Paperitalo (La casa de papel) Carlos Maria Dominguez
Suomennos: Einari Aaltonen
Basam Books, 2006
ISBN: 952-5534-58-8
Paperitalon alussa Bluma Lennon jää auton alle lukiessaan juuri ostamaansa Emily Dickinsonin runokokoelmaa. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa tapa, jolla kirjallisuus voi koitua ihmisen kohtaloksi. Joskus loppu ei koita äkillisesti, vaan vuosien saatossa, koko eliniän matkan hivuttaen, sillä joskus lukijan valtaa vakava oireyhtymä, vimma kerätä kirjoja.
Carlos Maria Dominguez kertoo kenties kirjallisuuden voimasta, siitä miten se vaikuttaa ihmiskuntaan, mutta keskiöön nousee joidenkin yksilöiden pakonomainen tarve hankkia kirjoja koko elämänsä ajan. Kaikkein voimallisimmin hän puhuu juuri heille. Juuri minulle.
Sillä ei ole väliä, kuinka suureksi kokoelma on paisunut jossakin elämänvaiheessa. Tuhat kirjaa, viisituhatta tai kaksikymmentä tuhatta. Tärkeää on palava halu saada niitä lisää, sillä yksi kirja viittaa toiseen, joka viittaa kolmanteen, ja lopulta päädytään kirjaan, joka hyllystä puuttuu. Täydet rivit muodostavat keskelleen aukkopaikkoja, jotka asialleen omistautunut keräilijä näkee. Ne kutsuvat häntä, eivätkä lopeta ennen kuin tulevat täytetyiksi. Mutta tämä muodostaa aina uusia aukkopaikkoja; keskeneräisiä sarjoja tai keskeisten kirjailijoiden lähes täydellisiä tuotantoja. Ja jokainen keräilijä tietää jo kauan ennen kuolemaansa, että kokoelmasta ei tule koskaan täydellinen, sillä se rönsyilee. Rönsyt eivät kuitenkaan synny kokoelmasta itsestään, vaan keräilijästä, ja keräilijä on inhimillinen. Mikään inhimillinen ei voi olla täydellistä.
Blumalle osoitettu kirje saattaa kertojan ulottuville Joseph Conradin kirjan, joka on osin betonin peitossa. Sisäsivulta paljastuu, että kahta vuotta aiemmin Bluma on lahjoittanut kirjan eräälle Carlosille, joka paljastuu urugualaiseksi bibliofiiliksi. Bluman kuoltua kirja muodostaa mysteerin, joka ei jätä kertojaa rauhaan, ja tilaisuuden tullen hän lähtee matkalle selvittääkseen kirjan ja siihen liittyneiden ihmisten kohtalot.
Paperitalo on nopealukuinen, jopa kaltaiselleni hitaalle lukijalle. Reilun sadan sivun rupeama taittui kahdessa tunnissa. Vaikka löysinkin sen sivuilta jo paljon sisältöä, en yhtään epäile, etteivätkö uudet kierrokset Paperitalon sisällä paljastaisi vielä lisää merkittäviä huomioita juuri siitä elämäntavasta, johon itsekin olen antautunut.
Haistakaa painomuste ja paperi, jolle se on painettu. Tuntekaa sanojen välissä mutkittelevien käytävien hento runous. Antautukaa kirjailijan rytmille, joka keskustelee oikein valitun musiikin kanssa ja muodostaa mitä moninaisimpia tasoja. Suosittelen Paperitaloa lämpimästi jokaiselle, jolle kirja on muutakin kuin vain fysikaalinen keino välittää informaatiota ja jolle kirjan omistaminen on joskus tuntunut tärkeältä.
Miten selittää Usva-leirin tenho sellaiselle, joka ei ole sitä itse kokenut? Suoran aivosyötteen toimiessa vielä hivenen puutteellisesti turvaudun kirjoitettuun sanaan ja kerron, millainen viikonloppu minulla oli. Mutta perusasiat ensin. Mikäkö on Usva?
Usvan järjestää Anne Leinonen omassa kodissaan Ristiinassa, mikä näin ääneen lausuttuna voi kuulostaa triviaalilta, mutta on itse asiassa osoitus Annen suuresta sydämestä ja vankkumattomasta tuesta koko spefikirjoittajien yhteisölle. En voi edes kuvitella, millaisia yhteistyökuvioita kaikki muut ovat solmineet, kun jo oma hyötynikin leirielämästä on niin laaja, ettei nykyistä uraani olisi edes olemassa tässä muodossa ilman Usvaa. Hattu päästä, faunit ja alienit! Tämä on sitä todellista kulttuurityötä.
Työtä on piisannut ja piisaa edelleen, mutta Anne jaksaa hymyillä. (kuva: Juri Timonen)
Kesäinen Usva on nelipäiväinen ja alkaa torstaina, kun taas talvinen variantti hoituu kesälomien ulkopuolisena puhtaasti viikonloppukeikkana. Neljä ihanaa päivää, jotka lataavat luovuuden pattereita ja auttavat jaksamaan vuoden pimeän ajan puurtamista. Vaan kaikella on hintansa: kauas on nimittäin pitkä matka.
En pidä autossa istumisesta mitenkään erityisesti, mutta matkaan sujuvasti ja nipottamatta, kunhan joku muu ajaa. Ratin takana tilanne on heti synkempi. Minulle passaa lyhyet ajot, kuten Yökylästä Kakskertaan. Pidemmillä matkoilla alkaa puutuminen. Helsinki ja Tampere on vielä mahdollista saavuttaa ilman suuremman antipatian syntymistä, mutta siitä eteenpäin mennään silkalla sisulla. Turnauskestävyyteni on onneksi parantunut tässä vuosien saatossa. Nyt rasitukset ilmenevät fyysisen kivun sijaan enää henkisenä uupumuksena. Voitte uskoa, että ihan jo perille pääsy tuntuu elähdyttävältä.
Torstai
Ajomatka oli sujunut musiikkia kuunnellen Arrenin hoitaessa dj:n virkaa. Viimeiset etapit köröttelimme pitkin hiekkateitä, ylitimme siltoja, joiden alla vaanivat pahat pukit ja joki-Cthulhu, ja vihdoin saatoimme kaartaa autotallin eteen parkkiin. Koettelemukset olivat ohi. Lisäksi emme joutuneet joki-Cthulhun lonkeroihin.
Astuin ulos autosta ja katsoin vehreyden keskellä siintävän kaksikerroksisen omakotitalon pihapiiriä. Koskaan emme ole olleet paikalla ensimmäisinä, emmekä olleet nytkään. Muita leiriläisiä istui jo pihapöydän ympärillä, ja vaikka olin tainnut tavata heistä kaikki vain kahta viikkoa aikaisemmin Finnconissa, se ei vähentänyt tuntemaani iloa laisinkaan. Tämä oli minun heimoani.
Boris ja Mixu välttelevät pöydällä lojuvien salmiakkien huomaamista.
Työn alla oli Usvan viimevuotisen äänikirjan Kun kansilaudoille liukui lohikäärme uusimman painoksen saattaminen levypakasta muovikoteloihin, ja moisesta ahkeruudesta innostuen tarjosin uutterille talkoolaisille oivallisen tilaisuuden tehdä lisää työtä. Nivaska Finncon-vihkosta ja Jake Cannonia kaipasi terävää käsitaittoa. Kaverit ryhtyivät puuhaan, minä sitten nidoin lopputulokset.
Sisällä oli lisää jengiä, heitä moikkailin samalla kun kannoimme kamoja sisään. Ei ollut hankala päätellä, mikä magia sisätiloissa kilpaili ulkona möllöttävän fuusioinfernon paahteen kanssa – ilmastointi! Jumalainen lämpöpumppu, tai useampi niitä taisi olla, piti sisälämpötilan siedettävänä, mikä oli merkittävä parannus viime vuoteen nähden.
Merkittävä syy hankkiutua paikalle ajoissa on Tarjan perinteinen kakkutarjoilu. Kermaa ja tuoreita marjoja, niistä on maukkaat paakkelsit tehty. Ja onhan ok, jos santsaan? Entä toisen kerran? Oliko merkkipäivä? Onnea vaan päivänsankarille tässä lusikallisten välissä. Eikö ollut, ihan iloksemmeko Tarja näitä tekee? Mutta sehän loistavaa! Lisää kahvia, toki toki. Jäikö jotain vielä syömättä?
Zum ja Perhana pyrkivät kakkuapajille. Tarja kauhistelee, syökö Shimo kaiken! (kuva: Juri Timonen)
Torstai meni pääasiassa matkan rasituksista toipumiseen. Illan tullen vaelsin Cthulhu-pullo muassani jokirannassa sijaitsevaan grillikatokseen turisemaan tutuille ja tutustumaan uusiin, joita oli tällä leirillä yksi. Hämärän syventyessä ryhdyin grillimestariksi käristämään kyrsää, ja vaikkei sitä kukaan uskokaan, jätin itse makkarat väliin. Omalta osaltani tyydyin muutamaan naukkuun ja aikaiseen lopetukseen, sillä perjantaina oli luvassa tiivistä menoa, jossa skarppius oli välttämättömyys. En nyt puhu aseilla ampumisesta, jota harrastimme lauantaina, vaan kirpparikierroksesta. Kirja on vakava asia.
Perjantai
Jos totta puhutaan, kirjahankinnat olivat alkaneet jo menomatkalla. ABC:n kyljessä sijaitseva halpakirjala heitti eteeni Steph Swainstonin trilogian päätösosan, ja kaiken kukkuraksi se killui aktiivisella puutelistallani. Luulin siis päässeeni jo hyvään alkuun, mutta jälkikäteen ajatellen, aamun koittaessa vähänpä vielä tiesin.
Retkikuntia oli muodostunut jääkaapin ovessa olevan ilmoittautumislistan perusteella kolme. Omaan autokuntaani olin Arrenin lisäksi napannut Boris Hurtan, sillä suurkollektöörin neuvot ovat kirjakaupoilla mittaamattoman arvokkaita. Enhän minä kaikkia kiintoisia kohteita tunne, vaikken sitä helpolla myönnäkään. Jäljelle jääneet paikat jyvittyivät Markus Perhanalle ja Jurille.
Koska olimme kaikki valmiit ja kellon mukaan Mäntyharjun kohteemme olivat availemassa oviaan, singahdimme matkaan. Oletin muiden olevan perässä, mutta tosiasiassa saimme vahingossa vartin kaulan kilpailijoihimme. Merkittävä etu, kuten tulemme huomaamaan. Reitti oli pitkä, mutkainen ja paikoitellen töyssyinen, ja nopeusrajoitus tuntui järkyttävän suurelta tien kunto huomioiden. Taustapeilissä häälyvä kuvajainen kuitenkin piti huolen siitä, ettei matkanopeutemme päässyt vajoamaan kovin alas.
Anne oli käynyt tiedustelumatkalla aiemmin ja merkinnyt karttaan kolme kirjaisaa kohdetta. Valitsimme oikein ja päädyimme ensimmäiseksi kirpputorille, jolla oli eniten annettavaa. Tutkimme hyllyjä kiinnostuneina ja bongailimme vaikka mitä houkutuksia. Hintatasokaan ei ollut paha, euron tai kaksi per kirja. Sitten huomasimme hyllyssä roikkuvan lapun. ”Kirjat 5 kpl / 1 euro”. Jestas! Kirja, joka on vain 20 senttiä on käytännössä ilmainen. Osaatteko te edes kuvitella, millainen vaikutus sellaisella on minuun? Kuvitelkaa maistiin päässyttä alkoholistia, joka huomaa Alkon takaoven unohtuneen yöksi auki. Kirjapino kasvoi järkyttävää vauhtia, ja samaa tahtia kiskoin hyllyistä kirjoja, joita tyrkytin Markuksen kouraan. ”Tämä on kiinnostava, tsekkaapa tuota. Tämä on oiva ostos. Oliko sulla tätä sarjaa? No tässä on viisi lisää.”
Kirves Mies suunnittelee kolmatta kerrosta kuultuaan kirpparikaappauksista. (kuva: Juri Timonen)
Sanoinko, että 20 senttiä on liki ilmainen? Entäpä sitten 10 senttiä? Muutkin retkikunnat saapuivat ja ryhtyivät saalistamaan, mutta operaatio jatkui vinkkailun ja yhteisen avunannon merkeissä. Kirjoja oli hyllymetritolkulla ja kymmenesosa ellei enemmänkin tuntui olevan genrekirjallisuutta. Minun ja Arrenin pino oli jakautunut kolmeksi pinoksi, ei vaan neljäksi. Sitten ensimmäinen kirjastaja uupui ja meni kassalle.
Selvisi, että ulkona ollut kyltti todella piti paikkansa. ”Kaikki -50%”, se sanoi. Kymmenellä sentillä kirja teki mieli kaapata kaikki ja kysyä, paljonko kirjahyllyt olisivat maksaneet päälle. Tyydyimme kuitenkin vain 55 kiinnostavimpaan kohteeseen ja maksoimme niistä tosiaan huimat 5,50€, summa jolla ei joka kapakasta saa edes yhtä tuoppia. Saatoin nauraa maanisesti, kun kannoin saalista kassatiskille. Hyvä on, myönnän nauraneeni. Mitään en kadu.
Seuraava paikka oli perinteisempi kirppis ja valikoimat heikommat, mutta löysin kokoelmasta puuttuvat kolme Harry Potteria varsin huokeaan hintaan, joten turhaksi ei sekään pysähdys osoittautunut. Kolmas ja viimeinen etappi oli paikallinen kierrätyskeskus, jossa haittatekijän virkaa toimitti home. Yläkerrassa tilanne oli parempi ja sieltä teimmekin pari löytöä, jälleen kymmenen sentin Mäntyharju-hintaan, mutta alakerrasta en uskaltanut lopulta napata edes suomalaisia klassikoita. Olisihan kirjat voinut aurinkokylvettää ja pakastaa, mutta siihen rumbaan en jaksanut niiden kirjojen vuoksi lähteä. Lopulta vetäydyimme onnellisina torikahville.
Torilla lähdin Arrenin kanssa hakemaan jäätelöä kioskista ja harhauduimme heti kirjalaatikoiden ääreen. WSOY:n 50-luvun seikkailukirjat eivät enää tuntuneet houkuttelevilta kolmen euron hintoineen, mutta Aku Ankan taskukirjoja valkkasimme nipun lapsille vietäviksi. Siinä tohinassa jäi sitten jäätelötkin ostamatta.
Hiukan sain velvoitteitakin edistettyä. Lupauduin taannoin toimittamaan, tai oikeammin opettamaan muita toimittamaan, STk:n antologian uusille kirjoittajille. Nyt valikoin toimittajat fiiliksen perusteella, sillä vaikka järki on hyvä, fiilis on paras. Mukaan lähtivät Leila Paananen, tuttu mm. paikallisesta kirjoittajapiiristä, Katri Alatalo, inspiroivaksi kirjailijatoveriksi monasti osoittautunut kollega, sekä Mia Myllymäki, jonka kanssa vaihdoin muutaman lausahduksen Facebookin kautta Finnconin alla, ja joka on jo nyt osoittautunut aivan ässäksi lisäksi projektiimme. Toinen saavutus oli uuden kierroksen ensimmäinen Atorox-haaste. Pelikentälle valkkaantui Osuuskumman Praedor-antologia. Iskekäähän kiinni.
Iltaa myöten väki lisääntyi ja viimeisten joukossa myös Tuomas pääsi vihdoin paikalle. Jätän nyt tuhannesti kirotuksi nimittelyt tuonnemmaksi, lähemmäs ensi vuoden uutta matsia, jossa kohtaamme entistä salskeampina nuorukaisina. Taas iltaa myöden ryhmityimme jokirantaan katoksen suojiin ja hyttysten murkinaksi puteleinemme, joista yksi oli jälleen Cthulhu-pullo. Jostain siellä epäilemättä puhuttiin, mutta ilman muistiinpanojani en kyllä muista mitä. Ja koska en mitään muistiinpanoja tehnyt, peli on varsin menetetty.
Perhana suorittaa yöllistä riittiä joki-Cthulhun manaamiseksi. (kuva: Juri Timonen)
Tässä vaiheessa on hyvä paikka mainita Usva-leirien ruokahuollosta. Ruokaa tuntuu olevan koko ajan. On aamupalaa ja kahvia, sitten lounas, taas kahvihetki, päivällistä, kahviakin luultavasti, sitten iltamurkinaa. Kaikki tämä, plus majoitus, hoituu hyvin edullisella kulungilla, ja uskon vahvasti, että leiriläiset olisivat valmiit maksamaan enemmänkin, sillä vuosien saatossa hinnat ovat nousseet siinä missä leirimaksu ei. Tällä kertaa söin makkaraakin, olinhan ostanut paketin Campingia.
Lauantai
Monella leirillä on ollut jotain ohjelmaa, kuten pieniä esitelmiä kirjailijoita kiinnostavista aiheista, mutta tällä kertaa Anne ja Helena olivat järjestäneet aivan mahtavan setin käytännön koulutusta. Aamiaisen jälkeen, ja itse asiassa lounaskin tuli hoidettua, pakkauduimme jälleen autoihin ja suuntasimme reilun puolen tunnin matkan päässä sijaitsevalle hiekkakuopalle. Siellä meitä odotti Someen Erä-Ässien pätevät kouluttajat.
Me kirjoittajat, ainakin ursmaisemmasta päästä, tapaamme heittää hahmomme kiivaisiin tilanteisiin. Pyssyt paukkaavat ja teräs iskee teräkseen. Oppimme olemme luultavasti saaneet joko elokuvista tai roskakirjallisuudesta. Moni tietomme saattaa siitä huolimatta pitää paikkansa, mutta mikään ei voita omaa käytännön kokemusta. Siksipä aseiden käsittely asiantuntijoiden käsissä tuli, ainakin omalla kohdallani, vakavaan tarpeeseen.
Tuomas oli jättäytynyt pois aikeenaan kirjoittaa Zargynin seikkailuista, kun me muut paukutimme helteen ahdistamassa hiekkamontussa. Omien sanojensa mukaan hän ei olisi haluamaansa oppia saanut, sillä Erä-Ässillä tuskin oli hallussaan olalta laukaistavia atomiaseita. Ja oikeassahan Tuomas oli, tai ainakaan meille ei moista arsenaalia esitelty.
Imperiumi on tehnyt vakavan virheen ja hyökkäyksen aika on koittanut. (kuva: Tarja Sipiläinen)
Ensin kävimme läpi pari perusjuttua, jotka tiivistyivät seuraavaan: Älkää jupeksiko linjalla, kun toinen ampuu. Siitä voi tulla pipi. Ne, joilla oli jo jotain kokemusta, tarttuivat revolveriin. Meidät vasta-alkajat ohjattiin pienoiskiväärin ääreen. Haasteena oli saada silmä oikealle etäisyydelle kiikaritähtäimestä, sillä muutoin linssissä vilisi pelkkää maastopuuroa, mutta sieltä se sopiva vyöhyke kokeilemalla löytyi. Osuin jopa tauluun. Näillä taidoin voisin hyvin lähteä hirvimetsälle, olettaen että hirvet seisovat hievahtamatta koko tähtäilyni ajan.
Pistoolin kanssa meni heikommin. Ensin otti oma aikansa hahmottaa, mitkä edes olivat maalit. Montun rinteeseen oli kylvetty savikiekkoja, mutta minulla on syntymähuono näkö. Onhan niitä silmiä rukattu ja moneen kertaan onkin, ja nykyinen lopputulos on rutkasti parempi kuin mitä se olisi ilman hoitoa, mutta tietyt muille ihmisille ilmiselvät asiat eivät näillä näköelimillä luonnistu lainkaan. Lopulta kuitenkin paikansin kohteet luotettavasti ja annoin palaa. Revolverin rulla tyhjeni, mutta ainuttakaan osumaa ei tullut. Yksi savikiekko valui rinnettä alas kämmenen leveyden verran, kun osuin rinteeseen sen alla. Ei tulisi minusta Lucky Lukea, ei.
The Quite Expendables. (kuva: Juri Timonen)
Taljajousi oli mukava kokemus ja ulkoasultaan hyvin scifistinen. Valokuitua, merkkivärejä, vatupassi. Narua ja jännettä riitti joka suuntaan. Epävarmana voimieni riittämisestä vedin jänteen piukaksi, asemoin aseen toisaalta itseäni vasten, toisaalta kohti maalin virkaa toimittavaa patjarullaa, ja hipaisin sormella laukaisulaitteen liipaisinta. *Thunk* kuului patjarullasta kuin Nottinghamin sheriffin miehen rintakehästä.
Shimo testaa jalkajousta. (kuva: Tarja Sipiläinen)
Seuraavaksi kokeilin jalkajousta. Viritys onnistui ongelmitta jälleen, mutta tähtäysvarmuus oli heikompi. Toinen käsi oli hyvin hollilla, mutta toisella kouralla kun piti antaa tukea, huomasin, miten epäergonomisesti tukipala oli sijoitettu. Kai sen paikan joku minua fiksumpi on laskenut, joten todellinen moite osuu minuun itseeni eikä niinkään aseeseen. Osuiko nuoleni, siitä en nyt enää ole ihan varma, mutta sanotaan mahdollisesti.
Hirvikivääri olikin jo järeämpi peli. Ammuin makuulta ja jalalta, mutta potku ei ollut lainkaan paha, kunhan siihen tiesi varautua. Käytännössä tämä tarkoitti aseen painamista kehoon kiinni. Pelkkä kevyt kosketus ei riittänyt, siitä tuli vain tälli, ja jos huono tuuri kävi, kiikaritähtäin otsaan. Mixu pääsi liittymään niin kutsuttuun puolikuun kerhoon ja piti rituaalinomaista laastaria koko loppuillan.
Savikiekot saavat kyytiä haulikolla. (kuva: Tarja Sipiläinen)
Sitten löysin leipälajini. Haulikko on minun aseeni. Ammuin läheltä, ammuin kauempaa. Kaikki osuivat, tai ainakin riittävän moni hauli. Seitsemästä metristä hajonta ei ollut iso ja patruunan kärki repi pahviin reilun reiän. Kyllä semmoisella tykillä lähitaistoon käyvän karhun pudottaa, jos vain hermot kestävät. Minun hermoni ehkä eivät kestäisi. Loppua kohden pääsin vanhojen vihollisteni kimppuun paremman aseen kanssa, enkä nyt puhu roskakirjailija Salorannasta. Savikiekoista tuli selvää jälkeä haulikon kanssa. Kolme patruunaa sisään, kolme kiekkoa tuhoutui säälimättömässä haulisateessa.
Kaiken tämän jälkeen minulla on paljon parempi käsitys miltä ampuminen tuntuu, paljonko ase potkaisee, kuinka luja paukaus tulee äänenvaimentimen kanssa tai ilman, ja mikä on minkäkin aseen läpäisykyky. Parinkymmenen metrin matkalta hirvikiväärin luoti tyssäsi hiekkaämpäriin, mutta jalkajousen nuoli täräytti takaseinästä läpi.
Olen läpensä kiitollinen meitä ohjastaneille kouluttajille. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö keikka olisi ollut yhtä antoisa muillekin. Jos yksikin meistä nyt välttää jonkin triviaalin virheen tulevassa tarinassaan, reissu oli tekemisen arvoinen.
Helle jaksoi painaa päälle oikein urakalla, joten sikäli vääjäämättä koittava lopetus ei jäänyt kaihertamaan kovin pahasti, ja onneksi tässä ei vielä ollut kaikki. Siirryimme seuraavaan kohteeseen pitkäjousen ja viikinkikirveen pariin. Heti kahvipaussin jälkeen.
Lopputreeni pidettiin Helena Wariksen kotikonnuilla. Paikkaa vahti neljä kissaa, kolme koiraa ja melkoinen liuta kanoja ja kukkoja. Enpä ole ennen pitänyt kanaa sylissä, kaupunkilainen kun olen. Jousen harjoittelu jäi hivenen vähäiseksi, koska treenipisteitä oli vain yksi ja kokeilijoita paljon. Jostain syystä harvempi oli kiinnostunut heittämään kirvestä, mikä sopi meille muille. Enemmän heittoaikaa.
Janne näyttää mallia, miten kirves heilahtaa. (kuva: Juri Timonen)
Kaksiteräisen aseen kanssa sai olla sen verran tarkkana, ettei omaan selkään osunut. Kirves tempaistiin pään yläpuolelle ja sieltä eteenpäin kohti monen metrin päässä seisovaa pölleistä rakennettua maaliseinää. Oikein heitettynä kirves iskeytyi syvälle puuhun, huonommalla suorituksella kirveen varsi kynti maata kuin paraskin aura. Monitaitoisena pärjäsin kummassakin lajissa varsin kohtalaisesti.
Talossa sisällä kohtasimme Smaugin. Siellä se vilisti pitkin terraariota, mutta harmillisesti se ei puhua pukahtanut sanaakaan Cumberbatchin äänellä. Jatkuva lämpöaalto alkoi verottaa väkeä ja autolasti kerrallaan suuntasi kohti perusleiriä, kunnes vain minä ja Arren olimme jäljellä. Päätimme jäädä hetkiseksi, etenkin kun sisäkissat päästettiin jälleen vapaaksi. Se hetki pääsi hieman venähtämään, tarkkaan sanoen useaksi tunniksi.
Smaug poikasena
Helena ja Janne tunnustautuvat raapaleitteni faneiksi, mikä sopii hyvin, sillä minä taas diggaan Helenan tavasta kuvailla ja vyöryttää tarinaa eteenpäin. Vuoren juuri luin ja pidin, ja iltasatukirjana kesken jäänyt Uniin piirretty polku kelluu luettavien kasan pintakerroksissa. Jannen kanssa päädyimme pohtimaan todellisuuden luonnetta, kvanttitiloja, psyykkisiä voimia, Carlos Castanedaa ja sitä, miksi juustohöylä tuntuu liikkuvan itsestään. Sain myös mielenkiintoisen tarina-aiheen novelliin tai kenties jopa romaaniin, mutta siitä en nyt enempää puhu.
Paikalla oli myös nuorempaa jengiä, joilla on vakaana aikeena tehdä Uniin piirretystä polustaelokuva (likettäkää). Ensin lyhyempi pätkä, sitten täyspitkä raina. Näin hienolle aatokselle voin vain toivottaa mahtia ja menestystä!
Auringon jo laskettua kovin matalalle aloitimme matkan takaisin Annen tontille. Huolimatta selvistä ohjeista, tai oikeastaan juuri niiden vuoksi, sukkuloimme paikallisia kärrypolkuja jonkin aikaa ennen kuin pääsimme isommille teille ja löysimme asvalttia. Joskus ihmettelen sitä, miten tällä suuntavaistolla löydän kotoa töihin.
Perillä oli juuri iltapala käristymässä ja aurinko painumassa mailleen. Hienoa! Hämärän laskeutuminen sopi suunnitelmiin mainiosti. Kirves Mies oli löytänyt varastoistaan pullollisen sytytysnestettä (ja nimenomaan Luciferia, kuten asiaan kuuluukin), makkaratikun ja lakanan riekaleita, joten kaikki tykötarpeet olivat saatavilla.
Shimo harjoittelee Yog-Kampelothia vastaan taistelemista. (kuva: Juri Timonen)
Kovin monia jänniä taitoja en voi opettaa, mutta tulenpuhallus on poikkeus. Yleisön pidätellessä jännittyneenä kollektiivista hengitystään hönkäilin lieskan toisensa jälkeen vasten tummenevaa taivasta. Reaktioista päätellen esitystä voi luonnehtia jopa näyttäväksi. Jos joku ihmettelee, miten pörheän parran kanssa voi syöstä lieskoja käräyttämättä karvojaan, jatkakaa toki ihmettelyä ja kertokaa minullekin, jos löydätte ratkaisun. Kahteen otteeseen tuli tarttui naamakarvoihin ja lieskat piti taputella sammuksiin. Lasken tämmöiset tapaturmat show-elämän luontaisiin riskeihin. Eikä se toisaalta ollut edes ensimmäinen kerta. Pari talvea sitten esiinnyin koulun tokaluokan joulujuhlan jälkeen lapsosille ja heidän vanhemmilleen. Lieskat lensivät, mutta jossain vaiheessa yleisön joukosta alkoi kuulua hivenen hätääntyneitä huudahduksia, ja huomasin, miten valon läikettä tuli tyystin toisesta paikasta kuin soihdusta. Mutta ei se ollut mitään vakavaa, viikset vain olivat syttyneet tuleen.
Kunnon show-mies olisi liioitellut tempun vaaroja ja kerännyt kasapäin kunniaa, mutta sillä ei houkutella muita kuin rämäpäitä kokeilemaan lajia, ja tosiasiassahan koko juttu on hyvin helppo. Arren vanhana konkarina demosi omia taitojaan, minkä jälkeen estradi oli auki muidenkin kokeilla. Ja löytyihän niitä uskalikkoja viitisen kappaletta.
Arren antaa palaa. (kuva: Juri Timonen)
Tulenpuhallus on itse asiassa niin yksinkertainen temppu, että voin selittää sen tässäkin. Epäilettekö? Opetimme jipon aikanaan 11-vuotiaalle esikoisellemme. Jos ei tullutkaan kutsua Tylypahkaan, ainakin voi esiintyä tarpeen tullen lohikäärmeenä.
Tarvitaan puuvillaa. Vanha lakana käy oikein hyvin. Se kiedotaan sopivan tikun kärkeen, ja tähän grillikatosten vakiovaruste makkarakeppi passaa oikein hyvin. Lakanatuppo kastellaan sytytysnesteellä. Itse käytän rypsipohjaista ainetta, koska siinä on vähemmän haitallisia aineita, joiden ei soisi imeytyvän limakalvoista läpi ja jotka eivät ole aivan niin terveydelle haitallisia vahinkonielaisun kohdalla. Tätä viimeisintä en ole itse kokenut, mutta varman päälle pelaavat pitävät myrkytyskeskuksen numeron hollilla.
Taivas lyö tulta! (kuva: Juri Timonen)
Itse en aina vaivaudu, mutta leuka, kaula ja paljaana oleva rintakehä kannattaa lääppiä vaikka aurinkovoiteella. Muutoin joka puolelle pirskoutuva neste pääsee ihokontaktissa imeytymään elimistöön. Sitten vain nestettä mukiin, soihtu palamaan, hörppy suuhun ja puhallus kohti soihtua. Tavoitteena ei ole ruikkaus vaan elokuvista tuttu efekti, kun kaljaa juuri hörpännyt tyyppi yllättyy jostakin ja purskauttaa oluset laajana pilvenä joka suuntaan. Soihtu sytyttää tuon pilven ja tulos on kaunis katsella. Soihdun etäisyyttä kasvoista voi ja kannattaa vaihdella. Etenkin jos lieskat tulevat liian liki.
Oliko tässä kaikki tarpeellinen? Jos arvelet että oli, muistuttaisin kuitenkin vesiämpärin tarpeellisuudesta ja huomautan, että ehkäpä sanomatta on muitakin olennaisia seikkoja, joten ennen ensimmäistä yritystä, koko homma kannattaa ajatella läpi riskit huomioiden. Capeesh? Rock. Vaan kuten sanottu, 11-vuotias oppi jujun parissa minuutissa, joten minään rakettikirurgiana tätä on turha pitää.
Morre, the mother of dragons.
Seuraava vaihe olikin piestä kehosta Lucifer pois, ja suomalaiselle ainoa oikea tapa tähän on sauna.
Vielä kerran kutsui grillikatos, josta käsin saattoi tarkkailla joki-Cthulhun pesimäpuuhia, mikäli se kohdalle sattui. Jossain vaiheessa keskustelun aiheeksi nousivat haasteet seuraavaa vuotta varten, ja sopivassa vauhdissa esitin minäkin omani. Mainittava kyllä on, että vain Tarja oli kyllin rohkea tarttuakseen siihen. Ensi kesän leirillä teemme kumpikin 200 peräkkäistä vatsalihasliikettä, tulilinjalla on puolen litran leka brandya. Varoitin kyllä Tarjaa siitä, että ihan niin kuuno tämä haaste ei ole kuin miltä minä näytän. Kolme vuotta sitten otin tavoitteeksi tuon 200 vatsalihasta ja onnistuinkin siinä. Sen jälkeen kyllä harjoitusohjelma on karahtanut karille aina kolmannen treeniviikon jälkeen, mutta nyt kun haaste on julkisesti esitelty, se ehkä antaa motivaatiota ylittää itsensä taas uudelleen. Kiinnostuneille vinkkaan kirittäjäksi sivuston two hundred sit-ups. Lähtekää muutkin mukaan.
Ilta venähti aamunkoiksi ja aikarauta näytti puolta kuutta, kun vihdoin pääsin höyhensaarille. Siinähän sitä oli taas tullut harrastettua, sitä science fictionia. Last man standing en silti ollut, se kunnia meni Kosmoskynä-Jurille kaikkina kolmena iltana. Jos näitä nyt enää voi illoiksi kutsua.
Sunnuntai
Star Trekin uusi sukupolvikin sen jo tiesi – kaikki hyvä loppuu aikanaan. Onneksi lapset pitivät huolen siitä, että aamun unet eivät venyneet liian pitkiksi, vaan jotain ehti vielä tehdäkin.
Niin, tosiaan, leiriläisten jälkikasvu. Minulle on vuosien saatossa ehtinyt kertyä omassa tuttavapiirissämme joltinenkin maine Simo-hirviönä. Jopa siinä määrin, että minulle on lahjoitettu asiaankuuluva t-paita sekä lippalakki. Tosin tällainen maine on ansaittava, työllä ja tuskalla. Lukemattomia tunteja olen karjuen jahdannut karkuun säntäileviä synttärivieraita pitkin pihaa ja jopa koko pahamaineista Yökylää. Moinen rooli napsahtaa helposti päälle ja leirilasten keskuudessa kävikin varsin pian selväksi, miten Simo-hirviötä tuli käsitellä. Asenteella. Ja voi pojat, millaisella asenteella!
Hivviö kavjahtaa! ”Kaaraks mulle kans?” (kuva: Juri Timonen)
Tässä poikkean uudelle sivupolulle ja mainitsen, että Boris Hurtta on jo pitkään käynyt sielukauppaa. Hän osaa keneltä tahansa sielun viidellä eurolla. Sielu päätyy Lidlin mustaan pikakahvipurkkiin kauppasopimuksen kanssa ja myyjä saa viisi euroa puhtaana käteen. Kovin tiuhaan ei kauppa ole tuntunut käyvän, ja tälläkin leirillä minä olin ainoa, joka omani myin. Ensin hannaroin hetken ja mietin, pitäisikö odottaa jotain isompaa tarjousta, mutta jumalankieltäjänähän minä voin myydä sellaisen, johon en usko, vaikka kuinka moneen kertaan. Otin siis tarjotun vitosen ja ilmoitan täten olevani valmis allekirjoittamaan muitakin kauppasopimuksia aiheen tiimoilta.
Mitä lapsi tekee hirviölle? Uhkaa sitä tietenkin kuolemalla. Mitäs muutakaan? Minäpä huomautin, että sieluni myyneenä olisin itse asiassa mahdoton tapettava ja siten entistäkin vaarallisempi vihollinen. Kaikeksi onneksi seuraavaan sukupolveen voi luottaa, tulevaisuutemme on hyvissä käsissä. Lapsikatras tiesi heti, mitä tehdä. ”Sitten me tuhoamme sinulta pään!” Niin sitä pitää! Tämä teoreettinen mahdollisuus oli huvittavuudessaan vertaansa vailla aina siihen asti, että Saara pian aiemmin kuvatun keskustelun jälkeen mulkaisi taakseni ja sanoi hyvin rauhallisella äänellä: ”Hei, ei sitten saa lyödä oikeasti.” Siinä oli ilmeisesti sekunneista kiinni, ettei Simo-hirviölle olisi ilmaantunut mehevää kuhmua takaraivoon. Ehkäpä riski on nyt ensi vuotta ajatellen pienempi, kun lapset pääsivät sitten todistamaan hurjan hirviön kykenevän myös hönkimään lieskoja halutessaan. Tai sitten ne ottivat muusta ohjelmasta opiksi ja hankkivat kiikaritähtäimen.
Jotkut menevät kirjoittajaleirille kirjoittamaan ja edistämään projektejaan. Minullakin oli tarkoitus ehtiä vaikka mitä, mutta suurin osa riippui ehtimisestä ennen leiriä ja Finncon-raportti haukkasi käytettävissä olevasta ajasta noin viikon. Jotain olin sentään saanut aikaiseksi. Istuin Markuksen kanssa alas puimaan paria hänen novelliaan, ja jälkikäteenkin ajatellen oli kyllä hyvää settiä. Funtsimme yhdessä, millaisilla lisäyksillä nyt jo pätevistä novelleista tulisi vieläkin parempia, ja nyt odotankin innoissani, miltä Markuksen seuraavat versiot näyttävät. Siinä on kyllä tyyppi, jolta olisi saanut tulla novellikokoelma jo pari vuotta sitten. Hyvä että nyt on työn alla.
Jonain iltana olin lukaissut ääneen alkua omasta Stepanin koodeksi -novellistani iltanuotiolla. Jynssätessäni auton ikkunoista atomisoituneita hyönteisiä, siitepölyä, tomua ja muuta kuonaa, jotta kotimatkalla näkisin ulos, Anne tuli juttelemaan ja huomautti käyttämästäni rekisteristä toisen hahmoni kohdalla. Se, miten hahmo puhui, tai tässä tapauksessa kirjoitti, ei kuulostanut alkutilanteen mukaiselta. Ja oikeassahan tuo oli! Huomasin, että tietyt kehityskaaret kulkivat kyllä päässäni, mutta paperille saakka ne eivät olleet päätyneet. Tuunaus jäänee aika vähäiseksi, loppujen lopuksi, mutta se on hyvin kriittistä yhtä kaikki. Hyvää kannattaa pakertaa otsa hiessä, huonoa ei kannata tehdä lainkaan.
Ottaakohan tämä paikka alivuokralaisia pidemmäksikin aikaa?
Lupauksiakin levittelin kuin tuhlaajapoika konsanaan. Tarjouduin laatimaan testejä Kosmiseen Colosseumiin eli Kosmoskynän novelliarviointipalstalle. En tosin aivan pyyteettä, sillä hyvillä teoilla sai lunastettua arpalipukkeita Annen mahtaviin kirja-arpajaisiin. Joku vuosi ne vielä keksivät, että tarjoamalla juuri tiettyjä opuksia minut saa loikkimaan pihapuusta toiseen kuin oravan, ja silloin minua viedään. Nyt kuitenkin seisoin vaanimassa palkintopöydän ääressä huippujännittävää arvontaa. Ensimmäiseksi nousi nimi… Zum! Zum? Zum Teufel? Zum-di-dum? Mutta kyse olikin persoonallisesta käsialasta ja voittaja oli Jussi. Sinne meni kovakantinen versio Helena Wariksen Uniin piirretystä polusta! Se minulla on toki signeerattuna pokkarina, mutta trilogian kaksi jälkimmäistä osaa esittävät vaatimuksia pehmoveljensä vaihtamisesta.
Tämän tappion jälkeen lähti viuhka käymään minullakin. Ensin sain kaapattua Genevieve Valentinen mainion kirjan, sen jälkeen vampyyriantologian Verenhimo. Joka kerran, kun vilkaisin pöytää, aloin hekotella jonkun raukan läpimätää tuuria. Nata oli lisännyt Annen palkintopottiin hyvin filmaattisen Twilight-pyyhkeen, jossa killisteli ainakin se kimallevampyyrisälli. Jonkun sekin oli otettava, epäilemättä viimeiseksi. Kirjojen joukossa ei kuitenkaan enää ollut olennaista kaapattavaa, enkä halunnut vaikuttaa niin ahneelta kuin mitä tosiasiassa olen, joten Verenhimo kourassani letkautin ottavani seuraavalla osumalla sitten pyyhkeen. Kaikki triviaaleja komedioita katsoneet tietävät jo tästä johdannosta, miten kävi. Arvan noustua pihalla esiintyi kilpaa vahingoniloista naurua ja merkitseviä katseita, jotka kertoivat, että tästä ei nyt selittelyllä selvittäisi. Raahustin noutamaan Edward-pyyhkeen kuin teloituskomppanian eteen asteleva ainakin.
Samassa suunnitelma alkoi ottaa muotoaan. Minulla oli pyyhe, mutta kuka sanoi, että se olisi kotiin vietävä? Annen ristiksi sitä nyt ei kehtaisi jättää, mutta Tuomaksen hyvinkin, eikä mies edes ollut pihalla seuraamassa jännittävää toimitusta. Seuraavan puolen tunnin ajan vaanin tilaisuutta livauttaa rätti Tuomaksen olkalaukkuun, mutta haasteiden kasautuessa liikaa tyydyin Tuomaksen matkalaukkuun, jossa oli kannettu miljoona kiloa kirjoja. Valitettavasti operaatio suoritettiin liian aikaisin ja Tuomas ehti huomata jäynän, mutta otti autonpesun ja liki pakkauksen verran, että hän alkoi aavistella, kuka syyllinen saattoi olla. Mitään en myöntänyt silloin, joten tätä on nyt pidettävä kirjallisena tunnustuksena. Ensimmäisen källin karahdettua kiville kehitin perään vielä toisen, mutta koska siitä ei ole vielä Facebookissa minun nähdäkseni huomautettu, en aio antaa ennakkovaroitusta ja kertoa, mikä se on.
Joki-Cthulhu kaappaa auton ja romuttaa sen. On aika lähteä. (kuva: Juri Timonen)
Kun auto oli siinä kunnossa, että sillä uskalsi lähteä isoille teille, oli aika pakata kimpsut ja kampsut, huikata heit ja suunnata baanalle. Eipä siihen pitäisi kauaa mennä. Harvoin olen ollut yhtä väärässä. Kyydissämme olivat palaamassa Boriksen lisäksi Morre ja poikansa Lari, joten sisätilat olivat täynnä ja takakontti useamman käytössä. Ja niin kävi, että kolme laatikollista kirjoja oli pakko jättää Annen murheeksi ja kuljetettavaksi Fantastisiin pitoihin, ne kun eivät mahtuneet hydraulipuristimellakaan. Tämä saattaa olla pieni merkki siitä, että kirjanhankintamopo karkasi lapasesta jossain vaiheessa viikonloppua, mutta mitä muka voi tehdä, kun kirjat maksavat kymmenen senttiä kappaleelta? Minä vain kysyn.
Oliko tässä kaikki, joku kenties kysyy. Onko tämä täydellinen kuva Usva-leiristä? Ei tietenkään ole, nämähän ovat mietteitä ja muistikuvia vain yhdeltä ihmiseltä, ja nekin hajahuomioita. Paljon jäi kertomatta, mutta niin kuuluukin. Esimerkiksi Milla ja Meri -kuunnelmasta en ole sanonut sanaakaan.
Kiitos kaikki hyvästä seurasta, Anne ja Kirves Mies emännöinnistä sekä Erä-Ässät koulutuksesta. Ensi vuoteen!
Vaikka kukaan ei pyytänytkään… Atorox-haasteen paluu!
Atorox jaetaan vuosittain fandomin äänestämälle parhaalle spefinovellille. Vuonna 2013 julkaistuista tämä suunnaton kunnia meni Jussi Katajalalle hänen novellistaan Mare Nostrum, joka julkaistiin Osuuskumman kustantamassa antologiassa Huomenna tuulet voimistuvat. Kirjaa saa Holvi-verkkokaupasta niin kauan kuin tavaraa vielä riittää.
Vuodessa julkaistaan niin paljon spefinovellistiikkaa, että vain aivan hardcoreimmat saavat ne kaikki luetuksi. Minä en ole yksi heistä, mutta aina sitä voi yrittää. Koska olisi silkkaa kauhufantasiaa yrittää lukea koko satsi, tai edes merkittävä osa, vasta vuoden vaihduttua, aloitan urakan jo nyt, kun kesäkuuma vielä koettelee lämmönsäätelyjärjestelmää. Tällekin voi sitten naureskella, kun hampaat lyövät loukkua pakkasen kourissa.
Koska haluan innostaa myös muita mukaan lukemaan kivoja tarinoita, esitän lukulistani haasteiden muodossa ja kutsun muut lukemaan novelleja samaan tahtiin. Jos työn alla olevaa julkaisua ei löydy omasta hyllystä, kirjastosta voi kysyä. Jos ei löydy sieltäkään, pyytäkää panemaan tilaukseen. Itse varaan kullekin haasteelle sellaiset kaksi viikkoa.
Kuten on jo käynyt tutuksi, novelleja voi ehdotella Atorox-listalle sitä mukaa, kun saa julkaisuja kahlattua. Tämä hoituu nettilomakkeella. Kun luette kivan stoorin, kliksutelkaa lomake auki ja ehdottakaa HETI. Ette te vuoden vaihduttua enää muista, mikä kutkutti tai miksi.
Ensimmäiseksi kohteeksi heitän Osuuskumman julkaiseman kokoelman Praedor-novelleja. Praedor on Petri Hiltusen kehittämä fantasiamaailma, josta ei vaaroja puutu. Aiheen tiimoilta on ilmestynyt tähän mennessä kolme Hiltusen tekemää sarjakuva-albumia sekä Ville Vuorelan romaani Vanha koira. Nyt Osuuskumma on päässyt liittymään tähän mahtavaan traditioon antologialla Kirotun maan kulkijat.
Praedor – Kirotun maan kulkijat
Sakari Peuranen: Vanha ystävä Heikki Nevala: Ikuisuuden hinta Jaakko Alamikkula: Sankarit Jussi Katajala: Pimeyden meri Mixu Lauronen: Lumiapinan klaani Markus Harju: Vihan niityt, vanhat haavat Juha Jyrkäs: Varjosielu Arto Koistinen: Borvarian koirat Anni Nupponen: Tulikyynel Jani Kangas: Liemien talo Shimo Suntila: Tuhat kuolemaa Erkka Leppänen: Velhon tytär
Finncon 2014 eli kuinka nähdä maailmankaikkeuden ihmeet alta 20 altarian dollarilla päivässä
Perjantai
Con kuin con vaatii reissuna tietynlaiset puitteet ollakseen edes mahdollinen toteuttaa. Pääsääntöisesti tämä tarkoittaa meidän perheen kohdalla edullista matkaa ja mieluiten ilmaista majoitusta. Yksikin hotelliyö tuppaa maksamaan enemmän kuin raaskin laittaa kirjoihin koko conin aikana. Siksipä olikin oivallista, että majoitus järjestyi paikallisen fanin hoteissa, ja kyydin saimme bensakuluja vastaan kavereilta. Tämä intro sisältää samalla myös loistavan esimerkin siitä, mitä fandom on ja miten se toimii. Olen kiitollinen kaikille osapuolille ja toivon, että voimme puolestamme osoittaa apua ja vieraanvaraisuutta muille joskus tulevaisuudessa. Toki näin olemme jo tehneetkin. Pyörä pyörii.
Perjantaiaamu alkoi perinteisellä, viime hetken juttuja sisältävällä häsläämisellä, jonka järjestelmällisemmät ihmiset epäilemättä välttävät, mutta me emme koskaan. Olikos nyt mukana kaikki signeerattavat kirjat? Entä puhelinten laturit? Lopulta julistin Arrenin kanssa projektin valmiiksi, oli se sitä tai ei. Lähtö kun on kuin novellia kirjoittaisi – täydellisen valmista ei tule ikinä.
Tomin ja Hannen saavuttua haimme kyytiimme vielä Nina Korennon, koska neljällä ihmisellä autossa olisi vielä mahtunut istumaan melko mukavasti. Viimeisen lisäyksen jälkeen tunnelma oli varsin intiimi, mikä sattumoisin on sama, mitä sardiinit tapaavat sanoa, kun purkki avataan. (Tai niin luulen, en syö sardiineja.)
Suunnattoman pitkä matka Turusta Jyväskylään sujui häkellyttävän sutjakkaasti. Ensin pysähdyttiin, kun Tampere oli vielä edessäpäin, sitten Jyväskylään oli enää viisi kilometriä. Epäilen jonkinlaista warp-teknologian käyttöä. Epäilisin muutoin myös Millaa ja Meriä, mutta heidät innoittaneen tyttökaksikon olimme jo ulkoistaneet lähisaariston rantaveteen koko viikonlopuksi. Matkan aikana opimme paljon uutta, kuten sellaisen pikkudetaljin, että Nina puvustaa Kamelotia. Kamelotia! Toisaalta ei pitäisi olla kovin yllättynyt siitä, että vajaat puoli vuotta sitten tavattu ihminen pystyy edelleen pudottelemaan tämänkaltaisia pommeja. Harkitsin hetken kertovani olevani Linnunradan presidentti, mutta päätin pantata tätä faktaa vielä jonkin aikaa.
Nina Korento, professionaali lurjus. Yllätyshyökkäykset ja puvustus tilauksesta (kuva: Tomi Junnila)
Perillä majoituimme Casa Eskola-Hirvaseen, jonka julistan parhaimmaksi yöpaikaksi Näsinneulasta pohjoiseen. Aamuisin esimerkiksi oli tarjolla vastajauhetuista pavuista tehtyä espressoa. Asuntokompleksissa oli myös muutama mukulaikäinen yksilö, jotka ymmärsivät Simo-hirviön päälle, ja osasivat myös murista Simo-hirviön luimistelemaan sohvan taakse alta infinitesimaalisen aikayksikön. Se on oikea asenne, sällit!
Dumpattuamme romppeemme pyyhälsimme con-paikalle jättämään kirjakirppiskasseja, sen verran oli taas vuoden aikana ehtinyt tuplakappaleita pesiytyä. Samalla päädyimme vekslaamaan kirppiksen pöytiä ojennukseen ja saatoin luoda ensisilmäyksen tulevaan tarjontaan. Kirppis itse avautui vasta lauantaina, mutta yritteliäs wannabe-suurkeräilijä osaa iskeä myös sivusta ja vaihtureilla sun muilla vekslailuilla homma pääsi alkuun. Muista lähteistä peräisin olevien hankintojen kanssa ensimmäisen päivän saalis olikin jo 16 kirjaa. Hienoimmaksi kaappaukseksi nostan täydellisen sarjan James Blishin ylösmerkitsemiä Star Trek -käsikirjoituksia. Keräilijän kiro on ymmärtää, kuinka vajavainen oma kokoelma onkaan, kun kohtaa kuriositeetin.
Usva-leirin konkarit Markus Harju, Tapio Ranta-aho ja Heikki Nevala (kuva: Anne Leinonen)
Kirppisjeesauksesta suuntasimme Kirjailijatalolle, jossa oli jo ehditty julkistaa STk:n uusi kirjoittajaopas Kummallisen kirjoittajat. Sisältö vaikuttaa todella kovalta ja kansi on älyttömän hieno. Kun pitelin omaa kappalettani näpeissäni, tuli sellainen olo, että nyt jossain on sattunut jokin fiba, kun minutkin on hyväksytty yhdeksi kirjoittajaksi alan menestyneiden kirjailijoiden joukkoon – Anne Leinonen, Saara Henriksson, Miina Supinen, Boris Hurtta, näin muutamia mainitakseni. Ja tietenkin arkkiviholliseni Tuomas Saloranta. Kaikkeen sekin mies ehtii. Jaossa oli myös uusinta Kosmoskynää, jonka kääräisin kokoelmiini. Tämän kaappauksen hohdokkuutta kuitenkin vähentää moraalinen velvollisuuteni maksaa seuran tämän vuoden jäsenmaksu.
Kirjailijatalo oli myös ensimmäinen paikka, jossa saatoin toden teolla kaupitella omaa pientä vihkostani Jake Cannon vastaan veriviholliset. Olin väsännyt niitä neljäkymmentä kappaletta ja optimistisesti ottanut koko nivaskan mukaan, joskin arvelin kantavani ainakin puolet takaisin. Kävi kuitenkin niin, että liki kaikki menivät jo perjantaina, ja olisivatkin loppuneet, jos en olisi jemmannut muutamaa seuraavaa päivää varten.
Kansi: Arren Zherbin
Jake-vihkosesta löytyy splatterpunk-antologiassa Ja hän huutaa julkaistun niminovellin lisäksi ainoa Jake Cannon -raapale, sekä tätä julkaisua varten väsätyt hahmoesittelyt Arrenin piirtämine kuvineen. Ensin yritin pohjata esittelyt novellista ilmikäyneisiin tietoihin, mutta jouduin pian toteamaan, että hahmot oli rakennettu silkkipaperista ja hämähäkinseitistä. Tekaisin siis hahmohistoriat parissa tunnissa stetson-menetelmällä, ja tunsin itseni päteväksikin roskakirjailijaksi.
Koko viikonlopun henkilökohtaisena teemana olikin juuri roskakirjailijuus. Sunnuntaiaamuna oli luvassa mestaruusmatsi pahamaineista Tuomas Salorantaa vastaan. Itse olin valmistautunut koitokseen kirjoittamalla tuntikausia. Pahat kielet väittäisivät, että matsin käsikirjoitusta, mutta tämän kiistän mitä jyrkimmin. Sen sijaan kävin korkean paikan leirillä Toisten jumalien luona tutustumassa Kadathin historiaan, geokätköilemässä Kutna Horan pohjattomissa hopeakaivoksissa ja treenaamassa pulmanpoistajien taistelutaktiikoita Alfakompleksin onnellisuutta huokuvassa ympäristössä. Viimeisessä mukana oli kelpo lauma selkäänpuukottavia pettureita, jotka teloittivat kloonini jokaisen sopivan tilaisuuden tullen. Kuten myöhemmin kävi ilmi, se se vasta olikin hyödyllistä treeniä.
Kirjailijatalolla tapasin monia kirjallisesti suuntautuneita tuttuja ja tovereita, joita pääsee tapaamaan turhan harvoin. Erityisen ilahduttavaa oli treffata vihdoinkin ulkosavolainen ranskatar Minttu, johon tähänastiset kontaktit ovat hoituneet vain nettiä pitkin. Mutta kuten tavallista, käytössä ollut aika per ihmispopulaation koko takasi sen, että kommunikaatio koostui lähinnä viuhtomisesta ja moikkailusta, ja Jake Cannonin kauppaamisesta. Usva-leiri on se paikka, johon mennään keskustelemaan kirjallisuudesta ja visioimaan houreisia antologia-ideoita, laajat scifitapahtumat sopivat lähinnä säntäilyyn. Lopulta ryhmäpaine kampesi minut kohti ruokamestaa.
Kuvassa Tero Ykspetäjä, joka aikanaan tutustutti minut laajempaan fandomiin Viikinsaaren kesäretkellä 1996. (kuva: Anne Leinonen)
Perjantain ilta oli pyhitetty Sohwissa notkumiselle. Yhytimme Aavetaajuuden porukat nurkkapöydästä, ja siellähän se halvatun Salorantakin keekoili kuin paraskin roskakirjailija. Siinä sitä vähän haastettiin, mutta eipä vielä silloin jaksanut mesota sen enempiä. Tässä vaiheessa haltuuni siirtyi Hei, Rillumapunk! -antologian previkkapalikka eli Boris Hurtan novellista tehty vihkonen Ainahan on maksettava, eikös juu? Tilata voinee edelleen, Aavetaajuuden verkkokaupan kautta, vaikka jossain vaiheessa aika loppuu, kun antologia putkahtaa painosta. Kollektööreille tiedoksi, että vihko kuuluu myös Kamala ukko -sarjaan numerolla 39.
Päivän höynäytyspalkinto menee Hannu ”Tiberius” Pajuselle, joka puhui minut mukaan pöytälätkäliigaan, jonka poissaolevaksi mainittu Pasi Vihinen voitti, kuten tapoihin kuuluukin. Omat matsini päättyivät tappioon, paitsi yksi, josta tuli tasapeli. Menestykseni näissä voisi olla parempi, jos pelaisin hiukan useammin kuin Finnconkampenissa, mutta luultavammin ei. Ja onhan minulla jo meriittiä pelin saralla, joskus vuosituhansia sitten Hannun järkkäämässä turnauksessa vein kotiin ”maali-imuri”-palkinnon.
Pasi Vihinen pitää Finnconkampenin kiertopalkinnon vielä vuoden lisää. (kuva: Yrjö Mäkinen)
Lopulta minä, Arren ja Nina päätimme lopettaa illan osaltamme ennen kuin ilta lopettaisi meidät. Yöunet olivat jääneet kultakin varsin vähiin ja tulevien koitosten tiedettiin vaativan vielä raskaat verot. Ja heti kolmen kilometrin reippailun jälkeen pääsimme majapaikkaamme. Suihkunhuljautuksen jälkeen järkiveto olisi ollut yöpuulle vetäytyminen, joten luonnollisesti en tehnyt niin. Sen sijaan ryhdyin kirjoitushommiin, täsmällisemmin roskakirjoitushommiin. Sunnuntain battlessa oli määrä lukea jonkin uuden tarinan alku, ja jossain vaiheessa sekin piti kirjoittaa. Jäivätpä nekin yöunet sitten nirkosiksi.
Tyhmästä Shimosta kärsii koko Shimo, kuten tapaan sanoa.
Lauantai
Lauantaiaamu koitti kovin aikaisin, mutta minkäs teet, kun kirjakirppis aukeaa kymmeneltä. Heräämisen tuskaa tosin helpotti mainio aamiainen, sen kun käveli valmiiseen pöytään. Reitti yliopistolle olikin jo käynyt tutuksi edellisen illan taivaltamisen myötä, ja hämmästyttävästi menomatka tuntui merkittävästi lyhyemmältä huolimatta ylämäestä yliopiston suuntaan. Oma suuntavaistoni on surullisen kuulu heikosta suoristuskyvystään, joten jäi Arrenin harteille navigoida kolmikkomme perillä. Ja hyvinhän se sujui. Minun johdollani olisimme päätyneet Tampereelle, tai Alfa Centauriin, kumpi onkaan kauempana.
Ensimmäinen tunti paloi kirpparilla. Uusia kirjoja oli ehtinyt ilmestyä paikalle ja kirjavirta sisään jatkui koko aamupäivän. Siinä on bibliofiilin syytä olla silmämuna kovana, ettei hyvä kaappaus livahda ohitse. Ja kyllähän minä sisääntulevista pinoista suoraan rohmusinkin. Tällaista käytöstä muuten siedetään varsin hyvin, jos samalla tarjoutuu kantamaan kirjoja oikeaan paikkaan ja muutenkin jeesailemaan.
Ihmiskunnan vihollinen tulevaisuudesta. Vieressä Cylon. (kuva: Yrjö Mäkinen)
Yhdessä vaiheessa, ja minähän siis palasin kirjapöytien ääreen pitkin viikonloppua moneen otteeseen, Boris Hurtta lähti oppaakseni bongaamaan obskuurimpia löytöjä. Kovin paljon ei sillä keikalla jäänyt haaviin, lähinnä Alexander BeljajevinAmfibi, joka on vanhaa neukkuscifiä ja Moskovassa painettu. Sisäliepeen mukaan vuonna 1884 syntynyt Beljajev oli jo nuorena poikana visionääri ja haaveili ihmisen oppivan lentämään kuin lintu. Nämä kokeilut päättyivät selkäranganmurtumaan. Mundaani tulkinta opetuksesta lienee, että älä hyppää korkealta. Arthur Dent sanoisi, että hyppää vain, mutta älä osu maahan. Minä suosittaisin antigravitaatiovyön käyttöä.
Elizabeth Bear, oikealla haastattelija Sari Polvinen. (kuva: Shimo Suntila)
Ensimmäinen ohjelma, johon kirjamanialtani ehdin, alkoi klo 13. Sari Polvinen haastatteli kunniavieras Elizabeth Bearia, jolta en ollut lukenut mitään. Sikäli hölmöä, että novelleja on käännetty ainakin Porttiin. (Viittaan aiemmin käyttämääni sanontaan.) Eipä niinkään, että asiaintila olisi haitannut esityksestä nauttimista. Bear vaikutti kirjailijalta, jonka kirjoista minä varmaan diggailisin aika kympillä. Nyt kun nimi on muistissa, voin ryhtyä etsimään kirjoja antikoiden laareista, tai ehkäpä Worldconista löytyy hyviä diilejä.
Seuraavaksi suuntasin Kirjailijatalon kellariin kuuntelemaan Boris Hurtan luentaa. Yleisö ei ollut valtaisa, mutta valikoitunut. Vähintäänkin osalla meistä oli jo aiempaa kokemusta Boriksen taidoista iskeä tarinaa, Usva-leireiltä ja muualta, enkä usko kenenkään meistä pettyneen. Siellä me istuimme pimeässä, vain portaikon valo kajastaen, ja Boriksen otsalamppu, joka kourassaan hän luki runoja, novelleja ja krapuja. Kahdesta tunnista käytettiin yksi ja rapiat, mutta sen verran rapiat, että seuraava suunnitelmissa ollut ohjelma oli jo ehtinyt alkaa. Juoksemaan en silti sortunut, hiki tuli pintaan jo kävellessäkin.
Kauhukirjailija Boris Hurtta pelottelee nuorempiaan kellarissa. (kuva: Shimo Suntila)
Pyrkiessäni sisään kuulemaan Markku Soikkelin, J. Pekka Mäkelän ja kunniavieras Hannu Rajaniemen jutustelua avaruuden tiimoilta aikeeni torppasi järkkäri, joka väitti salin olevan täynnä. Onneksi jäin aulaan lonnimaan ja huomasin parin minuutin kuluessa useammankin ihmisen vain kävelevän sisään luentosaliin kuin hollitupaan. Silpaisin muiden perään eikä tällä kertaa kukaan asettunut tielleni. Sisällä muutama katsoja seisoskeli seinustoilla, mutta olipa joka rivillä paikka tai kaksi täyttämättäkin, eli ovella ilmoitettu tilanne ei pitänyt täysin paikkansa. Eturivin paikan vapauduttua loikkasin kärppänä valtaamaan sen. Ehdin kuulla keskustelua aiheesta, jonka olin Soikkelille vinkannut, eli warp-ajon käytännönmahdollisuuksista. Valoa nopeampi liikkuminen on ollut kovan scifin piirissä huuhaahuttua jo Einsteinin ajoista lähtien, mutta nyt NASA kehittää jonkinlaisella vakavuudella ajolaitetta, josta tulee parhaiten mieleen Enterprise. Rajaniemen mukaan periaatetasolla avaruuden poimuttaminen on sinänsä mahdollista, mutta Alcubierren moottori kaipaisi toimiakseen eksoottista materiaa, ja tällä hetkellä sitä ei ole saatavilla tarvittavia määriä. Myös ihmiskunnan seuraavista etapeista keskusteltiin. Marsiin ollaan menossa, ja siinä roboteilla tulee olemaan iso osuus. Ne ehkäpä jopa rakentavat valmiiksi tukikohdan, johon ihmissiirtolaiset sitten asettuvat. Myös Venukseen voitaisiin pykätä tukikohtia, lähinnä leijuvia kaupunkeja, jotka kelluisivat kultakutrivyöhykkeellä kilometrien korkeudella planeetan pinnasta. Yleisökysymysten kohdalla halusin tietää, mitkä ovat parhaimmat kohteet sisäplaneettojen jälkeen. Panelistit nostivat esiin etenkin Jupiterin ja Saturnuksen kuut, ja niiden joukosta erikseen Europan ja Enceladuksen. Samalla tuli sivuttua budjetteja: suunnitteilla oleva luotain, jonka on määrä lentää Enceladuksesta sinkoutuvien vesisuihkujen läpi etsien elämää, on hinnaltaan sellaiset 50 miljoonaa dollaria. Herää kysymys, mitä kaikkea löytäisimme ihan omasta aurinkokunnastamme sotilasbudjettien kokoisilla satsauksilla avaruustutkimukseen.
Klo 16 olisi ollut kaikkien aikojen viimeinen bimbopaneeli, The Final Cuntdown, mutta jono oli mittava jo avaruuspaneelin päättyessä, ja toisaalta niskassa oli vakava velvoite osallistua Atoroxin jakoon. Olinhan minä viskellyt Atorox-haasteita kymmenen kappaletta kuukausien kuluessa, vaikkakin saamani palautteen, tarkemmin sanottua saamatta jääneen palautteen, perusteella haasteet eivät ketään kiinnostaneet. Toisekseen minut oli nimenomaisesti kutsuttu paikalle, koska olin päässyt kymmenen parhaan joukkoon. Elämäni ensimmäinen kerta, sitä lajia. Ehdokkaiksi päässeistä Prestonin keikka ja Valkean naisen palvelija olivat jääneet top kympin ulkopuolelle, mutta Portin kirjoituskilpailussa kolmannen sijan saavuttanut novellini Milla ja Meri pääsi Atoroxissa kakkoseksi! Siitä ei voi enää parantaa ilman, että kävelee robottipään kanssa lavalta. Tuntuu hienolta, että olen onnistunut kirjoittamaan novellin, josta niin moni lukija on pitänyt niin kovasti. Kai tässä täytyy aidon vakavissaan harkita sen Milla ja Meri -romaanin kirjoittamista. Tai mitä siitä nyt sitten tuleekaan.
Atorox-kympit. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)
Haluan tässä vielä erikseen onnitella jokaista top kymppiin päässyttä, ja erityisesti Jussi Katajalaa voitostaan! Jussi on niin monena vuonna keikkunut aivan kärkisijoilla ja on muutoinkin sen tason kirjailija, että tämä lopputulos oli kertakaikkisen vääjäämätön. Tässä vielä kymmenen parasta listana:
1. Jussi Katajala: Mare Nostrum (Huomenna tuulet voimistuvat)
2. Shimo Suntila: Milla ja Meri (Portti 2/13)
3. Miikka Pörsti: Raportti. Mikä johti operaatio Tähtivaeltajan epäonnistumiseen? (Tähtivaeltaja 4/13)
4. Leila Paananen: Ausa ja erakko (Kultakuoriainen #6)
5. Tero Niemi: Lorelein laulu (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
6. Tero Niemi ja Anne Salminen: Rovaniemen kuilu (Hurtan koodeksi)
7. Jussi Katajala: Jotta taidat suomen kielen (Ajan poluilla)
8. Magdalena Hai: Siivekäs mies Isaac (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
9. Anne Leinonen: Falachustin talossa (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
10. Anne Leinonen: Tuonenkalma, surmansuitset (Kuun pimeä puoli)
Tuplasaavuttajia listalta löytyy huimat kolme. Jussin lisäksi myös Anne Leinonen ja Tero Niemi onnistuivat kaksoiskeikassaan, Tero tosin toisen novellinsa tapauksessa yhdessä kumppaninsa Anne Salmisen kanssa. Jos tiimipuolikkuus lasketaan, Osuuskumman kirjailijoilla on hallussaan kymmenestä sijoituksesta kahdeksan. Tämä kertonee jotain, jostain, mutta päätyisin epäilemättä samoihin lopputuloksiin kuin ehdokaslistaa analysoidessani. Osuuskumma tuntuu keräävän riveihinsä sellaisia, jotka suhtautuvat kirjoittamiseensa varsin vakavasti ja ovat valmiit panostamaan paljon hioakseen taitonsa mahdollisimman teräviksi. Yllä listatuista Leila Paananen ja Miikka Pörsti eivät kuulu Osuuskummaan (Anne Salmisen lisäksi).
Atorox-voittaja Jussi Katajala (kuva: Magdalena Hai)
URS-kollektiivi puolestaan valtasi sijoituksista puolet, Jussi kärjessä ja minä Anne Leinosen kanssa peesissä. URS on Osuuskummaa kutakuinkin vuoden vanhempi ja jatkaa vahvana, vaikka julkaisukanavat taustalla muuttuvatkin.
Myös oma, turkulainen yhteisöni Paikallinen kirjoittajapiiri menestyi huomattavan hyvin, sillä Leila nappasi nelospaikan mainiolla novellillaan Ausa ja erakko. Kaiken kaikkiaan olen onnekas kuuluessani näin moneen jengiin, joiden joukoissa saan usutettua itseäni kirjoittamaan aina vain lisää, ja aina vain paremmin, koska heikkoudet jäävät aina jonkun hampaisiin.
Kello viiden teen aikaan olisi ollut parikin juttua, kuten Vuori-kirjan julkkarit ja viralliset naamiaiset, mutta siinä kohdin oli myös velvoitteita, joten istuuduin Osuuskumman pöydän taakse kauppaamaan kirjoja. Jonkin verran porukkaa kulki ohi ja muutama kauppatapahtuma syntyikin, mutta salissa istuville ihmisille on hankala myydä. Sain sentään seurailla naamiaisjoukon ohimarssia esiintymään, ja naapurinojatuoleilla kävivät seuraa pitämässä kirjailijat Hurtta ja Nina Korento. Puvut olivat suorastaan huimia! Ehkäpä minulla ei olisi ollut jakoa sillä asulla, jota olin kaavaillut käyttäväni. Foliosta ja pahvista väsätty H-kirjain otsaan teipattuna. Karvan verran yli kuuden jätimme vihdoin con-rakennuksen taaksemme ja lähdimme syömään.
Hellboy ja Lorne! Kuvassa tiettävästi myös Petri Hiltunen ja Hannele Parviala. (kuva: Markku Lappalainen)
Olimme jo ohittaneet Kirjailijatalon, kun puheeksi nousi Vuoren julkkarit ja miten minun oli ollut aie poiketa siellä matkallamme syömään. Siinä kohtaa, häpeän tunnustaa, liha oli heikko. Koko päivän murkina aamupalan jälkeen oli ollut pari voikkaria Green Roomissa ja verensokeri oli putoamassa kuin neutronitähti tapahtumahorisonttiin. Sellainen tilanne paitsi aiheuttaa ärtymystä voi myös laukaista päänsäryn, ja migreenihtävän hedarin tahdoin välttää kaikin keinoin. Hetken emmittyäni päätin jatkaa muun joukon mukana ja hankkia murkinaa mitä pikimmin. Jos joskus, tällä kertaa sanonta ’helpommin sanottu kuin tehty’ osoittautui olevan paikallaan.
Valitsimme ravintolan nimeltä Salsa Orkidea ja valtasimme kymmenen hengen pöydän. Meidän perässämme tuli ensin yksi kahdeksan hengen joukkue, ja sen perään tuhannesti kirotun Salorannan posse. Tuomas sentään ymmärsi oman parhaansa ja tunnusti tappionsa syömäkisassa viemällä joukkonsa toisaalle, mukamas tulisemman ruoan perään, ja tämä olikin illan epäilemättä fiksuin veto. Alimiehityksellä toimiva henkilökunta kävi ensin ottamassa tilaukset meidän jälkeemme tulleelta seurueelta ja heti puolen tunnin kuluttua meiltä. Siitä vielä kesti ihan oma aikansa ennen kuin ruoka varsinaisesti saapui ja saatte arvata kolme kertaa, kenen ruoka tuli viimeisenä (kahta ensimmäistä arvausta ei lasketa).
Kannen kuva: Arren Zherbin
Odotuksen tuskaa lievensi fiksu keskusteluseura. Olihan pöydän toisella puolella myös Kirjavan Satu ja Jan, mutta shown varasti heidän tylypahkaikäinen tyttönsä Taika, joka vinkkaili kiinnostavia kirjoja minkä ehti. Keskustelimme myös mangasarjoista. Kaiken päätteeksi en voinut muuta kuin kaivaa repustani viimeisen kappaleen kirjaani Sata kummaa kertomusta, ja lahjoittaa sen innokkaalle kirjamaanille. Pääsin tällä teolla hyvään seuraan, sillä myös George R. R. Martin on lahjoittanut hänelle kirjan.
Niin, tosiaan. Nyt ensimmäinen painos on loppu niin minulta, kustantajalta kuin Aavetaajuudeltakin. Sata kummaa kertomusta on myyty loppuun. Pariin hajakappaleeseen voi törmätä turkulaisissa antikvariaateissa, joista kirja myös on ajoittain loppunut tykkänään. Siksipä onkin mitä oivallisinta, että heinäkuun ajan e-kirjaa saa täysin ilmaiseksi Aavetaajuuden verkkokaupasta.
Pizza oli kohtalainen ja iso, mutta upposi pötsiin yleisön epäilyistä huolimatta aika hujauksessa. Henkilökunnan vähyys ei ollut sinänsä henkilökunnan syy, joten lahjoitin Atoroxin jaossa saamani kukan tarjoilijalle. Iltamenoissa kukka olisi vain nuhjaantunut, nyt se toivoakseni pääsi framille jossain. Matka iltabileisiin kulki kavereiden hotellihuoneen kautta, mutta myöhäisestä ajankohdasta johtuen visiitti oli lähinnä kvanttimekaaninen käväisy.
Juha Jyrkäs, Sähköväinö (kuva: Tomi Junnila)
Iltaohjelma oli paikassa nimeltä Musta kynnys, ja ilokseni voin kertoa, etten nimestä huolimatta kompastunut mihinkään koko iltana, ellen sitten omaan näppäryyteeni. Sähkökanneltaja Juha Jyrkäs promosi sunnuntaiaamun tiukkaa koitosta viimeisen roskakirjailijan tittelistä ja kysyi, että haluaisimmeko minä ja Tuomas ehkä sanoa jotain toisillemme ennen ottelua. No rumaksihan se meni, tuli paukutettua suuta puolin ja toisin, kunnes Tuomas totesi että puheet riittäköön ja tempaisi seinän vierestä pehmomiekan. Minkä sitä siinä tilanteessa mahtaa, pakko oli puolustautua ja tarttua miekkaan myös itse.
Tilanne ei ollut vähäisimmässäkään määrin uhkaava. Viime vuonna ottelin syntymäpäivilläni Tuomasta vastaan jokusenkin erän ja voitin matsit varsin helposti. Niin nytkin! Muutamassa sekunnissa kirjailija Saloranta oli polvillaan kuin paraskin Setin palvoja, mutta jotain hän oli sentään oppinut. Lähinnä petollisuutta, kataluutta ja halpamaista huijausta! Ennen kuin tiesinkään, jotain jysähti niskaani ja sen jälkeen iskuja sateli niin, että päässä pyöri. Ilman lasejani en nähnyt mitään ja joka puolelta tuli lyöntejä. Tuomaksen kannattajajoukot olivat saapuneet pelastamaan mestarinsa. Jälkikäteen sain selville, että Tuomaksen lisäksi tähän nelihenkiseen löylytykseen osallistuivat Markus Harju, Aleksi Kuutio ja Nina Korento. Nina! Olen järkyttynyt. Kaikkien niiden iltojen jälkeen, kun käytin aikaani ja annoin hänelle palautetta hänen novellistaan. Kiittämättömyys on maailman palkka, en muuta sano! No, ehkä olisin voinut välillä jotain novellin kohtaa kehuakin, mutta minä kuulun koulukuntaan, jonka mukaan kaikki, mistä en tekstissä huomauteta, on ok.
Sillä hetkellä en kuitenkaan tiennyt missä mentiin, vaan putosin kanveesiin. Hämärästi kuulin Tuomaksen uhoavan mikkiin, että minun olisi parempi olla näyttäytymättä aamulla matsissa, sen jälkeen Nina ja Markus kiskoivat minut tolpilleni ja raahasivat yleisön läpi. Tomi kuvasi tilanteen kehittymisen ja laittoi todistusaineiston myöhemmin illalla YouTubeen.
Paha pari, Tuomas ja Nina (kuva: Tomi Junnila)
Siitä sitten ilta lutviutui eteenpäin. Otatin Henry Söderlundilla uuden Everything Is Better with Goggles -kuvan itsestäni pidemmällä parralla, ja majoituin ulkoterassin laitimmaiseen nurkkaan nuolemaan haavojani. Pitkin iltaa seura vaihtui moneen otteeseen, Tuomaskin kävi istuskelemassa ja räyhäämässä, mutta selostajamme Jyrkäs piti huolen, ettei kukaan enää äitynyt tukkanuottasille sinä iltana. Kepulikonstejakin haettiin, kyberpunk-antologiasta tuttu Arto Koistinen tarjosi minulle karpalolonkeron salmiakkipommilla ilmeisenä aikeenaan heikentää aamun taistelukuntoani, mutta muut eivät lähteneet leikkiin mukaan ja tuo suunnitelma nyt olisi tarvinnut tuekseen toistoa.
Paikallinen kirjoittajapiiri. Shimo selittää jotain suurta ideaansa. Muiden reaktiot vaihtelevat. Nina: ”Niin just, ihan varmaan.” Gen: ”Ei vois vähempään kiinnostaa.” Arren: ”Mitä, eikä, onpa kauheeta.” Hanne seuraa varovaisen toiveikkaana tilannetta ja Camilla on viisaasti kätkenyt ilmeensä. (kuva: Tomi Junnila)
Jossain vaiheessa Paikallinen kirjoittajapiiri oli vahvasti läsnä. Itseni lisäksi pöydästä löytyivät Arren, Hanne, Camilla, Nina (se petturi) ja laitajäsenemme Gen, joka ei ole vielä päässyt yhteenkään kokoontumiseen. Puhuimme kertaalleen jo hyytyneestä antologiaideastamme ja päätimme toteuttaa sen. Aiheeksi valikoitui piraatit, mikä oli jälkikäteen havaittuna sikäli onnetonta, että Osuuskumma on jo työstämässä täysin vastaavaa projektia, joten joudumme keksimään uuden aiheen. Kaikenlaisia idiksiä sinkoili ilmassa, mutta Zarquon minut periköön jos yhtäkään niistä muistan.
Jos en esitä parasta oranki-imitaatiotani, tätä tilannetta ei voi järjellisesti selittää. (kuva: Tomi Junnila)
Syntymäpäiväsankari Toni Jerrmankin pysähtyi toviksi jutustelemaan. Puhuimme arvosteluista ja millaisia niiden tulisi olla Tähtivaeltajan kannalta. Esimerkiksi seuraavaan numeroon toimittamani arvostelut M. John HarrisoninTyhjyydestä ja Helena WariksenVuoresta saivat kovin erilaiset tuomiot. Tyhjyyttä Toni kiitteli, että olin onnistunut kiteyttämään monia vaikeita seikkoja yksinkertaiseksi esitykseksi, mutta Vuoren arvostelu oli taas aivan liian blogihenkinen. Käyttämäni ilmaisu sopi Tonin mukaan Routakotoon loistavasti, mutta oli kovin huono Tähtivaeltajan käyttöön, ja arvosteluni olikin vaatinut paljon editointia. Tämän jälkeen toivoakseni osaan kirjoittaa paremmin nimenomaan Tähtivaeltajaan sopivaa tekstiä suoraan, kun sinne kirjoitan. Odotankin jo seuraavaa satsia innolla. Splatterpunk-antologian Toni teilasi ja nimitti sitä pohjanoteeraukseksi. Minun oli hankala olla mitään mieltä, sillä en ole kirjaa itse vielä lukenut. Myöskään siinä julkaistu Jake Cannon -novellini ei saanut kiitosta ja se oli Tonin mielestä heikoimpia esityksiäni. Myöhemmän pohdinnan ja Arrenin kanssa käydyn analyysin jälkeen ymmärrän kyllä miksi. Olin ottanut esikuviksi vanhat avaruuspulpit ja käyttänyt juuri niin suoraviivaista juonta kuin tusinakynäilijät vuosikymmeniä sitten. Hahmot olivat turhankin ohuita eikä juonessa ollut syvyyttä. Tribuuttina novellia voi siis pitää onnistuneena, mutta se ei tee siitä hyvää luettavaa. Tämä on seikka, joka on pidettävä mielessä seuraavaa Jake Cannon -novellia työstäessäni.
Toni Jerrman ja synttärikakku. (kuva: Yrjö Mäkinen)
Tonin saapuessa sattui huvittuneisuutta herättänyt tapaus. Nimitin Tonia legendaksi ja esittelin hänet nimeltä toisella puolellani istuneelle Ninalle, joka on fandomissa uusi eikä siis mitenkään voi tuntea kaikkia. Nina kysyi rempseästi, että mitäs Toni sitten on tehnyt. Tämä, sekä Tonin vastaus ”en mitään”, aiheutti spontaania, remakkaa ääneen hymyilyä. Kaikki tapahtui hyvässä hengessä, ja selostin Ninalle heti perään muutamin sanoin, miksi Tonia voidaan pitää varsin tunnettuna ja merkittävänä henkilönä fandomimme piirissä. Myönnän nauraneeni itsekin, koska onhan nyt ajatus siitä, että joku ei tuntisi Toni Jerrmania edes nimeltä, aika hassu. Ainakin sellaisen mielestä, joka itse on ollut mukana kohta kaksi vuosikymmentä.
Jäin kuitenkin pohtimaan tapausta jälkikäteen. Miten joku Ninaa ujompi fandom-tulokas olisi kenties reagoinut (tosin alkutilannekin olisi ollut toisenlainen)? Siitä lähdin aprikoimaan sitä, miten helposti lähestyttävä fandom ylipäätään on, ja miltä se näyttää ulkopuolelle. Muistan ensimmäisen käyntini Turun mafiassa Kirjakahvilassa Leilan kanssa joskus 93-94, emmekä me tunteneet ketään. Siltä erää poistuimme jonkin ajan kuluttua huomioimattomina ja palasimme vasta vuoden – kahden päästä TSFS:n videoiltoihin.
Sosiaalisesti aktiiviset on helppo heittää jengiin mukaan yhden viikonlopun aikana, mutta miten esitellä koko valtava fandom-kirjo jollekin hiljaisemmalle? Mistä tällainen hiljainen tulokas tietää, keneltä kannattaa kysyä? Star Wars Galaxies -pelissä jokainen muiden avittamisesta kiinnostunut sai laitettua itselleen (HELPER)-tägin päälle. Coneissa voisi olla käytössä jokin itsensä selittävä rintanappi tai muu vastaava samaan käyttöön. Olisi helppoa bongata tyypit, joille puhumalla pääsisi alkuun, mukaan johonkin pöytäseurueeseen ja samalla tutustuisi kokonaiseen liutaan mielenkiintoisia ihmisiä. Minä ainakin pitäisin sellaista tägiä, joskin saattaisin jemmata sen siksi aikaa, kun käyn systemaattisesti läpi kirjakirpputoripöytiä. Moni on koittanut tervehtiä kirjavimman aikana, mutta harva kahta kertaa. Tai mistäs minä tiedän, en kiinnitä silloin ihmisiin huomiota.
Iltabilepaikka oli hyvä tilaisuus bongailla naamiaisasuja uudemman kerran. Esimerkiksi Petri Hiltusen ja Hanne Parvialan asut olivat jälleen kerran kymppiluokkaa! Etenkin Petrin Hellboy-kostyymin hansikas oli vaikuttava. Hemmetti kun siitä pitäen on poltellut tarve lukea kaikki Hellboyt,BPRD:t ja muut taas uusiksi. Ja itseltäni löytyy vain suomialbumi. Oli sääli, joskin marginaalisesti ymmärrettävää, että Pupupojat vaihtoivat conin jälkeen siviiliin. Myös Emma Frost oli vaikuttava.
Lauantain puolella sattuneisiin asioihin kuuluvat myös Nova ja Kosmoskynä-palkinto. Jälkimmäinen on elämäntyöpalkinto ja se jaettiin nyt Pasi Karppaselle. Pasi on ollut, ja on edelleen, varsinainen työmyyrä, joten STk:n hallituksen valinnalle on helppo nostaa malja. Hienoa Pasi!
Nova-voittajia: Vasemmalla Anu ja Eero Korpinen. (kuva: Magdalena Hai)
Novassa en päässyt top kymppiin, pääsääntöisesti siksi, että viime vuonna tein kaikkeni sulkeakseni itseni kilpailun ulkopuolelle – ja onnistuin! Sääntöjen mukaan osallistua saavat ne, jotka eivät ole julkaisseet omaa kirjaa, ja Sata kummaa kertomusta varmisti, etten enää koskaan jännitä sitä, pääseekö novellini esiraadilta eteenpäin. Vuoden 2013 skabassa ei päässyt (vuonna 2012 sijoituin kahdeksanneksi). Sen sijaan Anu ja Eero Korpinen keräsivät glooriaa. Heidän yhteisnovellinsa päätyi kahdeksanneksi ja Anu nousi omalla novellillaan kisan kakkoseksi! Loistavaa! Diggailin jo Anun tarinasta Murhamystiikassa, ja kummallakin kirjoittajalla on näppinsä mukana toimittamassani (tulevassa) Rillumapunk-antologiassa, joten Nova-tekstejä lukemattakin voin jo ennustaa kummallekin menestyksekästä tulevaisuutta kirjoittamisen saralla. Oli kiva törmätä myyntitiskillä edes ohimennen. Eero on aivan kuin nykypäivän viikinki! Onnittelut myös muulle kärkikaartille!
Jos perjantai olikin katkennut lyhyeen, lauantai venyi pidemmälle kuin olisi ehkä ollut viisasta ottaen huomioon, että ensimmäinen oma ohjelma oli tosiaan kymmeneltä aamulla. Joskus kahden hujakoilla suuntasin kohti kilometrien päässä siintävää yöpaikkaa Arrenin ja Ninan (petturi!) seurassa. Meillä kaikilla oli ollut hyvä ja hauska ilta, mutta etenkin Ninalla myös produktiivinen. Hän jakeli käsintehtyjä käyntikortteja, verkostoitui ja tapasi kansainvälisesti kuuluisia ohjaajia, joiden kanssa keskusteli puvustamisesta ja mahdollisista työtilaisuuksista. No, viimeinen on hieman liioittelua. Ohjaajia oli vain yksi.
Sunnuntai
Voiko viiden tunnin yöunilla lähteä pirtsakasti mättämään bofferilla turpaan? No totta kai voi! Etenkin kun pohjalle on nautittu jälleen vastajauhettua kahvia ja lettuja mansikoiden kera.
Olimme perillä hyvissä ajoin. Mukanani jouduin raahaamaan jopa viittä miekkaa, koska taistelun tuoksinassa voivat aseet hajota sotureita ennen. Pikku hiljaa alkoivat ihmiset valua paikalle. Juha selostamaan, Anne Leinonen tuomaroimaan, Tuomas ottamaan nekkuun. Nina oli tullut meidän mukanamme ja Markus Perhanankin huomasin saapuneen. Kuutio sentään loisti monitahoisesti poissaolollaan, oli varmaan jossain salissa ihmettelemässä, mitä suomispefiä sitä kannattaisi kääntää venäläisille markkinoille.
Taistelutanner oli valittu huolella. Ei sisällä salissa voi mitään väkivaltaista vääntöä järjestää, nurmikenttä sen olla pitää. Rise Pohjola pystytteli kameraa. Yleisöäkin alkoi haahuilla paikalle. Olisikohan siellä kolmisenkymmentä katsojaa ollut, vaiko enemmän? Ajankohta huomioiden väkimäärään ei auta olla kuin äärettömän tyytyväinen.
Anne kertoi yleisölle säännöt. En juurikaan kuunnellut, ei tässä ensimmäistä kertaa oltu miekkamittelössä. Olisi kenties kannattanut kuunnella. Vasta matsin aikana minulle selvisi, että tämä tuomari huomautti myös iskuista selkään. Vuosikausien ankaran treenin sähäköittämät reaktiot takasivat sen, että aina päästyäni vihollisen kömpelyyden vuoksi tämän selustaan rankaisin välittömästi ja armottomasti iskulla suoraan lapaluiden väliin. Onneksi tästä ei syntynyt suurta ongelmaa, huomautuksia vain.
Sääntöjen jälkeen Jyrkäs esitteli tapahtuman, ja toiston uhallakin kerron vielä omin sanoin, mistä koko jutussa oli kysymys.
Boris Hurttahan on ollut jo vuosia, omien sanojensa mukaan, Suomen viimeinen roskakirjailija. Istuskellessamme Maisterin mökillä hän sanoi, että nyt uusia kirjoittajia on ilmaantunut sen verran, että ei hän viimeinen olekaan, ja pohti, että se titteli menisi joko minulle tai Tuomakselle. Minähän olen ollut Hurtan tekstien fani hänen Portti-debyytistään lähtien, joten moinen ajatus on suuri kunnia! Kun sitten Kakskerrasta kotiuduin, kävin kertomassa tapauksesta Tuomaksen Facebook-seinällä ja heitin, varsin huolimattomasti, että joko jakaisimme tittelin sovussa tai kohtaisimme Finnconin takapihalla aamunkoitteessa kaksintaistelun merkeissä. Kannattaa katsoa, mitä suustaan päästää, kun Finnconin ohjelmakoordinaattori on kaverilistoilla. Seuraavana aamuna matsi oli merkitty ohjelmakarttaan. Kirjoittamistaistelu olisi luultavasti ollut liian tylsä ja hidasliikkeinen, ja räppäyskisaan meistä kummastakaan ei ole, vaikka ajoittain sanavalmiita olemmekin. Niinpä asia päätettiin ratkaista bofferein.
Tuomas DiMaggio (kuva: Marjut Katajala)
Seuraavaksi seurasi matsaajien esittely. Puuduttavaa tekstiä, kukahan hömelö sitäkin oli ollut kyhäämässä? Asiaan päästiin, kun Tuomas kutsuttiin kentälle. Jotain suunpieksentää siellä tapahtui, en oikein sitäkään kuunnellut. Sitten Tuomas luki alkua uudesta Zargyn-tarinasta, ja myönnettävä on, joskin pitkin hampain, että sehän kuulosti mielenkiintoiselta. Suorastaan roskakirjallisuudelta. Sitten oli minun vuoroni.
Enter: Shimo monster (kuva: Marjut Katajala)
Haa! Veri kohisi suonissa, humisi päässä. Puhkuin intoa karata kelvottoman vastustajani kimppuun, mutta isku kerrallaan, isku kerrallaan. Ensin kirjallinen. Arvelin Tuomaksen kosiskelevan yleisöä tekstinäytteellä, joten minäkin olin valmistautunut. Melkein puolitoista vuorokautta aiemmin. Tykitin menemään pätkän uutta Jake Cannon -tarinaa, mutta aplodit jäivät vähäisiksi. Ei siksi, ettei yleisö olisi tarinaani arvostanut, aivan varmasti arvostivat, mutta Tuomas, tuo tuhannen tulimainen repuusi iski selkään juuri, kun olin pääsemässä loppuun. Taistelu oli alkanut!
Kuten todettu, vuotta aiemmin olimme ottaneet ystävällismielisiä matseja muutaman kappaleen ja niiden perusteella tiesin Tuomakselta puuttuvan niin tekniikkaa kuin määrätietoisuuttakin. Mikä sitten mahtoi olla syynä, alkava krapula öisestä rilluttelusta vaiko aito voitontahto, mutta mies kävi päälle kuin tuomari Megacityn kaduilla. Helppo ja vaivaton ottelu kääntyi hyvin nopeasti raskaaksi työksi. Miekka iski miekkaan, mutta kipinöitä ei lentänyt. Pulssi nousi, hiki kihosi pintaan. Pian hengitys alkoi tuntua. Näin lähellä urheilua en ole ollut varmaan yläasteen liikuntatuntien.
Tuomaria harhautetaan (kuva: Marjut Katajala)
Jälleen tapahtui asioita, joista sain tarkempaa tietoa vasta jälkeenpäin. Ilman mitään varoitusta tonni neutronitähteä rysähti selkääni, tai siltä se ainakin tuntui. Tarja Sipiläinen, joka osaa vetää ilmeisen hyvin konstailemattoman ja reippaan likan valheellista roolia, kiinnitti tuomarin huomion joillain kassistaan löytyneillä hepenillä, ja tämä loi Markukselle ja Ninalle tilaisuuden toistaa raukkamainen temppunsa edelliseltä illalta. Tilanteen ollessa kolme yhtä vastaan en voinut kuin paeta pitkin yllättävän pieneltä tuntuvaa kenttää. Välillä yritin kääntyä ja taistella, välillä suojata miekallani selkääni, mutta mikään ei auttanut. Tämän löylytyksen jälkeen muistikuvani alkavatkin olla jokseenkin hataria. Kärsin aivotärähdyksestä, hermohepulista, murtuneesta kylkiluusta, sijoiltaan menneestä selkärangasta ja nyrjähtäneestä huumorista. Päivän mittaan oloni parani, mutta huumorista löydän edelleen häiriintyneitä vääntymiä.
Nina Korento ja Markus Perhana (os. Harju) lyövät Shimoa kuin vierasta vorlonia Tuomaksen naureskellessa. (kuva: Henry Söderlund)
Shimo pakosalla ylivoiman edessä (kuva: Henry Söderlund)
Huomattuaan tilanteen Anne ajoi ylimääräiset häiriköt pois kentältä ja ottelu sai jatkua, mutta jos siinä jotain merkittävää tapahtui, sitä eivät protonipuuroksi muussaantuneet aivoni pysty enää palauttamaan. Kannustusta, buuausta, huutoja! Katri Alatalo Mustien ruusujen maasta ainakin oli äänessä, mutta en muista, kumpaa hän edes kannusti. Jossain vaiheessa aseeni räjähti kappaleiksi ja adjutanttini Arren ojensi minulle uuden. Voitto tai tappio ei enää riippunut strategiasta tai fiksuista peliliikkeistä, vaan silkasta sinnikkäästä sisusta. Käännähdin hyökkäämään jälleen kerran. Tuomas oli pakenemassa! Hän oli heittänyt bofferinsa maahan. Voitto oli käytännössä minun!
Mutta olisihan minun pitänyt jo tietää, ettei Tuomaksen kataluus tunne rajoja. Hän kaappasi haltuunsa ladatun vesitykin ja antoi soittaa. Osuma rintaan. Toinen. Mitä muita aseita hänellä oli jemmassa, kuinka monta kätyriä oli puolustamassa hänen etuaan? Silmissäni pimeni ja rojahdin maahan. Jossain kaukaa tuomari laski lukuja, mutta olin siitä tietoinen vain samalla tavoin kuin leikkauksen aikana itseään ulkopuolelta tarkkaileva potilas. Hämärästi ymmärsin, että pystyyn oli noustava tai ottelu olisi ohi, mutta ruumis oli kaikkensa antanut. Tuijotin taivaan sineen ja jossain lähellä Tuomas juhli voittoaan.
Tuomas teloittaa Shimon vesipyssyksi naamioidulla laseraseella. Nina ja Tarja ilkamoivat taustajoukkoina. (alkuperäinen kuva: Marjut Katajala)
Vaan turhan aikaisin! Minut oli ehkä laskettu ulos, mutta Anne diskasi Tuomaksen sääntöjen vastaisten aseiden käytöstä. Ottelu julistettiin ratkaisemattomaksi. Raapiuduin ylös. Päässä tykytti. Jostain ilmestyi itse Boris Hurtta! Ajatukset turtana odotin hänen ehkä langettavan oman tuomionsa ottelun tulokseksi, ehkäpä jopa Tuomaksen voitoksi, mutta päätös oli sitäkin kauheampi. Vielä yksi erä. Ei auttanut.
Boris Hurtta käy ojentamassa nuorisoa. (kuva: Marjut Katajala)
Kävimme vielä kerran taistoon energiat nollissa ja kaikkemme antaneina. Isku, torjunta, isku. Lopulta vajosimme kumpikin maahan, emmekä enää nousseet yleisön huudoista huolimatta. Ottelu oli vääjäämättä lopullisesti ohi.
Kaikki on ohi. Levätkää rauhassa, soturit. (kuva: Magdalena Hai)
Tasapeli on toinen tapa sanoa, että me kohtaamme vielä. (kuva: Antti Kiviranta)
Titteliä ei jaettu, mutta kokkapuheissa jo kohtasimme ensi vuoden Archipelaconissa Ahvenanmaalla. Kaipa sinne sitten pitää lähteä, ellei muusta syystä niin siitä, että silloin höykytän niin Tuomaksen kuin kaikki mahdolliset kätyritkin. Paita märkänä, ruumis yltä päältä leikatun ruohon peitossa linkutin sisään con-tiloihin.
(Roskakirjailijabattlevideo löytyy koko rujoudessaan YouTubesta)
Koska aikaa oli, kipaisin jälleen kunniakierroksen kirpparin läpi, mutta tässä vaiheessa conia valikoima alkoi jo olla tuttu ja olennaisimmat saaliit kaapattu. Kellon tullessa 11 menimme kuuntelemaan Hannu Rajaniemen kunniavieraspuhetta. Hannun keskeinen ajatus puheessa oli, että siinä missä avaruuspuku tarjoaa ihmiselle turvallisen tavan tutkia muutoin varsin tappavaa avaruutta, tieteiskirjallisuus toimii samalla periaatteella mitä tulee erilaisiin tulevaisuuksiin. Tarinoiden avulla voimme hypähtää keskelle kaikenlaista kauheaa, joka tosielämässä nitistäisi meidät hetkessä, ja tutkia ympäristöämme vailla vaaraa. Lopuksi Hannu luki meille novellin kummittelevasta avaruuspuvusta ja vanhasta ompelijattaresta, joka oli osallistunut sen tekemiseen. Väliin mahtui avaruuspukujen tekemisen historiaa, joka oli toiminut novellin taustamateriaalina.
Hannu Rajaniemi (kuva: Shimo Suntila)
En ollut saanut coniin mennessä luettua Fraktaaliprinssiä loppuun, sillä olin pöljästi säästellyt sitä ja lukenut hitaasti. Sillä seurauksella, että aika loppui kesken. Käsi ylös, joka yllättyi. No niin, käden saa laskea. Aloittaminenkin vaati Kvanttivarkaan lukemista uudelleen, sillä edellisestä kerrasta oli aikaa liki kolme vuotta enkä tahtonut olla hatarien muistikuvien varassa. Silti, tekosyitä. Tosifanina olisi pitänyt ennakkotilata Causal Angel ja lukea sekin ennen conia.
Jo Jake Cannoninkin vuoksi olisi ollut oivaa päästä kuuntelemaan Tapio Ranta-ahon ja Vesa Sisätön esitystä hulluista avaruuspoliiseista, mutta liikuin verkkaisesti kuin jäätikkö ja sali ehti tulla täyteen. Hannun kaffeeklatschissakaan ei ollut enää tilaa, mikä ei toki tullut yllätyksenä. Se tunti meni haahuiluksi. Optimistina ajattelen, että ehkä löysin silloin taas jonkun kirjan, vaikken tarkkaan muistakaan. Todennäköisyys on kuitenkin puolellani.
Yhdeltä olisi ollut Jukka Halmeen kaffeeklatsch. Jukkahan on fandomin hauskin mies, jopa siinä määrin, että jopa minun heilumiseni vaikuttaa huvittavalta. Ja heilumisesta on tosiaan kysymys. Pariinkin otteeseen olen ollut Jukan apuna jossain ohjelmassa, seissyt taustalla, viuhtonut tarvittaessa ja vastannut nimeen Keijo. Tätä vain ei ole enää tapahtunut vuosiin, tai ainakin aikaa on kulunut sen verran, että raapustaessani Jukan hankkimaan raapalekokoelmaan omistuskirjoitusta jouduin kysymään, mikä se nimeni olikaan. Tämä on vain yksi osoitus fandom-dementiastani, toinen on se, että joudun kysymään aivan liian monelta tutunoloiselta tyypiltä, että mikäs heidän nimensä nyt olikaan. Minä kuitenkin olen Keijo, nyt sen tiedän. Saattaa vain olla, että Keijon taru on päättynyt, on ehkä ollut päättyneenä jo vuosikausia enkä minä vain ole vielä suostunut uskomaan sitä. Ainakaan tässä Finnconissa Keijolle ei ollut tarvetta.
Jukka Halme, nopeampi kuin silmä tajuaa. (kuva: Kati Clements)
Niin suuresti kuin olisinkin halunnut teilata jonkun pahaa-aavistamattoman fanin, kaapata hänen paikkansa kahvipöydässä ja päästä turisemaan fandom-idolini kanssa, se ei valitettavasti käynyt päinsä. Ei siksi, etten olisi ollut riittävän kylmäverinen kauheuksiin, mutta minun oli aika mennä seuraamaan ohjelmaa maailmankaikkeuden parhaista turistikohteista. Tarkoitan tietenkin vetämään sitä! Kanssani olivat Kaukamoisen maailmasta saapunut kauppias, lempinimeltään Turjake, Mustien ruusujen mailta kotoisin oleva Emäntä, ja Umbrovian susileidi Rahel Barucha, josta istuin mielelläni mahdollisimman kaukana. Ihmissuden suolistamaksi joutuminen menettää jotain hohdokkuudestaan muutaman kerran jälkeen.
(vas) Umbrovialainen ihmissusi, Talvilaakson Emäntä, Pohjolan Turjake ja hyvin epäilyttävä matkaopas Jake Cannon. (kuva ja kuvateksti lainattu blogista http://salainenelama.blogspot.fi/)
Maailmojen kattaus oli kuin luotu kesäkuumalla esitettäväksi. Pakkasta, jäätiköitä, pakkasta, lunta, paleltuneita ruumiinosia, amputaatiota, pakkasta ja hyinen kuolema kaukaa lämmöstä, siinä olivat kohteiden yhteiset myyntivaltit. Turjakkeella oli tarjolla hengellisiä kokemuksia kärpässienten kanssa ja tuntui käyttävän termiä poronkusema lähinnä tilavuusmittana. Emännällä oli tarjota tukikohdaksi oma majatalonsa, josta käsin ulkoilmaretkiä oli mahdollista tehdä. Mielellään sai jäädä majataloon vaikka koko loman ajaksi, kunhan kukkarossa riitti kolikoita. Rahel esitteli rennosti monenlaisia kohteita eri maista, mutta tuntui innostuvan aina, kun puhe palautui Umbroviaan, vallananastaja Andros Luopioon tai lihansyöntiin missään muodossa. Juuri tällaisia tilanteita varten on hyvä asemoida parin ihmisen puskurivyöhyke itsensä ja verenhimoisen pedon välille.
Kaikkinensa ohjelma täytti sen tarkoituksen, jonka olin sille jo viime vuotta varten visioinut: esittelimme kolme fiktiivistä maailmaa, joihin oli mahdollista lähteä retkelle vierailemalla sopivalla myyntipöydällä tai vaikka kirjastossa. Kiitos, Magdalena Hai, Katri Alatalo ja Petteri Hannila! Jälkianalyysin valossa keksin kyllä lisättävää ohjelman tulevien iteraatioiden ohjeistukseen. Vaikka yleisön on hyvä ymmärtää, millaisia vastuksia matkalla on mahdollista kohdata, niiden suora myöntäminen ja vapaaehtoinen nimeäminen saattaa toimia matkalaisia karkottavasti. Toisaalta jokainen turistirysä haluaa ne helpoimmin hoopotettavissa olevat asiakkaat, koska heiltä voi nyhtää fyrkkaa tuhannella eri syyllä. Ehkä fiksumpi kansanosa onkin syytä pitää poissa tieltä.
Rahel Barucha pohtii, sanoisiko kuvaajalle päivää vai hyökkäisikö takaa lähestyvän saaliin kimppuun. (kuva: Anne Leinonen)
Epäilen, josko Scott Lynchin kahvihetkessäkään olisi ollut tilaa, mutta mepä olimme buukanneet itsemme jo lauantaina mukaan. Siispä mustaa sumppia masiinasta ja kirjailijan juttuja kuuntelemaan. Tavoilleni uskollisena en ollut Locke Lamoran valheitakaan lukenut, toistuvista kehotuksista huolimatta, mutta tämän kahvihetken perusteella on enää kysymys ajankohdasta. Olen varma, että pidän erityisesti siitä kohtaa, jossa se tyyppi siinä duunaa sitä juttua. Kerroin tämän klatschin päätteeksi kirjailijalle itselleenkin.
Lynch oli kerrassaan hauska ja aidosti innostunut jutuista, joista kertoi. Minua jäi kovasti kiinnostamaan con-malli, jossa osallistujia on sellaiset 150, paneelit pidetään yhdessä linjassa ja väliin jää reilusti aikaa haahuilla ja jatkaa paneelin aiheista keskustelua satunnaisen seuran kanssa. Kun jokainen on aina kuullut saman paneelin samaan aikaan, con-kokemuksesta tulee intiimi ja yhteinen. Muistuttaa vähän televisiosarjojen seuraamista joskus 80-90-luvuilla, kun uudet jaksot nähtiin aina yhtä aikaa, koska vaihtoehtoja ei ollut.
Scott Lynch (kuva: Kati Clements)
Lynch valotti myös elokuva- ja tv-sarjaoptioiden mekaniikkaa. Joku voi maksaa selvää rahaa oikeudesta tehdä romaanista elokuva, ja jättää elokuvan tekemättä. Joku toinen taas voi ostaa oikeudet kehittää tv-sarjaa, ja pitää koko maailma pimennossa asioiden kehittymisestä. Ulkopuoliset, kuten kirjailija itse, voivat vain arvailla, mitä on tapahtumassa, jos mitään. Onko kyseessä hitaasti kehittyvä tilanne vai katala juoni ostaa potentiaalinen kilpailija pois markkinoilta samalla, kun kehittää itse jotain samansuuntaista produktiota toisesta lähteestä? Kaikki on mahdollista, ja lopputuloksen näkee vain ajan kanssa.
Bonuksena saimme seuraamme myös Elizabeth Bearin, jonka myötä Lynch alun alkujaan päätyi Finnconiin. Kaksi yhden hinnalla, sano, niin koko conille kuin meille kahvittelijoillekin. Sinänsä harmi, että missasin heidän esityksensä siitä, miten kahden luovan ihmisen yhteinen koti toimii, mutta onhan moisesta omaakin kokemusta hiukan ehtinyt kertyä.
Näin minusta tuli Scott Lynch -fani. Hänen tuotannostaan en osaa vielä sanoa mitään, ensin pitää lukaista yksi romaani.
Loppu alkoi olla lähellä. Ellei nyt maailmaloppu niin ainakin Finncon. Oli aika viimeisen definitiivisen paneelin. Definitiivisen definitiivisen. Lopun sanoja olivat lausumassa Petri Hiltunen, kunniavieras Jukka Halme, Vesa Sisättö ja nimetön hologrammi, joka vaikutti lähes elävältä, mutta tokihan ihmisosallistuja olisi merkitty conin ohjelman tietoihin. Kyseessä voisi muutoin olla myös henkilökohtaisesti kokemani harha, mutta minulla on valokuva todisteena.
Definitiiviset panelistit. Petri Hiltunen, Jukka Halme, Vesa Sisättö, hologrammi (kuva: Shimo Suntila)
Haikaloja! Jeesus, natsisikoja, jättiläisapinoita! Ponipornoa, haipornoa! Mutta mihin jäi jeesusnatsisikaporno jättiapinoiden kanssa? Löytyykö sitä nyt netistä, kun lausuin ajatuksen ääneen? Suoraan sanoen en uskalla tarkistaa. Panelistit loivat katseen kaikkeen siihen, mitä uutta on sattunut aiempien paneelien aihealueilla. Esimerkiksi haielokuvia on tullut kymmeniä, enkä yhtään epäile etteivätkö kaikki olisi aivan yhtä laadukkaita. Zarquon ja Cthulhu minua niiltä suojelkoon.
Paljon jäi lopulta sanomatta ja kokonaisia aihealueita käsittelemättä, mutta definitiiviset on nyt pantu pakettiin, samaten kuin bimbopaneelit, joista en ikinä nähnyt ainuttakaan. Definitiivisetkin jäivät tähän yhteen. Missatut tilaisuudet ja silleen, kyllähän te tiedätte. Näkemättäkin on selvää, että meno niissä olisi ollut kovaa, sen puolesta todistivat jonottajat salin ulkopuolella reilusti ennen ohjelmien alkua.
Ja siinä se. Viimeinen kierros kirpparilla. Jossain vaiheessa päivää Johanna Sinisalo suositteli tuomaansa kirjapakettia ja tinkasi hintaa niin alas, että pakko tilaisuuteen oli tarttua. Ian WatsoninBook of Mana -duologia vahvoine Suomi-viitteineen siirtyi omistukseeni. Vielä olisi ollut jäljellä hyvää seuraa ja päälle Dead Dog, mutta kyyti kotiin oli lähtemässä, ja aina ei voi osallistua. Vaan kerta kiellon päälle. Viimeisen kaappauksen tein Liken tiskillä, kun säälittävänä kyselin alennusta erään kirjan viimeiseen kappaleeseen. Jotain bibliofiilisestä tuskasta varmaan näkyi kasvoillani, sillä häpeällisen alhaiseen tarjoukseeni suostuttiin.
Paluumatkalla oli aikaa hengähtää ja luoda jonkinlainen katsaus menneeseen viikonloppuun. Olisiko ollut jopa paras Finncon ikinä? Tämä tunne ei ole sinänsä uusi, samaa mietin viime vuonna Helsingin conin jälkeenkin. Hemmetin hyvä con joka tapauksessa ja järjestäjät ansaitsevat aivan järjettömät kiitokset työstään!
Voisin kiittää nimeltä loistavia tyyppejä, mutta päätyisin nimeämään varmaan puoli fandomia. Voisin listata kovia juttuja, mutta mitäpä muuta tämä reilun 5000 sanan selostus on kuin pitkä, lavea lista hyvistä jutuista. Pari juttua nostan kuitenkin esiin.
1) Roskakirjailijabattle! Scifiä ja kirjoittamista voi harrastaa myös näin, näyttävästi ja mäiskeellä. Ensi kerralla vedämme vielä kovemmin! Siinä välissä tuotamme Tuomaksen kanssa yhteisteoksen, Zargyn / Jake Cannon -pokkarin, joka ottaa luulot pois.
2) Toni Jerrman nimitti minua legendaksi! Mitä ihmettä!? Tonihan se legenda on, oli jo, kun minä tulin fandomiin. Jotain olen siis tehnyt jossain vaiheessa oikein, kun Tonin kaltainen Sobornost-jumala lausuu kiitokset.
3) Hannu Rajaniemi toivoi, että kirjoittaisin lisää raapaleita! Maailmankuulu, rankasti fanittamani scifikirjailija pitää minun raapaleistani niin paljon, että haluaisi lukea niitä lisääkin. Ehkäpä kirjoitankin. Tarkoitan, miten voisin olla kirjoittamatta?
4) Atorox-kakkonen! Ei muuta kuin kirjoittamaan lisää, sitä kansa selvästi haluaa.
Henkinen saaliini oli siis valtaisa. Eikä se kirjallinenkaan saalis aivan onnettomaksi jäänyt. Kirja tulee kirjan luo.
Nyt on päässyt käymään niin, että lisäpainoksineenkin Sata kummaa kertomusta on myyty täysin loppuun. Finncon vei viimeisetkin kappaleet. Sitä ei ole minulla itselläni. Sitä ei ole kustantajallani. Sitä ei ole edes Aavetaajuuden verkkokaupan varastossa. Sitä saattaa vielä löytää jonkin kappaleen jostain turkulaisesta antikvariaatista, mutta ainakin pariin paikkaa sitä on toimitettu lisää pyynnöstä, joten menekkiä on sielläkin. Tämä tarkoittanee sitä, että ensimmäinen painos on muuttunut jonkinlaiseksi keräilyharvinaisuudeksi.
Vaan ei huolta! Toinen painos on tulossa, lakatuin kansin. Hinnankorotuksillekaan ei ole suurempia paineita.
Mutta mitä tehdä, jos kirjan haluaa käsiinsä juuri nyt? Mikä eteen, kun enää ei rahallakaan saa? Niin, miksipä maksaa, kun saa ilmaiseksi! Sata kummaa kertomusta on ladattavissa Aavetaajuuden verkkokaupasta maksutta heinäkuun loppuun.
Tätä kirjailijaa ilahduttaa sitä suuremmin, mitä enemmän kirjaa haetaan, joten sulostuta Shimon päivää jo tänään ja lataa itsellesi ilmaista luettavaa.
Tuossa joskus taannoin oli puhetta ja alustavaa suunnittelua aiheesta Paikallisen kirjoittajapiirin oma antologia. Joitain ideoitakin koottiin, ja joku kirjasi ne FB-ryhmäämmekin. Nyt en tuota yhteenvetoa enää selailemalla löytänyt, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska suunnitelmat ovat sittemmin muuttuneet eivätkä vanhat suunnitelmat kaikkia inspiroineet.
Otin tosiaan aiheen esiin Finnconin iltabileissä niiden piiriläisten kanssa, jotka pöydässä sattuivat sillä hetkellä istuskelemaan (Arren, Camilla, Nina, Hanne, Gen) ja muille olen mahdollisuuksien mukaan aiheesta puhunut, joskaan en kaikkien. Näillä kuitenkin mennään.
Olennainen seikka alkuun: olen vasta itsekin pääsemässä kunnolla jyvälle antologioiden toimittamisen kanssa, mutta haluaisin levittää tätä tietämystä mahdollisimman laajalle. Siksi ehdotan, että hoidetaan tämän antologian toimitus mahdollisimman julkisesti, toisin sanoen dokumentoidaan mistä keskustelemme ja mitä päätämme. Käytännössä minä bloggaan edistymisestä ja summeeraan keskustelut. Joissain tapauksissa voin käyttää suoria lainauksia, paitsi jos joku haluaa sen kieltää omien sanomistensa osalta. Tämä on täysin sallittua.
Iltabilepöydässä viskeltiin kaikenlaisia ideoita ja teemoja, joista suosituimmaksi nousi piraatit. Muistelin silloin, että Osuuskummassa on ollut aiheesta puhetta, mutta siltä istumalta en ollut varma, oliko se yksi niistä ideoista, jotka ovat jääneet mietintämyssyyn, vaiko sellainen, joka on jo putkessa. Tarkistin asian nyt ja selvisi, että projekti etenee ja sillä on jo aikataulukin. Suomen oloissa ei kannata tehdä kahta antologiaa täsmälleen samasta aiheesta ja samana vuonna, joten meidän pitää valita Jotain Muuta. Avaan siis uudemman kerran keskustelun ”Mikä onkaan antologiamme aihe?”
Toinen kysymys koskee toimittamista. Viimeksi asia jäi lepäämään laakereillaan ts. ruostumaan kuoliaaksi. Nyt nappaan projektista niskalenkin ja marssin sen kanssa maaliviivan yli, missä ja milloin se onkaan. Tekstejä tietenkin kommentoimme kaikki ristiin, Kirjoittajapiiri kun olemme, ja antologiaan otetaan kultakin jokaisen lopulliseksi päättämä versio. Toimittamiseen kuuluu kyllä kaikkea muutakin. Haluaako joku ryhtyä kakkostoimittajaksi tähän? Suvin kanssa joskus puhuttiin toimittamisesta, ja Leila ja Olli on kumpikin ilmaissut kiinnostuksensa tulla toimittamaan mun kanssa STk:n uusien kirjoittajien antologiaa. Tässä olisi nyt toinenkin proggis tyrkyllä. Tuleeko Olli tähän mukaan, ja Leila STk-kokoelmaan? Haluaako Suvi kolmostoimittajaksi? Entä joku muu? Jos tää menee hyvin, me voidaan tehdä tulevaisuudessa lisääkin antologioita. Ja jos joku tahi jotkut haluaa ottaa toimituksen omalle kontolleen, tämä toki käy, ja minä hoidan vain bloggauksen.
Vaikka aiheen ja toimittajien päättäminen ovatkin ne olennaisimmat seikat näin aluksi, voidaan jo nyt miettiä muitakin duunivaiheita. Taitto ja kansikuva tulee hakematta mieleen. Arren nyt tunnetusti osaa väsätä kansia ja Hannelta sujuu taitto, mutta kysytään nyt yleisesti, onko jolla kulla joitain ambitioita mihinkään antologian puoleen.
Summa summarum: keskusteltavat aiheet:
1) Mikä on antologian aihe?
2) Kuka toimittaa?
3) Päätämmekö taitosta ja kannesta jo nyt? Jos päätämme, keille nakit lankeavat?
Lähetän tämän viestin kaikille mailitse ja tuuppaan sen myös naamakirjaan (sekä Routakotoon). Hoidetaan keskustelu FB-ryhmässä ja minä sitten teen taas yhteenvedon puhutusta.
Finncon asetti omia aikarajojaan monelle jutulle, mikä puolestaan tarkoitti sitä, että muita olennaisia, osa jopa kiireellisiä oli työnnettävä tulevaisuuteen. No, nyt Finncon on ohi ja rentouttavalta mökkikeikalta palattu takaisin sorvin ääreen. Aika luoda alustava katsaus, mitä kaikkea tässä onkaan tehtävänä.
Novellit (kesken tai aloittamatta)
– Stepanin koodeksi
– länkkäri
– Suomi-Cthulhu
– Usva-novelli
– Portti-novelli
– Aikuisten satu
– Paikallisen kirjoittajapiirin rosvojuttu
– Jake Cannon -tarina roskakirjallisuusyhteisteokseen
Tuosta puuttuu kaikki Osuuskumman projektit, joihin pitäisi taas jaksaa tutustua tässä jossain vaiheessa. Toisaalta, jos koko ajan tungen aikataulun täyteen novelleja, romaaniin tarttuminen on mahdotonta. Voipi tulla tarpeelliseksi priorisoida ja jättää antologioita väliin, niin paljon kuin se surettaakin.
Toimituksen alla olevat antologiat
– Rillumapunk
– Galaktinen scifi
– Stepanin koodeksi
– Paikallinen kirjoittajapiiri
– STk:n uudet kirjoittajat
– URSin e-antologia
Rillumapunkista puuttuu silaukset yhteen novelliin ja esipuhe. Galaktista pitää tutkailla, että onko siitä eläjäksi. Stepan-novellit pitää lukea toimitussilmä auki ja starttia kaipaavat STk-proggis sekä Paikallisen kirjoittajapiirin oma antologia. URSin e-kokoelma taitaa jäädä Worldconin jälkeiseen aikaan. Ellen sitten saa lykätyksi toimittajille novellilistaa, että etsikääpä minulle arkistoistanne nuo novellit, kiitos.
Luvatut palautteet
– Markus Perhanan kokoelma
– Tuomaksen kokoelma
Markuksen palaute pitää olla kasassa viikon sisällä, ennen Usva-leiriä, jotta siellä voidaan käydä syvällisiä keskusteluja. Ja jos Tuomas toimittaa paketin ajoissa, on leiri paras paikka myös sen läpikäymiseen.
Arvostelut
– Mitä kummaa?
– Kerjäläisprinsessa, Kellopelikuningas
– [salainen projekti]
– Kvanttivaras, Fraktaaliruhtinas
– Mustan rannikon kuningatar
– Tripodien aika
– Alissa avaruudessa
– (sata muuta)
Arvostelut ovat kärsineet pahasti novellien vuoksi. Aika ottaa rästejä kiinni. Sarjakuvat ovat hyytyneet jopa kirjoja pahemmin, koska kaikki grafiikan käsittelyyn soveltuvat koneet kuolivat jo kuukausia sitten, ja sarjakuva-arvostelut ovat kovasti köyhiä ilman kuvia. Ehkäpä kannettavan avulla…
Muuta
– Finncon-raportti
– Milla ja Meri -romaani
– Briiffaus Paranoia-peliin, seikkailun kirjoittaminen
Tämän päivän hommana voisi olla Finncon-raportin väsäys loppuun asti. Romaani taas… no, unelmia täytyy olla. Luvatut hommat täytyy ainakin hoitaa, ennen kuin romaaniin voi keskittyä täysipainoisesti.
Vaan aivan ensiksi nappaan Markuksen novellinipun kouraani ja painun kahvikupin ja kissojen kanssa takapihalle lueskelemaan.
(Jos tästä listasta puuttuu jokin kiireellinen juttu, jonka olen luvannut, nyt on hyvä hetki huhuilla muistutuksia.)
Shin’ichi Hoshin merkitystä Japanilaisen science fictionin kehitykselle ei voi liiaksi korostaa. Hän oli perustamassa ensimmäistä alan fanzinea ja ryhtyi itse Japanin ensimmäiseksi täysipäiväseksi scifikirjailijaksi. Elämänsä aikana hän kirjoitti yli tuhat lyhytnovellia. Sellaisen miehen luulisi olevan tuttu edes nimenä alan vähääkään vakavammille harrastajille, mutta länsimainen scifikulttuuri keskittyy edelleen vahvasti anglosaksiseen perinteeseen. Minäkin kuulin herra Hoshista vasta vuonna 2000, kun Sharda julkaisi häneltä novellikokoelman Avaruuden terveisiä.
Se tempaisi ilmat pihalle.
Kuten myös kirjan alkusanat huomauttavat, Hoshin tapana on kuvata tapahtumia ulkoapäin. Hän ei heittäydy hahmojen sisään ja tarjoa tiukkoja näkökulmia, vaan keskittyy kuvaamaan tapahtumia etäältä. Aiheet ovat monasti yleismaailmallisia ja filosofisia. Millaista piinaa alemmuudentunne aiheuttaa, ja mitä jos sen saisi parannettua? Miten käy talouden, jos ihmiset ovat tyytyväisiä siihen, mitä heillä jo on, eivätkä kuluta? Onko moraalisesti oikein pakottaa heidät kuluttamaan? Mitä jos tupakka katoaisi maailmasta uudenvuoden jälkeen?
Katsellessamme moisia tilanteita kaukaa voimme nauraa kirjailijan itsensä mukana ihmisille, jotka törmäilevät onnettomasta tilanteesta toiseen, ja välttyä huomaamasta edes hetkeksi, että kuulumme itse juuri siihen ihmiskuntaan, jonka heikkoudet meitä niin huvittavat. Mutta onhan se huvittavaa, se posketon ahneus ja kaikki se kehnoista elämänvalinnoista kumpuava ihmisen kykenemättömyys saavuttaa korkeampia ideaaleja. Ja jos ne saavutetaankin, onko elämä silti lopulta niin paljon parempaa? Hoshi vastailee näihin ja moniin muihin kysymyksiin viekkaana kuin uneen ilmestyvä kettu.
Novellikokoelman taitto poikkeaa jonkin verran totutusta, esimerkiksi pitkät repliikit on sisennetty joka riviltä, ja repliikkiin liittyvä lause on siirretty alkamaan omalta, sisentämättömältä riviltään. Tätä en pidä heikkoutena, sillä se korostaa hauskasti kokoelman vierasperäisyyttä.
Toinen tällaista muukalaismaisuutta korostava seikka on Tuula Moilasen käännöksestä välittyvä japanilaisuus, jossa tietyt kielen ominaisuudet ja puhetavat on käännetty suoraan yrittämättä sovittaa niitä suomalaiseen ilmaisuun. Ratkaisu on oikea, sillä kulttuurit eivät käänny toisille kulttuureille yksi yhteen. Erikoislaatuinen kieli muistuttaa lukijaa siitä, että myös näkökulma maailmaan poikkeaa arkipäivän totutusta.
Luettuani Avaruuden terveiset nyt uudelleen huomaan, miten paljon Hoshin tekstit ovat vaikuttaneet omiin tarinoihini ja tapaan kertoa. Ei liene liioiteltua sanoa, että ilman Hoshin tuhannen tarinan esimerkkiä en olisi kenties ryhtynyt raapaleprojektiini, jonka myötä kirjoitin yhden raapaleen vuoden joka päivä. Ja vaikutti hänen työnsä minuun kirjoittajana jo silloin vuosia sitten, kirjoitinhan minä hänen innoittamanaan novellin Vaali-ilta(Marvin 4/2001), jossa ihmisiin viitataan vain yhdellä kirjaimella.
Avaruuden terveisiä sisältää 35 novellia, joista parhaimmat jäävät päähän kutkuttamaan päivä- tai jopa viikkokausiksi. Osa kirjan sisällöstä on julkaistu Turun Science fiction SeuranSpin-lehdessä joskus 2000-luvun alussa, kun sain kirjan kustantajalta luvan laittaa niitä lehteen niin paljon kuin halusin. Spinin vanhoja numeroita lienee edelleen kaupan, mikä vihjeeksi mainittakoon niille, joille kirjan itsensä löytäminen osoittautuu liian hankalaksi palaksi.
Hämärän partio Sergei Lukjanenko
Suomentaja: Arto Konttinen Into, 2014
ISBN: 978-952-264-267-7
Hämärän partio on jaettu kolmeen nimettyyn osaan, kuten kaksi edellistäkin sarjan kirjaa, Yöpartio ja Päiväpartio. Osat toimivat itsenäisinä tarinoina, mutta kutovat samalla yhden ison kokonaisuuden, joka kulminoituu niin toiminnan kuin teemojenkin kannalta kirjan lopussa. Juonellinen jalkatyö jää perinteisesti Anton Gorodetskin kontolle samalla, kun Yöpartion johtaja Geser sekä Päiväpartion johtaja Zavulon juonivat omiaan kulisseissa. Mutta tällä kertaa näyttää pahasti siltä, että joku muu vedättää heitä molempia, ja kaiken lisäksi Inkvisitiota.
Sergei Lukjanenko on luonut kiehtovan maailman, jota asuttavat ihmisten lisäksi Muihin kuuluvat. He ovat noitia, velhoja ja velhottaria, ja he voivat käyttää taikuutta. Tämä rajanveto on tarkka. Kahden ihmisen lapsi voi syntyä Muihin kuuluvana, tai kahden Muihin kuuluvan lapsi voi syntyä ihmisenä, eikä mikään kykene muuttamaan tilannetta jälkeenpäin. Kahden Muihin kuuluvan ihmislapsi väistämättä vanhenee ja kuolee, kun hänen vanhempansa elävät vuosisatoja.
Muihin kuuluvien olemassaolo on pidettävä salassa ihmisiltä, koska ihmisluonto on se mitä se on. Muihin kuuluvat orjuutettaisiin tai tuhottaisiin. Luultavasti tuhottaisiin. Siksi nouseekin aika äläkkä, kun salaperäinen kirje ilmoittaa, että eräälle Moskovassa asuvalle ihmiselle on paitsi paljastettu totuus Muihin kuuluvista, myös luvattu pääsy heidän joukkoonsa. Tällainen puuhastelu vetää kentälle kaikki merkittävät osapuolet, ja ajojahti alkaa.
Valon palvelijoiden Yöpartio heittää peliin yhden luottomiehistään, Anton Gorodetskin. Sitten viime näkemän Antonista on tullut isä, ja hänen vaimonsa on eronnut Yöpartiosta. Koska pimeyden palvelijoiden Päiväpartio on aina mahdollisuuksien mukaan piikkinä lihassa, he panevat asialle Antonin entisen naapurin, nuoren Kostja-pojan, josta on kasvanut Suurvampyyri. Ystävyys eri partioiden jäsenten välillä on häilyvä asia, kuten jo sarjan aiemmat osat ovat osoittaneet. Se, kuinka suurista asioista ja kuinka kovilla panoksilla nyt pelataan, käy ilmi, kun Inkvisitio lähettää oman ryhmänsä tutkimaan tapausta. Inkvisitio on eräänlainen erotuomari, joka valvoo, että Yöpartio ja Päiväpartio noudattaa ammoin solmittua Sopimusta, jonka tarkoituksena on lähinnä varmistaa, etteivät pikkuriidat repeä koko maailman nieleväksi sodaksi.
Ja siinä on pelkkä lähtökohta. Tapahtumarikkaan seikkailun oheen Lukjanenko kutoo tälläkin kertaa filosofista pohdiskelua yhteiskuntamalleista, hyvän ja pahan luonteesta, ja maailmanmenosta ylipäätään. Anton joutuu miettimään, mikä häntä pitää Yöpartiossa, ja olisiko hänenkin aika liittyä Inkvisitioon. Kumpi on korkeampi kutsumus, ja miksi? Tämä kiehtova keitos on ryyditetty vahvasti venäläisyydellä, mikä ei nykyään välttämättä ole suuri myyntivaltti, mutta ainakin minun kohdallani on se puoli, joka nostaa Partio-kirjat kauhufantasian kuninkuusluokkaan.
Hämärän partion voi lukea itsenäisenä kirjanakin, mutta mahdollisuuksien mukaan kannattaa lukea ensin Yöpartio ja Päiväpartio. Ellei muun vuoksi niin siksi, että ne kaikki ovat uskomattoman mukaansa tempaavaa viihdettä.
Paperitalo (La casa de papel)
Routakoto 