Aihearkisto: Arvostelu

Erämaan morsian

Erämaan morsianErämaan morsian
Niko Aslak Peltonen
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-47-7

Eletään mennyttä aikaa. Aikaa, jolloin Suomen asioista määräsi Ruotsin kuningas ja kirkko teki tuloaan syrjäkylillekin. Talvella kulkupelin virkaa toimittivat hevosreki ja sukset. Eikä Suomen alkoholilainsäädäntö ollut sellainen kansalaisoikeusloukkaus kuin mitä se nykyään on.

Johannes on lähtenyt kotoaan kaukaiselta tunturilta kylille aamuyön pimeydessä. Joulu on tulossa, pitää kokoontua ryyppäämään muun yhteisön kanssa, ja vaimokin pitäisi hankkia. Eipä sillä etteikö se asia olisi jo sovittuna; Johannes odottaa innolla Magdaleenan tapaamista.

Matkalla hän yhyttää Aarnivaaran pojat Laurin ja Aarnin. Aarnivaara on iso ja arvostettu talo, toisin kuin Johanneksen isän tönö, mutta se ei estä poika taittamasta matkaa yhdessä. Viinaleilin korkki kirpoaa heti kättelyssä eikä juuri paikoillaan käy ennen kuin saavutaan kylään.

Niin kylän väki kuin kauempaa tuntureilta tulevat kokoontuvat majataloon juhlimaan vuoden pimeintä aikaa, ja ympäristön ollessa suomalainen siihen kuuluu olennaisesti ryyppääminen. Tapa on ikivanha ja passaa kaikille, paitsi kylän uudelle kirkonmiehelle. Herran Kristuksen syntymäjuhlan pitäisi olla harras hetki eikä tekosyy vetää perseet olalle. Joitakin koko pappi on silittänyt vastakarvaan jo hetken aikaa, ja majatalossa alkaa nostaa päätään pieni kapinahenki. Kirkon polttamisestakin puhutaan. Johannes koittaa pysyä sivussa hankaluuksista, mutta Lauri peesaa radikaaleja otteita minkä ehtii, ja Aarnilla taas on ihan omat bisnekset kiehumassa.

Johannes koittaa saada juhlasta irti sen minkä pystyy, mutta helppoa se ei ole. Hänen riiaamallaan noidan tyttärellä on toinenkin kosija, yhteistoimin suoritettava papinmurha alkaa vaikuttaa aina vain todennäköisemmältä eikä majatalossa sattuva verityö vähennä kireyttä ilmassa. Helpointa olisi vain ottaa Magdaleena mukaan ja lähteä kun vielä voi, mutta erämaalla on huono maine. Silti lopultakin se saattaa olla vaihtoehdoista paras.

Niko Aslak Peltonen onnistuu kuvaamaan ympäristöä siinä määrin tehokkaasti, että on vaivatonta kuvitella itsensä hämyiseen majataloon pakkasen paukkuessa nurkissa. Humala nousee viinanpoltteen levitessä nieluun ja kylän kohtalo keikkuu kuilun partaalla parin mahtimiehen koittaessa saada tahtoaan läpi. Kirjallinen ilmaisu on sujuvaa millä tahansa ammattimaisella kriteerillä.

Erämaan morsiamen ongelma löytyykin toisaalta. Pienoisromaanin mittaisena sillä ei ole tarjota sivutilaa kaikelle sille, mistä olisi kiva kuulla lisää. Jotkin hahmot jäävät puolitiehen potentiaalistaan, kun taas toisille ei kerronnassa suoda kuin pari häivähdystä. Tarina kuitenkin on hyvin vahvasti hahmolähtöinen, joten henkilöihin olisi ollut syytä panostaa enemmän. Pienoisromaaninakin kirja olisi voinut olla ainakin puolet paksumpi, ja epäilys kytee, olisiko tälle tarinalle ollut sittenkin romaani se oikea mitta.

Erämaan morsian on ansiokas kuvaus menneiden päivien viinanhuuruisesta menosta, mutta rahkeet olisivat riittäneet enempäänkin.

Surullinen planeetta

Surullinen planeettaSurullinen planeetta (Par les Chemins de l’Espace)
Käsikirjoitus: Pierre Christin
Kuvat: Jean-Claude Mézières
Suomennos: Juhani Tolvanen, Soile Kaukoranta
Jalava, 2013
ISBN: 978-951-887-486-0

Valerian ja Laureline ovat menneiden aikojen kulttihahmoja, jopa siinä määrin, että nykyiset scifistipolvet eivät välttämättä ole koskaan edes kuulleet heistä. Suomessa tämän parivaljakon seikkailuja on saatu seurata 1970-luvulta asti aina näihin päiviin, ja harvassa ovat ne 80-luvulla tieteistarinoita ahmineet harrastajat, joille Jean-Claude Mézièresin ja Pierre Christinin aika-avaruusagenttisarjakuvat eivät aikanaan olleet merkittävä fanituksen kohde ja eräs olennaisimmista scifisäväreistä.

ValerianParin ensimmäinen pidempi seikkailu oli Liikkuvien vetten kaupunki, jonka Otava julkaisi suomeksi 1974, harmi kyllä lyhennettynä. Täyttä versiota saatiin odottaa vuoteen 1991, jolloin Jalava alkoi julkaista uusintapainoksia vanhemmista albumeista. Seuraava kokopitkä seikkailu oli Tuhannen planeetan valtakunta, mutta näiden kahden albumin väliin mahtuu seitsemän lyhyempää tarinaa, jotka Mézières ja Christin tekivät Piloten superpokkareihin vuosina 1969-1970.

Valerian ja Laureline tukikohdassaNämä seitsemän lyhäriä on koottu tavallisesta albumista poiketen matalampaan ja paksumpaan kirjaan nimeltä Surullinen planeetta. Vaikka vain yksi niistä, albumillekin nimen antanut kertomus on aiemmin julkaisematon, ei ole suurta liioittelua sanoa vain kahden (Suuri keräilijä ja Merkillisiä näytteitä) olevan varsinaisesti tuttuja suomalaisille lukijoille. Ne olivat mukana Jalavan 1991 julkaisemassa albumissa Pahat unet. Neljä muuta (Ystävyyden fflumgluff, Tsirillitis-asteroidi, Uxgloan klooni ja Tekniikan riemuvoitto) on julkaistu Ilta-Sanomissa vuonna 1986, joten hetkellisestä suuresta levikistä huolimatta niitä ei ole kovin helposti päässyt ilmestymisen jälkeen lukemaan. Minultakin ne olivat jääneet väliin, johtuen ehkä siitä, etten ala-asteella seurannut säännöllisesti keltaista lehdistöä.

Jo termi ’aika-avaruusagentti’ pistää pedantimman tieteisnörtin varpailleen. Sellaista ongelmaa kun ei olekaan, etteikö sitä voisi ratkaista retroaktiivisproaktiivisesti tarkkaan säädetyllä aikahypyllä hetkeen, jolloin koko pulma on vasta hakemassa muotoaan. Itseasiassa eräässä tarinassa Valerian tekee juuri niin. Joka tapauksessa lukijan on syytä iskeä avaruusoopperavaihde silmään. Siinä missä tiede kompuroi, pitää vaihtaa rakettireppu hetkeksi fantasian siipiin ja liitää epäuskon kuilujen yli juuri samalla tavoin kuin Bluxtin yrmyttävä transmutaattori ei liidä.

Valerian ohjaamossaNäissä seitsemässä seikkailussa Valerian toimii lähinnä soolona, Laurelinen ollessa vähäisemmässä roolissa silloin harvoin kun hän ylipäätään on paikalla. Myöhempiä rymistelyjä ajatellen tämä on varsin epätyypillistä, sillä Laureline ehti ennen sarjan viimeistä albumia Aika-avaajaa todistaa olevansa se pätevämpi agentti moneen otteeseen. Rehellisyyden nimissä on kyllä mainittava, että alpparin kannessakin jo lukee ’avaruusagentti Valerianin seikkailuja’.

Ideoiden puutteesta ei tekijäkaksikkoa voi syyttää. Tässä teoksessa esiintyy älyllinen asteroidi, tähtienvälinen sentienttieläintarha, elinkelvottomaksi muuttunutta planeettaa kiertävä, ilmakehällä varustettu asteroidikenttä köynnösviidakoineen kaikkineen, neljään temporaalisspatiaaliseen vyöhykkeeseen jakautunut planeetta ja aivan riemastuttava, kiipeiltävissä oleva maailmankaikkeuden pienoismalli. Osa materiaalista on kuin suoraan vanhoista pulp-ajan lukemistoista.

Lapsi-ValerianNykyään vallalla tuntuu olevan pessimistinen näkemys, mitä tulevaisuuteen tulee. Kaikki on synkkää, ja vaikka sankarit voittaisivatkin, voitto on usein vaillinainen tai väliaikainen. Tällaiseen tottuneelle Valerianin maailma saattaa olla järkyttävä ja ravisteleva, sillä huumoripitoisten tarinoiden ja villien visioiden alta kumpuaa näkemys, jonka mukaan ongelmiin voidaan löytää sopuisakin ratkaisu. Vaaroista huolimatta maailmankaikkeus voi olla iloinen ja onnellinen paikka elää.

Mézièresin taide on kautta koko 40-vuotisen sarjan pistämätöntä, joskin alkupuolen jälkeä, kuten tässä albumissa, voisi kuvata karikatyyrimaisemmaksi. Valerianin kulmikkaan profiilin leuka on kuin tiilitehtaan katalookista. Näitä kuvia piirrettäessä loistavimmat saavutukset olivat vielä edessäpäin, mutta moitteen sanaa ei 60-luvun lopun jäljestäkään voi sanoa. Ne kuvat, ne värit, kauniita kaikki.

Surullinen planeetta kuuluu kaikkien Valerianin ja Laurelinen fanien kokoelmiin, ja on ylipäätään tarpeellinen lisä pitempien seikkailujen rinnalle. Kirja sopii hyvin myös hahmoista ensimmäistä kertaa kuuleville, sillä pohjatietoja ei tarvita. Lyhärit toimivat mainiosti itsenäisinä ja toisistaan riippumatta.

Saga

Saga
Tarina: Brian K. Vaughan
Kuvitus: Fiona Staples
Suomennos: Antti Koivumäki
Like, 2014
ISBN: 978-952-01-1159-5

Sagan perusidean kertominen on suunnilleen yhtä epäkiitollinen tehtävä kuin Maratonin taistelun voitosta raportoiminen. On kerrassaan pirullisen vaikeaa saada idea kuulostamaan edes puoliksi niin hienolta, kuin mitä toteutus lopulta on.

Koko galaksi on sodassa, jossa on kaksi puolta. Maantuntuma, joka on planeetta, ja Kiemura, joka on edellisen kuu, ovat sotineet mittaamattoman kauan. Niin kauan, että he ovat rekrytoineet koko galaksin muun asujaimiston mukaan verihippoihinsa. Kiemuran asukkailla on sarvet, ja he osaavat taikoa, kun taas Maantuntuman asujaimisto on siivekästä porukkaa ja nojautuvat teknologiaan kuten ampuma-aseisiin. Ikiaikainen demoni/enkeli-vertaus ei kuitenkaan ehdi edes nostaa päätään ennen kuin lukijalle selviää, että kumpikin puoli on täynnä aika häijyjä kusipäitä. Kysykää keneltä tahansa siviililtä, joka sattuu jäämään jalkoihin. Tosin tarvitsette siihen ouijalautaa.

Mikään tästä ei kuitenkaan estä Alanaa ja Markoa, kahta eri leireihin kuuluvaa sotilasta, rakastumasta toisiinsa. Yhdessä he karistavat taistelutantereiden tomut ja päätyvät tekemään lapsen. Ei ehkä fiksuin mahdollinen veto, eikä pelkästään sen vuoksi, että maailmankaikkeus ei ole järin turvallinen paikka ylipäätään, vaan myös ideologiselta kannalta. Sillä jos armeijat jotain vihaavat, se on edes ajatus rauhasta. Mitä jos rivimiehien keskuudessa leviäisi ajatus, että silmitön tappaminen ei olekaan ainoa vaihtoehto? Kun johtoportaille selviää, että petturit ovat onnistuneet tuottamaan jälkikasvua, alkaa jahti, ja kyyhkyläiset saavat peräänsä tunnetun galaksin parhaimmat palkkionmetsästäjät, puhumattakaan tiedustelupalveluiden agenteista. Elämä muuttuu jatkuvaksi pakomatkaksi.

Perinteisyydestään huolimatta juonikuvio jyrää eteenpäin kuin rekkalastillinen neutronitähteä. Ainutkaan hahmo ei häivähdä mukana vain tarpeellisuuden vaatimuksesta, vaan heillä jokaisella on omat päämääränsä, joihin he omista syistään pyrkivät. Kertaakaan lukijan ei tarvitse äristä siitä, että joku käyttäytyisi perusteettoman typerästi tai että tapahtumia johdattaisivat tyhjän dramatiikan lainalaisuudet. Kaikki toimii.

Peräänsä rakastavaiset saavat muun muassa pelkkionmätsästäjät Tahdon ja Väijyn, joilla on keskenään jotain synkkää historiaa, sekä turvallisuuspalvelun nakittaman upseerin Prinssi Robotti IV:n. Tehokkaita jok’ikinen, joten jälki on harvinaisen rumaa. Liittolaispuolella laatu saa korvata määrän. Jalkaväkimiinaan kuolleen tytön haamu avittaa pakenijoita paikallistuntemuksellaan, mikä riittää pitämään heidät korkeintaan askeleen verran metsästäjien edellä. Sivukaartin siis muodostavat punahohteinen teini, jonka suolet roikkuvat leijuvasta torsosta, monitoripäinen monarkki, hämähäkihtävä palkkionmetsästäjä sekä toinen saman ammattikunnan edustaja, jonka aisaparina kulkee isokokoinen, valheet vaistoava kissaolio. Väittäisin, ettei tällaista voi keksiä, ellen olisi itse lukenut.

Fiona Staplesin kuvitus on selvää ja ilmeikästä. Tunnetiloja ei tarvitse arpoa, ne käyvät selviksi ilman liioittelun makua. Värien käyttö on paitsi ehdottoman kaunista, myös tarkoituksenmukaista. Huonosilmäisemmänkään lukijan katse ei harhaile sivuilla ymmärrystä hakien. Jos piirtäisin, ja haluaisin ottaa mallia, ottaisin mallis Sagasta, sillä vain parhaimmilta kannattaa varastaa.

Saga on voittanut tähän mennessä kolme Eisner-palkintoa sekä yhden Hugon, eikä ainuttakaan suotta. Näin laadukasta scifisarjakuvaa tulee harvoin vastaan, ja heitänkin vertailukohdaksi Mézièresin ja Christinin Valerian-sarjan parhaimmiston. Ei ole ainuttakaan syytä olla tutustumatta tähän modernin kirjallisuuden helmeen, ja heikot tekosyyt tulee asettaa side silmillä muuria vasten aamunkoitteessa. Mars kirjastoon tai kirjakauppaan, alkaneen vuoden parhaimpiin lukeutuva lukukokemus odottaa.

Elämän ja kuoleman salaisuudet

Elämän ja kuoleman salaisuudetElämän ja kuoleman salaisuudet (The Secrets of Life and Death)
Rebecca Alexander
Suomentaja: Sami Heino
Like, 2014
ISBN: 978-952-01-1076-5

Kuolema tulee kaikille, mutta joidenkin tapauksissa tuota vääjäämätöntä deadlinea voidaan lykätä symbolien, loitsujen ja yrttisekoitusten avulla. Heitä kutsutaan laina-aikalaisiksi. Yksi heistä on Jack Hammond, joka nyt vuorostaan tekee parhaansa pelastaakseen muita.

Tarkoitus on hyvä, vaikka poliisista koko homma vaikuttaa kidnappaukselta. Etenkin jos kohteena on nuori tyttö, kuten Jack itse aikanaan. Kuoleva on pidettävä taikapiirien sisällä kuukausitolkulla, tai kalma kurkottaa kohti välittömästi. Viranomaisille ei asiasta voi puhua, sillä potilaat vietäisiin symbolien luota pois, kauhein ja välittömin seurauksin. Lopputuloksena kaikille tahoille jää suru ja ikävä.

Se nykypäivästä. Vuonna 1595 tohtori John Dee ja Edward Kelley matkustavat tapaamaan Puolan kuningasta Stefan Báthorya, jonka sukulaistyttö on heikossa kunnossa. Jo hänen äitinsä ja äidin äitinsä kärsivät vakavasta sairaudesta, kuolemasta jota noitakeinot vain vaivoin pitivät aloillaan. Nyt koetellut konstit ovat loppumassa, ja enkelten kanssa puhuvia engelsmanneja pyydetään auttamaan Erzsébet Báthoryn pelastamisessa. Historiaa tuntevat voivat nimestä päätellä, että tämänsuuntainen pyrintö ei ole yksikäsitteisesti hyvä juttu. Dee ja Kelley paneutuvat probleemaan, ja heidän kättensä työ kurottuu halki vuosisatojen.

Kun aikatasot lopulta nivoutuvat yhteen, se tapahtuu varsin ennalta aavistettavalla tavalla. Suuri juoni ei tuo yllätyksiä, ja jotkin osaset, kuten nykypäivän inkvisitio, päätyvät vain palvelemaan haluttuja käänteitä ilman omaa näkökulmaa tai merkittäviä jännitteitä.

Osaltaan tämä johtuu henkilöistä, joista turhan moni jää ohueksi. Nuori Sadie asettuu kovin helposti rooliinsa lapsena, joka on ikuisesti erotettu äidistään. John Dee jää pitkälti avustajansa Edward Kelleyn varjoon, joka toisaalta epäilyksineen ja heikkouksineen on henkilögallerian eläväisimpiä edustajia. Hänen lisäkseen vain kaksi muuta näkökulmahahmoa, Jack ja okkulttitutkija Felix Guichard, tuntuivat toimivilta, ja loppurytinää kohden hekin antautuvat vain äksönin pauloihin. Romanttinen ulottuvuus heidän välillään tuntuu tapahtuvan enemmän kirjailijan päässä kuin paperilla.

Tunnelma sen sijaan on kuvattu hyvin, ja monissa kohtauksissa jännite on kohdillaan. Syvällisempi pohdinta elämästä tai kuolemasta jää uupumaan, joten jäljelle jää lähinnä viihdearvo. Lukujen lyhyys ja näkökulman tiuha vaihtuminen tekee lukukokemuksesta sirpaleisen, mikä lakkaa haittaamasta vasta puolivälin paikkeilla, ja alkaa uudelleen loppua kohden.

Rebecca Alexanderin esikoisromaani Elämän ja kuoleman salaisuudet jättää kaipaamaan sitä romaania, joka kirja olisi voinut olla. Monia juonen kannalta olennaisia seikkoja jätetään käsittelemättä, kuten mistä potentiaali laina-aikausuuteen riippuu, ja onko maailmassa moniakin näkijöitä, jotka pystyvät heidät aistimaan. Ja miksi löytäminen tapahtuu vasta viimeisellä sekunnilla? Prosessistä jää suuhun kikkailun maku. Myös pohdinta omasta kuolevaisuudesta ja kuoleman siirtymisestä loistaa poissaolollaan. Kirja hukkasi hyvän tilaisuuden sukeltaa ihmisyyden perimmäisten kysymysten syvyyksiin ja tarjoili sen sijaan maagisen taistelun demonista vampyyrivihulaista vastaan.

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Tähtivaeltajassa 4/2014)

Unennäkijän muistikirja

Unennäkijän muistikirjaUnennäkijän muistikirja
H. P. Lovecraft
Kääntänyt ja toimittanyt Juha-Matti Rajala
Vaskikirjat, 2014
ISBN: 978-952-5722-19-2

Kosmisen kauhun mestari H. P. Lovecraft on ajankohtaisempi kuin juuri koskaan. Viime vuosina Jalava on julkaissut kattavan sarjan hänen novellikokoelmiaan, Savukeidas julkaisi hänen esseensä Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa, suomalaisten kauhukirjoittajien Lovecraft-antologia on tulilla ja lovecraftiaanisesta perinteestä ammentava, puhtaasti kotimainen, avoimeksi ja jaetuksi julistettu tarinaversumi pahuutta puhkuvasta kirjasta nimeltä Stepanin koodeksi kasvattaa suosiotaan.

Vaskikirjojen julkaisema Unennäkijän muistikirja on siis varsin paikallaan. Se sisältää paitsi Lovecraftin oman muistikirjan sisällön myös muita kiintoisia tekstejä. Kirja jakaantuu sisällysluettelonsa mukaan neljään osaan, mutta esipuhe ja liite sisältävät nekin sen verran tietoa, että osioita voi sanoa olevan kuusi.

Esipuheessa Juha-Matti Rajala valottaa, mistä koko muistikirjasta on kyse. Englanninkielinen termi on commonplace book, ja sellainen toimii paitsi muistikirjana myös leikekirjana. Lovecraft kirjoitti ylös enimmäkseen mielikuvia tunnetiloista tai tapahtumista, joiden pohjalta kehitellä visioitaan ajan kanssa. Varsinaisia merkintöjä on 222 kappaletta. Ne ovat pääsääntöisesti lyhyitä, mutta paikoitellen mukaan on liitetty pitkiäkin viitteitä ja selitteitä.

Lovecraftin itsensä kirjoittama muutaman sivun elämänkerta on varsin vajavainen esitys ja jättää mainitsematta mm. hänen avioliittonsa. Selvitys siitä, miten hän työstää juoniaihioita valmiiksi tarinoiksi on paljon kiintoisampi pätkä, kuten myös monet kirjeet hänen ystävilleen. Kirjeissä Providencen mies kertoo unistaan, joita on nähnyt, ja saa kykynsä visioida outoja tunnetiloja tuntumaan varsin kadehdittavalta.

Osio Dagonin puolustus valottaa Lovecraftin näkemystä taiteesta, kun hän selventää kirjoittajaringilleen, mistä novellissa Dagon on kysymys, ja vastaa syytökseksi tarkoitettuun kysymykseen ”onko se tervehenkistä?” Osion kiinnostavuus kuitenkin laskee loppua kohden, koska kirjeiden pääpaino on kiistassa siitä, kumpi on oikeassa, luonnontiede vai uskonto. Lovecraftin hengellisyyttä puolustavan vastaväittäjän puheenvuoroja ei nähdä, joten jäljelle jää luonnontieteilijän huuto tuuleen.

Lopun liite on hyvinkin ansiokas ja kiinnostaa epäilemättä niin keräilijöitä kuin Lovecraftin fiktiota fanittaviakin. Tarjolla on kattava kronologia mestarin tuotannosta, myös jo kadonneista teksteistä aina siinä määrin kuin niiden olemassaolosta on tietoa. Sopii nautittavaksi etenkin Jalavan sarjan kanssa.

Kokonaisuus on hieman sillisalaattimainen eikä siksi sovellu syvälliseksi esitykseksi mistään rajatusta aihealueesta, mutta aihetta jo tunteville Unennnäkijän muistikirja on hyödyllinen lisäresurssi, ja cthulhumaisia tarinoita väsäileville nide on oiva innoitin.

(Arvostelu on julkaistu myös Tähtivaeltajassa 4/2014)

Teräksinen tsaari

Teräksinen tsaariTeräksinen tsaari (The Steel Tsar)
Michael Moorcock
Suomennos: Mervi Hämäläinen
Vaskikirjat, 2014
ISBN: 978-952-5722-20-8

Oswald Bastable on historian heittopussi. Meidän maailmastamme hänet viskattiin ensin vuoteen 1973, jossa hän sai kunnian olla pudottamassa maailmanhistorian ensimmäistä ydinfissiopommia Hiroshimaan (Ilmojen sotaherra). Sen jälkeen hän päätyi taas 20. vuosisadan alkupuolelle, jossa länsimainen sivistys oli ottanut nokkasyöksyn, ja Afrikasta ponnistava Musta Attila siivosi valkoisen miehen imperialistisen hirmuvallan rippeitä raivolla (Leviatan maan päällä). Nyt hänellä on edessään jälleen uusi maailma ja tukalat paikat.

Tavoilleen uskollisena Michael Moorcock juoksuttaa Bastablea kiivaalla tahdilla tilanteesta toiseen. Hän on vanki, selviytyjä ilma-aluksen pakkolaskusta, toipilas, lääkäri, ilmasotamies, ja joitakin näistä useaan otteeseen. Brittiläinen imperiumi on totuttua laajempi, Venäjä puolestaan sosialistinen paratiisi ja Yhdysvallat Etelän voittaneen sisällissodan jälkeen vahva talousmahti, joka ei ilmeisesti ole paskempi paikka asua edes mustille. Niin se historia rullailee. Sodan uhka on leijunut ilmassa jo vuosikymmeniä, mutta realisoituu jostain Bastablelle aluksi hämäräksi jäävästä syystä. Jonkinlainen insidentti saa japanilaiset iskemään raivolla brittien kimppuun, ja maailmanpalo leimahtaa.

Teräksinen tsaari ei kuitenkaan kerro juurikaan tästä kaikesta. Bastable päätyy Ukrainan aroille, jossa kasakat ovat nousseet Pietarin keskushallintoa vastaan johtajanaan muuan gruusialainen pappi Dzukasvili, joka kätkeytyy metallinaamion taa ja käyttää itsestään nimeä Teräksinen tsaari. Asetelma lupaa paljon, mutta trilogian viimeisen osan fokus on muualla kuin näyttävissä retrofuturistisissa sotatoimissa. Peliin heitetään pohdintaa ideologioiden kamppailusta ja yksilöiden vastuusta suoran toiminnan kustannuksella.

Tämän vuoksi kirjan höyry alkaa vaimeta, kun sivuja on takana sellaiset kaksi kolmasosaa. Dzukasvili on lähes yksiulotteinen hahmo ja niin täynnä perinteistä pahuutta, että pitkällinen sanan säilillä sivaltelu tuntuu turhalta. Kukaan ei odota, että Stalinista tehtäisiin sympaattinen mies, mutta jokin raja mielipuoliselle, egoistiselle mouhkaamiselle olisi tarpeen.

Astetta mielenkiintoisempaa on Aikaseikkailijoiden killan tavoitteet ja filosofiat koskien multiversumia ja yksilöiden tekojen aiheuttamia kaikuja. Voiko yksi mies olla vastuussa miljoonia kohdanneesta joukkotuhosta, vai jakautuuko vastuu myös niille, jotka ovat edesauttaneet konfliktien synnyssä, ja ehkä myös niille, jotka eivät ole aktiivisesti vastustaneet kehitystä? Nämä aiheet pulpahtavat pintaan, kun Moorcockin multiversumissa nimeä tehnyt Una Persson ilmaantuu paikalle, ja Bastable kohtaa eräänlaisen peilin, joka kuvastaa hänen tuntojaan Ilmojen sotaherran tapahtumista.

En ole lukenut juurikaan muuta Moorcockin tuotantoa, joten en tiedä, millainen rooli Aikaseikkailijoiden killalla on laajemmassa kokonaisuudessa. Teräksinen tsaari jätti kuitenkin olon, että lopputoimista nauttimista olisi edistänyt Killan tavoitteiden ja historian laajempi tuntemus. Nyt raavittiin pintaa pääsemättä todella mielenkiintoisiin lopputulemiin.

Bastable-trilogia on kiehtovaa vaihtoehtohistoriaa ja steampunkia ennen kuin koko termiä oli edes lanseerattu. Lopun vain olisi suonut olevan kovempi paukku.

Panoksena sielu

Panoksena sieluPanoksena sielu (Selling Out)
Justina Robson
Suomentaja: Kaisa Ranta
Jalava, 2014
ISBN: 978-951-887-493-8

Lila Blackin elämä on jokseenkin hektistä. Vain kolmen päivän kuluttua Aidon pelin koettelemuksista hänet tuupataan uudelle komennukselle, tällä kertaa demonien maahan. Johan sitä tuli sytytettyä sisällissota haltioiden kotikonnuilla. Tehtävän luonne on suora kaiku reaalimaailman suurvaltapolitiikasta. Päällisin puolin kyse on diplomatiasta, ohuen ulkokuoren alla jyllää vahva vakoiluagenda.

Lilan haltiarakastaja Zal on muuttunut jotenkin puoliksi demoniksi, ja ihmisiä kiinnostaa kovasti, miten. Lilan tutkimukset ajautuvat nopeasti sivuraiteelle murhayritysten ja kosintojen kasautuessa niskaan. Lisäksi Lila oppii, siltä varalta että asia ehti jo unohtua alle viikossa, että teoilla tapaa olla seurauksensa, eikä kaikkia saa peruttua, vaikka kuinka tahtoisi.

Zal ja Lilan keijukaveri Malachi puolestaan päätyvät kumpikin tahoillaan omille tutkimusretkilleen. Zoomenon, josta elementaalit ovat lähtöisin, on biologiselle elämälle vihamielinen paikka, kuten Zal saa karvaasti kokea, ja Malachi toteaa omakohtaisesti, että maailmojen välisessä eetterissä seilaa jopa haamuja hirvittävämpiä asioita. Nämä retket nivoutuvat yhteen Kvanttipainovoima-sarjan suuremman kudoksen kanssa, sillä lukijalle vihjaillaan, ettei universumin koko kuvaa ole vielä paljastettu.

Kirjan keskeiseksi teemaksi nousee vapaa tahto. Voiko omaa etua ajavien tahojen rakentama kyborgisoturi olla koskaan todella vapaa? Lila on paennut tätä ja monia muita häiritseviä kysymyksiä jo pitkään, mutta menneisyydellä on paha tapa ensin kampittaa ja sitten ottaa niskalenkki. Ja kun tilejä selvitellään, eri tahojen pyrkimysten ristituleen joutuvat niin Lilan perhe kuin Zalin vaimokin.

Panoksena sielu on ensimmäisen osan tavoin sekalainen keitos chiclittiä, jännäriä ja seikkailua. Kokonaisuus ei aina tunnu tasapainoiselta ja välillä käänteet ovat aavistuksen puuduttavia, mutta ajoittaiset ovelat vedot ja toimivat koukut pitävät silti otteessaan. Hankala sanoa, onko tämä tarkoituksellista vai ei.

Kaisa Rannan sinänsä sujuvassa käännöksessä kiinnitin huomiota pilkkujen vähyyteen. Jäin kuitenkin miettimään, oliko kyseessä virhe, ja otin kääntäjään yhteyttä. Hän kertoi käyttäneensä tarkoituksella vapaampaa pilkutusta. Ammattitaito on siis ollut pelissä mukana, makuasiaksi jää, toimiiko ratkaisu kunkin lukijan kohdalla.

Juonenkäänteidensä puolesta Justina Robsonin Kvanttipainovoima-saagan kaksi ensimmäistä osaa on mahdollista tuomita yksinkertaiseksi hömpäksi, mutta jos romantiikalla höystetty toimintaviihde houkuttaa & koukuttaa, sarja antaa kyllä ajankäytölle vastinetta.

(Arvostelu on julkaistu myös Tähtivaeltajassa 4/2014.)

Jouluksi kotiin

Jouluksi kotiinJouluksi kotiin
Eero Korpinen
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-50-7

Herra Leeds pyörittää paperitehdasta Kanadan kylmyydessä, ja kylmä on hänen sydämensäkin. Tehtaan edellinen johtaja lupaili palkankorotuksia, mutta joutui jäämään yllättäen syrjään, eikä Leeds koe olevansa vastuussa edellisen omistajan puheista. Hänen täytyy ajatella tehtaan tulevaisuutta, varautua odottamattomiin investointeihin. Ehkä hänellä onkin kylmä pää.

Se joutuu koetukselle, kun Leeds on palaamassa helikopterilla kotiinsa joulunviettoon. Sää on paha, eikä lentäjä Hawkstonen kokemuskaan auta, kun myrsky riepottaa. Matka katkeaa Yukonin paikkeilla, ja kopteri putoaa keskelle erämaata. Hawkstone teloo koipensa ja Leeds joutuu jonkinlaiseen shokkiin, mutta tilanne ei ole täysin katastrofaalinen. Miehet saavat hätäkutsun lähetettyä, ja lähistöllä on kauan sitten autioitunut kylä. Siellä on hyvä vartoa pelastajia.

Vaan myrsky ei laannu, se ulvoo päiväkausia. Huonekaluja polttamalla saa kyllä lämpöä, ja lumi sulaa vedeksi, mutta ruoka, sitä ei ole. Hawkstonen kunto heikkenee haava tulehtuessa, joten kaikki jää Leedsin harteille. Leedsin, joka on alkanut hallusinoida. Hän on vakuuttunut siitä, että jokin vainoaa heitä, häntä, ja nälkä vaivaa yhä pahemmin. Hiljaisuudessa ääni kuiskaa, että ruokaa on. On, jos sen vain rohkenee ottaa.

Eero Korpinen on luonut pirullisen hyytävän tunnelman, jonka keskellä tavanomainen henkiinjäämistaistelu koko ajan uhkaa saada makaabereja piirteitä. Jouluksi kotiin on täynnä klaustrofobista, hiipivää kauhua, joka kiertyy niin Leedsin kuin lukijankin ympärille. Eikä sen lähteestä voi olla varma. Tapahtuuko kaikki vain Leedsin järkkyneessä mielessä, vai vainoaako hylättyä kylää jokin erämaiden pahantahtoinen henki, joka tulee ulvovan tuulen mukana ja ajaa epätoivoiset miehet epätoivoisiin tekoihin?

Eero Korpinen on uraansa aloitteleva kirjailija Satakunnan saloilta, ja Jouluksi kotiin on hänen esikoisteoksensa. Vajaa satasivuinen pienoisromaani ei kuitenkaan kärsi pituuden puutteesta, vaan pikemmin täyttää käytettävissä olevan tilan vahvasti. Sen ja mieheltä julkaistujen novellien perusteella jään odottamaan innolla tulevia teoksia.

Novellimäärien sumea maa

Tein hiukan laskelmia julkaistuista teksteistäni. Paristakin syystä. Funtsin, että olisi hyvä olla jonkinlainen kirjailija-CV, koska muillakin on. Oma juttunsa lie, milloin sellaisesta on jotain todellista hyötyä, mutta silloin on parempi olla systeemit ojennuksessa, ettei tarvitse kiireessä alkaa dokumenttia puljaamaan.

Toinen syy on lusmuaminen. Novellitehtailussa on menossa lööbausvaihe, jonka aikana tietokannoitan kirjasaaliitani, järjestän lehtiä laatikosta toiseen ja vaikka imuroin, kunhan ei tarvitse pakertaa tekstin kanssa paria kappaletta pidempään. Tämä tietenkin kostautuu ja ennen pitkää edessä on myöhään yöhön jatkuva viimeinen puserrus, joka kestääkin kolme yötä, ennen kuin novelli on valmis. Niin tai näin, numerot ovat nyt tiskissä.

Pidempiä novelleja olen julkaissut merkintöjeni mukaan 25. Osa ”edellisen urani” aikana (vuosina 2001-2003), loput alkaen 2012. Lukumäärä on varsin vaatimaton verrattuna koviin tekijöihin, sellaisiin kuten vaikkapa Tuomas Saloranta, Jussi Katajala, Markku Soikkeli, Johanna Sinisalo ja Boris Hurtta, mutta perässä tullaan antologia kerrallaan. Muutamassa vuodessa kasassa pitäisi olla 50 novellia, ja silloin voi jo hetkeksi huoahtaa.

Kannen kuva: Arren Zherbin

Kannen kuva: Arren Zherbin

Raapalepuolella julkaisuja on 161, joskaan en voi olla täysin varma, etteikö jokin raapustus olisi jossain jäänyt huomaamatta. Ainakin hääkirjaan tai pariin olen jonkin raapaleen riipustanut, mutta niistä minulla itsellänikään ei ole kopiota. Julkaistuksi lasken ilmestymisen jossain muualla kuin blogissani, koska siellä voin kirjoittaa mitä vain vailla tolkkua, ja olenkin. Blogi mukaan lukien raapaleiden määrä olisi palttiarallaa 410.

Teknisestihän raapale on novelli, mutta käytännössä jakaminen kahteen kategoriaan tuntuu mielekkäältä. Raapale on aivan oma lajikkeensa, ja nimenomaan niitä olen tieten tahtoen rustaillut, eräänkin kerran yhden päivässä vuoden ajan. Jos tämän keinotekoisen rajan unohtaa, novellien määräksi tulee 186.

Laskuista jätän kokonaan pois MMORPG-maailmoihin (Star Wars Galaxies ja City of Heroes) sijoittuvat tekstit. Ehkei toisaalta pitäisi. Kyllä, ne ovat fanficia, koska tapahtumat sijoittuvat olemassaoleviin, kaupallisiin universumeihin, ja ei, ne eivät luultavimmin toimisi itsenäisinä tarinoina, koska olen voinut olettaa silloisen kohdeyleisöni ymmärtävän kontekstin ilman taustaa tai muita selityksiä, mutta novelleja ne silti ovat, yhtä kaikki. Noita roolipelitarinoita ei ole julkaistu foorumeja laajemmalti eikä niitä kukaan tule julkaisemaankaan. Ellen sitten minä itse innostu, lähinnä omaksi riemukseni. Kovin harva muu niistä mitään kostuisi.

Lukumääriä jäin kuitenkin arpomaan, joten laskin pikaisesti. City of Heroes poiki sellaiset 30 tarinaa, joskin muitakin numeroarvoja voisi perustella. Kirjoittelin pirullisen määrän ns. recapeja, yhteenvetoja roolipelipäivien tapahtumista, joista monet muistuttivat lähestymistavaltaan vähintään anekdootteja, kenties jopa lyhytnovelleja. Recapit mukaan lukien kirjoitelmia on kepeästi päälle sata.

Star Wars Galaxies oli vieläkin tuotteliaampi alusta. Siellä syntyi 70 tarinaa, joista osa näin kymmenen vuoden jälkeenkin vaikuttaa pirun hyviltä. Tämä on suoraan sanoen jotain, mitä en olisi odottanut, kun pitkän tauon jälkeen muutaman lukaisin.

Virallinen novellimääräni CV:tä ajatellen olkoon tällä seisomalla siis 25. Mutta jos suljen silmäni, lasken laveasti ja leijailen fantasiallisiin ulottuvuuksiin, julkituotuja tekstejä on kuusisataa plus reilut rapiat.

Illalla sitten sluibaaminen saa tämän raportin myötä loppua. Novelli (itse asiassa kuusi) odottaa.

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia

Mahtavat AmmoisetMahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia
Tuomas Saloranta
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-41-5

Tuomas Saloranta on julkaissut novelleja useamman vuoden ajan, ja varsin kiivaaseen tahtiin. Viidenkymmenen raja on jo mennyt rikki. Lisäksi hän on ajoittain käyttänyt salanimiä, joista Johannes Sohlman ja Stig-Peter Lund ovat tunnettuja, milloin on on ollut tarpeen saada samaan antologiaan kaksi tekstiä. Viime aikoina Saloranta on keskittynyt enemmän pienoisromaanien tuottamiseen jättäen lyhyemmän proosan muiden savotaksi, mutta novellifaneilla ei ole syytä epätoivoon. Salorannan kauhuklassikot on vihdoin koottu yksiin kansiin.

Kokoelmassa Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia on kymmenen novellia, joista jokainen on julkaistu aiemmin jossain muualla. Tämä tuskin on lukijoita ajatellen mikään ongelma, sillä osa tarinoista on ilmestynyt vain verkossa, osa kirjoista on loppu kustantajiltakin, ja kaiken kaikkiaan mikään julkaisu ei voi pröystäillä kovin isolla painoksella. Harvalta löytyy kaikki näitä novelleja sisältävät antologiat, eikä tilannetta ole enää helppo paikata.

Kokoelman teemana on kauhu, joka on yksi Salorannan leipälajeista, ja aihepiirit vilistävät zombeista Lovecraftiin. Laatu on hyvinkin korkealla, mistä todistaa Salorannan toistuvat sijoitukset Atorox-listalla, kun esiin nostetaan vuoden parhaat genrenovellit. Varsinaisia harhalyöntejä ei ole, vaikka jotkin tarinat nousevat muiden yläpuolelle.

Nimikkonovelli Mahtavat Ammoiset julkaistiin Boris Hurtan kanssa syntyneessä yhteisteoksessa Ne Ammoiset. Tarina noudattelee hyvin S. Albert Kivisen viitoittamaa tietä sijoittaa cthulhumaisia tarinoita Suomeen, ja nivoa ne saumattomasti historiaan. Mahtavissa Ammoisissa löydetään kotimaisen tekijän lovecraftiaaninen kirja, joka on peräisin jo ajalta ennen Lovecraftin kuolemaa, ja näiden kahden miehen yhteisestä historiasta paljastetaan kiintoisia seikkoja. Avainsanoja ovat antikvaarinen mysteeri ja renttutaiteilijat ihmiskunnan vartijoina.

Jo URS-liikkeen alusta asti oli selvää, että Saloranta on sen kärkikirjoittajia. Valkoisessa antologiassa, liikkeen ensimmäisessä kokoelmassa, ilmestynyt Pyörätuolimummo on aidosti pelottava tarina, johon kaupunkikasvattien on helppo sukeltaa, sillä tapahtumapaikkana on pimeät, loputtomat kellarikäytävät, joita hallitsee tunkkainen ilma ja kaukaa kuluva, hitaasti lähestyvä pyörätuolin kitinä. Urbaania kauhua parhaimmillaan.

Äidin talossa on tavallista kiinnostavampi zombiekuvaus, sillä päähenkilö koittaa vain sinnitellä ja selviytyä, jatkaa elämäänsä siinä määrin kuin se on mahdollista lähes koko muun ympäröivän ihmisjoukon muututtua väkivaltaisiksi raivohulluiksi. Homman pointtina ei ole sankarillinen, loputon pakomatka tai rohkeutta uhkuvat turpakäräjät konetuliasein, vaan yhden naisen halu pitää vanhasta äidistään huolta.

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia on monipuolinen kauhukokoelma asiansa osaavalta kirjailijalta. Väitän vakavissani ja naama näkkärillä, että kun 2030-luvulla listataan vuosituhannen merkittäviä kotimaisia kauhukirjailijoita, Tuomas Saloranta mainitaan aina.