Routakodon joulukalenteri, luukku 3

Raapaleet 32-46

Ithaquan ilma

Kun poistun kaupasta, lumimyrsky raivoaa. Pakkasta on yli neljäkymmentä astetta. Lumi piiskaa joka suunnalta. Lähimpiäkään taloja ei näy.

Samaan aikaan kaupasta lähtee nuorimies. Olen nähnyt hänet opiskelijakylässä aiemminkin. Lähdemme yhtä matkaa kohti itäpuolta.

”Ithaquan ilma”, hän sanoo. ”Wendigo vaeltaa, kuule sen yksinäinen ulvonta.” Kuulen vain vimmaisen tuulen.

”Nälissään se repii ihmisestä lihat. Jos olet onnekas, Mestari vie sinut omaan maailmaansa palvomaan sitä.” Mestari? Poikahan on hullu.

Kuulen kaamean valituksen, joka kylmää minua myrskyäkin enemmän. Näen luonnottoman hahmon astuvan valkoisesta helvetistä. Sen silmät hehkuvat punaisina.

”Mestari, toin palvelijan!”

Se ojentaa viikatekyntisen kätensä. Koskettaa minua.

Mitä voin tehdä? Tahdon elää. Tartun käteen!


Toimistopäivä

Kun katson alas, huomaan lattian kadonneen. Näen kolmoskerroksen ihmisten kulkevan käytävillä ja juovan kahvia. Jäykistyn paikoilleni kuin lasilevyn päällä seisova kilipukki. En tiedä mistä on kysymys enkä uskalla liikua. Saattaisin pudota.

Näen tuolini jalat. Ne seisovat tyhjän päällä. Haluan ottaa työpöydästäni kiinni, mutten saa pakotettua käsiäni toimimaan. Koitan huutaa, mutta ääntä ei tule. Huomaan pidättäväni hengitystä. Sydämeni takoo hulluna.

Hitaasti nostan katseeni. Seinät alkavat haalistua, kadota näkyvistä. Näen viereiseen huoneeseen. Siellä työtoverini käyttäytyvät normaalisti. Eivätkö he huomaa, mitä tapahtuu?

Katson taas alas. Myös alemman kerroksen lattia on haipunut. Ja seuraavan. Pian koko talo on kadonnut.

Jos rohkenen nousta seisomaan, putoanko?


Pulmalinja

Suljen puhelimen ja lepuutan otsaani näppäimistöä vasten.

Jaksan ihmisiä, jotka kokeilevat kahta optiota mutta eivät uskalla yrittää sitä kolmatta, joille cd-asema on donitsiteline, joille Google on osoitepalkki. Kaikki eivät voi osata.

Se mitä vihaan ovat paskantärkeät viskaalit, joille on henkilökohtainen loukkaus kun aateekoo ei toimi. Liian tärkeitä ja kiireisiä buuttaamaan konetta. Aikaa huutaa luuriin kyllä löytyy.

Joku saapuu palvelutiskille. ”Päivää. Haluaisitteko kyvyn aiheuttaa sanoinkuvaamatonta tuskaa puhelinlinjan tai tietoliikenneverkon yli?”

Ynähdän.

”Sitten nimi tuohon alle.”

Raapustan puumerkin. Vasta sitten nostan katseeni.

Sarvipäinen mies hymyilee. ”Ilo tehdä kauppaa kanssanne.”

Myin sitten sieluni. Vaan ei kaduta pätkääkään. Virnistellen odotan puhelimen soivan seuraavan kerran.


Nollapiste

Sotilaat olivat piirittäneet aluetta jo viisi tuntia, kun tohtori Podkletnov saapui. ”Missä muukalaisalus on?” Kersantti osoitti kohti kukkulaa. ”Metsikössä.”

Jeeppi pysähtyi metsänlaitaan. Podkletnov ja hänen assistenttinsa jalkautuivat ja katosivat siimekseen. Edestä kantautui sairaalloinen, vihreä hehku.

Alus muistutti enemmän sikaria kuin lautasta. Kylki oli revennyt puoliväliin. Mikään ei liikkunut. Matala humina täytti ilman.

Podkletnov käveli varovasti lähemmäs. ”Varokaa tohtori, se voi olla vaarallista”, hänen assistenttinsa sanoi.

”Aluksessa on pakko olla antipainovoimalaite. Aion selvittää sen salaisuudet.” Niin sanoen tohtori astui aluksen sisään.

Humina jatkui tasaisena. Lopulta Podkletnov ilmestyi repeämään. ”Tätä et Ilja usko. Moottori on kissa, jonka selkään on sidottu voideltu leipä.”


Piilosilla

Alkukesäinen aamuaurinko lämmittää selkääni. Kurkkaan aitan nurkan takaa. Vanja etsii minua ihan väärästä suunnasta. Hihitän hiljaa.

Lähden kiertämään aittaa, kun huomaan taivaalla uuden valon. Se on liian kirkas katsottavaksi suoraan. Onpa se korkealla! Sinertävä valo vaeltaa pohjoiseen ja katoaa kotini katon taa. Juoksen perään, kun taivaalle syntyy uusi aurinko. Suojaan kädellä silmiäni, se on niin kirkas!

Aamun lämpö muuttuu kuumuudeksi, sietämättömäksi kuumuudeksi. Tuntuu kuin vaatteeni olisivat tulessa. Huudan, ja kuulen mahtavan äänen, kuin valtavan, kaukaisen tykin jylyn. Onko nyt sota?

Samassa jokin näkymätön voima lyö minua ja lennän ilman halki. Törmään aitan seinään ja päässäni pyörii. Pohjoisen taivas on tulessa.


Vuosi sitten

”Anteeksi, tämähän on paluulento 52 Tripoliin?”

”Tottahan toki.”

”Miksei Maa sitten näy tältä puolen?”

Se herätti muutkin matkustajat.

”Vaadin saada tietää…”

”…ongelma aikataulussa?”

”…pilotille, juuri nyt!”

”Jos tämä on panttivankitilanne, yritykselläni on ohjeena…”

”…ehdittävä Delhin jatkoyhteyteen, sentään nuorimman tyttäreni hääpäivä ja…”

”Ei voi olla totta, syntymäpäivänäni.”

Kaikki hiljenivät. Toimitusjohtaja nousi penkistään. ”Anteeksi, kenellä oli syntymäpäivä?”

Hiljaisuus. Yksi käsi nousi. Toinen. Kolmas. Pian kaikki viittasivat.

”…voi pitää paikkansa!”

”…todennäkyisyys yksistään…”

”Tämän on pakko olla piilokamera.”

Kaiutin räsähti. ”Istukaa, olkaa hyvä.”

”Ette voi tehdä näin. Ohjatkaa meidät heti takaisin Maahan”, toimitusjohtaja älähti.

Räsähdys. ”Maahan? Emmehän ole olleet teidän galaksissanne enää moneen minuuttiin.”


Portaat

Hiivimme jättimäisiä kiviportaita alas. Vain alhaalta kajastava vihreä valo näytti tietä. Ylhäällä korkealla luolan katto oli kadonnut mustuuteen ja aikoja sitten. Pidimme Diurnen kanssa toisiamme kädestä tiukasti, vaikka portaat olivat leveät. Kaiteita ei ollut, ja alas oli kammottavan pitkä matka. Välillä maa tärähteli aavistuksenomaisesti. Minua kylmäsi, kun ajattelin mikä sen aiheutti.

Yhtäkkiä Diurne pysähtyi ja puristi minua kädestä niin että se melkein sattui. ”Näitkö?”, hän kysyi ja osoitti alaspäin sormi täristen. Tuijotin pahaenteiseen hehkuun ja pudistin päätäni sanattomana. ”Joku liikkui siellä. Mutta eihän täällä asu ketään.”

”Ehkä Kalpea nainen”, sanoin ja jatkoin matkaa, vaikka oikeasti olisin halunnut kääntyä ja paeta.


Aamupala

Keksin joskus aikanaan hienon kikan saada lapset syömään. Leikkasin valmiiksi juustoa, porkkanatikkuja ja kurkkua, ja jätin ne pöydälle sanoen, että nämä ovat sitten isin. Eipäs näpistellä! Riitti että selkänsä käänsi kun jo kuului kikatusta ja narskutusta.

Aikaa myöten näppärä temppu muuttui lähinnä vitsiksi ja tytöt alkoivat kehitellä ovelia tarinoita siitä, mihin pöydälle laitetut leivät sun muut katosivat. Tänä aamuna sain kuulla, että musta aukko vei juuri nakkisämpylän.

Naurahdin ja käännyin. Hymy hyytyi nopeasti. Pöydän päällä leijui täysin valoton alue noin kahden maitopurkin korkeudella. Puurolautanen tipahti tapahtumahorisontin taa.

”Milla, Meri, menkääpä pukemaan ulkovaatteet. Minä herätän äidin. Tullaankin molemmat saattamaan teidät kouluun.”


Palveleva puhelin

Nostan luurin juuri ennen kuin puhelin pirahtaa. Vastaan kysymystä odottamatta. ”Vaikka asiakas sanoi haluavansa 50-luvun maalaismaiseman, hän hyväksyy vasta työn, jossa kuunatsit hyökkäävät Helsinkiin ja Kolmen sepän patsas räjähtää. Fontiksi Shruti. Kiitos, hei.”

Toinen puhelu tulee heti perään. ”Päätoimittaja on homofobi, kannattaa dissata uutta avioliittolakia. Tiedän, aiheesi on geokätköily, mutta silti. Toisaalta, saat paskan omantunnon, ja Seta avaa uuden tiedottajan pestin kesällä. Niin että harkitse. Hei vaan.”

Koulussa olin kympin oppilas. Lottovoiton otin, kun tulin täysi-ikäiseksi. Olen selvännäkijä. Nyt autan niitä, jotka sitä todella tarvitsevat. Perustin palvelulinjan freelancereita varten.

Ilman minun kykyjäni on täysin mahdotonta tietää, mitä asiakkaat oikeasti haluavat.


Lähiohitus

Havaitsin kappaleen sattumalta. Se oli usean kilometrin läpimitaltaan ja purjehti aurinkokuntaan ratatasosta reilusti poiketen. Se oli jo päässyt Jupiterin etäisyydelle ja liikkui kovaa vauhtia. Vietin monta tuntia tehden havaintoja ja laskelmia, mutta lopulta tuloksia ei ollut enää kiistäminen. Asteroidi joko osuisi Maahan tai ohittaisi sen aivan hipoen.

Media lietsoi paniikkia samalla kun laskelmat tarkentuivat. Kivimöykky ohittaisi Maan vain viidensadan kilometrin päästä. Lähestyessään sen pinnasta irtoili ainesta ja kappaleen muoto muuttui. Se muistutti vähemmän asteroidia ja enemmän valtavaa avaruusalusta, ehkä sukupolvialusta.

Täytyy myöntää, että todellinen kaaos alkoi vasta ohituksen jälkeen. Silloin alus alkoi hidastaa vauhtiaan. Se oli löytänyt mitä oli etsinytkin.


Naimakauppa

”Olen pahoillani”, Tohtori Chandra sanoi. ”Se on tyttö.” Rajivini päästi pitkän, valittavan parkaisun ja tarttui aviomiehensä käsivarteen. ”Tiedättekö kuinka kalliiksi tytön myötäjäiset tulevat?”, hän voivotteli. Chandra huokasi. Kyllä, kyllä hän tiesi.

Hän veti laatikosta nipun papereita. ”Te voitte joko abortoida ja toivoa poikaa, pitää ja aikanaan naittaa tytön, tai-”, Chandra asetti pylväsdiagrammeja pariskunnan eteen, ”-uskoa tilastoihin.”

”Mitä tarkoitatte?”, kysyi Rajivini.

”Vuoteen 2030 mennessä Aasian tyttövaje kasvaa neljäänsataanmiljoonaan. Rikkaat perheet tulevat taistelemaan morsiamista. Te voitte tehdä sopimuksen. Saatte kuukausittaisen maksun, kaksisataa rupiaa, tytön täysi-ikäisyyteen saakka. Silloin hän nai sopimusosapuolen pojan.”

Aviomies nousi seisomaan. Hänen silmänsä kiiluivat. ”Sovittu. Ja haluan lisää tyttöjä.”


Signaali

”Arvoisat YK-delegaatit.” Häly laantui siedettävälle tasolle. ”Kolme itsenäisesti toimivaa tutkimusryhmää on nyt tutkinut signaalia eri puolilla Maapalloa. Tulokset ovat yhteneväiset.”

”Signaalin alkuperä on pohjoinen paikallinen supertyhjiö. Sillä alueella ei ole ainoatakaan galaksia tai edes tähteä sadan megaparsecin säteellä. Me emme tiedä, mikä on signaalin lähde. Sisältö on kuitenkin selvä. Kyse on luvuista 10-kantaisessa järjestelmässä. Lukujen arvo pienenee aina yhdellä, tasan yhden sekunnin välein. Nyt lukuarvo on noin kolmekymmentäkaksimiljoonaa. Se tarkoittaa sitä, että nolla saavutetaan vähän yli vuodessa.”

Edustaja nosti katseensa papereistaan. Ilmeet ihmisten kasvoilla olivat kauheaa katseltavaa. Pelkoa, suunnatonta pelkoa. Hän pakottautui lukemaan loppulauseen.

”Me emme tiedä, mitä silloin tapahtuu.”


Tanssimania

Perjantain bileissä Nixu ja Anna alkoi tanssia, sellaista huojuvaa liikettä, niinku itämaiset kobrat. Ne tanssi varmaan monta tuntia, mä lähdin kotiin yhdeltätoista. Maanantaina koulussa Repe kerto, että ne oli jatkanu koko yön, ja Mikan kolme hesalaista kaveria oli menny mukaan. Sirkun äiti oli aamulla soittanu poliisit ku luuli että ne on aineissa.

Bileistä on nyt viikko ja puolet meidän koulusta tanssii. Ihan koko ajan. Neljä on jo kuollu uupumukseen. Lääkärit ei tiedä mitään. Nettilehdestä luin, että Hesassa on alkanu joku kummallinen tanssivillitys. Viistoista kuollu, seitsemänkymmentä viety sairaalaan.

Hiukan huolettaa. Mäkin oon alkanu kuuleen sellasta kaukaista musiikkia ja jalkaakin vähän vipattaa.


Tanssirutto

Yöbussi Glasgowsta saapuu Victorialle juuri kun avaan silmäni. Venyttelen ja katson kelloa. Jo puoli kahdeksan! Minun täytyy olla Piccadillylla puolen tunnin kuluttua. Tempaisen kassin hyllyltä ja juoksen ulos. Aamukahvi saa nyt jäädä.

Vasta usean askeleen jälkeen kiinnitän huomiota ympäristööni. Koko aukea on täynnä tanssivia ja laulavia ihmisiä. Meteli on korviahuumaava, kaikki tuntuvat laulavan eri laulua. Mikä performanssi tämä oikein on? Pysähdyn hämmentyneenä.

En näe ketään, joka ei tanssisi. Miten kaikki voisivat olla mukana tällaisessa? Juoksen eteenpäin. Kadut ovat täynnä ihmisiä, jotka heiluvat ja huutavat. Osa on lyyhistynyt maahan. Koko kaupunki on tullut hulluksi.

Sydämeni pamppailee pelosta. Jostain kuulen kaukaista musiikkia.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s