvaamaan, kun aika koittaa. Ehkä ei.
Ei ole kuitenkaan ketään enää ostamassa kuvaa sienipilvestä.
Orientaatiokurssi
Tervetuloa uuteen opiskelupaikkaan.
Monet teistä ovat Maasta ja ensimmäistä kertaa avaruudessa, joten käyn tässä läpi välttämättömät perusteet.
Opetelkaa missä kulloinkin on lähin paineistettu turvatila. Avaruusroska voi puhkaista ulkoseinän milloin tahansa.
Jos joudutte tyhjiöön, tyhjentäkää keuhkonne heti tai ne repeävät. Teillä on parhaimmillaankin kymmenen sekunttia aikaa päästä paineistettuun tilaan.
Ennen avaruuskävelyä tarkistakaa aina säteilyennusteet. Aina. Tai voitte käristyä kuin lihanpala mikroaaltouunissa.
Kiinnittäkää omaisuutenne, korjatkaa roskanne. Kaikki mikä on irti, leijuu ties minne ja osuu ties minne. Roskaksi luetaan myös ruumiineritteet.
Opetelkaa liikkumaan. Jo tänään. Liiallinen ponnistusvoima johtaa aivotärähdykseen tai vähintäänkin ruhjeisiin.
Seuraavaksi näytän, miten nollapainovoimassa harrastetaan seksiä. Onko yleisön joukossa vapaaehtoisia?
Muumio
Makaan puhdistuksen talossa. En voi liikuttaa ainuttakaan lihasta. Joku myrkytti juomaveteni.
Papit pesevät ruumistani hyväntuoksuisella palmuviinillä ja Niilin vedellä. Kuulen heidän hyräilynsä ja haistan viinin aromit. Te hullut, huudan, faaraonne ei ole kuollut! Mutta he eivät kuule.
Terä viiltää vasenta kylkeäni ja pappi työntää kätensä sisääni. Tunnen kaiken, miten sisuskaluni revitään irti yksi toisensa jälkeen. Ulvon avukseni Osirista ja Isistä, mutta jumalat eivät välitä.
Sisälmykseni peitetään natroniin, joka imee niistä kosteuden. Minulle jätetään vain sydän. Rukoilen, että keuhkoni vietäisiin jo. Silloin kuolisin.
Silmieni eteen ilmestyy pitkävartinen koukku. Se työntyy nenääni, puhkoo rustoja. Pappi aikoo kaapia aivoni ulos.
Kirottu olkoon veljeni!
Ammatinvalinta
Hymyilen ja nauran. On syntymäpäiväni. Pidän juhlat talossani ja paikalla ovat ystäväni, naapurini, sukulaiseni.
”Milloin siirryt työelämään?” naapurin rouva kysyy. Kerron olevani kirjailija. Saan vastineeksi hölmistyneen tuijotuksen. ”Meillä olisi lähetin pesti auki”, kertoo opiskelutoverini. Kiitän ja lupaan harkita tarjousta.
Serkkuni ilmoittaa tuovansa lapsensa hoitoon perjantaina, koska ”olen joka tapauksessa kotona”. Sanon, että aioin kirjoittaa, mutta serkkuni vain hymähtää ja sanoo tulevansa kymmeneltä. Vihjaan, että kannattaa soittaa ensin.
Kukaan lähipiiristäni ei koe tärkeäksi kirjailijuuttani. Heille kutsumukseni on haihattelua. Vuosien kuluessa heidän asenteensa näivettää minut.
Muut juhlivat syntymäpäivääni. Minä juhlin sitä, että huomenna muutan maasta. Salassa.
Saan vapauden tehdä sitä mitä rakastan.
Pienet kissat
Kun vein roskapussin ulos, löysin katoksesta kissoja. Niillä oli pahvinen talo, joka mahtui hyvin kämmenelleni. Kissat itse olivat peukalonpäätä pienempiä. Vein ne kotiini.
Laitoin talon kissoineen pesuvatiin. Lattialle en niitä voinut päästää, kissat olisivat kadonneet sohvan alle ja muihin pimeisiin nurkkiin. En halunnut astua sellaisen päälle.
Etsin lastenleluista pienimmät mahdolliset lautaset vesikupeiksi. Pelkäsin, että isompaan ne olisivat hukkuneet. Syötäväksi pilkoin ohuita kinkunsiivuja. Jouduin teroittamaan veitsen, jotta saisin riittävän kapeita paloja.
Seuraavana aamuna löysin vain tyhjän talon pesuvadissa. Tajusin nähneeni unta.
Myöhemmin päivällä huomasin kolme kissoista kirjahyllyssä. Yksi jyrsi Sinisalon kulmaa. Valon välähdys. Neljä kissaa. Ne mokomat osasivat telesiirtyä.
Huokaisin. Kirjaparkani.
Hylkäyskirje
Arvoisa kirjailija,
Siriuksen kyberneettisen kauppakomppanian tietokirjallisuusosasto kiittää siitä, että harkitsitte meitä hakiessanne julkaisijaa teoksellenne.
Valitettavasti meidän on kieltäydyttävä.
Teoksenne on suoraan sanottuna järkyttävän epätäsmällinen ja sisältää luvattoman paljon virheitä, joista osa on luokkaa ’kohtalokas’. Esimerkiksi kirjassanne suorin tie traalilaisen sontiaismolottajapedon sydämeen kulkee vatsan kautta, eikä rintalastan läpi kuten todellisuudessa.
Emme myöskään koe, että markkinoilla on tilaa toiselle tietoteossarjalle. Encyclopedia Galactica on Linnunradan asukkaiden suosituin tietolähde eikä kukaan Pienen karhun kustantamoissa usko sen valta-aseman heikkenemiseen.
Jos haluatte haaskata myös kilpailijamme aikaa, lähestykää Megadodo-kustannusta. He ehkä voivat olla kiinnostuneita Linnunradan käsikirjasta liftareille. Me emme ole.
Vähemmän ystävällisesti teidän,
Albertus Hannibal Tihee, kustannustoimittaja
Jeanny Bee
Sluuppi Jeanny Bee purjehti esiin valkoisesta pilvestä laskevan auringon värjätessä sen kaksi purjetta mustanpunaisiksi. Välittömästi se suuntasi kohti toista pilveä, mutta aika loppui.
HMS Paragon puhkaisi pilviverhon. Ensimmäiset tykit laukaistiin ennen kuin sen perä oli tullut näkyviin. Jeanny Been kansilankut lensivät säleinä ympäriinsä.
– Unohtakaa tykit, karjui kapteeni Morrison. Emme saa sitä taivaalta ennen kuin se on yllämme. Ottakaa kiväärit ja miekat, puolustusasemiin!
Tohtori Kraft tarttui kapteenia käsivarresta. – Mitä te teette? Tesla-koodeksi on ehdottomasti pidettävä pois brittien käsistä.
– Tykit kuuluvat kauas, kivahti Morrison. Apu saapuu kyllä, kunhan pidämme kannen siihen asti. Salaperäisen toimeksiantajanne saa maksaa korjauksen. Koodeksinne pidän panttina. Ja teidät.
Vakooja
Tietokoneluokan ovi pamahti kiinni. Olento skannasi pikaisesti ympäristöään. Hyvä. Kukaan ei katsonut kohti. Hetki oli koittanut.
Sen vakoilutehtävä oli ollut suuri menestys. Sillä oli hallussaan valtava määrä tilastotietoa, tärkeitä tieteellisiä asiakirjoja, musiikkitaidetta ja eroottisesti värittynyttä kuvamateriaalia.
Hiljaa hyristen se keskittyi. Se piirsi mieleensä kuvan kotimaailmastaan, sen sähkönsinisestä taivaasta. Se ikävöi perhettään. Äänettömästi sen eteen avautui madonreikä, juuri sopivankokoinen repeämä aika-avaruuden kudoksessa sen livahtaa läpi.
Ja niin se teki.
Oven sulkeutumisesta oli kulunut vain viisi sekuntia. Nyt se avautui uudelleen. Opiskelija marssi tietokoneelle katsellen hätääntyneenä ympärilleen.
-Hei, onko kukaan nähnyt minun muistitikkuani? Sellainen musta, kahdeksan gigaa. Siinä on minun graduni kasvipsykologiasta.
Yöjuttu
Kotini lähellä on luola, metsän kupeessa. Sanotaan, että se ulottuu koko mäen läpi kilometrien päähän hiihtomajalle asti. Itse olen ollut vain kymmenen metriä syvällä. Sen jälkeen kolo, josta luolan pitäisi jatkua, muuttuu liian kapeaksi.
On talvi ja olen kehunut lähteväni luolaan metsästämään vampyyrejä keskellä yötä. En oikeasti usko vampyyreihin, mutta haluan pönkittää oudon mainettani.
Yöllä on kova pakkanen, hengitys huuruaa. Kädessäni on teroitettu keppi. Pysähdyn. On kylmä, minua väsyttää. Pelottaako minua? Ehkä. Vuosien jälkeen, en osaa sanoa. Palaan kotiin.
Koulussa kerron olleeni yöllä vampyyrimetsällä.
Jatkan tarinan kertomista vuosien vieriessä, vaikken luolaan saakka päässytkään.
Vanhat historioitsijatkin asettivat hyvän tarinan tosiasioiden edelle.
Kiertoratajänis
Tunnen tärinästä magneettien käynnistyvän lingon sisuksissa. Irrottaudun avaruusaseman seinämästä ja livahdan laukaisuaukosta sisään. Sammutan pukuni valot ettei minua huomattaisi.
Aktivoin käsineiden ja saappaiden tarraimet kiinnittyen malmikonttiin tukevasti. Vedän syvään henkeä. Kohta mahasta sieppaa häijysti.
G-voimat pusertavat minusta tajun. Kun seuraavan kerran tulen tietoiseksi ympäristöstäni, Kuu on jo varsin lähellä. Matka-aikaa on kronometrin mukaan vielä reilu tunti. Katselen tähtiä, joita ilmakehä ei vääristä. Ne ovat kauniita.
Lopulta Kuun rahtikontrolli sieppaa kontin magneettikenttään ja ohjaa sen purkualueelle. Hyppään kyydistä juuri, kun liu’umme pysähdyksiin. Seuraavaksi täytyy vain löytää ystävällismielinen rahtari, joka tarjoaisi kyydin terminaaliin.
Vaarallinen ja työläs tapa matkustaa, mutta halpa. Hyvin halpa.
Universumin prinssi
Minulle määränpää on matkaa tärkeämpi. Jokainen turhaksi osoittautuva pysähdys tarkoittaa sitä, että tavoitteeni on ulottumattomissani pidempään.
Multiversumissa on lukuisia maailmankaikkeuksia, ehkä äärettömästi. Minulle se ei ole teoriaa vaan tosiasia, jonka varaan elämäntapani rakentuu. Matkaan kaikkeuksien välillä etsien sopivaa kotia, johon asettua. Jokaisella siirtymällä lisään kriteerejä ja kavennan mahdollisten maailmojen sektoria.
Ensin hankkiuduin eroon marsilaisista. Se planeetta on nyt kuollut. Sitten jätin taakseni natsien valloittamat Maapallot. Estin Kuubasta alkaneen ydinsodan. Armstrongin kuulento ei päättynyt tuhoon.
Silti kaikki ei ole vielä niin kuin haluan, joten jatkan etsimistä. Rukoilen, että kaipaamani maailma vielä joskus löytyy.
Maailma, jossa Highlander-elokuvia on vain yksi. Vain yksi!
Ja aurinkokin on liian kuuma
Lapset ovat suloisia. Tietenkin. En minä muuten olisi niitä halunnut. Mutta joskus, joskun ne saavat ihmisen kiipeilemään katossa. Silloin ne on parasta heittää ulos leikkimään.
Kouluikäisinä ne ovat jo riittävän isoja pukeakseen itsenäisesti päälleen, mutta silti puvut on syytä tarkastaa. Ei niistä koskaan tiedä, milloin jompi kumpi keksii, että ilman hanskojakin pärjää.
Joskus lapset viihtyvät ulkona hyvänkin aikaa, mutta toisinaan ilmalukolla rampataan viiden minuutin välein. Niin kuin tänään.
”Isi, Milla kiusaa.”
”Kun Meri ei anna rakettilautaa.”
”Painottumuus on tylsää.”
”Minulla on pissähätä.”
”Voidaanko tulla jo sisälle?”
Huokaan syvään ja avaan ulomman oven. ”Ei sitten kerrota äidille, että olitte vain vartin.”
Rantatie
Iltahämärä on taittunut pimeydeksi, vain aivan kaukaisin taivaanranta takanani paljastaa auringon olevan olemassa. Tungen kädet syvemmälle taskuun ja paarustan rantaa myötäilevää kävelytietä kohti kotia. Joesta tiivistyvä kosteus kuuraa laottuneen heinikon ja nurmen. Kuu on pilvessä, asuintalot kaukana puutarhapalstojen toisella puolen. Kävellessäni katselen tietä pitkin kaukaisuuteen ja panen merkille, että kauempana olevat tolpat eivät valaise. Sitten yksi valo sammuu. Hymähdän. Seuraava valo kuolee. Rypistän otsaani. Huomaan mustan hahmon kävelevän tietä minua kohti. Kun hän kulkee tolpan ohi, senkin valo pimenee. Ja seuraava. Ja seuraava. Pysähdyn. Pakenisinko? Silloin arvoitus jäisi ratkaisematta. Ehkä hahmo vain kulkee ohitseni. Toivon niin. Kävelen lähimmälle valotolpalle odottamaan.
Routakoto 
Kaikkihan nämä ovat erittäin luettavia 🙂 Omiksi suosikeikseni tästä setistä nousivat Etiäinen, Orientaatiokurssi, Hylkäyskirje ja Vakooja. Näissä jokaisessa oli tarinankaari, joka miellytti. Lisäksi kertomus kosketti, dramaattisuudellaan tai huumorillaan.