Avainsana-arkisto: barbaari

Mustan rannikon kuningatar

Mustan rannikon kuningatar ja muita Conan-kertomuksia
Robert E. Howard
Suomentanut: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä
Jalava, 2010
ISBN: 978-951-887-421-1

Robert E. Howardin kuuluisin luomus Conan tuskin pitkällisiä esittelyjä kaipaa. Miekkamies, varas, tuhoaja, kuten tavataan sanoa. Itse asiassa Conan on niin ikoninen, ettei ole liioittelua sanoa hänen määrittävän koko edustamansa lajityypin aivan omin nokkinensa. Kukaan ei voi olla häntä parempi olematta naurettava, ja kaikki muut ovat kategorisesti häntä huonompia. Kuulkaa siis, kun kerron hänen seikkailuistaan.

Mustan rannikon kuningattareen on koottu paristakymmenestä aikanaan ilmestyneestä Conan-novellista liki puolet, yhdeksän kappaletta. Ensimmäinen niistä on sarjakuvissa useaan otteeseen kierrätetty Elefantin torni, josta löytyy Marvel Comicsin versio 70-luvulta sekä Dark Horsen näkemys ajalta kymmenisen vuotta sitten. Tarinan Conan on nuori varas, joka vielä tekee itselleen nimeä, ja päättää kiivetä tarumaisen Elefantin torniin varastamaan paikan aarteet. Keikka ei suju täysin mallikkaasti.

Avausnovelli on samalla hyvä avaus hyboriseen maailmaan, joka toisaalta on täynnä hämyisiä juottoloita ja muuta maallista, mutta toisaalta se myös pystyy tarjoamaan ihmeitä tähtien takaa, kuolemattomia velhoja ja ikivanhoja jumalia. Ympäristö voi tuntua tutulta ja käsitettävältä, mutta toiseus ja outous voivat vaania minkä nurkan takana tahansa.

Kirja on täynnä klassikoita, sillä kovin harva Conan-tarina ei sellaista titteliä ansaitse. Niminovellissa Conan tapaa elämänsä rakkauden, hurjan merirosvokapteeni Belitin, mutta kuten Conan itsekin tietää, maailma on tyly ja elämä lyhyt. Joskus aikoja sitten juuri tämä seikkailu teki suuren vaikutuksen ilmestyessään suomalaisessa Conan-lehdessä. Viidakossa vaanivan pahuuden aiheuttama ahdistus välittyy vahvana. Punaisissa nauloissa sankarimme päätyy kaupunkiin, joka on yhtä ainoaa rakennusta. Sitä asuttaa kaksi keskenään jo sukupolvien ajan sotinutta heimoa, ja paikan valtavuus on kolossaalinen. Oli ympäristö mikä tahansa, Howard saa sen toimimaan.

Conan on tavallaan yli-ihminen, mutta samalla inhimillinen. Siinä missä hän voi pelottomana taistella kokonaista vartiokaartia vastaan miekan leikatessa miehiä lakoon kuin viljaa, Conan selvästi pelkää noituutta ja muuta yliluonnollista. Vaan rohkea ei ole se, joka ei pelkää, vaan joka kerta toisensa jälkeen kohtaa pelkonsa. ”Jos se vuotaa verta, sen voi tappaa”, kuten barbaarimme itse sanoisi. Pelkkä voima ilman älyä ei kanna pitkälle edes alkukantaisissa oloissa. Tappavasta miekkakädestä on hyötyä, mutta Se on äly ja viekkaus, joiden turvin Conan nousee aina uudestaan ja uudestaan johtamaan heimoja, merirosvoja, armeijoita, ja lopulta omaa kuningaskuntaansa.

Mustan rannikon kuningatar ja muita Conan-kertomuksia valottaa Conanin uran eri vaiheita, eikä ainutkaan tarina, lyhyt tai pitkä, jätä miekka & magia -fania kylmäksi. Howard osaa rakentaa suureelliset puitteet kertomuksiin, jotka vilisevät kuninkaita, kuningattaria, valtataisteluita, petturuutta ja miekan iskuja miekkaa vasten. Maailma tuntuu eletyltä, ja ennen kaikkea vanhalta. Kaupungit ovat seisseet sijoillaan satoja vuosia, ja ne jatkavat elämäänsä kauan sen jälkeen, kun Conan on jo karistanut niiden tomut jaloistaan. Useimmille ihmisille Cimmerian barbaari on vain hetkellinen tuttavuus, joka tapauksesta riippuen joko pelastaa heidän elämänsä tai tuo tullessaan lopullisen tuhon. Niin tai näin, Conan ei jää katsomaan taakseen, vaan suuntaa kohti uusia seikkailuja.

Haluaa sitä sitten joko verestää vanhoja nuoruusmuistoja hyborisen ajan kovimman barbaarin seurassa tai tehdä tuttavuutta ensimmäistä kertaa, Mustan rannikon kuningatar on ohittamaton kokoelma.

Mainokset

Conan the Barbarian

Kynä on miekkaa mahtavampi. Edes Conanin säilä ei pelasta tätä rainaa.

Conan the Barbarian (2011)
Pääosissa: Jason Momoa, Ron Perlman, Stephen Lang, Rose McGowan, Rachel Nichols
Ohjaus: Marcus Nispel

Kun kuulin uuden Conan-elokuvan olevan tuloillaan, olin luonnollisesti innostunut. Olenhan seuraillut tuon hyborisen haban edesottamuksia jo pian neljännesvuosisadan ajan. Edes Jason Momoan valinta nimirooliin ei herättänyt närää. Koko Stargate: Atlantiksen läpikahlanneena olin oppinut ihan diggailemaan miehen hahmoa Ronon Dexiä.

Sitten leffa kävi teattereissa ja sai vähemmän mairittelevia arvosteluja. Jopa Petri Hiltunen myönsi, että nyt eivät keitoksen ainekset saaneet aikaiseksi maittavaa soppaa. Omat odotukseni laskivat. Mikä on hyvä siltä kannalta, että jos ei paljoa odota, voi yllättyä positiivisesti pienestäkin.

Edes se ei riittänyt.

Viikko katsomisen jälkeenkään en osaa tarkkaan paikantaa ärtymykseni lähdettä. Elementit ovat paikoillaan. Conan, kova sälli miekka kädessä. Todentuntuinen, vakava uhka. Varkaita, merirosvoja, nätti tyttö joka ei ole mikään heitukka. Maailman kohtalo vaakalaudalla ja vain Conanin säilä siinä välissä. Juuri noista osasista on ennenkin rakennettu timangeja Conan-saagoja. Ja silti, meh.

Juoni on hyvin episodimainen. Ensin ollaan yhtäällä, sitten ihan muualla. Paljonko kuluu aikaa? Mennäänkö kauas vai pysytäänkö nurkilla? Maailmasta jäi kovin hailakka ja hajanainen kuva. Kun Conanin ja tytön tiet eroavat, tyttö on palaamassa laivaan. Mutta onkin keskellä metsää, kun hyökkäys tulee. Conan etsii käsiinsä varkaan, joka jeesaa pääsemään päävastustajan linnakkeeseen. Mutta onko se linnake siinä ihan hoodeilla? Varas ainakin tietää paikasta kaiken tarvittavan suoriltaan. Tapahtumia tuntuu yhdistävän lähinnä kronologia, ei juonellinen jännite tai ylipäätään järki.

Kasvutarinaksikaan elokuvasta ei ole. Alussa Conan on pikkupoika, seuraavaksi jo mieheksi kasvanut. Se kasvu tapahtui siinä kohtaa kun silmää räpäytettiin ja sen jälkeen status quo on päivän sana. Sanoisin, että tapahtumat eivät juurikaan muuttaneet hahmoja, millään tavalla. Ei hyvä tarina niin toimi, pojat.

Juoni on peruskauraa. Suuruudenhullu sotalordi kerää kokoon muinaisen Acheronin kuningaskunnan aikaista naamiota, jota käyttämällä hänestä tulee maailman valtias. Ohimennen matkalla kaatuu Conanin isä ja koko kylä, mikä saa Conanin vannomaan kostoa. Sotaherraa avittaa tämän noitatytär, joka käy samalla manikyristillä Saksikäsi-Edwardin ja Wolverinen kanssa. Viimeinen osa suunnitelmaa on hankkia puhdasta Acheronin verta suoraan kauniin tytön suonesta, mikä ei istu Conanin pirtaan. Konflikti on valmis.

Ei juonessa hurraamista ole, mutta ei tarvitsekaan. Kyse on Conanista ja se lupaa suoraviivaista, kiivasta, hengästyttävää toimintaa. Niistä katsojalle asti välittyy vain suoraviivainen ja toiminta. Hahmon intohimo ja oman ylivertaisuutensa tiedostaminen puuttuvat. Conan jää latteaksi, huolimatta siitä, että Momoa nimenomaan roolia varten pumppasi lisää lihasmassaa. Conan ei ole suuri ajattelija, mutta sitä ei pidä tulkita persoonallisuuden puutteeksi.

Plussaa tulee aktiivisista naishahmoista, jotka eivät tyydy värjöttelemään nurkissa kun miehet hoitavat isot asiat. Hyvää on myös Acheronin valtakunta pahisten voiman perustana, koska se luo uskottavan uhan. Ollaan syvien vesien äärellä, kun herätellään heikäläisten kuningaskuntaa.

Mutta negaa löytyy enemmän. Piraatit ja varas, molemmat, toimivat lähinnä macguffineina. Niiden ainoa arvo oli niiden itseisarvo ja ne olisi voitu vaihtaa johonkin toiseen vastaavaan elementtiin ilman mitään ongelmia. Koko vaarallinen toivioretki halki sotavaltiaan linnakkeen osoittautui täysin turhaksi eikä tuonut elokuvaan yhtään mitään muuta kuin tarpeettomia lisäminuutteja. Kokonaisvisio puuttui ja eri elementtien sitominen juonta tukemaan oli jäänyt tekemättä.

On monta selvää kalkkunaa, joiden pariin palaamista en panisi lainkaan pahakseni. Sääli ettei 2000-luvun Conanista ole siihenkään. Se ei ollut hyvä, ja huonokin vain sellaiseen pisteeseen, jossa ei vielä olla ratkiriemukkaan huonoja. Kertakaikkisen unohdettava kokemus.

Tekisi mieleni sanoa, ettei Conanin käsikirjoittaminen nyt voi olla niin vaikeaa, hyvät ihmiset, mutta liki kahden tunnin menetys iäksi kertoo päinvastaista. Se saa minut vain arvostamaan sarjakuvia käsikirjoittaneiden miesten saavutuksia entistä enemmän. Vanhat Marvelin Conanit ovat edelleen rautaa ja uudemmat Dark Horsen tuotokset ovat nekin niinikään laadukkaita.

Jos hyborista meininkiä kaipaatte, lukekaa sarjakuvaa, tai jopa Howardin alkuperäisiä töitä.

Jason Momoa valmistautuu hurmeen hyppelyyn haavasta.

The Savage Sword of Conan, volume 1

”Kuule, oi blogin lukija, ajasta Aku Ankan ja Pellefantin jälkeen, ennen Dark Horse Comicsin nousua. Ajasta, jolloin loistavat sarjakuvat täplittivät Citymarketin lehtipisteen. Ajasta, jolloin Semicin sarjakuvatarjonta oli suurta. Ajasta, jolloin Chris Claremont ja John Byrne olivat kunniassa. Ajasta, jolloin Jalavan nimi merkitsi laatua. Ajasta, jolloin divarin ovien takana avautuivat Alfa Antikvan ja ABC-kirjan pölyiset lehtihyllyt. Ajasta, jolloin sarjisten kansissa ei kimmeltänyt hologrammit, leikkuukuviot tai raaputa-ja-nuuhki-pinnat. Ajasta, jolloin Marvel Comics oli läntisen pallonpuoliskon ylpein ja mahtavin sarjakuvakustantamo.

Siihen maailmaan, antikkaan ja kaverin lehtihyllylle matkasi Shimo, turkulainen; laiha rillipää, lompakko taskussaan. Nörtti, scifisti, keräilijä. Hartioillaan Judge Dredd -paita ja risa farkkutakki. Sarjisfriikki, jonka edessä ei vapissut yhtään kukaan.”

Esittelyssä: hyborisen ajan sukupuoliroolijako

The Savage Sword of Conan, volume 1
(Kokoaa Conan-tarinat lehdistä Savage Tales 1-5 ja The Savage Sword of Conan 1-10)
Käsikirjoitus: Roy Thomas
Kuvittajat: Barry Windsor-Smith, John Buscema, Alfredo Alcala, Jim Starlin, Al Milgrom, Pablo Marcos, Walter Simonson, Tony De Zuniga, Alex Ninno, The Tribe, Tim Conrad, Gil Kane, Young Montano, Jess Jodloman
Dark Horse Books, 2007, 544 sivua
ISBN: 978-1-59307-838-6

Joskus historian alkuhämärissä, kun tutustuin mm. sellaisiin sarjakuvalehtiin kuin Ryhmä-X ja Hämähäkkimies, tapasin myös Conanin. Ja kautta Cromin, siinä missä muut varoivat ottamasta keneltäkään henkeä tuo tuimailmeinen cimmerialainen ei turhia kursaillut. Miekka ja sotavasara lauloivat hurmeista virttään ja miesten kaatuessa teräkseen myös vähäpukeiset naiset lankesivat muskelibarbaarin edessä.

Yllämainittujen hyveiden lisäksi Conan ei koskaan pyytänyt anteeksi, otti mitä halusi, sai pataan kuin rakkikoira ja aina jaksoi nousta tantereesta ylivoimaista vihollista vastaan ja lahtasi niin armeijat kuin jumalatkin. Tämä seksistinen, väkivaltainen sivistyneen maailman turmelematon villi oli teini-ikäisen pojan täydellinen idoli. Ellei nyt roolimalli niin fanituksen kohde kuitenkin.

Conan, viidakon todellinen valtias

Juuri tätä taustaa vasten minun suhdettani Conanin sarjakuvainkarnaatioon täytyy ymmärtää. Kyse oli juurikin niistä vuosista, jolloin ihminen on alttein muodostamaan elinkäisiä diggauksen kohteita. Joissain tapauksissa nuo jutut ovat kovaa kamaa neljännesvuosisadankin kuluttua, toisissa tapauksissa nuoruuden nostalgia auttaa silottamaan pahimmat rypyt enemmän tai vähemmän nolosti vanhentuneiden sankareiden kohdalla. Sanoiko joku Ritari Ässä?

Vuonna 1970 Marvel Comics alkoi julkaista sarjakuvaa nimeltä Conan the Barbarian. Lehti oli messevä suksee ja pelisilmäisenä firmana Marvel päätti heittää kehiin toisenkin hyborisen ajan kovimman kollin edesottamuksista kertovan julkaisun. Näin syntyi 1974 käynnistynyt The Savage Sword of Conan, jossa kuvat olivat mustavalkoisia, sivukoko isompi, painomusteverta liberaalimmin ja ajoittain, joskin yllättävän harvoin, vilahti naisen tissi ilman että edessä oli hiuskiehkura. Tämä aikuisempi lähestymistapa vaikutti suoraan myös tarinallisiin elementtihin ja siksipä muistan noilta nuoruusvuosiltani lämpimämmin juuri Savage Swordin seikkailut.

Kuvassa nainen soittaa suutaan siitä, että hirttoköysi on tapana kiinnittää kattoparruun ennen hyppäämistä.

Jokainen antikvaarisiin liikkeisiin tositarkoituksella poikennut keräilijä tietää mitä joistakin lehdistä saa nykyvaluutassa pulittaa. Conan kuuluu siihen kastiin, jossa irtonumerosta joutuu huonona päivänä rykäisemään kaksikymppisen. Vaikka kertavahinko lompakolle olisi vain kymppi, nousisi lopullisen kokoelman hinta silti varsin häijyksi. Siksi olinkin onnessani, kun tajusin tarkistaa, olisikohan joku menneisyyden tuotteilla rahastava taho tajunnut koota noita mainioita seikkailuita albumeiksi. Ja Ishtar minut ottakoon, kyllä oli!

The Savage Sword of Conan volume 1 kokoaa yksien kansien väliin viidentoista lehden kaikki Conan-tarinat, mikä siis tarkoittaa sitä, että samoissa lehdissä julkaistut muiden sankarin seikkailut päätynevät aikanaan muihin kokoelmiin. Vaan mikäpä siinä, voisin minä ostaa hyllyyn myös Solomon Kanen ja Kuningas Kullin (hannarisuomentajat tuntevat hänet nimellä Kall).

Itse tarinat ovat mukavan uskollisia Howardin alkuperäiselle näkemykselle joko juonen tai ainakin fiiliksen kannalta. Conan johtaa armeijoita, käy sotia, ryöstää aarteita, iskee naisia ja etsii sitä ennustuksessa luvattua valtakuntaa, jonka kuningas hänestä joskus on tuleva. Roy Thomas on minulle se ylimmäinen hyborinen käsikirjoittaja ja osaa juoksuttaa tarinaa vaikka pelkkien kommenttilaatikoiden voimalla. Silloin joskus aikanaan en juuri koskaan erikseen pistänyt merkille kuvitusta ta kuka sen oli tehnyt, kunhan taide ei alkanut ärsyttämään. Siitä huolimatta muistan Conan the Barbarian -lehdessä julkaistun tarinan, jossa mustakulmamme kohtaa Moorcockin Elricin, ja erikseen tarkistaneeni, kuka nuo hengästyttävät kuvat oli luonut. Barry Smith! Hän vastaa myös tämän kokoelman alkupään graafisesta magiasta ja menoa jatkaa John Buscema, jonka myriadeihin meriitteihin kuuluu reilut 200 Conan-tarinaa.

Aivan koko aiempien aikojen taikuuden kirjoa ei TSSOC vol. 1 pystynyt toistamaan, mutta massivisen nostalgiakertoimen vuoksi en laske sitä kokoelman viaksi. Sen sisältö on silti täyttä rautaa, ei, terästä!, terävää ja säihkyvää terästä.

Mitra ja Ishtar, kun olin tämän lukenut loppuun, tilasin välittömästi seuraavan hurmekimaran. Ja ostamista riittää, sillä kymmenes volyymi pukkaa ulos syyskuussa ja siinä on tarinat lehdistä 103-111. Koska Savage Swordia ilmestyi aikanaan 275 numeroa, kokoelmien lopullinen määrä saattaa nousta 25:een. Siihen päälle tulisi sitten vielä Conan The Barbarian sekä Conan the King -koonnit. Valtaistuimet vaviskoon, sandaalien alle murskaantuu vielä paljon, ennen kuin kaikki uljaat tarinat on kerrottu leirinuotion äärellä.

Mustat, haukkakasvoiset soturit pakenevat kauhuissan jättiläismäistä naista.