Yöpartio

Tämä kirja on todettu kummankin partioiden edun mukaiseksi ja hyväksytään yleiseen levitykseen

Maailmassa on meidän tavallisten ihmisten lisäksi myös Muita, ihmisiä, joilla on yliluonnollisia kykyjä. Kukaan heistä ei voi jäädä aidalle istumaan, vaan pitää valita joko Pimeys tai Valo. Nämä saman kolikon kaksi kääntöpuolta kävivät toisiaan vastaan avointa sotaa läpi luomakunnan esihistorian aina keskiaikaan saakka, kunnes sodan turhuus ja tuhoisuus alkoi valjeta hitaammallekin velholle. Solmittiin aselepo ja laadittiin Sopimus, joka rajoittaa kumpaakin puolta ja jota kaikki ärhäkästi valvovat.

Anton Gorodetski on Valon velho, Yöpartion toimistotyöläinen. Yöpartio suitsii vampyyrien, ihmissusien ja muiden Pimeyden olentojen laitonta ihmisjahtia ja samalla myöntää Sopimuksessa säädettyjä kaatolupia. Vampyyri ei saa iskeä milloin haluaa tai kenen tahansa kimppuun, mutta ajoittain hänelle osoitetaan luvallinen uhri. Tämä on yksi niistä moraalisista ongelmista, joihin Valon palvelija törmää, ja jotka voivat alkaa syödä häntä sisältä päin. Kumpi on parempi, laillistettu murha vai kaiken tuhoava sota?

Myöskään pientä hyvää ei auta lähteä tekemään. Jokainen Valon puolta palveleva todellisuudenkorjaus antaa Pimeyden palvelijoille oikeuden suorittaa yhtä vahva, vastakkaissuuntainen säätö. Siksi holtittomat agentit pitää pysäyttää, ettei tasapaino murru, ja siinä pelissä voi päätyä metsästämään omiaan. Kukaan ei halua horjuttaa tasapainoa. Ei, ellei ole varma oman puolensa täydellisestä voitosta Sopimuksen mitätöitymisen jälkeen.
Tässä ristiaallokossa ihmishenki on halpaa kuin pullollinen huonoa vodkaa ja kokonaisen kaupungin tuho realistinen lopputulos. Näissä olosuhteissa analyysiosastolla työskennellyt Anton viskataan kenttämieheksi.

Yöpartio jakaantuu kolmeen itsenäiseen tarinaan, jotka toki linkittyvät toisiinsa. Ensimmäisessä kohdataan sekä uusi, nouseva ja voimakas poikavelho, joka ei vielä ole valinnut puoltaan ikuisessa taistelussa, sekä koko Moskovaa uhkaava kirous yhden ainoan naisen pään päällä. Toisessa tarinassa kohdataan Sopimuksesta mitään tietämätön Valon velho, joka käy henkilökohtaista ristiretkeään tappaen rauhassa eläviä Pimeyden palvelijoita. Alkaa armoton ajojahti, jonka vimmaisessa tiimellyksessä ei ole edes selvää, mikä on se lopullinen päämäärä, jonka vuoksi Päiväpartio tuntuu uhraavan omiaan koko ajan kiihtyvässä tahdissa. Viimeisessä kertomuksessa langat vedetään yllättäen tiukalle ja Antonin eteen tulee raastavia valintoja. Voiko Valon voimakkain doktriini, rakkaus, johtaa Pimeyteen ja kuinka pitkälle hän on valmis menemään omien periaatteidensa puolesta, omaa järjestöään vastaan? Kuka vedättää ketä, kun suunnitelmat piiloutuvat suunnitelmien sisään kuin maatuskat konsanaan ja ihmiskunta seisoo jälleen uudessa tienhaarassa?

Lukjanenko vie lukijan mukanaan maailmaansa, mutta immersiota säröttää ajoittain hänen tapansa kerrata tiettyjä ajatuksia ja näkökulmia, joskus samalla sivulla. Henkilöt avautuvat hieman hitaanlaisesti ja toisen osion jälkeen en ollut saanut vielä muodostettua kattavaa kokonaiskuvaa edes kaikista tärkeistä pelaajista. Siksipä viimeinen kolmannes olikin juhlaa, kun juonielementit alkoivat loksahdella toisiinsa kiinni ja sivuhenkilökaartikin sai tilaa relata ja juopotella, toisin sanoen muuttua todellisiksi henkilöiksi. Aloin välittää hahmoista juuri kun kävi selväksi, että kenet tahansa voidaan uhrata korkeamman päämäärän vuoksi.

Koska hyllyssäni on lukemattomia kirjoja, kuten sanonta kuuluu, luettavaa hamutessani valinnan varaa on rutkasti. Yleensä tartun johonkin science fiction -kirjaan, harvemmin fantasiaan ja kovin harvoin kauhuun. Siksi Yöpartio ei kauhufantasiagenreen kuuluvana ollut ilmiselvä valinta, mutta nyt sen luettuani en malta odottaa, milloin seuraava osa ilmestyy suomeksi. Onpa mielessä käväissyt ajatus siitäkin, josko sitä opettelisi venäjää… Avaus viisiosaiselle sarjalle, jota nyt on kerrottu vain Valon palvelijoiden näkökulmasta. Seuraavan kirjan nimi, Päiväpartio, vihjaa vielä synkemmistä visioista.

Yöpartio on melankolisen kiihkeä matka venäläisen sielun syvyyksiin, jossa eksistentiaalinen tuska turrutetaan vodkalla ja velvollisuudentunto painaa raskaana. Lukjanenko piiskaa kovasti inhimilliset yli-ihmisensä kohtaamaan paitsi Pimeyden voimat myös oman moraalinsa rajat.