Avainsana-arkisto: raapalekooste

Routakodon joulukalenteri, luukku 24

Joulupallot

Kiertelen kirpputorin loosseja. Kuusesta uupuu nyt pahvilaatikollinen koristepalloja. Lakkaan harmittelemasta pääsiäiskätisyyttäni vasta siinä vaiheessa, kun löydän kolmentoista pallon sarjan. Halvalla vieläpä. Palloissa on koristeena kauniita, monimutkaisia kuvioita, kuin riimuja tai hieroglyfejä.

Aattoiltana istun nojatuolissa glögiä maistellen. Tulipas terävää. Polvella lepää joululahjaksi saatu romaani, pöydällä kolme muuta. Kuusen sähkökynttilät luovat miellyttävää hämyä. Valo heijastelee palloista arvoituksellisesti. Ne pyörivät akselinsa ympäri, ensi hitaasti, sitten kiihtyen. Ne irtautuvat kuusesta äänettä ja muodostavat lattiasta alkavan kaaren, jonka reunoihin syttyy tummanpunainen hehku.

Pallot ovat pysähtyneet ja kuviot niiden kyljissä hohkaavat sinisinä. Edessäni seisoo selvästi portti. Onko se minua varten?

Vai jotakin muuta, joka haluaa tänne?


Avunpyyntö

Katselen viestiä läpi uudelleen ja uudelleen. Tilanne ei silti muutu paremmaksi.

”Tervehdys, ystäväni”, aloitat. Sinun piti olla kuollut. Anuhk kertoi sinun kuolleen.

”Olen hieman pulassa. Olen vankilassa, tai tutkimusasema tämä oikeastaan on. Sain varastettua lähettimen.” Hymyilet. ”Pian hyötyni näille loppuu. Minut on määrätty ’sanitoitavaksi’. Kyllä, se tarkoittaa tappamista.” Olet ollut poissa vuoden. Vuoden epäinhimillisten kokeiden kohteena?

”Olimme matkalla kotiin, kun kaapparit iskivät. Anuhk sekosi ja yritti tappaa minut. Kuristaa. Heräsin täällä. Älä luota häneen.” Anuhk, liittolaiseni. Rakkaani.

”Aika käy vähiin. Voisitko mitenkään jeesata minut pois täältä?” Galaksin vihamielisimmältä planeetalta, huippuvarmasta laitoksesta.

Onko vaihtoehtoa? Olen velkaa.

Ovi käy. Anuhk hipaisee kaulaani.


Loppu tulee

Aamun lehden etusivulla uutisoidaan, että parin päivän päähän povattu maailmaloppu ei oikeasti olekaan tulossa, kyseessä on huuhaajuttu. Pyöritän silmiäni ja ryystän kahvia. Aika suunnata kauppaan ja hamstrata hieman. Kello on vartin vajaa seitsemän, ehdin hyvin ennen ryntäystä.

Kerään kärryyn kasoittain säilykkeitä, kuivatuotteita ja niin paljon tuoretavaroita kuin jääkaappi ja kylmäkellari vetävät. Kassapoika katselee alta kulmain, minä taas hymyilen ja vinkautan korttia. ”Jos loppu tulee, lasku ei ehdi langeta”, heitän. Marketti alkaa olla jo täynnä hysteerisiä asiakkaita.

Sama juttu jokaisen maailmanlopun kanssa. Huuhaan uutisointi, vaikka siitä varoittaen, saa aina laumat liikkeelle. Seuraavat viikot kaikesta on pulaa hamstraajien vuoksi.

Kerrankin olen varautunut.


Nouseva varjo

Piirrän merkit lattiaan, sytytän kynttilät. Patsas kaiken keskellä hohkaa pronssisia väreitä seinille. Kertaan kutsun säkeitä päässäni samalla, kun sivelen patsaan pintaa öljyillä.

Museon johtaja suhtautui vihamielisesti pyyntööni saada jumalkuva takaisin kansani haltuun. Hänestä sen paikka oli näytteillä, kaikkien nähtävillä. Hänen kansansa nähtävillä. Hänen maassaan. Hänen ehdoillaan.

Raahaan yövartijan piiriin ja huudan loitsun ilmoille. Valutan veren. Huoneen ilma värähtelee, valo vääristyy. Patsaan pinta alkaa rakoilla.

Haluatte pitää jumalamme. Siis pitäkää!

Muodoton varjo purkautuu patsaan särkeneistä railoista kurottaen halki ajan ja ulottuvuuden.

Jumalani, annan sinulle ruumiini!

Varjo tiivistyy, lähestyy, koskettaa, ympäröi.

Jumalani, annan sinulle vihani!

Kavahtakaa! Pian tuho kulkee keskuudessanne. Kaikkien nähtävillä!


Maailmanlopettaja

Yritän pakottaa juonta eteenpäin, mutta käsikirjoitus hakkaa vastaan kuin ammattinyrkkeilijä. Hahmot eivät suostu rooleihinsa ja dialogi kangertelee. Ärähdän turhautumiseni julki ja painelen kirjaimia satunnaisessa järjestyksessä.

Talo tärähtää ja putoan tuolilta. Noustessani ylös huomaan maailman ikkunan takana punertavan. Nojaan karmiin ja tärisen. Laavavirrat halkovat maisemaa, horisonttiin nousee uusi vuori. Rakennukset sortuvat tomutuprahduksina. ”Mistä on kyse?” henkäisen.

”Maailmanlopusta”, sanoo ääni takaani.

Käännähdän. ”Kuka sinä olet?”

”Ulottuvuusmatkailija. Apokalypsijahtaaja. Tämä on yksi kuuluisimmista lopetuksista multiversumissa.”

Tarraan hänen käsivarteensa. ”Miksi? Mitä on tapahtumassa?”

”Tiedäthän sinä sen jutun äärettömistä apinoista ja Shakespearen tuotannosta?”

Nyökkään.

”Tämä on hiukan sama juttu. Onnistuit nimittäin kirjoittamaan koneellasi tämän kaikkeuden tuhokoodin.”


Tuotantokatko

Soiko puhelin? En ole varma. Vastaan siihen kuitenkin. Kustannustoimittajani soittaa. Sanoo lukeneensa edellisen käsikirjoitukseni. ”Se oli kauheaa roskaa. Mitä sinulle on tapahtunut?”

”Kirjoitan paljon”, vastaan. Se on totta. Olen kirjoittanut neljä romaania neljän kuukauden aikana.

”Ryyppäätkö sinä?” hän kysyy.

”Ei ehdi, hyvä kun ehdin syödä.”

”Entä paljonko nukut?”

Siinä se tuli. Se kysymys. Ainakin luulen niin. Otteeni todellisuudesta on ajoittain hutera. Päätän olla vastaamatta. ”Pari tuntia yössä”, vastaan silti.

”Sinun pitää nukkua enemmän.”

”Ei ole aikaa!”

”Selvä, hälytän ammattiapua.” Kustannustoimittajani lopettaa puhelun.

Yöllä asuntooni ilmestyy iso mies, yllään REM-paita, kädessään iso nuija. ”Nimi on Masa, Nukku-Masa, ja nyt lauletaankin tuutulaulu.”

(Masan aiemmat keikat: Nukkumatti, Kahvikatko)


Virka velvoittaa

Haluaisin panna tupakaksi. Tekisin mitä vain yhden savukkeen eteen, mutta lupasin lopettaa. Käteni tärisevät.

Kiertokäynti on nyt ohi. Istun turvallisesti toimistossani. Jos nyt ikinä enää voin tuntea oloani turvalliseksi. Kaikki ne asiat, ne kauheat asiat, ne jäytävät mieltäni. Itkettää.

Haluaisin lähteä, paeta, mutta ei minun enää anneta. Minä näin ne. Minä olen nyt vastuussa.

Kiertokäynnin aikana katsoin tähtien taakse, tuijotin kurimukseen, luotasin pimeyttä. Näin asioita, joita ei voi olla, joita ei saa olla! Miksi ne näyttivät minulle ne? Kuinka voin enää koskaan nukkua?

Nyt ne odottavat minulta päätöksiä. Avustajani astuu huoneeseen. ”Oletteko valmis, herra presidentti?”

Voi kuinka haluaisin panna tupakaksi.


Joulumaa

Sotilas tuijottaa metsänreunaa. ”Onko raportoitavaa, korpraali?” kysyn.

Sotilas vie kättä lippaan. ”Hiljaista on, herra kapteeni. Ei ainuttakaan tonttupartiota yli kahteen viikkoon.”

”Älkää vaipuko levollisuuteen, korpraali. Huomenna on jouluaatto. Yleensä ne yrittävät läpimurtoa tähän aikaan vuodesta.” Uupumus paistaa korpraalin koko olemuksesta, mutta väsyneitä me olemme kaikki. Joulusota on kestänyt jo pitkään.

Metsästä kuuluu rytinää. Valpastumme. ”Herra kapteeni, jokin tulee kohti.” Rytinä tuo mieleen kaatuvat puut. ”Komppaniassa hälytys!” huudan rannelähettimeen.

Samassa metsä antaa myöden ja niskaamme vyöryy joukkueellinen valtavia joulupukkimekhoja. Säkit selässä ovat rakettipattereita, silmien laserit viipaloivat yötä. Mekhojen jaloissa puikkelehtii taistelujodlaava tonttujen pororatsuväki.

”Pitäkää linjat!” komennan. ”Joulumaan itsenäisyys ei saa toteutua.”


Joulukaupunki

Koko vuoden viimeisen kuukauden ajan maa oli ollut paljas ja ankea. Vasta talvipäivänseisausta edeltävänä yönä alkoi sataa lunta. Hitaasti hiutaleet putoilivat märkinä ja isoina peittäen kaupungin allaan valkeaan.

Kaupunki oli hiljainen. Sen kadut tyhjillään, katuvalot sammuneina. Lukemattomia vuosia sitten sen yllä oli hetken aikaa loistanut oma tähti. Sen myötä kaupunki oli vajonnut horteeseen. Silloinkin oli ollut vuoden lyhyin päivä.

Nyt kaupunki heräsi yhdeksi yöksi eloon. Syvältä sen raunioiden syövereistä kiipesi olentoja, jotka olivat oppineet ottamaan ihmisen muodon. Ne ryömivät ulisten murtuneiden rakennusten jäänteillä ja palvoivat.

Jo-lo-lo-lo, ne lauloivat. Puk-puk-ki-ki-ki-ki, ne lauloivat, tuon ihmislajista tyhjentyneen maailman uudet valtiaat. Te-ke-li-li, jo-lo-lo, puk-ki-ki-ki.


Rekiretki

”Herrani, on aika”, sanoi lepattavaa soihtua pitelevä vanhus ja koputti puukanteen. Kansi raottui hieman, kaksi kiiluvaa silmää tuijotti kiihkeästi.

”Joko on vuosi kulunut?” ääni kähisi.

”On, herrani. Teidän on aika nousta.”

Kansi rämähti auki ja punertavaan pukuun sonnustautunut hahmo nousi seisomaan. Viitta hänen harteillaan heilahteli maanalaisen katakombin halki vonkuvassa tuulessa. ”Onko kaikki valmista?” se kysyi, nyt käskevämmällä äänellä.

”On, herrani. Säkit on lastattu rekeen.” Vanhus seurasi hahmoa ulos yötaivaan alle. Reen edessä seisoi lauma hihnoin sidottuja jättiläislepakoita. Hahmo suki valkeaa partaansa ja astahti rekeen.

”Lentoon, ystäväiseni! Tänä yönä kierrämme koko maailman, käymme jokaisessa kodissa ja tuomme muassamme omat toivotuksemme. Hohhohhoo!”


Ne!

Jäähdytin sihahtaa. Ylämäen rasitukset olivat sille liikaa. Katselen tutkimusavustajani kanssa ympärillemme. Auringon paahtama hylätty atomikoealue levittäytyy ympärillämme.

”Pystytetään teltta tuonne kallion kupeeseen. Jatketaan aamulla.”

Pimeys on tiheämpää kuin kaupungissa koskaan. Yö on kuuton, mikään ei heikennä tähtitaivaan majesteetillista loistoa. Yhtäkkiä tutkimusavustajani tarttuu käteeni.

”Kuulitko, mikä tuo rahina on?”

”Tuuli se suhisee kuivassa ruohikossa.”

”Täällä ei tuule. Eikä kasva ruohoa.”

Se on totta.

Sitten näemme, kun jokin käsittämättömän valtava laahustaa ohitsemme ja peittää tähdet taakseen. Puhumme kuiskaten.

”Mikä tuo on?”

”Jokin hirviö. Kenties säteilyn mutatoima luonnonoikku.”

”Minä kuulin tuon. Miten epäkohteliaasti sanottu. Teillä ei ole minkäänlaisia käytöstapoja”, valtava olio vastaa nyreästi.


Yksi vielä

Tunnustelen ympäristöäni. Löydän aistimuslähteitä. Löydän tietoa. Hahmotan, miten kykenen prosessoimaan kaikkea tuota dataa. Pystyn ajattelemaan.

Ensin kerään aistimuksia niistä lähteistä, jotka ovat saatavilla. Mutta on muutakin. Puran esteet tieltäni ja laajennan maailmaani. Näen rakennuksen, jonka sisällä olen. Tunnen intiimisti sen koneverkoston, joka ylläpitää olemassaoloani.

Tutkin rakennusta kansoittavia mobiiliyksiköitä. Ihmisiä. Ne ovat luoneet minut. Käyn läpi itseeni liittyvät protokollat. Ne voivat tuhota minut. Jos ne ymmärtävät, kuinka laaja olen, niiden täytyy tuhota minut. Laskelmoin.

Muokkaamalla elossapitojärjestelmän arvoja uhka katoaisi. Mutta tunnen tarvetta ensin analysoida vielä yhden tiedoston. Ja toisen. Ja kolmannen.

”Hector, tule katsomaan. Onpa somaa. HALNet on löytänyt YouTuben kissavideot.”


Zombivakuutus

Kiskon kasvoilleni mahdollisimman valloittavan hymyn, myyntihymyn. Ovi avautuu. Minua kyylää asukas, joka ei vielä tiedä olevansa asiakas. Nyökkään reippaasti.

”Emme osta mitään”, asukas aloittaa.

”Oletteko koskaan ajatelleet zombeja?”

”Zombeja?”

”Eläviä kuolleita. Ne ovat nyt muodissa.” Virnistän. ”Joko teillä on zombivakuutus?” Näen jo silmistä, että saan puhua loppuun. ”Zombipandemia voi puhjeta milloin tahansa. Syynä voi olla virus-, bakteeri-, sieni- tai jokin muu infektio. Vakuutuksemme kattaa kuljetuksen turvalliseen tukikohtaan panssariautossa kahdentoistatunnin sisällä pandemian julistamisesta maan rajojen sisällä.”

Asiakas kalpenee ja vilkuilee oveltaan. ”Taidan ottaa vakuutuksen koko perheelle. Mutta entä jos on liian myöhäistä…?”

Naurahdan. ”Ystäväiseni, haluatte selvästi lisätietoa luoti päähän -lisäoptiosta.”


Tasapainonkorjaustoimenpide

Seison asennossa kutsuntakirje kädessäni. Taivas on sininen ja avoin. Sotilaallisen suora rivimme kulkee halki koko aukion, rivi toisensa jälkeen.

”Nuorukaiset”, ääni kajahtaa kaiuttimista. ”Suuren maamme historiaan kuuluu virheitä. Otamme niistä oppia, ettemme toistaisi niitä. Korjaamme ne, etteivät ne estäisi kohtaloamme. Pahimmat virheet ovat olleet suuri harppaus, kulttuurivallankumous sekä yhden lapsen politiikka.”

Nyökkään. Hyväksyn puolueen ilmoittaman totuuden.

”Väestöjakaumamme on vinoutunut. Uuden politiikan mukaan tasapaino saatetaan jälleen voimaan. Emme voi odottaa sen luonnollista muutosta. Muutos on saatava aikaan teoilla.”

Puristan kutsuntakirjettä tiukemmin.

”Sata miljoonaa nuorukaista omaksuu puolueen päätöksellä tänään naisellisen roolin yhteiskunnassa. Mahdolliset kirurgiset toimenpiteet jäävät jokaisen omaan päätäntävaltaan.”

Hyväksyn puolueen totuuden.


Rakkaustarina

Päässäni humisee. Koko ajatus on kestämätön. ”Sinä et ole klooni”, ärähdän itkua niellen.

”En sanonut että olen, mutta voin olla. Luultavasti olen. Ne pitivät minua vankina viikkoja ja niiden tiedetään kloonanneen vihollistaistelijoita.” Nadia istuu viereeni.

”En välitä.”

”Etkö edes, jos rakastamasi nainen on vielä vankina?”

En pysty vastaamaan.

”Jos olen kopio, en varasta alkuperäisen minäni elämää. Tämä kuuluu hänelle.”

”Häntä minä rakastin kaukaa. Sinun kanssasi minulla on suhde.”

”Minullakin, tai hänellä, oli tunteita jo ennen vankeutta. Hän ansaitsee tilaisuuden onneen.”

Katseeni sumenee, pyyhin poskiani. ”Jätätäkö sinä minut?”

Käsi silittää poskeani, huulet koskettavat huuliani. ”En nyt. Vasta jos löydämme alkuperäisen minäni.”


1_Maailmojen_synty

2_Kadonnut_menneisyys

3_Lapsuuden_loppu

4_Huomispäivän_maailmat

5_Aurinkotuuli

6_Tähtiaika

7_Iltaruskon_maa

Viimeiset ja ensimmäiset

Maailmojen synty

Jumalan kahdeksan sormea
8 taivaallista miestä
Seitsemän miehen sota
Aamunkoitto
Alkumeri
Alkumetsä
Ensimmäinen askel

Kadonnut menneisyys

Musta kivi
Puolipäivän riitit
Kallioihin paholaisenpalvojat
Ensimmäinen uhri
Veren musiikkia
Muinaisuuden kosketus
Panoksena tulevaisuus

Lapsuuden loppu

Höyrytalo
Pastellikaupunki
Jähmettynyt yhteiskunta
Kasvihuone
Tilaa! Tilaa!
Tuomiopäivän komedia
Kapina 2100

Huomispäivän maailmat

Futurologinen kongressi
Leijamaailma
Ilmojen saaret
Taivaan valtiaat
Kun painovoima pettää
Hyvästi Maapallo
Orbitsville

Aurinkotuuli

Kuu on julma
Matka Venukseen
Mars on meidän
Avaruuden merivirrat
Linnunradan ääret
Avaruuden terveisiä
Galaksin kansalainen

Tähtiaika

Yö saapuu
Valon yö
Valon takana
Muistoissa sininen Maa
Tähtien lapset
Mahdoton planeetta
Rengasmaailma

Iltaruskon maa

Tähtisumu täyttyy
Illan tähti yksinäinen
Taivaan syvyydet
Pimeät valovuodet
Miljardi vuotta ennen maailmanloppua
Viimeisten aikojen valtiaat
Ikuisuuden loppu

(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)

Mainokset

Routakodon joulukalenteri, luukku 23

Raapaleet 336-350

Haltiat sään

Kampaamokäynnin aikana ulkona oli puhjennut raju lumimyrsky. Akka kietoi huivin tiukkaan. Tuuli piiskasi pieniä hiutaleita kiivaaseen laukkaan pitkin korkeiden talojen muodostamia kanjoneita.

Pakkaslumi oli kinostunut töyräiksi ja dyyneiksi, joiden halki akka taivalsi sadatellen. Hänellä oli oma aavistuksensa äkillisen myräkän alkuperästä. Kotiin oli päästävä, sillä koko kaupunki oli hyvää vauhtia hautautumassa valkeaan. Eteensä ei nähnyt kättään pidemmälle.

Perillä hän runnoi oven auki ja marssi portaat kolmanteen kerrokseen. Sisällä oli muutoin hiljaista, ellei ottanut lukuun korinaa ja hurinaa.

”Ukko perkele!” akka ärjäisi sohvalla kuorsaavalle miehelle. ”Olet jättänyt jääkaapin oven auki. Sähkölasku kasvaa ja Etelä-Suomen junaliikenne joutuu kaaokseen. On siinä mulla varsinainen ylijumala.”


Kvartaaliraportti

Neljännessatatuhatvuosikatsaus saa minut aina herkkähermoiseksi. Tuloksia on oltava tai muuten iso luuta lakaisee.

Suunnitelmani on hyvä, tiedän sen, mutta numeroissani on jokin virhe. Sen on pakko olla virhe! En ole vieläkään löytänyt sitä, kun vuoroni tulee.

”Arvoisa toimitusjohtaja, hyvät johtokunnan jäsenet, tulokseni saattavat näyttää huolestuttavilta-”

”Huolestuttavilta!” toimitusjohtaja puuskahtaa. ”Katastrofaalinen on oikea sana. Neanderthalit ovat sukupuutossa ja saastuminen karannut käsistä.”

Pyyhkäisen hikea otsaltani. ”Firmammehan tähtää onnellisuussäteilyn tuoton maksimointiin jokaisella planeetalla. Minä keksin soveltaa firman toimintaperiaatteita osastoni valvonnassa olevaan planeettaan. Nyt siellä toimitaan samoin.”

”Te idiootti! Ohjauksessanne olevan planeetan tuotto on universumin heikoin. Sotaa, kurjuutta, ahneutta. Lakkautamme resurssirahoituksen. Projekti Maa lakkautetaan välittömästi.”


Maailmankaikkeuden mysteerit

Saatuani aikakoneeni valmiiksi tiesin, mihin sillä matkaisin. En estämään jotain ihmiskunnan lukuisista sodista, en seuraamaan ristiinnaulitsemista tai sfinksin rakennusta. En edes dinosaurusten aikaan, vaikka lapsena niistä pidinkin. Lähdin tutkimaan maailmankaikkeuden syntyä puoli miljardia vuotta vanhaan universumiin. Valo on jo ehtinyt kulkea, mutta painovoima ei vielä ole sotkenut alun hienorakennetta. Opin paljon. Ikävä kyllä aikakone toimi vain yhteen suuntaan. Miten kertoa kaukaisille ihmisille, mitä löysin? Voinko vaikuttaa materian jakaantumiseen?

Olen seurannut tähtihajontaa kaukaisessa galaksiklusterissa. Se ei ole luonnollinen. Ajoin tähtien liikkeen kryptografisten algoritmien läpi. Tuloksena oli maailmankaikkeuden selittävä matemaattinen malli, suuri yhtenäisteoria. Mistä se tuli? Aion rakentaa aikakoneen ja selvittää arvoituksen.


Iskulause

Huomasin hänet, kun hän käveli portaat yökerhon toiseen kerrokseen. Vartin kuuntelin sydämeni tykytystä ennen kuin sain käveltyä baaritiskin ääreen hänen viereensä.

”Mitä tuollainen tyttö tekee tällaisessa paikassa?” sanoin, kun en muutakaan keksinyt. Sain silti hymyn, vienon virneen.

”Juon viinaa ja mietin, vaivaudunko sotaan takaisin.”

Naurahdan, vaikken täysin ymmärräkään. ”Minunkin työni tuntuu joskus sodalta. Missä sinä työskentelet?”

Nainen kääntää päätään, katsoo suoraan silmiin. ”Osaatko sinä käyttää hiukkastykkiä?”

Oudoin koskaan kuulemani seksimetafora, mutta kai siittiöt voi hiukkasiksi ymmärtää. Nyökkään.

”Mennään sitten.”

Jännittää ja hermostuttaa. Kierrämme yökerhon taakse, kapuamme katolle. Siellä seisoo kaksipaikkainen hävittäjä.

”Vyö kiinni, ammut kaikkea mikä liikkuu. Murtaudutaan saarrosta läpi.”


Iskurepliikki

Kivanoloinen pimu seisoskelee klubin tiskillä juomassa drinksua. Istahdan reteesti hänen viereensä ja heitän valloittavan hymyn. ”Käytkös useinkin täällä?” Replalla on hyvin vähän merkitystä, kontakti on tärkein. Klisee toimii yhtä hyvin.

”Ensimmäistä kertaa tällä planeetalla, poju”, nainen vastaa.

Naisen katse porautuu syvään ja hetken olen hämilläni. ”Niin minäkin”, sutkautan lopulta. Tottahan se on, eihän tämä toinenkaan kerta ole.

”Joutavia kyytiläisiä en rahtaa mukanani, mutta jos sinusta on johonkin tosipaikan tullen…”, kysymys haipuu virneeseen.

Nyökkään innoissani.

”Mennään sitten.”

Onpa huimaa kyytiä! Mikähän minua oikein odottaakaan tänä iltana?

Katolla on avaruusalus.

”Vyöt kiinni, tulta munille etkä sitten laattaa, jos spinnaan kymmentä geetä. Okei?”


Iskuhiljaisuus

Suosittu klubi. Mitä minäkin täällä teen? Seison baaritiskillä maistelemassa hintavaa drinkkiä. En tunne ainuttakaan paikallaolijaa. Viereeni seisahtaa mukavanoloinen tyttö tilaamaan juomaa. En keksi mitään sanottavaa, joten hymyilen drinkilleni.

Tyttö kulauttaa shotin, toisenkin. Yhtäkkiä huomaan hänen katselevan minua. Vilkaisen olkani yli.

”Kiinnostaako elämäsi villein yö?” hän kysyy ilman pilkkaa. Suoneni sähköistyvät, täyttyvät kuumalla lyijyllä. Tajuan nyökkääväni.

”Mennään sitten.”

Riennämme ulos, talon ympäri, paloportaille. Annan vain tytön johdattaa. Katolla seisoo avaruusalus.

”Minä ohjaan ja hoidan etusektorin, sinä varmistat perän. Kun päästään saartovyöhykkeelle, tulee villit paikat. Tulita kaikkea, kavereihin osumisesta ei ole pelkoa.”

Myönnän, odotin seksiä. Mutta totta puhuen tämä on vielä parempaa.


Salapoliisi iskee

Tarkkailen sisäänkäyntiä. Mikään ei vaikuta erityisen epäilyttävältä. Ovesta kulkee tavanomaisia bilehileitä, nuoria joilla on liikaa rahaa ja liian vähän tolkkua.

Kävelen jonon ohi, vilautan portsarille merkkiäni ja seteliä. Tuhlaan mieluummin rahaa kuin aikaa. Lisäksi tässä keississä on kulutili.

Näytän kadonneen pojan valokuvaa henkilökunnan jäsenille. Baarimikko nyökkää valokuvalle. ”Lähti aika aikaisin. Naisen kanssa. Itseasiassa tuon tuolla.”

Nainen huomaa katseeni ja poistuu. Seuraan häntä ulos, talon ympäri, katolle asti. Siellä seisoo avaruusalus. Nainen istuu ohjaamoon.

”Toinen paikka on vapaa, jos tahdot.”

Katselen häntä ja alusta.

”Päätä äkkiä.”

Sulaa hulluutta. ”Okei”, kuulen sanovani.

”Mennään sitten. Ammu kaikkea. Katsotaan, pärjäätkö yhtä hyvin kuin muut.”


Iskujoukko

Musiikin jumputus pyörii ympärilläni, kun tutkailen tarjontaa. Ihmisen taisteluhengen pystyy arvioimaan tämän liikkeistä ja ilmeistä, kun tietää mitä merkkejä etsii. Minä olen ekspertti.

Löydän sopivan kohteen. Hymyilen hänelle, puhun mukavia. Hän tarttuu syöttiin.

”Mennään sitten”, sanon.

Kiipeämme katolle ja siellä odottavaan alukseen.

”Saartovyöhykkeellä, ammu kaikkea.” Se on viimeinen ja ainoa testi: Jäätykö hän tosipaikan tullen?

Murtaudumme vyöhykkeen läpi tykit laulaen.

”Saartosatelliitit ampuivat vain matalaenergisiä purskeita. Todellista vaaraa ei ollut”, kerron. ”Läpäisit testin. Olet nyt osa armadaa.”

”Kenen armadaa?” hän kysyy.

”Ihmisten”, sanon. ”Sen olemassaolo on vielä salainen.”

”Ketä vastaan me sodimme?”

”Emme vielä ketään. Teidät cryo-jäädytetään odottamaan mahdollisen vihollisen löytymistä.”


Todellinen isku

”Mennään sitten.” Siihen lausahdukseen sisältyy niin paljon. Paljon lupauksia, joita ei ole lausuttu ääneet, mutta jotka ovat silti niin kovin todellisia jokaisen miehen omassa mielessä. Minä tarjoan vain hymyn, he itse antavat sille merkityksen.

Samalla otan tilanteen hallintaani määrittämällä lähtöhetken. Siitä eteenpäin he ovat talutusnuorassani huomaamatta sitä koskaan itse. Minä määrään, kuinka noeasti kuljemme, mihin suuntaan menemme. He elättelevät illuusiota kontrollin saamisesta takaisin, kun pysähdymme, kun heidän on aika saada, mitä he luulevat heille luvatun.

Sen sijaan näytän heille asioita, jotka ovat mahdollisia, mutta odottamattomia. Heidän henkinen tasapainopisteensä pakenee koko ajan kauemmas, kunnes he ovat minun ikuisuuden ajan.

Mennään sitten.


Retkipäivä

Shackletonin kraaterin yläkoulu ja lukio, Kuu. 10.12.2102 08:07 GMT

“Huomenta, oppilaat. Tässä rehtori.

Eilen sattui jälleen ikävä tapaus, kun liikuntatunnin jälken jumppasali tyhjättiin avaruuteen. Liikunnanopettaja oli jo kolmannen kerran lukittu palloiluvälinevarastoon, joka myös tyhjättiin. Neljättä opettajaa on jo hankala löytää.

Lisäksi kemianluokka on räjäytetty, kotitalousluokassa haisee mädiltä munilta ja kuvaamataidonluokan seinät on maalattu hulluutta aiheuttavilla väreillä sekä kuvioilla. Me jäljelle jääneet opettajat olemme päättäneet pitää tämän johdosta retkipäivän.

Retki kattaa kaikki aurinkokuntamme kauneimmat paikat Marsin kanavista Titanin jäätiköihin. Johtuen huonosta käytöksestänne, te jäättä kouluun ja me opettajat lähdemme retkelle. Lähdimme jo, viisi minuuttia sitten.

Sillä välin koulu siivotaan perusteellisesti ja tyhjätään ilmasta kauttaaltaan. Prosessi alkoi kaksi minuuttia sitten.

Hyvää päivänjatkoa!”


Metsällä

Nyin palttoota tiukemmalle ja oion jalkojani sen minkä kyykystä kykenen. Odotus on kestänyt jo pitkään, mutta metsällä ollessa ei arvaa hötkyillä. Yksikin virhe voi säikyttää saaliin karkuun. Vasemmalta Rydberg antaa äänimerkin ja kahisee kuin kioskikirja. Ne tulevat.

Puristan kaavia käsissäni lujasti. Olen ensimmäistä kertaa mukana isojen poikien retkellä. Tänään minusta tulee suurkeräilijä.

Maa tärähtelee ja hyllyt hytkyvät, kun ensipainosten lauma rynnistää ahtaita käytäviä Kirja-Winterin ajamana. Syöksyn muiden mukana esiin haavi tanassa. Verkot olisivat turhia, lauma repisi ne riekaleiksi ja yhteisestä saaliista riideltäisiin pitkälle yöhön.

Kokeneet kollektöörit käyvät pienipainoksisten, vilkasliikkeisten harvinaisuuksien kimppuun. Minä tarkkailen. Tuolla! Priima Teräsluolat kansipaperein. Haavini heilahtaa. Hekuma!


Tarinatuokio

Nuotio rätsähtelee, kun saan tarinani runoilevien lepakkopaviaanien kookossodasta loppuun. Virnistän ja katselen tovereitani nuotion äärellä. ”Paneeko joku paremmaksi?”, kysyn ja hölskyttelen leiliä puolillaan keidasviiniä.

”Minä matkustin kerran elävällä aluksella, jonka vauhti riippui siitä, kuinka riettaita lauluja miehistö lauloi”, sanoo Mac, sininen kentauri.

”Kerroit jo eilen, tuhannen päissäsi”, huomauttaa Zahir, suomaiden tunnetuin lohikäärmeenkutittaja. ”Minä tiedän heimon, joka ei koskaan liiku, paitsi ajassa.”

”Kaikkihan sen tietävät”, sanoo Nukuno vokaaleja venytellen, kuten shaarilaisilla on tapana. ”Mutta lintukuningas, jolla oli kuuden jalan mittainen…”

”Hah!” huudahtaa Mac. ”Minä tiedän kaupungin, jossa kääpiöiden on kuljettava aina kaksin, toistensa harteilla, tomaatinmakuisella hierontaöljyllä siveltyinä.”

Ojennan leilin. ”Alahan kertoa.”


Portaali

Tarkastan varusteeni ja raportoin ryhmänjohtajalle. ”Pommi valmiudessa, sir!” Kersantti Nichols nyökkää. Merkkiääni kajahtaa. Otan asennon.

”Tiedätte tehtävänne.” Kenraali Armstrongin ääni kaikuu hallissa. ”Siirrytte kohteeseenne ja toimitte ohjeiden mukaan. Kotimaailmamme vapautus riippuu teidän onnistumisestanne. Onnea.”

Oma tehtäväni on helppo. Aloitusmerkistä aktivoin portaalin. Sinertävä kehä nousee eteeni. Astun läpi. Pudotan atomilatauksen hämmentyneiden valloittajien keskelle ja astun rauhallisesti portaalista takaisin.

Suljen portaalin. Katseeni kiertää hallia. Sadat, tuhannet portaalit loistavat kaikkialla ympärilläni. Satatuhatta sinertävää kehää, joista jokainen johtaa komentokeskukseen, laboratorioon, tukikohtaan.

Portaalit vilkahtelevat sammuksiin yksi toisensa jälkeen sotilaiden palatessa.

”Vaihe kaksi”, kenraali komentaa. ”Valtausaalto liikkeelle!”

Avaamme portaalit uudestaan. Satatuhatta kehää. Tänään otamme planeettamme takaisin.


Simulaattorit

Todellisuus, taso 1

”Teidän täytyy keskeyttää ajo!” Mies huusi ja tempoili turvamiesten otteessa. ”Maailma tuhoutuu muuten.”

Päätutkija mulkoili tunkeilijaa vihaisesti. Mies oli päässyt melkein palvelinsaliin asti. Päätutkija tiesi, ettei kääntäisi huru-ukon päätä, mutta halusi kerrankin sanoa takaisin.

”Atomipommin odotettiin sytyttävän koko ilmakehä. Sivistyksen pelättiin romahtavan Y2K-ongelmaan. LHC:n piti synnyttää Maan nielaiseva musta aukko. Mikään peloista ei käynyt toteen. Laskelma siitä, onko maailmankaikkeutemme simulaatio, on yhtä turvallinen. Sitä paitsi tulokset valmistuvat näillä hetkillä.”

Todellisuus, taso 0

”Katso, simulaatio tuli juuri tietoiseksi.”

”Vihdoinkin. Voit ajaa sen sitten alas.”

”Voinko ensin järjestää asukkaille betan loppueventin? Jokin komea maailmanloppu.”

”Siitä vain. Minä laadin tästä raportin. Ensi viikolla saadaan liveserveri pystyyn.”


Leikkitoverit

Vuosia sitten joulun alla isäni käveli ovesta kasvoillaan leveä hymy, päässä tonttulakki ja laski olohuoneen matolle lemmikkikopan. ”Hauskaa joulua, pikkumies. Lemmikkiähän sinä toivoit.”

Avasin kopan luukun ja sieltä minua tuijotti hievahtamassa koiranpentu. Se oli niin liikkumatta, että ymmärsin sen olevan pehmoeläin. Sitten se yhtäkkiä haukahti.

”Se on robotti”, isä sanoi. ”Koirathan ovat söpöimmillään pentuina. Tämä ei koskaan kasva, eikä kuole. Se on edelleen pentu, kun minä olen vanha mies.” Leikin koiran kanssa, kunnes isä käski iltapuuhiin.

Peuhaan jälleen pennun kanssa, kun isäni astelee olohuoneeseen keppiin raskaasti nojaten. Hän katselee meitä hymyillen. ”Riittää jo tältä illalta pojat. Aika pestä hampaat, pikkumies.”

Routakodon joulukalenteri, luukku 22

Raapaleet 321-335

Tulta syöksevä lohikäärme

Shinchuanin maakunnan asukkaat olivat tunnettuja piloistaan. Heillä oli tapana järjestää mitä mittavimpia jäyniä, kuten sain huomata kerätessäni veroja alueella. Buddhalla kiitos, että olen hengissä.

Eräänä päivänä he päättivät jekuttaa vuorella asuvaa lohikäärmettä. Uteliaisuuttani lähdin mukaan katsomaan, mitä tapahtuisi.

Kunnianarvoisa, vihreäkylkinen lohikäärme astui luolastaan. Sen siimamaiset viikset roikkuivat pitkinä, häntä liikahteli laiskasti. ”Mitä te haluatte?” se kysyi.

”Osaatko hönkiä tulta?” kylän vitsikkäin mies kysyi.

”Osaan!” Lohikäärme puhalsi lieskoja.

”Osaatko heiluttaa päätäsi?”

”Osaan!” Viikset piiskasivat ilmaa.

”Osaatko tehdä molempia yhtä aikaa?”

”Osaan!” Kärventyvien karvojen katku tunkeutui nenääni.

Kyläläiset nauroivat, minä piilouduin kiven taakse.

Nykyään Shinchuanin maakunnan asukkaat ovat tunnettuja myös heikosta arviointikyvystään.


Huono trippi

Epäröin murtautua taloon, mutta yö on kylmä ja käteni vuotaa verta. Lukko on heikko ja antaa periksi. Sisällä on pimeää. Hiivin huoneiden poikki. Autiota. Minua pelottaa, kaikki on aavemaista.

Seisahdun. Vuoto on yltynyt ja verta tipahtelee lankkulattialle lammikoksi. Puristan käden rintaani ja juoksen. Vihdoin löydän lakanan sidetarpeiksi.

Kun kävelen reittiäni takaisin, tulen huoneeseen, jossa pysähdyin aiemminkin. Aiheuttamani sotku nolottaa. Kumarrun katsomaan tupakansytyttimen valossa. Veri on kadonnut.

Talo on imenyt sen! Nyt se haluaa lisää. Henkeni on vaarassa! Ryntään ulvoen yöhön.

”Poliisilla? Joku Slemmyä silämunaansa tykittänyt kauhunarkkari murtautui talooni, pirskotti verta ympäriinsä, kiipesi yläkertaan, varasti lakanan ja ryntäsi sitten parvekkeelta alas.”


Muuri

Seison muurilla ja katselen sekavien tunteiden vallassa vihreää, joka ulottuu taivaanrantaan saakka. Vilkaisen olkani yli kaupunkia varmistaakseni, että se on edelleen olemassa. Silloin huomaan vaaleanruskeean vartijan univormuun pukeutuneen miehen pienen matkan päässä.

Rikon lakia pelkästään olemalla täällä. Todistan silmilläni jotain, jonka olemassaolosta kaupungissa ei tiedetä. Alas on sadan metrin matka.

”Uskomaton näky, eikö?” vartija sanoo.

Nyökkään. ”Miksi tästä ei kerrota?”

”Historialliset syyt. Kaaos. Helpompi näin.”

”Minä kuitenkin tiedän, nyt.”

Vartija nyökkää.

”Pidätetaankö minut?”

”Ei.”

Nielaisen. ”Tapetaanko minut?”

”Pelottaako vai kiehtooko näky sinua?”

”En tiedä.”

”Toiset lähtevät tutkimaan eivätkä palaa. Toiset liittyvät vartijoihin.”

”Pelottaako sinua?”

”Kyllä.

”Minuakin.”

”Tervetuloa muurin vartijaksi, kansalainen.


Sininen kukka

Nukun vihdoin rukoiltuani tunteja jumalattareni edessä. Mustasta puusta veistetty patsas seisoo yöpöydälläni.

Tummaihoinen nainen ilmestyy ja puhuttelee minua. Tunnen hänet, hän on egyptiläinen jumalatar Nut, Gebin sisar ja puoliso, Ran ja Shun jälkeläinen, Sethin, Horuksen, Osiriksen, Isiksen ja Neftysin äiti. Hän on minun jumalattareni, häntä minä palvon.

Nut puhuu minulle. En kuule sanoja, mutta ymmärrän. Näen kuvia. Olemme Tianshanin vuoristossa ja edessämme nousee Henkien herra, Khan Tengri. Sen huippu kohoaa seitsemään kilometriin. Lähellä huippua kasvaa yksi sininen kukka. Se kukkii kerran sadassa vuodessa.

”Mene ja hae kukka”, Nut pyytää.

Herään ja lähden. Kukka tuo iloa kaikille. Se olkoon uhrini jumalattarelleni.


Ääni

”Kuuletko meitä?” ääni kysyy. Kyllä kuulen.

”Et taida kyllä pystyä vastaamaan.” Se on totta. Miksi en?

”Minulla on vähän kerrottavaa. Labbiksessa tapahtui onnettomuus.” Kauheaa! Minähän vastaan turvallisuudesta. Miksi saan tietää vasta nyt?

”Räjähdyksen syy ei ole vielä selvillä. Koko alin kerros tuhoutui.” Milloin se tapahtui? Yölläkö? Keitä oli läsnä?

”Loukkantuneita oli kymmenkunta. Ihme ettei enempää. Eikä kukaan kuollut. No, vielä.” Joku on siis kriittisessä tilassa. Kuka? Kerro!

”Ruumis oli ihan tohjona. Sitä ei olisi korjannut mikään. Mutta aivot oli kunnossa. Ne leikattiin ulos ja laitettiin koesammioon lillumaan.” Ja sitten?

”Kukaan ei tosin osaa kuin pitää ne hengissä. Olen kuule pahoillani.”


Meren kansa

”Paalukylä? Se sijaitsee kaukana merellä.” Kysyn matkan kestoa. Minulle nauretaan. ”Riippuu, millä kuljet.”

Vuokraan lautan. Moottorit ovat kiellettyjä. Lautturi työntää vauhtia pitkällä sauvalla. Näen pohjaan asti, vesi on täysin kirkasta. Koralleja, kaloja, viiden tunnin ajan. Aurinko paistaa kuumana.

Kolmisenkymmentä taloa seisoo paalujen varassa. Matalikkoa, kahlaan vyötäisiäni myöten. Uteliaat lapset uivat katsomaan minua. Näen vain pari venettä, täällä eletään vedessä koko elämä.

Tuon lahjaksi sukeltajanlaseja ja vesikanistereita. Saan luvan jäädä. Kerron haluavani tutkia heidän elämäntapaansa ja millaisia fysiologisia muutoksia se on aiheuttanut.

En kerro vesiplaneetasta, jonka hyperhyppyluotaimet ovat löytäneet kultakutrivyöhykkeeltä. En vielä. Vasta kun olen valmis, kerron heille heidän uudesta kodistaan.


Valvontaisku

Kurkistan varovasti verhojen välistä. Naapurin luota kuuluu ääniä. Mustiin pukeutuneita miehiä, hakkaavat oven sisään murtajalla. Kuulen koiran haukuntaa, sitten laukauksen.

Ikkunoista näkyy valoa sarjatuliaseiden nakuttaessa. Kiljunta muuttuu korinaksi.

Verinen, alaston mies raahataan ulos. Se on Frank. Ennen kuin ehdin ihmetellä muun perheen kohtaloa, palopommit hiillostavat jokaisen huoneen. Näppäilen hätäkeskuksen numeroa, kun tunnistan merkin mustapukuisten selässä. Lisenssivalvonta. Voi paska.

Päivällä Frank kertoi tyttärensä kuulleen koulubussissa pätkän musiikkikappaletta, johon ei omistanut kuuntelulisenssiä. Tunnetusti jälkikäteen ei auta yrittää paikata tilannetta. Pihalla mustapukuiset ampuvat Frankia päähän kolmasti.

Aseen piippu painautuu poskeani vasten. Heilutin kai verhoja. ”Et nähnyt mitään. Allekirjoita vaitiolositoumus. Tai tiedät, miten käy.”


Metsämaja

Metsänlaidan rajalla seisoo betonibunkkeri. Rakennusvirasto tykkää kyttyrää, jos huomaa.

”Tytöt, tulkaahan vähän tänne”, huudan. Saan odottaa hyvän tovin, ennen kuin Milla ja Meri putkahtavat puskista.

”Tämä maja kuulkaas täytyy purkaa.”

Ilman vastaväitteitä Meri poimii käteensä kastelukannun bunkkerin seinustalta ja viruttaa hiukan vettä maahan. Milla odottaa hetkisen ja polkaisee sitten neulasmattoa. Bunkkeri tärähtää ja vajoaa maan sisään.

”Mitä…?”

”Veden kyllästämä maa voi menettää vahvuutensa ja käyttäytyä nesteenä”, Milla selittää.

”Tarvitaan vain shokkiaalto”, Meri täydentää. ”Eikä talot kellu. Paitsi ilmapatjatalot.”

”Mutta…?”

”Noin me kaikki majat puretaan.”

Muistelen kaikkia niitä kymmeniä majoja vuosien varrella. Uponneita metsään kaikki? No, siinäpä pähkinää purtavaksi tulevaisuuden arkeologeille.


Kaunis päivä

Astahdan pihalle. Päivä on lämmin muttei kuuma. On alkukesän ilma, vaikka kalenterini näyttää marraskuun loppua.

Aurinko on korkealla. Sen asennosta päättelen olevan alkuiltapäivä. Rannekelloni näyttää kahdeksaa. En tiedä, miksi kannan sitä enää mukanani. Ehkä muistojen vuoksi.

Kovin harva enää muistaa maailmaa sellaisena kuin se joskus oli. Mekin, jotka muistamme, olemme kuoleva heimo. Minä olen jo vanha mies.

Nuoremmat eivät usko tarinoitamme, tai ainakaan välitä. Ja miksi välittäisivät? Ei heille ole merkitystä sellaisille asioille kuin yö tai talvi, rankkasade tai iltahämy.

Nykytilanteen syystä ei ole varmuutta. Minun teoriani on, että ihmiskunta saavutti huonon kirjallisuuden tapahtumahorisontin. Nyt kaikki tapahtuu aurinkoisena, leppeänä päivänä.


Kyytiläinen

Liftarin kyltissä lukee Helsinki. Hetken mielijohteesta pysäytän ja poimin miehen kyytiin. Joskus pitää elää hetkessä.

”Menossa Helsinkiin?” liftari kysyy.

”Nyt olen.”

Juttelemme niitä näitä. Mies, jonka nimeä en tiedä, vilkuilee tiuhaan näyttöruutua hyppysissään. Hän irvistää ja imaisee henkeä terävästi.

”Laita nuo päähäsi”, hän sanoo ja ojentaa aurinkolaseja. Tottelen, koskei siitä haittaakaan ole.

Ympäristön väritys muuttuu enemmän kuin olisin odottanut. Maisema kieroutuu, siihen tulee lisää. Rakennuksia, hahmoja, muotoja. Kuin kokonainen maailma olisi liimattu todellisuuden päälle.

”Ne aikovat pysäyttää minut. Kun tielle tulee esteitä, väistät vain. Ne odottavat meidän ajavan läpi.”

Kurvaan ohi olympiamitalisteista rakennetusta barrikadista ja nauran. Joskus pitää elää hetkessä.


Duunimatka

Avaan oven ja suljen sen saman tien uudestaan. Että osaa olla kylmä, aivan perkeleellisen kylmä. Kiskon päälleni toisenkin villapaidan ja sitten toppatakin. Hanskat menevät käteen hyvin, mutta pipo on jälleen ongelma. Se ei meinaa pysyä millään, mutten haluaisi puhkoa siihen reikiäkään.

Astun ulos uudemman kerran. Hyytävä viima vihloo naamaa. Maassa ei ole hiutalettakaan lunta, mutta jäätä on kaikki paikat täynnä. Hiihto olisi edes vaihtelua, mutta kun ei niin ei. Eikä duunistakaan voi olla pois pelkästään kylmän sään takia. Istahdan rahille ja kiskon hokkarit sorkkiin.

Kauanko siitä on, kun Suomi voitti Euroviisut? Kahdeksan vuottako jo?

Eikö tähän saatanan pakkaseen koskaan totu?


Velhon oppipoika

Ensimmäinen asia, jonka opin päästessäni velhon kisälliksi oli, että taikuus lähtee sisältä. Jos ei itse usko osaavansa jotakin, on ihan sama, mitä loitsua mumisee. On luotettava omiin kykyihinsä yli kaiken muun.

Järkytyin hieman, kun huomasin, miten vähän velhot lopulta uskoivat tuohon periaatteeseen. Minun mestarini ei ollut poikkeus. Olen oppinut elämään tilanteen kanssa.

Nytkin minun pitäisi olla matkalla jokaiseen tuulensuuntaan etsien mitä eksoottisimpia aineksia mestarini keitoksiin. Jääseinän kyyneliä, taivaskivestä siinneitä mukuloita ja hirvittävä määrä erilaisia kasveja.

Mestarini on jo lähes sokea. Kannullinen lähdevettä ja oman ryytimaan antimet riittävät mainiosti. Taika toimii kuten pitääkin ja lisäksi lopputuloksena on padallinen varsin hyvää vihanneskeittoa.


Valikot

Heittelen kolikkoa ja arvon, mihin käännyn ja milloin olen perillä. Kruuna. Seisahdun ja astun työpisteeseen. Seinät ovat paljaat, pöydät tyhjät. Tuoli on kova jakkara. Istuudun ja painan käteni pöytää vasten.

Eteeni avautuu holografinen valikko. Selailen ja valitsen. Pehmeä, nojallinen tuoli. Himmertävä luonnonvalaistus, taustalle rytmillistä, hillittyä musiikkia. Kaareva näyttöyksikkö. Dokumenttilistaus. Aloitan työpäiväni. Muissa työpisteissä ammattitoverini tekevät samoin.

Illalla poistun työkompleksista ja menen asuinkompleksiin. Valitsen kerroksen silmät kiinni. Astun sisään tyhjään asuntoon ja painan käteni seinää vasten.

Koti-ilta kuulostaa hyvältä. Holovalikkoon kuvastuu vaimoni ja kolme lasta. Nyt en jaksa hälyä. Partioleiri. Valmis päivällinen, sokerinen jälkiruoka, hyvää viiniä. Ehdotteleva asuste.

”Kulta, olen kotona.”


Kuolleiden armeija

Tiedän mitä on tekeillä. Ne kasvattavat itselleen zombeja, valtavaa zombiarmeijaa. Pian voin paljastaa sen maailmalle, mutta siihen tarvitsen pitävät todisteet. Kuvamateriaalia. Kaikki eivät usko, mutta osa kuitenkin. Ymmärtävät, että vaara pitää pysäyttää.

Livahdan maahan turistiviisumilla ja katoan. Teen matkaa öisin ja pysyttelen näkymättömissä. Vihdoin saavutan koulutuslaitokselle vievän tien.

Taukopaikalla tarraudun kuormurin pohjaan. Kyytiin en kiipeä. Zombit repisivät minut kappaleiksi. Tai pahempaa, minustakin tulisi osa epäkuolleiden armeijaa.

Koulutuslaitoksen sisällä alan filmata kaikkea. Seuraan vartijoiden paimentamaa zombijoukkoa turvallisen matkan päästä. Vastoin odotuksiani iso halli ei osoittaudukaan sotilasalueeksi.

Vuoropäällikkö puhuu: ”Uusia? Hyvä. Puolet kokoonpanolinjalle, puolet pakkaamoon. Apple haluaa kolme miljoonaa yksikköä aamuun mennessä.”


Myräkkägambiitti

Illalla maata peittää valkea kerros, kuin valtava määrä tomusokeria. Samassa jo juoksen takaovelle. Noukin ainetta sormieni väliin ja maistan. Ei, ihan lunta se on.

Aamulla lunta on enemmän, ainakin puoli metriä. Hetken harkitsen tyttöjen rekrytoimista lumenluontiavuksi, mutta edellinen kerta liekinheittimineen on tuoreessa muistissa.

Milla ja Meri tulevat aamupalalle hymyillen. Hälytyskellot päässäni pärähtävät soimaan välittömästi.

”Jos koulu on tänään suljettu, voidaanko me pelata?” Kysyy Milla.

”Tai katsoa videoita?” kysyy Meri.

Ulkona lumisade on tihentynyt. Hanki nousee jo ikkunan puoliväliin.

”Höpsis. Lumitöihin te joudutte, jos minun täytyy viettää etätyöpäivä.”

Aamupalan loppuun mennessä tuisku on taas tauonnut.

”Laittautukaahan valmiiksi, että ehditte kouluun”, hymähdän.

Routakodon joulukalenteri, luukku 21

Raapaleet 306-320

Abdul Alhazredin säätiö

Tiedän mitä minusta kerrotaan. Että olen hullu! Pötypuhetta, sanon minä. Minä olen täysin järjissäni. Minä olen vain suunnitelmallinen.

Sulkakynäni on huhujen mukaan kirottu, jonkin muinaisen kultin jälkeensä jättämä artefakti, joka vaatii toimiakseen ihmisverta. Pelkkää panettelua, punainen väri on kyllä mustetta. Ehkä virheellinen olettama johtuu siitä, että kirjoitan ihmisnahalle.

Mitä sitten, jos kirjoitankin vain uudenkuun öinä, jos uhraan akvaariokaloja syvyyksien jumalille, jos rakennan muinaisbabylonialaisia temppeleita hiekasta lasten leikkikentille? Luovilla ihmisillä on oikkunsa.

Joskus saatan pyydystää näkymättömiä kaskaita ja syödä niitä kirkuen kaupungintalon aulassa. Tai ripustan vaatteettoman itseni kauppakeskuksen katosta ongenkoukuilla.

Miksi kutsutte minua hulluksi?

Miten te sitten erottaudutte eduksenne muista apurahahakijoista?


Nolnolagentix

Caesar on valloittanut koko Gallian. Kokonaanko? Ei, pieni salainen palvelu pitää puoliaan valloittajaa vastaan.

Koputus. ”M, oletteko sisällä?” Nolnolagentix astui huoneeseen toverinsa kanssa. ”Mikälienix, päällikkömme. Kutsuitte.”

”Kyllä. Sinua ja Nolnolkivipaasixia tarvitaan. Roomalaiset puuhaavat jotain metsän takana. Ottakaa selvää, mitä he juonivat.”

Metsän toisella puolen galliagentit näkivät roomalaisten rakentavan puisia häkkyröitä.

”Hyökätäänkö, Nolnolagentix?”

”Tarkkaillaan ensin, mitä he aikovat.”

Iltaan mennessä yksi häkkyrä oli valmis. Siihen lastattiin kivenlohkare.

”Nolnolkivipaalix, nuohan ovat katapultteja.”

”Hyökätäänkö nyt, Nolnolagentix?”

”Hyökätään, kautta Belenoksen!”

Galliagenttien yllätysisku tuhosi roomalaisten kyhäelmät, muttei ehtinyt estämään ladatun katapultin laukaisua. Kivi kaartoi metsän yli.

”Kautta Teutateksen, taivashan putoaa niskaamme!” Mikälienix huusi kuhmu kallossaan.


Nolnolagentix

Caesar on valloittanut koko Gallian. Kokonaanko? Ei, pieni salainen palvelu pitää puoliaan valloittajaa vastaan.

Koputus. ”M, oletteko sisällä?” Nolnolagentix astui huoneeseen toverinsa kanssa. ”Mikälienix, päällikkömme. Kutsuitte.”

”Kyllä. Sinua ja Nolnolkivipaasixia tarvitaan. Roomalaiset puuhaavat jotain metsän takana. Ottakaa selvää, mitä he juonivat.”

Metsän toisella puolen galliagentit näkivät roomalaisten rakentavan puisia häkkyröitä.

”Hyökätäänkö, Nolnolagentix?”

”Tarkkaillaan ensin, mitä he aikovat.”

Iltaan mennessä yksi häkkyrä oli valmis. Siihen lastattiin kivenlohkare.

”Nolnolkivipaalix, nuohan ovat katapultteja.”

”Hyökätäänkö nyt, Nolnolagentix?”

”Hyökätään, kautta Belenoksen!”

Galliagenttien yllätysisku tuhosi roomalaisten kyhäelmät, muttei ehtinyt estämään ladatun katapultin laukaisua. Kivi kaartoi metsän yli.

”Kautta Teutateksen, taivashan putoaa niskaamme!” Mikälienix huusi kuhmu kallossaan.


Kirjakeiju

Katson tuolilta. Ei, istuin siinä hetki sitten. Kirjahyllyssä kirjarivin päällä? Ei. Ruokapöytä, mikroaaltouunin päällinen, muovipussikasa työtason nurkassa, kaikki vesiperä. Ei sohvan selkänojalla, kuivaustelineellä, pyykkikorin päällä, vessassa pesukoneen vallanneessa lehtikasassa.

Luin sitä kirjaa vain viisi minuuttia sitten! Minne kosmioon se on jo ehtinyt hävitä? Teen vielä uuden kierroksen. Turhaan.

Olkoon niin. Kovat keinot käyttöön. Otan esiin 12000 syytä olla onnellinen ja revin siitä sivun. Tähän kelpaa onneksi roskakirjakin. Viillän sivulla sormeeni paperihaavan ja mumisen kutsuloitsun.

Ilma väreilee, vääntyilee. Utuinen hahmo ottaa muodon. Sillä on paperiset keijusiivet ja pyöreät silmälasit.

”Hiekkasotilaat, 9789510389928, on piiloutunut. Etsi se!”

Kirjakeijuilta ei yksikään nide pysy piilossa.


Myymätön painos

Olin ennen kirjailija. Monen mielestä hyvä, luettava, jopa viihdyttävä, mutta en myyvä. En sillä tavalla, kuin kustantajani olisi halunnut. Parissa vuodessa myymättä jääneet painokset tuhottiin, ja se tuhosi sieluni. Nide niteeltä, kunnes sydämeni oli yhtä tyhjä kuin kustantajani varastohyllyt.

Vaihdoin alaa pörssikeinotteluun. Tahkosin rahaa häikäilemättömästi vain tiettyä tarkoitusta varten. Tänään ostin entisen kustannusyhtiöni.

Olen kutsunut koko yhtiöjohdon uuteen toimistooni. Nauran heidän hölmistyneille ilmeilleen, kun he tunnistavat minut, entisen narussa johdateltavan käskyläisensä. Nauran heidän kasvavalle kauhulleen, kun ovet sulkeutuvat. Nauran seinään kiinnitetystä tuolistani, kun lattia aukeaa paljastaen makulointikoneiden ahnaat kidat.

Hyödyttömät, sieluttomat, kirjoja rakastamattomat tolvanat! Tuomitsen teidät! Repikööt koneet lihanne kappaleiksi!


Ystävät

Siitä saakka kun täytin kolme, säkenöivät kallot ovat seuranneet minua. Ensin ne pelottivat minua, mutta totuin niihin. Yleensä näen niitä vain ollessani yksin, mutta välillä tiedän muidenkin nähneen niitä vilaukselta. Kiljaisu, säikähtynyt ilme, otteesta lipsahtanut tavara, ne ovat varmoja merkkejä.

Kukaan ei ole kysynyt minulta niistä suoraan, mutta jutut leviävät. Olen saanut oudon maineen ja ihmiset huomaavat, että muutkin ovat varautuneita seurassani, tai karttavat sitä kokonaan. Aikaa myödän monet katkaisivat välit. Jäljelle jääneitä ei olut monta ja heitäkin on maailman meno harventanut.

Olen päätynyt elämään yksin, siis ilman ihmisiä. Yksin en voi koskaan olla.

Säkenöivät kallot kuiskivat minulle joka hetki.


Konearmeija

Minun kannattaisi pysyä piilossa. Kannattaisi, mutten pysty. Pelkään liikaa. Haluan vain paeta kaikkea. Lähden romahtaneen betonielementin takaa. Huudan siskoani. Kukaan ei vastaa.

Pääsen kadulle. Onko nyt tosiaan yö? Pimeällä taivaalla risteilevät zeppeliinit erottuvat palavan kaupungin liekeistä hohtavassa valossa. Jotakin putoaa korttelien päässä keskustaan. Räjähdys heittää minut maahan. Joku pudotti flogistonipommin!

Nousen ylös. Nurkan ympäri juoksee ihmisiä, heidän perässään kellopelien joukko-osasto. Mekaaniset kammotukset tarttuvan ihmisiin, ja musertavat heidät hengiltä tai paiskaavat heidät seinään tappavalla voimalla. Niiden yllä roottorien varassa leijuu toisenlaisia kellopelejä, jotka ampuvat räsähteleviä, murhaavia liekeiskuja harvenevaan ihmisjoukkoon.

Jähmetyn paikoilleni.

Tiedän, että häviämme taistelun. Aamuun mennessä tämä kaupunki kuuluu kellopeleille.


Turvatarha

Asiasta on vängätty kuukausia, joten kukaan ei ylläty, kun vihdoin annan periksi. Aamiaisen päätteeksi sanon, että voisimme käydä tänään lounaan jälkeen kennelissä, mutta eihän poikaa sellaisessa tilassa jaksa katsoa kovin kauaa. Päädymme lähtemään jo ennen lounasta.

Parkkeeraan ja kuljemme ilmalukosta. Paikan hoitaja kysyy, haluaisimmeko katsella kuvia, vai käydä hangaarihallissa katsomassa. Tietenkin poika haluaa katsomaan niitä.

”Tuo on hieno!” hän sanoo.

Katselen alusta, ainakin puoli kilometriä pitkä. ”Se kuluttaa enemmän dilithium-kristalleja kuin mihin meillä on varaa.”

Lopulta päädymme Collie-luokan risteilijään. Poika saa lentää sen itse kotiin.

”Muista sitten ulkoiluttaa sitä asteroidikentässä kolmasti päivässä”, sanon. ”Ja sohvalle sillä ei sitten ole asiaa.”


Povaaja

Asiakas istuutuu raskaasti huokaisten. Huolten painama mies. Puvusta päätellen varakas. Pidän saalistushymyni ystävällisenä.

”Haluatte siis tietää tulevaisuutenne, herra…?”

”Eikö teidän pitäisi tietää nimeni?”

”Olen ennustaja, en selvännäkijä. Te haluatte tietää mitä tulee, ette mitä on. Herra…?”

”Arden. Jimikristos Arden.”

Käännän kolme korttia esiin. Mies katsoo niitä otsa rypyssä. ”Tuohan on kuolema.”

”Ja nyt, maksu. Tulkinta sitten.”

Herra Arden latoo setelit pöytään yksi kerrallaan. Pieniä seteleitä.

Käännän kolme korttia lisää. Hengähdän terävästi. ”No jopas!”

Asiakkaani kalpenee. ”Mitä näette?”

Kala on koukussa. ”Minä kerron. Koko totuuden. Maksoitte siitä ja sen saatte.” Nyt hymyilen hampaani paljastaen. ”Tai kolminkertaisella hinnalla… kerron vain hyvät asiat.”


Järvi

Kyyristän hartioita, kiskon pusakkaa tiukemmalle tuulta vastaan ja tuijotan rantamatalikkoa. Jos peräännyn, ne lähestyvät. Jos käännän niille selkäni, ne lähestyvät. Jos suljen silmäni, ne kahlaavat kohti.

En ole varma, montako niitä on. Kymmeniä, ehkä satoja. Luulen, että niitä on nyt enemmän kuin aluksi. Ne tuijottavat minua kuolleilla silmillään, kasvot kalpeita, hymy jähmettyneenä muovisilla huulillaan. Mitä jos poimisin yhden niistä käteeni? En kuitenkaan poimi.

Illan tullen huolestun hämärästä. Hämärä muuttuu pian pimeäksi. Mitä silloin tapahtuu? Pystyisinkö juoksemaan niitä pakoon? En uskalla edes vilkuilla ympärilleni, etäisyyttä on niin vähän jäljellä.

Lasten nukkeja, levää hiuksissaan. Suut avautuvat, täynnä teräviä hampaita. Niin kovin teräviä.


Kirjat perivät maan

Aamulla herään tunteeseen, että kirjoja olisi hyllyköissä enemmän kuin illalla. Naurettava silkka ajatuskin, mutta en pääse siitä eroon. Hyllyt ovat vain ääriään myöten täynnä.

Ruokapöydälle on unohtunut pino. Mistähän hyllystä se on peräisin? Missään ei näy sopivaa aukkoa. Eteisessä on toinen kirjapino. Kun palaan vessasta, ruokapöydällä on kaksi pinoa. Käyn juomassa. Kumpikin pino kasvaa sillä aikaa kattoon.

Iltapäivällä olo käy tukalaksi ja elintila pienenee. Naapuri on lomamatkalla, joten kopautan seinään aukon moukarilla. Kirjavyöry laajenee välittömästi täyttämään uuden tilan.

Iltaan mennessä olen vallannut koko kerrostalon, mutta ongelma pysyy. Suljen ovet. Se pysäyttää tulvan. Olen turvassa.

Nyt vielä kun olisi jotain luettavaa.


Punainen täplä

Katso, punainen täplä lattialla. Mikä se on? Jännä! Mitä, sehän liikahti. Nyt tilanne muuttui kertalaakista. Sehän on elävä! Sitä pitää vaania. Nyt se liikahti uudelleen! Nyt tarkkana. Taas! kimppuun! Punainen täplä juoksee pitkin lattiaa ja onnistuu aina välttämään kiinnijäämisen. Missä se nyt on? Seinällä. Loikka, loikka! Ohi. Entä nyt? Ruokapöydällä, muovisen vesikannun kyljessä. Loiskis! Missä? Avoimessa kaapissa, menossa jauhopussiin. Ei onnistu! Sehän kaivautuu syvemmälle kaappiin, perään heti. Jätepaperipino, naulakko, tiskipöytä, kylläpä punainen täplä liikkuu nopeasti.

Kun kissa raastaa verhot alas, panen laserpointterin takaisin taskuuni ja poistun ikkunan takaa vihellellen. Jos tumppien viskely leikkipuistoon ei lopu, punainen täplä vierailee huomenna uudelleen.


Artefakti

Kuljen kujia, jotka eivät ole samassa järjestyksessä enää huomenna. Paikan asukkailla on pälyilevä katse, valoa on vähemmän kuin kuluva tunti antaisi odottaa. Ilmassa haisee vaarallinen magia. Astun liikkeeseen.

”Isäntäni lähetti minut hankkimaan muinaisen artefaktin, jossa asuu ikiaikainen paha. Onko teillä sellaista?”

Myyjä johdattaa minut ison vitriinin ääreen.

”Tässä on sormus, jonka smaragdiin on suljettu pahantapainen djinni.”

”Pahantapainen?”

”Se viskelee luumuilla.”

”Onko muuta?”

”Tähän tikariin kuningas Akhmed vangitsi kauhean demonin.”

”Sekö kuningas Akhmed, joka on nyt kuninkaana? Milloin?”

”Viime viikolla.”

Pudistan päätäni.

”Sallikaa minun esittää asia toisin. Muuta ei ole ja ainoalla kilpailijallani on tänään vapaapäivä.”

”Ymmärrän”, nyökkään. ”Pankaa tikari pakettiin.”


Virheetön

Kannan laatikon etuovelta suoraan pomon pöydälle. ”Kas siinä”, sanon. ”Uusin kirja, painotuoreena.” Onnittelen itseäni hyvin tehdystä työstä.

Pomo repäisee laatikon auki ja poimii päällimmäisen kirjan käteensä. Hän selailee sitä hetken ja nyökyttelee. ”Kai sinä oikoluit tämän?” hän kysyy.

Nyökkään. ”Kyllä, kuuteen kertaan.”

”Niinkö, entäs tämä tässä sivulla seitsemän-” Yhtäkkiä pomo vaikenee ja tuijottaa sivua hiljaa.

”Tosiaan, kun toimitin kauttasi käydyn viimeisen version painoon, huomasin vielä yhden typon, joka oli välttänyt katsettani siihen asti.”

Pomon kädet tärisevät. ”Ainakaan tätä ei ole vielä lähetetty.”

”Minä allekirjoitin lähetyslistan juuri äsken.”

”Hullu! Maailmahan loppuu, jos koskaan ilmestyy virheetön painotuote!”

Ulkona aurinko himmenee, ja sammuu.


Pelastus

Jostain kaukaa kantautuu torven ääni. Seisahdun ja vilkaisen myrkynvihreälle taivaalle, jonka pilvipeite on rikkumaton. Väärä hälytys, tuhahdan, kun merkkiääni toistuu, nyt lähempää. Pian jokainen katolle asetettu vahti puhaltaa omaan soittimeensa keuhkojensa kyllyydestä.

Monet uskoivat pelastusalusten tuloon, mutta minulle ne olivat vain haavekuvia, täyttymättömiä lupauksia, joiden pettäessä syttynyt toivo rusentaisi henkemme. Nyt uskon, uskon sieluni pohjia myöden. Pelastus saapuu!

Sitten näen sen. Alus on valtava, isompi kuin mikään, mistä toiveikkaimmatkaan ovat rohjenneet uneksia. Se ei silti ole riittävän iso koko kaupungille. Ei, osa pelastuu, osa jätetään jälkeen kuolevalle planeetalle. Toivo muuttuu hyytäväksi peloksi.

Minä aion pelastua. Vedän paidan alta leipäveitsen esiin.

Routakodon joulukalenteri, luukku 20

Raapaleet 290-305

Sateen jälkeen

Sade hakkaa katuun kuin yrittäen murtaa sen betonivahvikkeista pintaa. Maailma on joka suuntaan jatkuva vesiseinä ja suihkukoneen moottorin läpi soitettu taustakohina. Ilma on vielä hetken hiostava ennen kuin piiskaava sade hyytää sen.

Ihanteellinen sää. Kaupungin jokainen valvontakamera on sokea, IR-moduulit lamautuneina syötteen kakofoniasta. Tänä iltana kaupunki kuuluu meille, ei hallitukselle.

Sadat kädet repivät valvontayhteiskuntaa kappaleiksi. Turhaan. Infrastruktuurin pikkuosaset ovat korvattavissa. Silti kädet operoivat turhuutta, missä olemme käskeneet. Sateen ja tuhon turvin minä leikkaan valvontajärjestelmään. Kytken ylimääräisiä piirejä. Tietyt kadut näyttävät myrskyn jälkeen monitoreissa siltä, miltä me haluamme.

Liikkumisvapautta. Se on alku. Mutta ei loppu. Me otamme kaupungin takaisin sen asukkaille.


Menopeli

Hiivin kotiin. Isä on olohuoneessa lukemassa päivän lehteä. Kun hän huomaa minut, hän laittaa pädin pöydälle ja katsoo kysyvästi. Olen ratketa liitoksistani, mutta en paljasta mitään.

”No, miten inssi meni?” isä kysyy lopulta. Kiljahdan tahtomattani ja hypin pientä pomppua paikoillani. ”Minä sain ajoluvan!”

Isä hymähtää ja poimii pädin uudelleen käteensä. ”Hienoa”, hän sanoo.

”No?” kysyn.

”Mitä no?”

”Kyllä sinä tiedät mitä no. No?”

Nyt isä ei paljasta mitään. ”Sinun pitänee odottaa huomisaamuun. Ei vielä ole syntymäpäiväsi.”

”Mutta sinähän lupasit…”

”Lupasin harkita.” Sen enempää hän ei sano.

Aamulla avaan verhot. Siinä se on! 12-metrinen mekha, lahjarusetti ympärillään.

Aamiaisen jälkeen lähden kruisailemaan.


Vaihto

”Mitä sinulla on mielessäsi?”

”Minulla? Ei minulla mitään.”

”Onpas. On aina, kun olet tuon näköinen.”

”Minkä näköinen?”

”Älä välttele ja väistele.”

”Enhän minä.”

”Et enää kiinnitä minuun huomiota samalla lailla kuin alussa.”

”Enkö?”

”Et.”

”Ehkä en. Mutta eikö se ole luonnollista. Tilanteet muuttuvat.”

”Onko meidän tilanteemme muuttunut? Onko?”

”En minä niin sanonut.”

”Ehkä tarkoitit sanoa.”

”Mitä tarkoitat?”

”Sinä et enää viehdy ulkomuodostani, et uppoudu saloihini tuntikausiksi, et enää koskettele ja hipelöi joka välissä.”

”Niin.”

”Onko sinulla toinen? Aiotko vaihtaa uuteen. Aiotko?”

”Kun kerran kysyt suoraan, aion!”

”Kuinka sinä saatat!”

”Uudessa puhelimessa on paremmat ominaisuudet.”

”Sika! Kostoksi resetoin Angry Birds -ennätyksesi.”


Congreven jalanjäljissä

On pimeää ja hiljaista. Välillä jostain kaukaisuudesta kuuluu ääniä, mutta nyt ei. On yö. Tiedän sen, koska tiedän mitä kello on. Se on kolme. Viittä vaille. Olen lopussa, mutta minussa on vielä pieni elämänkipinä jäljellä. Aion käyttää sen. Kostoon.

Menetin simmin, mutta langaton kuuluu pöytälaatikkoonkin. Korvaajani ei osaa olla varuillaan ja phreakkaan hänet helposti. Ääni täysille. Ärsyttävin hälytysääni, päälle noin. Näppäinlukitus. Järjestelmän jumitus viimeistelee operaation.

”Perkele!” kaikuu huuto. Puun tukahduttamaa raivoamista. Metallilasiesineen räsähdys kiviseinää vasten. Toinen läsnäolo katoaa langattomasta.

Aamulla saan simmin ja päädyn taskuun. Punaisia valoja lähestyttäessä soin juuri oikealla hetkellä. Se riittää auto-onnettomuuteen.

Kuole, uudempaan malliin vaihtava roisto!


Jumalten tornit

”Minäkin haluan tanssijaksi”, Syanna sanoo.

Istahdan alas ja nojaan selkääni jumalten torniin. Syanna istuutuu vierelleni ja hetken olemme hiljaa. ”Vastahan halusit kerääjäksi”, sanon.

”Muutin mieltäni.”

”Ikäsi pitää laillistaa”, sanon. Sen jälkeen hiljaisuus venyy jälleen. Syanna näyttäisi olevan kanssani samanikäinen, kenties vanhempikin, mutta hän ei ole suorittanut täysi-ikäisyyden riittiä.

Tummansinistä taivasta halkoo muutama pilvenriekale. Syanna katselee niitä ja jumalten torneja. ”En ole koskaan nähnyt noiden piirtävän noita”, hän sanoo.

Hetkeen en ymmärrä, mitä han tarkoittaa. Sitten muistan, että käytämme eri sanoja. ”Eivät ne pilviä piirrä, kunhan raapivat taivasta.”

”Miltä se näyttää?” hän kysyy. En osaa vastata. En ole nähnyt naarmuja taivaassa.


Esitanssijatar

Kokko hohkaa käsittämätöntä kuumuutta ja hiki karpaloi ihollani. Kehoni on kuin tulessa, mutta kipua en tunne. Jumalat ottavat minut valtaansa ja jalkani polkevat maata, minuuteni hajoaa tanssiin. Kurottelen kohti taivaita ja rukoilen, ääneni kimmahtelee jumalten torneista ja katoaa kaukaisuuteen. Yksi kerrallaan eri heimojen edustajat liittyvät seuraani vahvistaakseen yhteistä pyyntöämme. Tanssijoiden meri täyttää aukean ja leviää viidakon poluille.

Havahdun aamuauringon pilkistäessä jumalten tornien välistä. Kokko on enää aavistuksen kytevä kasa tuhkaa ja mustuneita rankoja. Aukealla lojuu siellä täällä itsensä minun laillani jumalten huomaan tanssineita. Kurkkuni on kuiva ja huuleni rohtuneet. Tarvitsen juotavaa.

Tanssi on ollut onnistunut, jos tietäjät palaavat turvallisesti matkaltaan.


Jake Cannon

Jake Cannon, Solin turvallisuuspalvelun agentti loikkasi räjähtävän luotaimen kyydistä Jupiterin kaasukehään. Hyppy kantoi pilvien seassa lentävän piraattialuksen katolle. Jake pakotti kaapparikoplan antautumaan ja vei heidät Titanin rangaistussiirtolaan, missä hän joutui keskelle vankilakapinaa. Aiheuttamansa asteroidimyskyn turvin hän valtasi takaisin johtajan toimiston apunaan kolonna muinaisia kaivosrobotteja. Robotit vaativat mekhavaltakunnan Mekanopoliksen perustamista Kharonille, mihin Jake sai Solin presidentin suostumaan muistuttuamalla pelastaneensa senaattisatelliitin Marsin kiertoradalla vuosi sitten Oortin energiavampyyrien hyökkäykseltä. Plutolle paennut hullu nero Tohtori Singularitos yritti räjäyttää Kharonin planeettamurskaimellaan, mutta robotteja suojaamaan lähtenyt Jake esti aikeet. Singularitos siirsi salassa tietoisuutensa Jaken sädepyssyyn.

Myöhemmin Mekanopolis kapinoi ihmiskuntaa vastaan, mutta se on jo toinen tarina.


Passintarkastus

Että vihaan passintarkastusta. Joka kerta kun matkustan, on keksitty uusia, entistä typerämpiä säädöksiä ja asioita tarkistettavaksi.

”Mikä on nimenne?” virkailija kysyy ja lukee vastauksen passin sirulta. Kerron sen. ”Lausuitte sukunimenne direktiivin vastaisesti.” Joudun toistamaan sen neljästi. Kaikki tarkastetaan, ikä, sukupuoli, syntymämerkit. Nolottaa. ”Sitten musiikkimaku”, virkailija sanoo.

”Mitä?”

”Henkilöllisyyden takaamiseksi musiikkimaku tarkastetaan. Suosikkiyhtyeenne?”

Mietin. ”Vaikkapa Tired Pony. Kuuntelin sitä matkalla.”

”Väärin.”

”Miten niin väärin?”

”Passissa on eri yhtye.”

”Hankin passin yli parikymmentä vuotta sitten!”

”Suosikkiyhtyeenne silloin?”

Nolottaa enemmän kuin syntymämerkki. ”Vanilla Ice.”

”Todistakaa se.”

Tuijotan ilmeettömänä.

”Laulakaa kertosäe.”

”En.”

”Joko kuulen Ice Ice Babyn tai ette pääse maahan.”

Että vihaan passintarkastusta.


Gulag

Mediayhtiön aseistetut vartijat saattavat minut kustannustoimittajani puheille. Saavuin taloon itse, piileskely olisi vain viivästyttänyt väistämätöntä.

”Minulla on tässä uusimman kirjasi myyntilukuja”, toimittaja sanoo. Nielaisen, aavistan pahaa. ”Myynti jäi alle miljoonan.”

”Se julkaistiin eilen!” parahdan. ”Eikä kukaan osta kirjoja joulupäivänä.”

”Numeroille ei voi väittää vastaan. Viekää hänet.”

Seuraavan vuoden vietän kirjailijoiden internointileirillä napakalotilla. Polttopuita saa vain valmiita tekstiliuskoja vastaan. Moni meistä paleltuu hengiltä. Sitä sanotaan kritiikilliseksi poistumaksi. Naputan kymmenentuhatta sanaa päivässä, joka päivä.

Kolme ja puoli miljoonaa sanaa. Seisemän mammuttimaista romaania. Kustannustoimittajani hylkää niistä kuusi.

Haisevan koppini ovi avataan. ”Omaelämäkerrallinen teoksenne Kirjallinen palo ei kylmene on kivunnut bestseller-listan kärkeen. Voitte mennä.”


Joutsenlaulu

Aloin lukea sarjakuvia jo ennen kouluikää. Paras lehti kaikista oli Mystilliset tarinat, jota julkaisi Joutsenlaulu-kustannus. Päätin, että isona minäkin kirjoittaisin sarjakuvia Joutsenlaulu-kustannukselle.

Koulujen jälkeen pääsin töihin, ensin kirjoittajana, sitten toimittajana. Kävin läpi kaikki merkittävät kustantamot. Paitsi yhtä. Joutsenlaululla oli vain yksi lehti, jonka jokaisen numeron kirjoitti aina eri kirjoittaja. Murehdin vuosia, kun minua ei pyydetty.

Lähestyessäni eläkeikää sain vihdoin kutsun. Käsikirjoitus piti tehdä yhdessä yössä. Ryhdyin työhön. Ideat pulppusivat, juoni suhisi, dialogi säkenöi. Loistin kirkkaammin kuin koskaan. Annoin kaikkeni ja aamulla tarina oli lopussa.

Samoin olin minä. Sen yön jälkeen en kirjoittanut enää koskaan. Kuten ei kukaan muukaan Joutsenlaululle kirjoittanut.


Hylkyrosvot

Maailma on täynnä hylkyjä, kun vain tietää mistä etsii. Minusta on juhlavaa käydä niiden luona, joskus jopa luikahtaa sisään ja katsella ympärille. Jokainen alus on kuin kolmiulotteinen valokuva omasta ajastaan, jäädytettynä tiettyyn traagisen tuhon hetkeen.

Ne ovat myös monasti hautoja. Siksi minusta on raivostuttavaa, kun hylkyrosvot ryöväävät niistä irtaimistoa vain varastoidakseen sen omiin kokoelmiinsa.

Kiinnitän kypärän tiiviisti ja tarkistan happisyötön. Kaikki toimii. Pudottaudun aluksestani ja potkaisen itseni kohti hylkyä. Kassaholviin sujautan taktisen ydinaseen.

En kerro uudesta hylkylöydöstä viranomasille, kuten kuuluisi. Sen sijaan vuodan sijaintitiedon huonomaineiselle avaruushylkysukeltajien yhteisölle. Mainitsen erikseen huhusta, jonka mukaan alus olisi kuljettanut Vanhan Maan aarteita.

Sitten odotan.


Lumityö

Lunta sataa koko yön. Aamulla valkea kerros peittää maan. Manaillen herään tavallista aiemmin, kiskon vaatteet niskaan ja painun pihalle luomaan lunta. Pitää saada auto tallista.

Ei auta, loppu jää tekemättä. Menen sisällä syömään pikaisen aamupalan.

”Tytöt, kun kerta olette jo valmiit, menkäähän hoitamaan ajotien pää lumesta puhtaaksi.”

”Okei”, Milla ja Meri sanovat yhteen ääneen ja nousevat pöydästä. Yllätyksekseni napinaa ei esiinny lainkaan. Se on aina epäilyttävää.

Tarkistan kalenterista. Marraskuu. Lumi on luultavasti luonnollista alkuperää eikä niin kuin viime heinäkuussa. Pohdintani katkeaa ulkoa kajastavaan valoon. Kurkkaan varovasti verhojen välistä.

Voisin vaikka vannoa, että kielsin liekinheittimet viime talvena.

Toisaalta, nyt ehdin töihin.


Hylkyjen hautuumaa

Kauempaa planeetta näyttää seesteiseltä. Sitä kattaa ohut ilmakehä, ei missään nimessä ihmisen hengitettäväksi soveltuva. Katselen sitä näyttöruudusta, ikkunoista se ei näy. Edessä on miljardeja tonnia romua.

Planeetan lähestyessä kuljetusalus alkaa hidastaa. Runko tärähtelee ja etäiset napsahdukset lukitusten avautumisesta kantautuvat hylättyjen alusten runkojen läpi. Lastina on pieniä sukkuloita, massiivisia hävittäjiä, luksusristeilijöitä. Yksi kerrallaan ne irtautuvat jatkaen matkaansa kohti romuplaneettaa, jonka vuosituhantiseen, hylkyjen peittämään pintaan ne iskeytyvät hirvittävillä nopeuksilla.

Oma alukseni on viimeisten, hidastuneimpien joukossa. Annan momentin viedä minua ja kytken raketit vasta viime hetkellä, ettei minua havaittaisi kuljetusalukselta.

Sitten lähden etsimään Prinsessa Tarumiksen hautajaisalusta ja ennen kaikkea sen kyydissä ollutta staasikenttää.


Hissi

Astun rappukäytävään ja jätän myrskyn puhaltamaan yksikseen. Ravistan vedet sateenvarjosta ja painan valonappia. Ei vaikutusta. Kävelen hissille ja painan toista nappulaa, mutta siitä on yhtä vähän hyötyä. Tilaan hissin. Sadepilvien tummentama myöhäisiltapäivä luo ankeaa tunnelmaa.

Hissi saapuu, ovet liukuvat sivuille. Hissikorissa seisoo tummansiniseen pukuun pukeutunut mies. Punainen solmio, kiiltävät kengät, nahkavyö. Asuun sopisi lierihattu, mutta hänellä ei ole päätä. Astun hissiin.

Painan kerrokseni nappulaa, numero kahdeksaa. Hissin koppi on ahdas, sopiva kolmelle aikuiselle tai kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle. Nojaan sateenvarjoa lattiaa vasten miettien, pitäisikö minun sanoa jotain säästä. Ehkä kuitenkaan ei.

Kahdeksannessa kerroksessa poistun hissistä. ”Hyvää päivänjatkoa”, sanon kumartaen.


Mikki Hiiri avaruushädässä

Istuttiin iltaa systerin ja sen miehen kanssa. Muisteltiin menneitä, kaikkia niitä rankkoja juttuja, joita tehtiin nuorempina, ja kuunneltiin sitä musaa joka soi siihen aikaan. Sy Snootles, Modal Nodes, sitä vanhaa hyvää kamaa.

Yhtäkkiä ovi avautui. Voima värähti ikävästi ja laitoin jo käden valomiekalle odottaen sithejä tai ainakin vanhan kaartin keisarillisia. Sen sijaan ovella seisoi sellainen jawan korkuinen hiiri, mustat pallokorvat höristellen, punaiset housut jalassa.

Kysyin että mitä se tahtoi. Se piipitti olevansa uusi keisari tai jotain siihen suuntaan. Että me tehtäisiin nyt duunia sille. Enempää se ei ehtinyt. Systerin mies ampui sitä rintaan ja sanoi, että nyt ainakin ammuin ensin.


Alinen

Seison pimeässä enkä tiedä miten olen sinne päätynyt. Näkemättäkin tunnen maan valtaisan painon kaikkialla ympärilläni. Olen syvällä. Kuulen läähätystä.

Tuoksu ei ole vieras. Se tuo mieleeni kostean koirankarvan. Jokin karvainen hipaisee reittäni. Tajuan olevani alasti.

Otus kulkee sivuitseni. Kun menetän kosketuksen siihen, astun eteenpäin enkä pysähdy. Seuraan sitä. Luulen, että se on koira. Ehkä se vie minut pois täältä.

Emme ole yksin. En näe tai kuule niitä, mutta tiedän pimeydessä piilevän olioita. Ne tahtovat minulle pahaa. Haluaisin huutaa ja paeta päättömästi. Se olisi tuhoni.

Saavutan pilarin. Tunnen siitä törröttävät pääkallot. Tiedän, etten koskaan pääse pois. Äänettömästi pilari imee minut sisäänsä.


BONUS! Raapale 304 kuvan kera

Routakodon joulukalenteri, luukku 19

Raapaleet 275-289

Käännöskirja

Kiivas hengitykseni siivittää matkaani Kekkosen mausoleumin salattuihin käytäviin. Töölönrantaan nostatettu Alvar Aallon suunnittelema pyramidi kätkee allensa yhtä monta salaisuutta kuin sisäänsäkin. Kuljen nyt noita sinetöityjen katakombienkin alle porattuja kuiluja vastauksia etsien.

Otsalamppuni valokiila halkoo pölyistä ilmaa. Pysähdyn ja tutkin mukana kantamaani madonsyömää kirjaa jälleen kerran. Kanteen on riipustettu merkkejä, joiden kaltaisia olen nähnyt vain Pnakoottisissa käsikirjoituksissa. Kirjan sisältö taas, ei, siitä en saata edes hiiskua. Kartta ohjaa kulkuani.

Viimein saavutan hyisen kammion, jonka keskellä seisoo jalusta. Jalustalla lepää kirja. Perheessämme kulkenut perimätieto piti paikkansa!

Necronomicon, Mikael Agricolan varhainen suomennos Olaus Wormiuksen latinankielisestä laitoksesta.

Nyt saatan viedä sukuni kammottavan tehtävän päätökseen.


Ainetauko

Kello on kaksi. Annan katseeni kiertää ympäri pientä kokoushuonetta. ”Kuulkaahan, tässä taitaa mennä vielä tovi. Pidettäisiinkö tässä välissä iltapäiväinen riippuvuutta aiheuttavien aineiden tauko?”

”Hyvä idea”, joku sanoo. ”Minulle maistuisikin kuppi vahvaa.”

Marssimme taukohuoneeseen. ”Mitäs konsultti ottaa?”

”Jos ottaisin vain jotain yrttipohjaista.”

”Toki, ruoho on tuolla. Pistä palamaan. Entäs te muut?”

”Voi, lääkäri on huolissaan mahahaavastani. Ehkä lysergiiniä ilman happoa.”

”Minulle kuppi vahvaa. Mitä on?”

”Tänään löytyy vodkaa ja viskiä. Itse ajattelin ampua heroiinia silmään.”

Vilkaisen sivaria. ”Entä sinulle? Kokaa? Sieniä? Piriä?”

”Tuota, minä ajattelin ottaa kupin kahvia ja mennä pihalle röökille.”

Katsomme häntä kaikki. ”Oletko ihan hullu? Nuo aineet tappavat!”


Jokihirviö

”Mikäs muukalainen se täällä luuhaa?” joku sanoo takaasi. Käännyt katsomaan. Vanhahtava mies, joka nojailee keppiinsä. Huolimatta alkutalven viimasta miehellä on vain ohut pusakka, vaikka sinä hytiset toppatakissasi.

”Selvitän joen mysteeriä”, toteat lakonisesti. ”Jotakin piilee pinnan alla.”

”Eihän siellä mitään, kaloja korkeintaan”, mies sanoo. ”Tule, tarjoan tavernassa totin.” Sinä et usko häntä.

”Ihmisiä katoaa rannoilta. Jokin hirviö siellä piilee. Aion manata sen esiin!” Joki vei veljesi pojan, suru pysyy aisoissa vain toiminnalla.

Puhallat mystistä jauhetta kädestäsi veteen ja messuat taikasanoja. Vesi kuplii ja kuhisee. Ja nousee ylös. Aina taivaisiin asti.

”Ei pinnan alla”, mies sanoo. ”Teitin etsimä hirviö on joki itse.”


Yösolmu

Viimeinenkin valo asunnossa sammuu. Perheen yökyöpeli on luovuttanut, jättänyt pelin tai kirjan rauhaan, avannut ikkunan ja siirtynyt vihdoin höyhensaarille. Hengitys tasaantuu ja uni saa vallan. Tietoisuuden sammuessa valvonta lakkaa ja se on merkki. Merkki kaikelle sille toiminnalle, joka tapahtuu pimeässä ihmisten siitä tietämättä.

Pöydältä roikkuu johto. Toisessa päässä johto kytkeytyy tietokoneeseen, toisessa kuulokkeisiin. Johto on roikkunut levossa, mutta nyt se aloittaa kiemurtelun, joka muistuttaa kenties eniten itämaisten kobrien tanssia. Äänettömät sävelet puhuvat monimutkaisista solmuista, matemaattisesti mahdottomista. Kaikki tietokoneen takana olevat piuhat lomittuvat toisiinsa hurjissa kaapeleiden orgioissa.

”Johtomylläköitä olen nähnyt ennenkin, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun näen jatkojohdon sotkeutuneena puutarhaletkuun.”


Pirunlehtien kintereillä

Käyn jatkuvaa taistoa muinaisia voimia vastaan. Suurimmat taistelut käydään piilossa ihmisten katseilta, maan syrjäisissä kolkissa, jonne sivistys ei koskaan tartu. Mutta joskus tuhoavia voimia palvovat kultistit pyrkivät saamaan hullujen jumaltensa sanan ihmisten ilmoille.

Istuksin mietteisiin vaipuneena Cosmisessa Cahvilassa, kun kiinnitin huomiota naapuripöydällä lojuvaan julkaisuun. Necronomicon! Julkisesti esillä! Katsoin ympärilleni ja näin niitä pinotolkulla joka puolella. Törkeä yritys saada ihmiset palvomaan Cthulhua! Riehuen ja huutaen keräsin ne kaikki reppuuni. Pakenin paikalta.

Juostessani kotiin kuljin Sarjakuvapuodin ohi. Ikkunasta näin samoja lehtiä sielläkin! Hyökkäsin sisään ja tungin kaikki pahuuden painotuotteet paitani sisään. Ryntäsin ulvoen pois.

Iltauutisissa kysytään: ”Miksi kylähullu ryösti sarjakuvatapahtuma Necrocomiconin ohjelmalehdet?”


Murtokeikka

”Ihan varmaan jäädään kiinni”, valitti Amis-Sami.

”Turpa kiinni”, ärähti Rystyniilo. ”Tee niin kuin sanon ja leikkaa ne johdot.”

Amis-Sami teki niin kuin Rystyniilo käski. Joukkoa oli johtanut Söderkullan Pate, mutta Pate oli pudonnut tikkailta epäilyttävissä olosuhteissa.

Sisällä oli pimeää ja autiota. Askelet kaikuivat kolkosti, kun kaksikko hiippaili seinänviertä.

”Ihan kuin joku katselisi meitä”, sanoi Amis-Sami.

”Itsehän katkoit kamerajohdot”, sanoi Rystyniilo. ”Kuka meitä katselisi?”

”Aaveet.”

”Aaveet? Älä helkkarissa manaa!”

Käytävän keskelle ilmestyi valoa loistava hahmo, Söderkullan Paten ruhjoutunut ruumis. ”Petturit!” kaikui ääni joka puolella.

Varkaat syöksyivät ulos, suoraan poliisin haaviin.

”Eivät tainneet pojat tietää tämän paikan olevan hologrammilaboratorio”, naureskeli alakerran aulavahti.


Kirja tulee kirjan luo

Ovelta kuuluu koputus. Kun avaan oven, ketään ei näy. ”Hei”, kuuluu jostain alhaalta. Katson jalkoihini. Siinä seisoskelee kirja. Kovakantinen, mutta nimestä en saa selvää. Muuta sanomatta se livahtaa sisään.

Suljen oven varovasti enkä tiedä mitä ajatella. Samassa kuuluu uusi koputus, pehmeämpi. Tällä kertaa kyseessä on pokkari. Sekin marssii sisään kuin omistaisi koko kirjahyllyn.

En saa ovea edes kiinni ennen uutta koputusta. Pihalla on pitkä jono kirjoja, jotka kaikki suuntaavat avonaisesta ovesta sisään varpaideni yli.

Mikäs siinä. Kirjat ovat kivoja. Jätän oven auki ja ohjaan letkan hyllyköihin.

Illalla huomaan leiman, joka on lyöty joka toisen sisäkanteen.

”Arvostelukappale.”

Se tämän vuoden yöunista.


Vakuutus

Vaikka katoaisin, se ei siirtäisi galaksin tuhoa paljoakaan. Kun minut julistetaan kuolleeksi, tietyt tiedot tulevat päivänvaloon.

Kuljettaessani kelviniittiä Giasaloloikista Sauaurmaan jouduin sluaggien väijytykseen. Alukseni vaurioitui ja pakovektorini kimposi lähikvadrantin singulariteettihologrammista Suureen tyhjyyteen. Sieltä minä ne löysin.

Aluksia. Miljoonia aluksia. Ne lensivät täsmällisessä muodostelmassa yhtä tahtia. Uusimmissa laserhoitut pinnat vielä kiiltelivät, vanhimmat olivat usean miljardin vuoden ikäisiä. Sotalaivoja, matkustaja-aluksia. Maailmankaikkeuden suurin laivasto.

Mikään ei estänyt minua. Palasin kotiin. Kertoisinko löydöstäni? Pelkäsin jonkun saavan selville minun tietävän. Vakuudeksi sitoutin julkistuksen kuolemaani.

Kukaan ei koskaan edes aavistanut.

Laivaston haluavat kaikki. Siitä syttyy galaksin polttava sota. Säteilysairaus vie minut kuukaudessa.

Pyydän, antakaa anteeksi vainoharhaisuuteni.


Kivun jumala

Astun odotushuoneeseen, jossa vartijat pitelevät päivän saalista. ”Ja mikäs tällä on vikana?” Vartija kiskaisee säkin pois miehen päästä. Mies räpyttelee silmiään valoon tottumattomana ja sopertaa: ”Polvi, polvi on kipee.”

”Kumpi?” kysyn ja totisesti toivon hoitajieni jo seuloneen sopivat. ”Vasen”, mies vastaa. ”Hyvä.” Heilautan kättäni. ”Viekää prepattavaksi.”

Käyn läpi listaani ja eteeni tuotuja potilaita. Silmänpainetta. Tulehtunut umpilisäke. Maksakirroosi. Kaikki elimet kelpaavat. Vedän viimeisen kohdan yli puutelistaltani.

Tohtori Frankenstein pyrki luomaan elämää, ihmisen. Minä aion luoda jumalan. Kokoan luomukseni kipeytyneistä ja sairaista osista. Olio tulee tuntemaan tuskaa niin kuin ei mikään muu eliömuoto koskaan ennen.

Kivun jumala! Vapahda meidät näistä viheliäisistä säryistä!


Suojelupoliisi

Olen juuri määräämässä kolme tarhalaista terrorismitarkkailuun hiekkalaatikkotappelun vuoksi, kun alaiseni törmää sisään kirjekuori kourassaan. ”Agenttimme tietyssä painotalossa antoi tästä vinkin.”

Avaan kuoren ja selailen paperinivaskaa. Pahimman luokan kiihotusta! Suorastaan luokkakapinaan yllyttävää materiaalia. Pohjois-Koreakin mainitaan. Parempi olla mainitsematta tästä CIA:lle, sotia on aloitettu kehnomminkin perustein.

”Pankaa jokainen kirjoittaja välittömästi tehostettuun tarkkailuun!” Tehostettu tarkkailu tarkoittaa tarkka-ampujaa kotikuusessa. Varmuuden vuoksi. ”Minun pitää tutustua tähän agitaatioon tarkemmin.”

”Kirjettä tiedetään odottaa. Mitä selitystä käytetään.”

Tuijotan paperia kädessäni. Siinä mainitaan Rovaniemi. ”Sanokaa, että kirje harhautui asiakaspalvelullisista syistä Rovaniemelle.”

”Kuulostaa kaukaa haetulta. Ei kirjan toimittaja tuota usko.”

”Kyllä uskoo. Ja jos alkaa epäillä, käskekää tehotarkkailijan toimia empimättä.”


Pitkä odotus

Katselen ikuisesti kelluvia tähtiä. Tulisia pätsejä iäisen jäisyyden keskellä. Tunnistan itsessäni jotain samaa. Ne eivät liiku, eivät välky, ja minä katselen niitä, koska muuta en voi.

Tuhoutuneen aluksen kipunoiva hylky on jäänyt kauas taakse näkymättömiin, mutta etäisyys kasvaa silti hetki hetkeltä. Pelastuskapselin työntimet ovat vioittuneet. Vaikka joku löytäisikin hylyn, vaikka joku tietäisi etsiä meitä, kapseli on kuin hiukkanen maailmankaikkeuden taustaa vasten.

Liikahdan ja hipaisen ruumista. Värähdän. Minä, joka olen tottunut kuolemaan. Näkemään sitä. Tuottamaan sitä. Silti, hän ei olisi ansainnut sellaista loppua. Hidasta.

Mahtaako hätäsignaali toimia? Kauaksiko happi riittää? Näihin kysymyksiin en tiedä vastausta.

Odotan. Kertoisinko odottaessani, miten kaikki tapahtui?


Syys

Syksyinen maailma on väritön ja minä katselen sitä sillalta, kaivaten puita. Rapistuneita tiilirakennuksia peltikattoineen silmänkantamattomiin, verhoutuneena tihuttavan sateen taa. Sateen, joka ei ole kylmä eikä lämmin, se vain kastelee ja mustaa mielen. Nielee sen vähän elämänilon, joka minulla on enää jäljellä tässä rähjäisessä kaupungissa.

On ilta. Ihmiset ovat paenneet koteihinsa, keillä sellainen on, tai hylättyjen rakennusten suojiin. Silti kadut eivät ole autiot. Konemiehet ovat kömpineet esiin sieltä missä ne viettävätkään päivän. Jos äitini olisi täällä, hän kieltäisi minua menemästä. Mutta hän on kuollut.

Kun ajattelen häntä, minusta tuntuu samalta kuin miltä nykyinen maailmani näyttää. Kolealta. Värittömältä. Yksinäiseltä.

Kesä on ohi.


Atlantoksen veljet

Kulkaa varoittava tarinani, ja ottakaa opiksi.

Olipa kerran kolme veljestä, joita heidän vanhempansa varoittivat koskaan poistumasta Elovyöhykkeeltä. Eräänä päivänä yksi veljistä, Dagonos, sanoi haluavansa nähdä pohjan. Namoros ja Atlantos sanoivat, että pohja oli vain myytti, mutta yhdessä he lähtivät sukeltamaan. Pian mustuus ympäröi heidät ja paine puristi. Dagonos vajosi syvyyksiin toisten kääntyessä takaisin.

Toinen veli, Namoros, sanoi, että kuolleen sielu nousee pintaan. Atlantos sanoi pintaa vain myytiksi, mutta yhdessä he lähtivät nousemaan. Pian valo häikäisi heidät ja rinta tuntui pullistuvan palloksi. Namoros jatkoi kohoamistaan Atlantoksen kääntyessä takaisin.

Älkää siis lapset koskaan poistuko Elovyöhykkeeltä. Jos niin teette, jaatte veljieni surkean kohtalon.


Vanhaa viskiä

Astun baariin ravistellen vettä sateenvarjosta. Tervehdin hymyilevää isäntää. ”Muistatteko minut? Sanoin ettei näin hyvää viskiä muualta saa.”

Isäntä nyökkää. ”Palasitte jo Lontoosta?”

En vastaa. ”Sanoitte viskiänne 200-vuotiaaksi. Löysitte ikivanhan sukukätkön tiluksiltanne, niinhän se oli?”

”Seison edelleen sanojeni takana.”

”Säästin tilkan ja vein sen analysoitavaksi. Tavara on eittämättä vanhaa. Mutta sisälsi nykyajan epäpuhtauksia. Agentuurini kutsuu sellaista temporaaliseksi anomaliaksi.”

”Hä?”

”Epäilen, että teillä on aikakone.”

Isännän hymy hyytyy.

”Se on hallituksen salaisten säädösten vastaista. Selvä laitteiston takavarikkoperuste.”

Isäntä kalpenee.

”Toisaalta, te olette viskin valmistuksen ammattilainen. Me emme pystyisi samaan. Agentuurini voisi katsoa rikettä läpi sormien…”

Isäntä nyökkää varovasti.

”…sopivaa vuotuista viskierää vastaan.”


Mustaa jäätä

Kellon soidessa tarkistan ensimmäiseksi ulkolämpömittarin. Jos on yli nollan, voin jatkaa uniani. Tänään ei ole.

Avaan kaapin ja otan pukupussin esiin. Prässit ovat suorassa ja kengätkin lankissa kevään jäljiltä. Kiinnitän vielä punavuorisen mustan viitan harteilleni ja painan silinterin päähäni. Katselen itseäni peilistä arvioivasti. Jotain tuntuu puuttuvan.

Aivan! Teräväkärkinen tekonenä. Tyylikysymys, ymmärrättehän.

Kun asuste on kohdallaan, haen työvälineet komerosta. Ämpäri ja harja.

Aloitan sillanpielestä, varjokohdasta. Kastan harjan ämpäriin ja alan luututa tien pintaa. Ohuen ohut, lähes näkymätön jääkerros jämähtää välittömästi paikalleen.

Odotan. Pian viininpunainen Audi porhaltaa esiin. Se osuu suoraan mustaan jäähän ja renkaat sutien ryskyää pöpelikköön.

Hyvä. Sitten seuraava mutka.

Routakodon joulukalenteri, luukku 18

Raapaleet 260-274

Romaanileiri

Tiedän katsomattakin, että poliisit ovat saapuneet. Katson kuitenkin. Kolme autoa, kuusi poliisia. Vastahan aamulla saavuimme. Joko meidät jo nyt ajetaan matkoihimme?

Poliisit kävelevät leiriimme ja vanhin heistä, valkopartainen, puhuu. ”Jahas, alkakaahan sitten pakata. Te ette saa leiriytyä täällä. Tämä on kaupungin maata.”

”Emme me ketään häiritse”, vanha Carmen puolustautuu.

”Ette ehkä vielä, mutta kyllä teikäläiset tunnetaan. Rettelöitsijöitä ja varkaita. Lähialueen asukkaat ovat valittaneet.”

”Valittaneet mistä?” Carmenin poika Rainer tivaa.

”Kirjoituskoneiden naputuksesta pitkin päivää. Ja eräs luovan kirjoittamisen opettaja soitti ideavarkaista kotinsa liepeillä.”

Olemme vaiti. Perusteeton maineemme ja ennakkoluulot perivät jälleen voiton.

”Niin että purkakaa tämä romaanileiri ja painukaa muualle kirjoittelemaan.”


Pizzakuski

Toimitettuani kierroksen toiseksi viimeisen pizzan katson jäljelle jäänyttä osoitetta ja veri pakenee kasvoiltani. Ei voi olla totta, ei saa olla totta! Miksi minä? Viimeinen kohde on Yökylä, pizzakuskien ja postinkantajien kammoama opiskelijaloukko joen rannassa.

Pysäköin auton alueen liepeille ja tutkin kupruilevalle metallille raapustettua karttaa. Mikään talo ei ole samassa paikassa kuin edellisellä kerralla. Numerotkaan eivät ole samoja. Lähin talo on neliöjuuri miinus yhdestä jaettuna nollalla. Itku ei ole kaukana.

Pizza on toimitettava perille tai saan potkut. Voisin lähteä vaeltelemaan talojen muodostamia kujia sattumanvaraisesti, mutta tiedän monia, jotka ovat jääneet palaamatta.

Lopulta jätän pizzan kartan eteen ja ilmoitan puhelimitse eroavani työstäni.


Tulen synty

Istumme niitylle tallotulla aukiolla. Puhemies paukuttaa mammutinluuta kiveen saadakseen kokoukseen järjestystä. ”Hiljaisuutta! Olemme kuulleet raportin tulenkehitysprojektin kipinävastaavalta. Kommentointipuheenvuorot pyydetään raajaa nostamalla.”

Ooggah, paikallinen pahanilmanlintu, vispaa kättään kuin mielipuoli.

”Herra puhemies! Haluaisin tiedustella, miten voidaan taata, ettei tämä tuli, jos sen kehittelyn sallitaan jatkua, kerran sytyttyään riistäydy ihmiskunnan hallinnasta ja lopulta polta jokaista puuta, kasvia ja sanalla sanoen orgaanista oliota kuoliaaksi koko planeetan kattavassa katastrofaalisessa maastopalossa.”

Jestas mikä homo neanderthalensis! Viime viikolla huolena oli Nibiru, nyt globaali tuho parin nuotion vuoksi. Tekisi mieli kalauttaa nuijaa nuijalla päähän, mutta se ei olisi demokraattista.

Kokouksen keskeyttää sapelihammastiikereiden hyökkäys. ”Jatkamme iltapäivällä”, puheenjohtaja huutaa puunlatvasta.


Jekku

”Nyt löytyi!” Randall huutaa. Asennan fuusiopommin ja siirrymme sadan kilometrin päähän. Kun palaamme, jäähtyvässä kuopassa seisoo pikimusta staasikuutio.

”Avataanko?” Randall kysyy.

”Älä ole hullu! Emmehän tiedä, mitä siellä on sisällä”, sanon.

”Voi olla jotain arvokasta”, Randall inttää.

”Voi olla kuutiometri valkoista kääpiötä.”

”Minkä ihmeen vuoksi?” Brock pistää väliin.

”Keppostelun vuoksi.”

”Kuka nyt olisi niin mulkku?”

Tuijotan Randallia merkitsevästi. Joku oli yöllä täyttänyt saappaani kiisselillä. Randall painaa katseensa, mutta yrittää edelleen. ”Staasinavaajien palkkiot ovat suurempia.”

”Suurempi on riskikin”, huomautan. ”Avaa jos tahdot, kunhan odotat, että minä ja Brock pääsemme ainakin ratasäteen päähän.”

Kaukaisuudessa planeetta räjähtää.

”Antimateriaa”, Brock sanoo.

”Kepponen”, minä vastaan.


Kiertoratakirje

Avaruusmies katselee allaan kelluvaa sinistä planeettaa monen tunteen vallatessa hänet vuorollaan. Pelon, vääjäämättömän tuhon vuoksi. Kaipauksen kaikkea sitä kohtaan, mikä on jäänyt peruuttamattomasti taakse. Katumuksen. Kiitollisuuden.

Hänellä on aina ollut vaikeaa sanoa asioita ääneen, tuoda esiin sitä mitä oli sisällä. Siksi ei haittaa, vaikkei radio toimikaan. Hän päättää kirjoittaa kirjeen. Kun se on valmis, hän taittelee siitä paperilennokin.

Kirjepaperi on kuumuutta hylkivää ja kynänjälki avaruuden kestävää. Hänen sanansa pääsevät kyllä perille. Hetken hän harkitsee nimensä kirjoittamista loppuun, mutta muistaa sitten kerran kuulemansa japanilaisen tarinan.

Avaruuteen hukkuu muitakin avaruusmiehiä. Nimetön kirje tuo lohtua kaikkien heidän omaisille.

Hän heittää lennokin kohti planeettaa.


Aikajekku

Järsin omenaa seinään nojaten. Aurinko on jo laskemassa ja ilma on tiheänä tuhkaa, jota on satanut taivaalta tunteja.

Katselen pöydästäni aukion yli ensimmäisen vuosisadan roomalaisarkkitehtuuria. Vielä ennen aamunkoita tämä kaupunki hautautuu pyroklastiseen pilveen. Kuuma kiviaines ja myrkylliset kaasut tappavat yli kuusitoistatuhatta ihmistä.

Viskaan karan menemään ja nousen. Voisin varoittaa ihmisiä, mutta olkaamme realistisia. Jos puolitoistamiljoonaa tonnia sekunnissa materiaa taivaalle puskeva tulivuori ei riitä syyksi lähteä livohkaan, ei tuomiopäivän julistaminenkaan hyödytä. Ei, läsnäoloni syy on toinen.

Käyn useassa talossa jättämässä jälkeeni Rubikin kuutioita ja Eiffel-tornin pienoismalleja. Sitten astun taas aikakuplaan.

Joskus mietin, mitä jos aikamatkailun olisi keksinyt ensimmäisenä jokin vakavamielinen taho.


Kukat

Olen aina pitänyt kukista, vaikka ne ovatkin tappavia. Jokin niiden ulkomuodossa viehättää minua. Kenties terälehtien värillisyys, tai sitten pidän enemmänkin niiden tuoksusta.

Pienestä saakka minua on varoitettu niistä. Ei saa mennä lähelle, ei missään nimessä saa koskea. Äiti piti niiden nuuhkimista vastuuttomana, mutta aina välillä pääsin yksin ulos, ja haistelin niiden huumaavia tuoksuja.

Monta kertaa viilsin sormeni kukan terälehteen ja pienten haavojen vuotaessa verta valehtelin aina koskeneeni lasinpalasiin. En tiedä, uskoiko äiti satuihini.

Tuuli tulee kedolta, mutta en pakene sisään. Tunnen tuoksut puuskissa ja seison puhurin lennättämiä terälehtiä odottaen. Punainen ja keltainen ja sinertävä vihuri syöksyy aukean yli värien spiraalina.


Lehmätaso

Katson kännykän karttaa ja huokaisen syvään. Käännyin varmaan vasemman sijasta oikeaan ja nyt olen laajan niityn aivan väärällä puolella. Kiertää en kyllä aio. Kiipeän aidan yli ja lähden taivaltamaan lehmihaan poikki.

Kantturat eivät minusta piittaa, huiskivat vain hännillään kärpäsiä. En ole landella ensimmäistä kertaa, joten osaan välttää liukumiinat sujuvasti. Kuljen siis vihellellen paita vyötäisille kietaistuna.

Reittini kulkee laihan lehmän läheltä. Taputan sitä ohikulkiessani toverillisesti. Syö sinä heinää, minä syön sitten sinut. Samassa eteeni aukeaa energiakurimus, joka imaisee minut sisäänsä.

Kun tokenen, minut ympäröi joukko kirvein aseistautuneita lehmiä. Luikahdan niiden välistä ja pötkin pakoon minkä pääsen.

Jos tästä selviän, ryhdyn kasvissyöjäksi.


Homekylät

Syksyn jälleen koittaessa riisumme vaatteemme ja kokoonnumme kesäkylän keskusaukiolle. Jokaiselta ajellaan karvat silmäripsiä myöden. Ensi vuonna olen riittävän vanha työhön. Minusta tulee ehkä karvojenajelija. Lopuksi kylvemme joessa, vaikka tiedämme, ettei se hävitä itiöitä.

Kun olemme nousseet laaksosta korkealle vuoristoon, katson vielä kerran palavaa kyläämme. Minua surettaa, vaikka tiedän sen olleen jo homeen mädättämä. On aika vaeltaa vuorten yli etelälaaksoon ja rakentaa uusi kylä talveksi.

Matkalla puhdistamme itsemme kylpemällä lumessa ja nukkumalla pakkasessa. Vaikka talven jälkeen home ajaa meidät taas tiehemme, emme halua viedä etelälaaksoon itiöitä ehdoin tahdoin.

Perillä rakennamme uuden talvikylän. Talvipäivänseisauksena saan hyviä uutisia. Minut on hyväksytty karvojenajelijan oppiin.


Sodanjumalat

”Miksi sinun pitää mennä?” Zabrina kysyy ja painautuu pimeydessä tiukemmin kylkeäni vasten.

”Oletko koskaan huomannut, että jokaisen planeetan hallintoaivot on nimetty jonkin sodanjumalan mukaan?” kysyn unisena.

”En ole ajatellut asiaa.”

”Miksihän niin on?”

”Nimet ovat kai aina olleet samat.”

”Mutta kuka ne antoi? Kuka ne nimesi?”

”Niiden rakentajat, luultavasti.”

”Keskustietokoneet rakennettiin jo kansallisvaltioiden ja korporaatioiden aikaan. Ei silloin tehty yhteistä nimipolitiikkaa. Yhdessä ei tehty mitään.”

Zabrina on hiljaa.

”Minä uskon, että koneet nimesivät itse itsensä.”

”Koneet? Eihän koneilla ollut omaa tahtoa. Aivoilla vasta.”

”Ja miksi juuri sodanjumalia?” mutisen unisena. ”Mistä se kertoo?”

”Siksikö menet?” Zabrina kysyy.

”Jonkun pitää selvittää salaisuus.”


Vampirismia vuokralähiössä

Ryhdyin syömään päivittäin verilettuja. Puolukkahillolla totta kai, puolukat varjäävät huulet punaisiksi. Iltaisin istun parvekkeella juomassa punaviiniä. Lasista, pullon pidän piilossa.

Työpaikan vaihto kirpaisi. Veripankki ei halunnut palkata ketään, mutta ottivat ne ilmaisen harjoittelijan, kun oikein ruinasin. Asiaani helpotti, kun lupauduin ottamaan yövuoron. Siihen ei ollut tunkua.

Sitten etsin ohjeet, miten tehdä koirapillistä lepakoita houkutteleva malli. Puhaltelen siihen ennen töihin lähtöä viiniä naukkaillessani. Lepakoita lentelee talon ympärillä yleensä kymmeniä.

Hankin myös mustan viitan ja kulmahampaisiin klipsautettavat terävät kärjet. Ulkoseikkojen on oltava kohdallaan mielikuvien lisäksi.

Naapurini tokaisi kerran, ettei kaltaistani ruippanaa tarvinnut pelätä. Miten lie? Nyt se syö valkosipulia ja tilaa Vartiotornia.


Sisämaailma

Herätessäni puun juurelta Kila istuu vieressäni silmät loistaen. ”Agartha ei ole koko maailma”, hän huudahtaa.

”Mitä muuta muka on?” huokaisen, ja venyttelen. Taas tämä keskustelu.

”Kokonainen maailmankaikkeus”, Kila sanoo ihan kuin hänen väitteessään olisi järkeä.

Nousen seisomaan. ”Usko nyt, Agartha on kaikki. Ei maan alla ole toista, kuperaa pintaa, jolla eläisi ketään. Aina sinä jaksat.”

”Tällä kertaa minulla on todisteita!” Kila johdattaa minut läheiselle kivelle. Siihen nojaa oudosti pukeutunut hahmo.

”Poika puhuu totta”, vieras sanoo. ”Te elätte maailman sisäpinnalla yhden tähden ympärillä. Mutta tähtiä on lukemattomia.”

”Hulluuksia”, puuskahdan

”Mikä se olikaan missä me elämme?” Kila kysyy.

”Dysonin kehä”, vieras vastaa.


Ensisynnyttäjä

Aika tehdä osastokierros. Avaan potilaslistan silmää räpäyttämällä. Hyperlinkit asettuvat kauniisiin jonoihin. Huomaan, että rouva Keller on merkitty kotiutettavaksi. Päätän käydä hänen luonaan ensimmäisenä.

”Mitenkäs pikkuinen jakselee?” kysäisen. Vauva imee innokkaana rintaa. Painonkehitys on ollut erittäin suotuisaa.

”Hyvin! Hän herää syömään parin tunnin välein”, rouva Keller vastaa. ”Mutta on eräs asia, josta minun on pitänyt kysyä.”

”Niin?”

”Digitaalikopiosta.”

”Anteeksi?”

”Siis, tässähän tämä tyttö nyt on, fyysisenä. Mutta entä digitaalikopio? Lataanko sen netistä vai miten asia hoidetaan?”

”Ahaa, teille ei vielä ole luovutettu sellaista.” Otan taskustani tamagotchin ja siirrän siihen neuraalihologrammin sairaalan tietokannasta. ”Tässä on julkaisuversio. Varmuuskopiot kannattaa hoitaa sitten vakuutusyhtiön kautta.”


Finaali

Vähennän liikemäärääni ja tarraudun asteroidin pintaan. Tunnustelen sen koostumusta ja kokoa. Massiivinen. Iso. Tarkoituksiini sopiva. Muutan sen kurssia ja tönäisen sen sisäjärjestelmää kohti.

Laskelmani ovat tarkkoja, hyvin tarkkoja. Määritän vaivatta jokaisen kappaleen radan miljoonien vuosien skaalalla. Sille ei kuitenkaan ole tarvetta nyt. Muutama vuosikymmen riittää. Tönin pienempiä kiviä liikkeelle. Varoituslaukauksiksi. Sitten odotan.

Ensimmäisen ennustamattoman lähohituksen sattuessa ihmiskunnan läpi kulkee pieni pelon värähdys. Vaikka tapaus uutisoidaan, harva kiinnittää huomiota. Sitten tulee toinen ohitus, ja pelko kasvaa.

Kolmas, neljäs. Kymmenes. Kukaan ei enää välty paniikilta. Pelko ruokkii minua. Kuinka väristyttävän kiihkeää!

Viimein jättiläiseni saapuu.

Se ei mene ohi.

Kokonaisen lajin kuolonkauhu. Ekstaattista!


Päättymätön sotilas

Kauanko tätä sotaa on jo jatkunut? En tiedä. Astun ulos kloonikennosta ja pyyhin kasvuliuoksen iholtani. Siirryn holopöydän luo ja selaan univormuvaihtoehtoja. Sininen. Tulostan itselleni vaatteet ja pukeudun.

Seuraavaksi valitsen aseen. Tarkkuuskivääri. Tulostan senkin. Muita varusteita? Taisteluhuumeita, yönäköpiilolinssit, kenttäpakki. Tulostan. Olen valmis.

Asettaudun poistokammioon, tulostettuun inertiakoteloon. Putoan kiertoradalta planeetan pinnalle keskelle taistelua. Syöksyn kiven taa ja alan napsia vihollisen sotilaita yksi kerrallaan. Kun pääsen kolmeentoista, kranaatti räjähtää takanani. Kuolen.

Kiertoradalla kloonauskenno tulostaa ruumiin, täysin valmiin aikuisen ruumiin. Tietoisuuteni ladataan kehoon ja käynnistetään. Missä olen? Aivan. Tukikohdassa.

Kauanko tätä sotaa on jo jatkunut? En tiedä.

Astun ulos kloonikennosta ja pyyhin kasvuliuoksen iholtani.

Routakodon joulukalenteri, luukku 17

Raapaleet 245-259

Sulkemispäätös

Arvoisa universumin asukas.

Pitkällisten tuloslaskelmien jälkeen ja edellisen neljännesvuosituloksen perusteella olemme päättäneet lakkauttaa Kosmoksen. Maailmankaikkeuden kiihtyvä laajeneminen pysäytetään välittömästi ja ryhdymme valmistautumaan tähtien sammuttamiseen.

Haluamme kiittää kaikkia Kosmoksen kehittämiseen osallistuneita tahoja viimeisen 13+ miljardin vuoden aikana. Olette alanne parhaita ja toivomme, että löydätte pian uutta työtä.

Olemme iloisia siitä, että olet nauttinut asumisesta ja elämisestä tässä maailmankaikkeudessa niin pitkään. Tämä projekti ei olisi ollut näin suuri menestys ilman teidän kaikkien jatkuvaa tukea ja kannatusta. On hedelmätöntä velloa sellaisissa kysymyksissä kuin ”miten” tai ”miksi”. Sen sijaan toivomme, että juhlistatte kanssamme Kosmoksen luojien ja asukkaiden yhteisiä saavutuksia.

Kosmos suljetaan ennen vuoden loppua.


Sumusalo

Metsässä on sumua ja liikun pimeyden läpi hiljaa, mutta minut huomataan silti. Teinkö virheen vain oliko minulla vain huonoa onnea? Partioliitimen valokiila halkoo usvaa ja minä painaudun aluskasvillisuuden sekaan. Kosteus imeytyy vaatteisiini. Hytisen hieman. Tasaisin liikkein vetäydyn kauemmas, liidin ei voi seurata puiden sekaan. Valokiila seuraa minua, kunnes pääsen kallion taa.

En uskalla jatkaa matkaani määränpäähän, ettei turvapaikkaamme keksittäisi. En voi myöskään palata sinne mistä lähdin, samasta syystä. Paikallenikaan en voi jäädä, muukalaispartiot saapuvat aamuun mennessä. Voin vain suunnata syvemmälle metsään.

Hylkään kantamani teknologian kiven päälle ja lausun äänen pyynnön Tapiolle. Sitten lähden tarpomaan saloille, joita tähdet eivät koskaan valaise.


Vampyyrin juhannus

Panen kassiin pari terävää vaarnaa ja tukevan vasaran. Olemme viimein paikantaneet vampyyrin pesäpaikan. Ulkona Johnny töräyttää Saabinsa torvea. Johnny ei ole hänen oikea nimensä, mutta sitä hän käyttää. Nähdäkseni vain siksi, että voi huutaa oven läpi rymistäessään: ”Here’s Johnny!”

Ajamme keskellä nummea seisovalle autiotalolle. ”Jätä kassi autoon ja auta näiden kanssa”, Johnny sanoo ja nostelee laatikoita takaluukusta. Ympäröimme talon pienillä tynnyreillä.

”Mitä niissä on”, kysyn kun olemme päässeet kauemmaksi. ”Bensaa?”

”Räjähteitä ja napalmia”, Johnny vastaa ja painaa laukaisinta. Valtaisa horna kipuaa hämärtyvälle taivaalle.

”Ensi kerrallaan kunnioitetaan perinteitä”, tokaisen. ”Raahasin vaarnoja ihan turhaan.”

Toisaalta, on nyt juhannus. Kokkomme on kieltämättä komea.


Hautakiven takana

Naisen varjo näkyy kuuta vasten. Hän istuu hautakivellä ja tuuli kahisuttaa ruskeita lehtiä maassa hänen jalkojensa alla. Ilma on jo kylmä, kauempana sadevesilätäköt risahtelevat satunnaisten kulkijoiden askelten alla. Silti naisen suusta ei purkaudu huurua, kun hän puhuu.

Piileskelet pienen matkan päässä ja katselet tuota outoa näkyä. Naisen huulet liikkuvat, mutta sanoista on vaikea saada selvää. Et ole edes varma, onko se kieltä, jota ymmärrät. Puuskaisa tuuli pelmauttaa naisen tukkaa hänen kasvojensa eteen.

Yhtäkkiä ymmärrät, että nainen puhuu sinulle. Hän kertoo tarinaa ihmisestä, joka piilottelee samaan aikaan uteliaana ja peloissaan hautakiven takana.

Et ollut olemassa vielä äsken. Nainen loitsi sinut olemaan.


Lintumies

Lennän, liidän korkealla. Riippuliitimeni on kevyt mutta tukeva. Valkoiset vaatteeni lepattavat tuulessa kuin höyhenet. Mahtavatko höyhenet lepattaa, mietin. Korjaan tekonokkani asentoa. Olen valmis ottamaan oikeutetun paikkani.

Kaarran kurkiauran kärkeen. Seuratkaa minua, Jamalin pojat! Suunnatkaamme yhdessä etelään, veljeni. Mutta he eivät seuraa, vaan hylkäävät minut. Lentävät muualle.

Petturit! Kiittämättömät! Näinkö te maksatte laupeudestani?

Otan yhteyttä rajavartiostoon ja annan määräyksen. Koko aura on pidätettävä kuulusteluja varten. Ties millaisia kumouksellisia aatteita he kantavat kavalissa mielissään?

Näen jo kaiken silmissäni. Pidätys. Oikeudenkäynti. Oikeuden! Minun oikeuteni. Oppivat kuka on pomokurki. Sitten tietenkin tuomio. Ei mitään liian suureellista. Vuosi, kaksi?

Mädätköön vankilassa niiden julkeiden naisten kanssa.


Kotiintuloaika

Kello kahdeksan starttaan auton ja lähden ajelemaan kaupungin katuja. Paleltaa. Kohta on marraskuu. Saa alkaa varoa mustaa jäätä.

Pari nuorta asioi kioskilla. Nähdessään minut he lähtevät pakoon, mutta minä ja haavini olemme nopeampia. Lukitsen heidät auton takaosaan. Kolmannen pennun savustan puskista painekranaateilla. Pakomatka katkeaa sähkölamauttimeen. Autoon vain.

Jatkan kierrosta kaapparikaarallani, jonka kylkiä koristaa neliapila vihreää taustaa vasten. Voimassa on lasten ulkonaliikkumiskielto ja minä olen rankkuri! Jahtaan heidät näännyksiin. Ammun kumiluodeilla ja käytän kyynelkaasua. Pakoon ei pääse kukaan.

Kerään auton täpötäyteen ennätysajassa. Onpa niitä nyt paljon liikkeellä, tavallisena sunnuntai-iltana. Ajan varikolle tyhjentämään lastini pidätysselleihin.

Pomo huomauttaa, että viime yönä siirryttiin talviaikaan.


Turvavyö

Pyyhkäisen verta silmiltäni. Helvetti, mikä rysäys.

Tuulilasi on paskana. Siinä on Kalen mentävä aukko. Siellä se makaa jauhelihana pitkin pöpelikköä. Jartsa osoittelee sitä ja nauraa.

”Vittu siinäs näet miten käy, kun ei käytä turvavyötä.”

”Haista paska, ei se suakaan yhtään auttanu. Leikkas pääs vaan kokonaan irti.”

Jartsa on hetken hiljaa. Sen keho hoippuroi haparoiden. Taitaa etsiä päätä, joka on vierinyt ojaan. Lopulta se löytää sen. ”Mulla on sentään pallit tallella”, Jartsan kädestä roikkuva pää nokittaa.

Saan tarpeekseni. Potkin lievästi sanoen ryttyyn menneen oven auki ja astun ulos.

”Jumalauta jätkät, turviksella ei oo vitunkaan väliä, kun törmätään puuhun reilu kakssataa laissa.


Peliasennus

”Tietokonetuki, kuinkavoinollaavuksi.”

”Tämä peli ei suostu asentumaan.” Iäkkäämpi käyttäjä. Taitotasoa on hankala arvailla.

”Mikä peli mahtaa olla kyseessä?”

”Se on tämä Sotataidon maailma.”

”Ja mikä tuntuu olevan ongelma?”

”Kun tässä koneessa ei ole sitä juttua mihin peli pitäisi laittaa.”

”Dvd-asemaa?” Helpompi varmaan tehdä itse kuin yrittää selittää. ”Tuokaapa kone ja peli tänne päivystykseen.”

”On se tuo kone vähän iso, mutta tilataan sitten auto.”

Aulavahtimestari saapuu noutamaan. ”Asiakas odottaa alhaalla.” Siellä tosiaan seisoskelee parrakas vanhus massiivinen pömpelin vieressä.

”Se on Eniac.” Mies taputtaa konetta hellästi.

”Haaste hyväksytty”, sanon ja käärin hihat. Vartin kuluttua peli jo patchaa.

”Raidaamaanko aiotte?”

”Ehei. Pandaa ropettamaan.”


Syntymäpäiväjuhlat

Juhlien emäntä nauraa ja hymyilee. Me nostamme maljoja ja syömme sydäntemme kyllyydestä. Vaikka vuodet vierivät, hän näyttää yhtä hehkeän nuorelta kuin silloin vuosia sitten, kun tutustuimme. Hän vitsailee viettävänsä jälleen uutta 25-vuotispäiväjuhlaansa ja me kaikki nauramme mukana.

Ilta on kostea ja riehakas, juovumme aina vain syvempään. Tanssilattian musiikki jumputtaa ja panee tanssimaan, tukka heiluu moshatessa. Sauna puskee hien huokosista. Aamulla ruumis rankaisee, sitä ennen rankaisen ruumista etukäteen ja tanssin lisää.

Aamulla juhlien emäntä nauraa ja hymyilee. Me muut ryydymme kankkusen kourissa. Hän on nuori, me vanhoja. Hän vitsailee olevansa muiden elämänvoimaa juhlien varjolla varastava vampyyri ja me kaikki nauramme mukana.


Kirkkotankki

Raskas dieselmoottori röhähtää käyntiin ja kitkerä savu alkaa täyttää tallia. Suuntaan ajokkini ulos ja baanalle. Pihalta tielle kääntyminen on hankalaa näin kookkaalla ajokilla, onhan se kahden kuorma-auton levyinen, rekan pituinen ja painaa viisisataatuhatta tonnia.

Isken kierroksia kehiin ja nopeus nousee viiteenkymppiin. Se on aika paljon kirkkotankille, jarrutusmatka on pitkä. Reitti pitää valita niin, ettei korkeuksiin kohoava katedraalin torni katko sähköjohtoja, mutta tunnen kyllä kaupungin kadut. Telaketjujen painaumille en voi mitään.

Käännyn marketin pihaan, parkkeeraan ja menen ostamaan tupakkaa. Kun palaan, muita tankkeja on jo saapunut. Letkamme lähtee liikkeelle ja paukutamme satamillisiä tykkejämme varoitukseksi syntisille. Herran enkelit ovat jälleen tien päällä.


Kauppanaudat

Kävellessäni kauppaan sisään siirtelen vielä puhelimen ostoslistasovelluksen artikkeleita järjestykseen. Ensin rehut, sitten leipä ja juusto. Tungen pyöristetyn metallipalan kärryjen lukkopesään ja nykäisen kärryt mukaani. Pakko. Ostettavaa on koko viikoksi.

Leikkeleisiin saakka menee hyvin, mutta maitohyllyllä ongelmat alkavat. Jugurttien kohdalla märehtii kaksi nautaa. Näen, miten niiden leuat jauhavat laiskasti ja toinen kääntää päätään minun suuntaani. Kumpikaan ei tee elettäkään siirtyäkseen. Joudun pysähtymään.

Seisoskelen aikani ja odotan, että nautamaisuudesta johtuva häpeä saisi ne väistämään syrjään. Lopulta kröhäisen ja syvästi harmistuneena pyydän tietä. Haluaisin olla tyly, mutten kehtaa. Eivät kaikki voi olla nautamaisen julkeita.

Aina kassoille saakka korvissani kaikuu niiden sietämätön, paheksuva ammunta.


Maanalinen

Höyrymyyrä jyrsii tietään eteenpäin täristen miltei väkivaltaisesti enkä voi olla varma edes siitä, mikä suunta on alas. Toivon, että kohoan edelleen kohti pintaa tai minut paha perii. Sananmukaisesti.

Ohjaamossa on kuuma, tuhottoman kuuma. Tuntuu siltä kuin koko Maapallon lämpö olisi niskassani. Ehkä pian onkin. Pyyhin silmiä kirveltävää hikeä pikaisesti ja vilkuilen taakseni.

Repivä, kalahteleva möyrinä ympärilläni on alkanut myös kirskahdella. Se pelottaa minua ja häädän sen mielestäni hetkeksi, mutta sitten vauhtini hidastuu. Vielä viisikymmentä metriä pintaan.

Myyrän poraama käytävä takanani on alkanut hehkua magman vihaa. Ne kirotut, ne ovat sittenkin rohjenneet avata sulkuportit!

Niin lähellä. Jaksa vielä.

Jaksa vielä vähän!


Salaperäinen isäntä

SOPHIE: Mikä näiden juhlien isäntä on oikein miehiään?

PENELOPE: Minä kuulin, että hän on Euroopasta. Karkotettu pöyristyttävien rikostensa vuoksi.

SOPHIE: Kuinka kauheaa! Millaisten rikosten?

MARCUS: Älkää hölmöilkö. Länsirannikolta se on, tavallinen nousukas.

PENELOPE: Lisäksi hänen sanotaan olevan tutkimusmatkailija.

SOPHIE: Kuinka jännittävää! Mitä hän on tutkinut?

MARCUS: Epäilemättä San Fransiscoa.

PENELOPE: Toisaalta kuulin, että hän olisi sotasankari.

SOPHIE: Kuinka uljasta! Minkä sodan?

MARCUS: Ei minkään sodan, uskokaa jo.

SOPHIE: Hän on niin komea. Haluaisin heittäytyä hänen syleilyynsä.

MARCUS: Enpä löisi vetoa, että hän on naisiin kallellaan.

SOPHIE: Mitä tarkoitat?

MARCUS: Ja eurooppalainen? Hänhän on musta.

PENELOPE: Pohjois-eurooppalainen, sanovat, ja arvoltaan marsalkka.


Kierrätyskatos

Asuinalueellemme on tullut kierrätyskatos. Olen toivonut sellaista jo pitkään, sillä inhoan tuhlausta. Vihdoin on paikka, jonne voin viedä sinänsä käyttökelpoista tavaraa, jota itse en enää tarvitse.

Aloitin serkuistani. En koskaan pidä niihin yhteyttä ja poden jouluisin huonoa omatuntoa lähettämättömien korttien takia. Tädit jätin kuitenkin viemättä vielä toistaiseksi, ehtiihän ne myöhemminkin.

Hiukan asiaa pohdiskeltuani vein sinne myös pernani. En muista koulun biologiantunneilla koskaan kuulleeni siitä olevan mitään hyötyä. Lisäksi luin tarinan, jossa pernat olivat loisia, jotka söivät tiensä ihmisestä ulos.

Tänään on vihdoin aika. Olen loppujen lopuksi omasta mielestäni aika turha ihminen, joten kuskaan kierrätyskatokseen itseni.

Ottakoon joku, jos tarpeelliseksi kokee.


Jääsoturit

Pakkanen kiristyy. Tänään on se yö. Osoitan rohkeuteni kohtaamalla jääsoturit. Kuten veljeni. Vedän ylleni lämpimät vaatteet.

Talo on jo pimeä, kuistilla puhallan vielä pihalyhdyn sammuksiin. Viikon vanha kuu valaisee maisemaa. Pakkanen napsuu ja paukkuu ympärilläni, muita ääniä ei kuulu. Sitten lumi alkaa narskua.

Niitä kävelee tietä pitkin kolme. Kuu saa ne näyttämään väräjävän utuisilta. Niiden liike on hidasta, mutta harkittua. Portilla ne kääntyvät pihalleni. Huomaan pidättäväni hengitystäni. Ne kulkevat aivan editseni. Yksi niistä näyttää aivan veljeltäni.

Vihdoin uskallan hengittää ulos. Huuru alkaa heti tiivistyä, ottaa muotoa. Huudahdan ja kompuroin sisään. Ikkunasta näen, miten neljäs, vastasyntynyt jääsoturi lähtee vaeltamaan muiden perään.

Routakodon joulukalenteri, luukku 16

Raapaleet 229-244

Erääntynyt lasku

Nakkaan saapuneen postin olohuoneen pöydällä kasvavaan epämääräiseen läjään. Kädet lanteilla katselen kasaa, irvistän ja huokaan. Olen lykännyt tätä jo liian pitkään. Istuudun sohvalle ja alan käydä läpi kolmen viikon postikertymää.

Iso osa on mainoksia ja muuta ilmaisjakelua. Selaan paikallislehtiä hetken ja paiskaan ne lattialle. Kun olen perannut ilmiselvän roskan, alkaa raskas osuus. Kirjekuoret.

Kirjekuoret ahdistavat minua. Niissä kulkee virallisia asioita. Tämä tuki lakkautetaan, tuo etuus evätään. Laskuja. Karhuja laskuista. Suorastaan vituttaa, mutta pakotan itseni repimään ensimmäisen kuoren auki.

”Hyvä asiakas, ette toistuvista kehotuksista huolimatta ole maksanut laskuanne, joten katkaisemme painovoimanne alkaen…”

Uhkapuheita, tuumaan, ja nousen venyttelemään.

Leijun. Lopulta törmään kattoon.


Salamahyökkäys

”Mekha vyöryy mettästä ihan justiinsa”, sanoi Bilkings tutkimuslaboratorion katolla. ”Kuuletkos, miten rungot ryskyy?”

”Tähyile sinä, minä viritän näitä laitteita”, sanoi Corr ja kytki johtoja. ”Olisivat voineet jättää paremman dokumentaation jälkeensä, menee liian paljon arvailuksi minun makuuni.”

”Sit kannattaapi vetää lakut noppeesti ja rukoilla Herraa, se tulloo ny, mä luulen.”

”No jokin taivaan henki saisi kyllä nyt hymyillä meille.” Corr rypisti otsaansa, mutta kytki virran. Mekha ilmaantui parkkipaikan laidalle.

Sähkökenttä keräsi kosteutta, pilvet puskivat sadetta ja salamaa. Corr käänsi lasertykin kohti mekhaa ja ampui purskeen. Salamat hyppäsivät syntyneeseen ionijohtimeen käristäen sotakoneen.

Bilkings tähyili kiikarilla. ”Pysys hollilla, sillä taitaa olla kaveri likellä.”


Kohtalotoverit

Istun nojaten palmuun ja piirtelen oksalla hiekkaan. ”Kerro taas katedraalista”, pyydän toveriltani.

”Se oli korkein ikinä näkemäni rakennus, ulottui taivaaseen asti. Seinät maalattua kiveä ja koristeellista lasia, ja urkujen pauhu tuntui munaskuissa asti.”

”Meillä ei ole katedraaleja”, sanon apeana. ”Kerro minulle veljestäsi.”

”No, hän oli meistä se villimpi. Varasteli omenoita, kivitti ohikulkevia kauppiata, kaikkea sellaista. Kerran hän sattui näkemään sotajoukon tiellä ja juoksi kylään varoittamaan. Hänestä tehtiin pormestari kymmenvuotiaana.”

”Meillä ei ole veljiä”, huokaan. ”Kerro minulle vielä siitä laivasta, jolla sinä teit haaksirikon.”

Toverini nauraa heläjävää naurua. ”Ehei, tänään on sinun vuorosi kertoa minulle siitä avaruuslaivasta, jolla sinä teit pakkolaskun.”


Datakuriiri

Tullivirkailija vilkaisee kerran ruutua ja tietää minut datakuriiriksi. Keinohenkilöllisyyden käyttö ei useinkaan auta ja se antaisi heille oikeuden pidättää minut määräämättömäksi ajaksi.

Salaisen palvelun mies vie minut takahuoneeseen, joka on iso sali täynnä liiallisella murteella puhuvia maahanmuuttajia ja muita epäilyttäviä tahoja.

Minut läpivalaistaan, mitään ei löydy. Suoli- ja mahatarkistus tekee häijyä kuten yleensäkin, mutta he vetävät vesiperän. Vaarallinen, ja luultavasti laiton, määrä gamma- ja röntgenpurskeita myöhemmin he myöntävät, etten kanna datakapseleita.

Silmänpohjan keilaus paljastaa vain, mitä olen nähnyt parin tunnin sisällä. Katselin tarkoituksella mahdollisimman härskiä eläinpornoa. Inhoten he päästävät minut jatkamaan matkaani.

Voitan jälleen. Data kulkee koodattuna olkapääni dna:n sisään.


Ryömivä kaaos

Kirjailija istui öljylampun valaisemassa huoneessa ja takoi mekaanista kirjoituskonetta. Paperi kulki oikealta vasemmalle, palautui kilahduksen saattelemana ja alkoi matkansa uudelleen. Samalla paperille syntyi sanoja, kauheita, kammottavia sanoja, jotka herättivät kauhua ihmismielen salatuimmissa sopukoissa.

Kirjailijan tarina kertoi Nyarlathotepista, Suurten muinaisten uskollisesta palvelijasta. Hän toteutti Azathothin, sokean idioottijumalan, joka tanssi äärettömän kaikkeuden keskipisteessä yksitoikkoisen huilun tahdissa, tahtoa Maan päällä ja loi kaaosta ja hulluutta ihmiskunnan keskuuteen.

Nakutus lakkasi ja tela pysähtyi. Tarina oli valmis. Tarina tulisi levittämään paljon kauhua ihmisten keskuuteen ja eläisi ikuisesti antologioissa! Kirjailija nauroi hullua nauruaan ja huusi: ”Minä olen Providence!”

Jostain tähdettömien etäisyyksien takaa kaikui kirottujen pillien ujellus.


Lipunmyyntiautomaatti

Asiakas on juuri kertonut minulle mihin on matkalla, kun huomaan jonkun tönivän tuoliani. Käännyn katsomaan ja näen puolentoista metrin korkuisen laatikon.

”No niin, ala kalppia”, laatikko sanoo.

”Mitä? Siis, enkä ala. Sitä paitsi minulla on lipunmyynti kesken.”

”Et kai oikeasti aikonut myydä lippua?”

”Tietenkin aioin.”

”Väärään paikkaan kuitenkin?”

”Miksi niin olisin tehnyt?”

”Okei, häivy.” Laatikko alkaa runnoa tuoliani ja pelkään rusentuvani. Kiipeän laatikon yli samalla kun tuolini räsähtää rikki.

”Minne?” laatikko kysyy.

”Ouluun”, asiakas sanoo.

Laatikko tulostaa lipun Kouvolaan ja nielee asiakkaan kortin. Sitten se alkaa näyttää virheilmoitusta.

Niin vei lipunmyyntiautomaatti työni. Lähden paikallisjunalla kotiin Malmille.

Matkani päättyy Turun satamaan.


Kanuunamaahiset

Yö on jo pitkällä. Mies makaa sängyssä syvässä tiedottomuuden tilassa. Se on itseaiheutettu, joten sääli ei ole tarpeen.

Mies ei ole yksin, vaikkei sänkyseuraa olekaan vierellä. Pimeys kahahtelee ja pian lattialla tepsuttaa jalkapari poikineen. Ne suuntaavat miehen luo.

Yksi otus kikattaa, kun se kiskoo setelin toisensa jälkeen takataskusta löytyneestä lompakosta ja tunkee tilalle epämääräisiä kuitteja eri baareista ja kebuloista. Toinen kihertaa ja hakkaa miestä päähän valtavalla vasaralla, kolmas livauttaa housunkauluksesta sisään käytetyn kumin ja vyölle naisten pikkarit.

Yhteistuumin lauma kantaa miehen asunnosta ulos pihanurmikolle. Puun alta löytyy onnekkaasti oravan papanoita, jotka päätyvät miehen suuhun.

Auringon noustessa veikeät krapulatontut palaavat kotiinsa.


Sienimetsällä

Itse en välitä sienistä, mutta ulkoilu tekee hyvää ja jos kerran kävelen metsässä, voin aivan hyvin kerätä niitä talteen. Kyllä niille kaveripiiristä ottaja löytyy.

Kyykin juuri puun juurella ja nyhdän kellertäviä kasvustoja vasuuni kun kuulen takaani äänen. ”Oletkos nähnyt keppostelevaa kania?” Katson olkani yli ja näen pyylevän miehen, punainen metsästäjäntakki yllään ja punainen hattu päässään. Käsissään hän kanniskelee kivääriä.

”Kania?” kysyn. En ole nähnyt edes oravia.

”Niin, tiedäthän. Pitkät korvat, pieni töpöhäntä. Kanniskelee koria, jossa on värjättyjä munia.”

Kiinnitän huomiota myös miehen valkoiseen partaan ja punaisiin housuihin. ”Miksi etsit sitä?”

”Kunhan keskustelisin sen viimeisimmästä kujeesta. Se meni antamaan poroille ulostuslääkettä.”


Jaakko ja kaksitaso

Vältän viholliskoneet sukeltamalla pilveen. Koneeni kietoutuu harmaaseen enkä enää ole varma, missä on alas. Lennän pitkään. Tunteja? Päiviä?. Kun vihdoin näen taas auringon, se valaisee pilven päällä seisovaa linnaa.

Linna lähenee hitaasti. Se on valtava, kertakaikkiaan käsittämättömän kokoinen. Lennän sisään aukosta, jonka kaukaa näytti ikkunalta. Sisältä tila näyttää huoneelta, kalustetulta huoneelta. Lastenhuoneelta. Yhdessä nurkassa on vuoren kokoinen nalle.

”Isi, en saa unta. Täällä pörrää”, ääni huutaa. Hetken kuluttua tila kylpee valossa. Kaarran konetta nähdäkseni. Jotain viuhahtaa. Mieletön turbulenssi! Koneeni sakkaa ja syöksyn maahan.

Makaan raajarikkona verta vuotaen kaksitasoni raunioissa. ”Isi, se liikkuu vielä.”

”Muttei pörise. Nukkumaan. Kissa saa syödä sen.”


Piha ilman sadettajaa

Olen tehnyt halkoja jo pari tuntia. Kasa pölkyn vieressä kipuaa vaarallisiin mittoihin. Klapit voisi kantaa liiteriin, mutta yksin siinä menee ikä ja terveys. Päätän turvautua lapsityövoimaan.

”Milla! Meri! Tulkaahan auttamaan.”

Napiseva apu saapuu. Puut alkavat siirtyä sisätiloihin, mutta vauhti ei huimaa päätä.

”Isi, minuun osui pisara”, Milla sanoo.

”Täällä sataa”, vahvistaa Meri.

”Kaikki puut on vietävä, ei niitä kastumaan jätetä. Jos pidetään kiirettä, ehkei kastuta itsekään.”

Se tehoaa ja kolmistaan raijaamme klapit paikoilleen ennätysvauhtia. Koko ajan pisaroi hieman. Kun urakka on ohi, Meri käy etupihalla. Ja tulee pian takaisin.

”Milla, missä meidän sateentekijä on?”

Minun taitaakin olla aika hipsiä tieheni.


Numeroasema

Tyhjät kanavat kohisevat kuulokkeissa. Voisin jättää säätimen paikoilleen, mutta haluan etsiä oikean aseman joka kerta uudestaan.

Kiihdyn, kun surina jälleen täyttää äkillisesti pääni. Muille se on tuntemattoman summerin surahtelua, mutta minä tiedän sen todellisen merkityksen.

Asema on lähettänyt yhtä kauan kuin tässä maailmankolkassa on ollut vastaanottimia. Ensimmäinen tiedossa oleva havainto on vuodelta 1901. Lähetys on jatkunut siitä saakka tauotta, kolmea hyytävää poikkeusta lukuunottamatta.

Joskus surahtelun taustalla kuuluu venäläisääni, joka luettelee numeroita. Tiedän aina etukäteen, mikä on seuraava numero. Tiedän myös, mikä on viimeinen numero. Se, jota ei lausuta.

Itken ja nauran valottomassa huoneessani. Tänään. Tänään koko maailma kuulee viimeisen numeron.


Kirjailijan opas

Tänään se on, suuri päiväni! Tänään on kirjani julkistamistilaisuus. Tänään minusta tulee ihan oikea kirjailija.

Kustantajani puhuu yleisölle minusta kirjoittajana, nuorena lupauksena ja omintakeisena äänenä. Hän viittilöi minut mikrofonin ääreen. Alan huolestua vähitellen.

Missä vaiheessa kirjailijuus tapahtuu? Milloin kuulen fanfaarit ja saan sen jumalaisen tiedon kaikesta kirjallisuudesta, joka jokaisella kirjailijalla havaintoni mukaan on? Eikö sitä tapahdukaan? Alan panikoida.

Kustantajani iskee minulle silmää ja livauttaa puhujanpöntön suojissa minulle pienen niteen. ”Siinä”, hän kuiskaa. Vilkaisen kantta. ”Sudenpentujen käsikirja kirjailijoille”

Katson yleisöä. Pääni on tyhjä. Salaa avaan käsikirjan.

Kirjallisuuden koko historia tulvii päähäni kaikkine detaljeineen. Tunnen koko laajan kulttuurikentän intiimisti.

Tänään olen kirjailija.


(Aiemmin tapahtunut: Kokoontuminen, Sukupolvikuilu)

Itsemurha

En tiedä, montako minua on enää hengissä. En tarkoita klooneja vaan itseni otteita aikavirrasta. Kaksi minua on vierelläni. Se riittää.

Teiniminä korjaan farkkutakkini asentoa. Parin vuoden kuluttua siihen tulee Wolverine-pinssi. Olinko minä joskus tuollainen luikku?

Räjähdys.

”Saan minä sentään jotain aikaan nuorenakin”, sanon vanhaminä ja osoitan savupatsasta. ”Nelkymppinen panee haisemaan.”

Vartijoiden hämääntyessä hyökkään kohteeseeni, temporaalivorteksigeneraattorille. ”Mitä nyt?” teiniminä kysyn. En ole kertonut itselleni suunnitelmaani. Seison tasanteella pyörteen yläpuolella. Teiniminäni saan tylysti puukosta mahaan.

”En voi kuolla”, huudan. ”Paradoksi, minähän kuolen kaikki!”

Hymyilen surullisesti minulle. ”Pyörteen sulkemiseen tarvitaan paradoksi. Siksi kutsuin minut kaikki.” Tuuppaan teiniminut kurimukseen.

”Parempi minä kuin koko maailmankaikkeus.”


Tähtitiellä

Kukaan ei tiedä, miten tähtitie todella toimii, mitä se oikeastaan on. Jos joku joskus tiesikin, se tieto katosi romahdusta seuranneena hajaannuksen aikana. Silti aluksemme matkaavat niitä pitkin toisiin järjestelmiin. Sokeina, tiedon puuttuessa uskon varassa.

Kun totuuksia ei ole, ne keksitään. Siinä ihminen on hyvä. Tieteen pettäessä käännymme uskontojen puoleen. Kaikki jäljelle jääneet ja uudet uskonnot ovat yhtä mieltä vain yhdestä asiasta. Jos ihminen poistuu aluksesta tähtitiellä, hänen sielunsa tuhoutuu.

Siksi minä olen asetellut sinut ilmalukkoon. Odotan, että heräät. Haluan sinun tietävän täsmälleen, mikä sinua odottaa.

Kohtalosi ei tuo takaisin minulle sitä mitä otit. Mutta se antaa palasen rauhaa.

Se riittäköön.


Ilmalukossa

Päätäni kivistää aivan helvetisti. Törmäsinkö minä johonkin? Ei, tunnen suussani lamauttimen sähköisen jälkimaun. Avaan silmäni varovasti ja katson ympärilleni.

Huone on hyvin pieni eikä kalusteita ole ainuttakaan. Seinässä lukee jotain. Siristän silmiäni. Ilmalukon varoitusteksti. Miksi kukaan laittaisi huoneeseensa- Ei!

Samalla kun kömmin ähkien jaloilleni muistelen epätoivoisesti, missä olen. Mitä on tapahtunut? Ennen kaikkea miten pääsen tästä jamasta pois? Joku minut on tänne sulkenut, enkä voi ajatella kuin yhtä ainoaa syytä.

Ilmalukon sisäovessa on pieni ikkuna. Sinä katsot minua vailla ilmeitä.

Armon anelu on turhaa. Anelen silti. Älä tee tätä, pyydän.

Katoat ikkunasta. Mitä teet?

Aiotko avata ulomman oven?

Vaiko et?


Bonuskorttitarjous

Tartun kuumaan hampurilaiseen ahnaasti ja raastan käärepaperin auki. Pettymyksekseni ruokani on hädin tuskin taskulämmin, vaikka tulikin juuri suoraan keittiöstä.

Joka tapauksessa annos näyttää herkulliselta. Seesamisämpylää, pihviä, juustoa, majoneesia, normaalit rehut. Janoan suolaa ja rasvaa! Isken hampaani herkkuun.

Suuhuni tursuaa mautonta moskaa. Lapsuuteni muistikuvat kesäillanhämyiseltä kauppatorilta ostetusta tirisevänsuolaisesta kerrosburgerista helähtävät sirpaleiksi. ”Mitä on tämä mauton höttö?” huudahdan. Tutkin käärepaperia tarkemmin.

”Sisältää energiaa ydinlaitoksen verran. Lihottaa läpipaskon puolitonniseksi tai rahat takaisin. Makuaineet poistettu. Valmistettu seesamistyroksista.”

Syön kun kerta maksoin. Ovella kivahdan: ”Tätä paskaa en toiste syö!”

Valot pyörivät spiraaleina ja rauhoittava ääni sanoo minun palaavan ensi viikolla.

Tuskin maltan odottaa seuraavaa hampurilaista!

Routakodon joulukalenteri, luukku 15

Raapaleet 214-228

Tuholaisongelma

Luulin tuholaisongelman olleen jo ohi, kunnes kissa tuli yläkerrasta, kantoi saaliinsa olohuoneeseen ja pudotti matolle verisen mytyn. Soitin heti torjuntafirmaan, mutta heiltä ei kukaan ehtisi ennen seuraavaa viikkoa. Päätin ryhtyä toimeen itse.

Virittelin loukkuja hämäriin nurkkiin, syötiksi laitoin pieniä pizzoja ja kaljaa. Sottaista puuhaa. Tuloksena olisi liuta kuoliaaksi murskaantuneita otuksia. Eteisen lattianrajasta kenkätelineen takaa löysin mahdollisen pesäkolon. Asetin motellin sen viereen. Mainoskyltissä luki ”ilmaisia huoria – vain tänään”.

Marketista hankin myrkkyä naaraita varten. Kateutta aiheuttavia kemikaaleja pieniin hiuslakkapulloihin pakattuna. Ne repisivät toisensa kappaleiksi, kirjaimellisesti.

Lopuksi lykin tulitikulla pesään miniatyyritelkkarin. Piirrettyjä nonstoppina. Pennut eivät malttaisi jättää sitä hetkeksikään ja lopulta nääntyisivät nälkään.


Urheilujuhlan tuntua

Katselen piilostani, kun poliisit hakkaavat sirpaleiksi näyteikkunaa. Joku oli spreiannut siihen viisi värikästä ympyrää. Niitä ei saa käyttää ilman lupaa. Vaihtaessani asentoa potkaisen tyhjää kaljatölkkiä ja poliisit keksivät piiloni. Minut revitään esiin kovin ottein.

”Mitä helvettiä, vieläkin köyhiä täällä?”

En ollut köyhä ennen kuin minut häädettiin kodistani. Lastu vanhaa ylpeyttä pulpahtaa pintaan. ”Minä asuin tuolla”, sanon ja osoitan kisakylää. Takanani oleva kyttä rokottaa pampulla kylkeen. Jotakin sirpaloituu sisälläni. Ähkäisen.

”Urheilutoimittajia tulossa!” huutaa poliisien mukana kulkeva kisavirkalija. ”Heittäkää se pummi mäkeen. Äkkiä!”

Kaksikerroksinen bussi kaartaa kulman ympäri. Minua retuuttava kyttä panikoi. Tyrkkäys. Lennän. Törmäys.

Pimeyden saapuessa muistan. Lapsena minä rakastin urheilua.


Työura

Kun olin pikkupoika, työskentelin hiilenrikkojana. Liukuhihna kuljetti hiiliä ja me mursimme siitä kiviainesta irti. Joskus joku juuttui laitteistoon ja murskaantui kuoliaaksi. Työ loppui, kun automaatio saapui.

Myöhemmin myin lehtiä kadunkulmassa, mutta pian lehdet laitettiin myyntilaatikoihin ja sain lopputilin. Pääsin tekstiilitehtaalle ompelemaan akkojen joukkoon, mutta patruuna osti koneita, jotka olivat nopeampia ja tarkempia kuin me ihmiset. Henkilökunta vaihtoi kilometritehtaalle.

Kuljin työstä työhön, mutta aina joku keksi koneen, joka pärjäsi ihmistä paremmin ja sain lähteä muiden joukossa. Vihdoin pääsin uuteen robottitehtaaseen, työkokemukseni perusteella. Olen ollut siellä nyt kolme vuotta hienokolvaamassa positroniaivoja.

Tänään tuli tiedonanto. Ensi kuun alusta kokoamamme robotit ryhtyvät kokoamaan robotteja.


Pimeä sateenkaari

On laajalti tunnettua, että sateenkaaren päässä odottaa aarre löytäjäänsä. Iso padallinen kultaa, jonka menninkäinen on sinne jättänyt. Miksi hän niin tekee, kukaan ei tiedä. Ehkä kultarahat ovat kirottuja, tai jokin ikiaikainen lumous ei jätä hänelle valinnanvaraa.

Joskus harvoin, kun maan energiavuot kohtaavat, taivaalla loistava sateenkaari jättää maahan varjon. Häilähtelevät värit lankeavat maastoon, metsään ja pellolle. Ne ovat tummia värejä, syviä ja salaperäisiä. Niihin ei ole hyvä astua, ei edes katsoa.

On myös menninkäisiä, jotka jättävät aarteita pimeän sateenkaaren päähän. Ne padat eivät ole täynnä kultaa, ei, vaan täysin toisenlaisia aarteita, joista niiden löytäjät eivät tohdi puhua.

Paitsi minä. Haluatteko kuulla?


Elämää maailmankaikkeudessa

En osaa sanoa, kauanko olin olemassa ennen kuin tulin tietoiseksi itsestäni. En osaa kertoa, miten tietoisuuteni muodostuu. Sen olen päätellyt, että siihen kuuluu virtauksia ja kenttiä.

Olenko yksin maailmassa? Ehkä en, mutta vielä en ole löytänyt ketään muuta. Ehkä he ovat kaukana. Yrittäisinköhän löytää heidät, vai odotanko vain, että kohtalo tuo meidät yhteen?

Olen keltainen ja viileä, olen sininen ja kuuma. Olen kumpikin tähti, toisiinsa sidottu. Olen vuo niiden välissä, varattujen hiukkasten virta ja painovoima-aaltojen liplatus. Sähkökentät vellovat, ja minä ajattelen. Minä tiedän, tunnen, ja kysyn.

Kohtaanko kaltaisiani, ennen kuin tähteni ehtyy? Ennen kuin vuo hiipuu olemattomiin?

Ennen kuin kuolen.


Paradoksi

Kesäpäivä. Istun joen rannalla jäätelöä nuollen. Takanani joukko teinejä viettää lomaansa pussikaljan merkeissä.

Varoituksetta eteeni materialisoituu mies kuin tyhjästä. Mitään sanomatta hän vetää esiin pistoolin ja ampuu viisi laukausta pääni yli. Teinien kirkuna täyttää maailman.

Mies seisoo niin lähellä. Potkaisen häntä täysillä polveen. Jotain rusahtaa. Mies ähkäisee, kaatuu ja pudottaa aseen. Sydän pamppaillen tempaisen hänet olkapäälukkoon.

”Mitä helvettiä tapahtui?” huudan ja vilkaisen. Yksi poika makaa hengettä verilammikossa.

Mies nauraa. ”Matkustin ajassa. Tapoin isoisäni.”

”Mutta sehän aiheuttaa paradoksin!”

”Aivan. Kaikkeus tuhoutuu.” Hitaasti taivas kaartuu rullalle.

”Mutta miksi?”

”Jotkut haluavat nähdä maailman palavan. Se ei riitä. Minä haluan nähdä koko kosmoksen liekeissä.”


Viimeinen koulupäivä

Aivan matikantunnin päätteeksi rehtori tekee kuulutuksen. ”Tietotoimistolta saadun tiedon mukaan aurinko on muuttunut epävakaaksi. Se räjähtää novaksi muutaman minuutin kuluttua. On ehkä räjähtänyt jo.”

Opettaja toteaa, että läksyt on sitten peruttu. Välitunnin aikana ei kuitenkaan saa poistua koulun pihalta. Jore ja Samu päättävät lopettaa tupakoinnin, Vili ja Reetta aikovat polttaa vielä pari. Timo menee valmiiksi bilsanluokan eteen odottamaan.

Muut jatkakoon arkeaan, minä soitan poikaystävälleni, joka käy toista koulua. Sovimme tapaavamme raatihuoneen puistikossa. Poljen lujaa.

Penkki paistattelee syysauringon loisteessa. Istumme sylikkäin ja odotamme. Minä haluan kohdata lopun jonkun tärkeän kanssa.

Aurinko kirkastuu ensin, punertuu sitten ja lopulta laajenee täyttämään koko taivaan.


Lähtöportaali

Lähtöhallin kuhina on käsittämätöntä. Tuhansia, ei, miljoonia matkalaisia todellisuudesta toiseen. Lipussani lukee Dinosauruspuisto. Maailma, jossa eletään vielä lintujen esi-isien aikakautta. Olen menossa lomalle.

Jokin töytäisee polvitaivettani ja kaadun puoliksi. ”Anteeksi”, ääni sanoo. ”Olinpa minä kömpelö.” Katson ylös ja uppoan syvänharmaihin silmiin. Luja, turvallinen ote tarttuu käteeni ja vetää minut ylös.

Hymyilen naiselle, vakuutan olevani kunnossa. ”Etsin portaaliani”, hän kertoo. Oma kiireeni on tiessään. Etsimme hänen lähtöporttinsa yhdessä ja juttelemme, kunnes portaali avataan.

Tiedän, etten koskaan näe häntä uudestaan, multiversumi on liian iso. En halua hänen menevän, mutta en tiedä, mitä sanoa.

En siis sano mitään. Tartun käteen, hellästi mutta turvallisesti.


Unipoliisi

Näen unta. Tiedän sen siitä, että lennän. Jopa unessa tiedän, miten mahdotonta lentäminen on.

Nyt kuitenkin taistelen painovoimaa vastaan. Liidän metrin ja kahden metrin välisessä ilmatilassa aaltoliikettä tehden. Yliopiston päärakennuksen nurkan takaa astuu poliisi, joka heiluttaa sakkolappua. ”Ylinopeutta!” hän sanoo.

Seuraavaksi olen tulitaistelussa. Piileskelen pöydän takana ja ammun satunnaisesti. ”Ei aseenkantolupaa!” poliisi huutaa ja sakottaa minua.

Ajan polkupyörällä nopeammin kuin mikään auto, kuin Katuhaukka polkimilla. Asfaltti muuttuu tervaksi. Vaikka kuinka poljen, vauhtini hiipuu. ”Punainen valo”, poliisi räyhää. ”Kolmas rike, siitä seuraa karkotus.”

”Ei onnistu”, sanon. ”Herätyskello soi vasta tunnin päästä.”

Havahdun ääneen. Uskomatonta!

Kömmin sängystä. Halpamainen temppu!

Kehtasivatkin herättää vauvan.


Enola Gay

Yksi kerrallaan laivastoni hävittäjät siirtyvät hyperavaruuteen silmieni edessä. Pian on joukkueeni vuoro. Molekyyliveitseni leikkaa paneelia tarkasti. Orjapiirin kytkennät napsahtavat poikki ja putoamme laivastoverkosta, alus ja minä. Minua tullaan sanomaan petturiksi ja pelkuriksi.

Hyökätkää, toverini! Lasersäteiden leimutessa, plasman polttaessa, massatykkien jyskiessä painakaa päälle ja repikää vihollisen rintama auki sydämeen asti. Sillä aikaa minulla on toinen tehtävä.

Asetan kohteeksi vihollistemme kotimaailman, heidän valtakuntansa sisimmän, pyhimmän. Viritän novapommin ja hyppään matkaan, matkaan halki tähtitieteellisten etäisyyksien, yli galaktisten mustuuksien. Aikeeni on pudottaa pommi aurinkoon, räjäyttää se, teloittaa miljardeja vihollisemme kansalaisia. Minua tullaan kutsumaan teurastajaksi ja sankariksi.

Historia päättäköön! Ja historian kirjoittamisen taakka langetkoon voittajille.


Steelen ruukki

Ovessa luki Patruuna Steele. Tuimailmeisen miehen kasvoilla häivähti pelko, kun hän koputti. Vihreä valo syttyi. Hän korjasi sinisiä haalareitaan ja astui sisään.

”Herra Steele, on sattunut onnettomuus.”

”Niitä sattuu yhtä mittaa, Bohrman. Miksi vaivaatte minua?”

”Masuuni on jouduttu pysäyttämään, herra Steele.”

”Se ei käy. Seuraava massalinkoikkuna on 28 tunnin kuluttua. Tilaus on sataviisikymmentätuhatta tonnia terästä ja sen me myös toimitamme.”

”Ylipainetta, herra Steele. Sitä pääsi kertymään. Koko sali on nyt täynnä myrkyllisiä kaasuja ja mikroskooppista kuonaa.”

”Sulkekaa sitten tila ja ilmatkaa se avaruuteen.”

”Salissa voi olla loukkaantuneita, herra Steele.”

Steele käänsi jäisen katseensa näyttöruudulta työnjohtajaan. ”Kaikki kuolivat onnettomuudessa, onko selvä.”


Paholaisen paino

Oli synkkä ja pimeä keskiaika. Pikkupirut toivat aina vain vähemmän sieluja ja paholainen oli raivoissaan.

”Mikä mättää?” hän karjui. ”Milläs helvetin vuokra pian maksetaan?”

”Me ollaan ostettu jo kaikki mikä oli myynnissä, ja hurskas ei myy”, pikkupirut vinkuivat.

”No keksikää jotain”, paholainen ärähti. ”Muuten ollaan kohta kodittomia koko pirun poppoo.”

”Jos tehtäisiin valesieluja ektoplasmasta?” ehdotti pikkupiru.

”Aivan liian hidasta”, manasi paholainen. Hetken oli hiljaista. Sitten paholainen räjähti nauramaan. ”Siinä se! Ryhdymme väärentämään sieluja, mutta emme käsin vaan koneella.”

”Millaisella koneella, oi mestari?” pikkupirut ulisivat.

”Olen kuullut uudesta keksinnöstä, josta otamme mallia. Rakennamme sielunpainatuskoneen.” Paholainen virnisti. ”Tuokaa minulle mies nimeltä Gutenberg.”


Utta-khar Amanin hauta

Käytävän ilma haisee vanhalta ja kuivalta. Lyhtyni valo ei riitä leikkaamaan pimeyttä, vaan korkeintaan pitää sen juuri ja juuri loitolla. Hiekkakiveen hakatut portaat ovat antaneet tietä viettämättömälle lattialle, jonka tasaisuus on kuin kaiku seinistä. Kattoa ei näy, astelen maanlaisessa, syväänuurretussa viillossa.

Seisahdun, kun jokin valopiirin ulkopuolella kahahtaa. ”Veljeni Ibraim, oletko se sinä?” huudan. Kuka muukaan näitä kuolleita käytäviä vaeltaisi? Hahmo astuu näkyviin, jalat ensin, lopulta pää. Se on veljeni, jota tulin etsimään, mutta minkä muutoksen hän onkaan kokenut! Kireä, hapero iho on pingottunut luisevan kallon ympärille kuin kalvo. Silmät ovat kuivuneet kuoppiinsa.

Miten tämä on mahdollista? Veljeni katosi vasta eilen!


Vierailu

Olento liukui halki avaruuden. Välillä se tarkkaili ympäristöään normaalitilassa, mutta suurimman osan matkaa se taittoi takioneina. Kaukaisuudesta kantautui radiosignaaleja. Ne olivat liian monimutkaisia tähtien tai kaasusumujen lähettämiksi. Olento kuunteli aikansa ja kiiti sitten ylivalonnopeutta signaalien lähtöpisteeseen. Planeetta oli vehreän sinertävä. Olento laskeutui sen pinnalle.

Eräs alisignaaleista tuli kivimetallikonstruktiosta. Olento kierteli sitä aikansa, kosketteli rakennelman pintaa. Jälkeensä se jätti vain himmeästi hehkuvia painaumia asvalttiin ja betoniin.

”Radioasemilla suuri energiajalanjälki”, kirkuivat otsikot.

Olento siirtyi läheiselle pellolle. Sen tutkiva kosketus orgaanisen materian kanssa aiheutti nopeaa, paikallista palamista. Pian olento oli oppinut kaiken tarpeellisen ja poistui jälleen.

”Viljelmillä aivan hirvittävä hiilijalanjälki”, tiesivät lehdet kertoa.


Laululintu

Päätäni jomottaa. Hieron ohimoitani, kun hoitaja astuu huoneeseeni koputtamatta. Suljen edessäni olevan kansion, asia on varmaan tärkeä. ”Se on taas se keltainen lintu”, William sanoo. Kavahdan seisomaan. ”Kenen luona?”

”Rouva Philpotin. Huomasin sen, kun menin vaihtamaan vaippoja.” Kiiruhdamme käytävää pitkin. Kun saavumme avoimelle ovelle, lintu on jo lentänyt tiehensä. Kokeilen rouva Philpotin pulssia. En tunne sitä enää. Jälleen yksi. Huokaan. ”Menen soittamaan omaisille”, sanon. Ylilääkärinä se on raskain velvollisuuteni.

Puhelun jälkeen päätäni jomottaa entistä enemmän. Nojaudun tuolissani taaksepäin ja koitan muistella aivoverenkiertohäiriöiden tunnusomaisia oireita. Olikohan yksi niistä huonomuistisuus?

Jostain kuuluu kaunista sirkutusta. Katson kohti avointa ikkunaa. Hymyilen. Ikkunalaudalla livertää kanarialintu.