Avainsana-arkisto: City of Heroes

Novellimäärien sumea maa

Tein hiukan laskelmia julkaistuista teksteistäni. Paristakin syystä. Funtsin, että olisi hyvä olla jonkinlainen kirjailija-CV, koska muillakin on. Oma juttunsa lie, milloin sellaisesta on jotain todellista hyötyä, mutta silloin on parempi olla systeemit ojennuksessa, ettei tarvitse kiireessä alkaa dokumenttia puljaamaan.

Toinen syy on lusmuaminen. Novellitehtailussa on menossa lööbausvaihe, jonka aikana tietokannoitan kirjasaaliitani, järjestän lehtiä laatikosta toiseen ja vaikka imuroin, kunhan ei tarvitse pakertaa tekstin kanssa paria kappaletta pidempään. Tämä tietenkin kostautuu ja ennen pitkää edessä on myöhään yöhön jatkuva viimeinen puserrus, joka kestääkin kolme yötä, ennen kuin novelli on valmis. Niin tai näin, numerot ovat nyt tiskissä.

Pidempiä novelleja olen julkaissut merkintöjeni mukaan 25. Osa ”edellisen urani” aikana (vuosina 2001-2003), loput alkaen 2012. Lukumäärä on varsin vaatimaton verrattuna koviin tekijöihin, sellaisiin kuten vaikkapa Tuomas Saloranta, Jussi Katajala, Markku Soikkeli, Johanna Sinisalo ja Boris Hurtta, mutta perässä tullaan antologia kerrallaan. Muutamassa vuodessa kasassa pitäisi olla 50 novellia, ja silloin voi jo hetkeksi huoahtaa.

Kannen kuva: Arren Zherbin

Kannen kuva: Arren Zherbin

Raapalepuolella julkaisuja on 161, joskaan en voi olla täysin varma, etteikö jokin raapustus olisi jossain jäänyt huomaamatta. Ainakin hääkirjaan tai pariin olen jonkin raapaleen riipustanut, mutta niistä minulla itsellänikään ei ole kopiota. Julkaistuksi lasken ilmestymisen jossain muualla kuin blogissani, koska siellä voin kirjoittaa mitä vain vailla tolkkua, ja olenkin. Blogi mukaan lukien raapaleiden määrä olisi palttiarallaa 410.

Teknisestihän raapale on novelli, mutta käytännössä jakaminen kahteen kategoriaan tuntuu mielekkäältä. Raapale on aivan oma lajikkeensa, ja nimenomaan niitä olen tieten tahtoen rustaillut, eräänkin kerran yhden päivässä vuoden ajan. Jos tämän keinotekoisen rajan unohtaa, novellien määräksi tulee 186.

Laskuista jätän kokonaan pois MMORPG-maailmoihin (Star Wars Galaxies ja City of Heroes) sijoittuvat tekstit. Ehkei toisaalta pitäisi. Kyllä, ne ovat fanficia, koska tapahtumat sijoittuvat olemassaoleviin, kaupallisiin universumeihin, ja ei, ne eivät luultavimmin toimisi itsenäisinä tarinoina, koska olen voinut olettaa silloisen kohdeyleisöni ymmärtävän kontekstin ilman taustaa tai muita selityksiä, mutta novelleja ne silti ovat, yhtä kaikki. Noita roolipelitarinoita ei ole julkaistu foorumeja laajemmalti eikä niitä kukaan tule julkaisemaankaan. Ellen sitten minä itse innostu, lähinnä omaksi riemukseni. Kovin harva muu niistä mitään kostuisi.

Lukumääriä jäin kuitenkin arpomaan, joten laskin pikaisesti. City of Heroes poiki sellaiset 30 tarinaa, joskin muitakin numeroarvoja voisi perustella. Kirjoittelin pirullisen määrän ns. recapeja, yhteenvetoja roolipelipäivien tapahtumista, joista monet muistuttivat lähestymistavaltaan vähintään anekdootteja, kenties jopa lyhytnovelleja. Recapit mukaan lukien kirjoitelmia on kepeästi päälle sata.

Star Wars Galaxies oli vieläkin tuotteliaampi alusta. Siellä syntyi 70 tarinaa, joista osa näin kymmenen vuoden jälkeenkin vaikuttaa pirun hyviltä. Tämä on suoraan sanoen jotain, mitä en olisi odottanut, kun pitkän tauon jälkeen muutaman lukaisin.

Virallinen novellimääräni CV:tä ajatellen olkoon tällä seisomalla siis 25. Mutta jos suljen silmäni, lasken laveasti ja leijailen fantasiallisiin ulottuvuuksiin, julkituotuja tekstejä on kuusisataa plus reilut rapiat.

Illalla sitten sluibaaminen saa tämän raportin myötä loppua. Novelli (itse asiassa kuusi) odottaa.

City of Heroes 10 vuotta

Kansikuva: Sami Haavisto

Posteri massiiviseen Requiem-kampanjaan (by Blackdove)

Minuun eniten vaikuttanut peli on Star Wars Galaxies, mutta City of Heroes tulee hyvänä kakkosena. Elin niissä elämän, useammankin. CoHissa elämäni nimi oli Coile, arkinimeltään Andre Kraft.

SWG ja CoH ovat kumpikin luonteeltaan MMO-pelejä eli usean (lue: satojen ellei tuhansien) pelaajien kansoittamia virtuaalimaailmoja. CoHin aihepiirinä oli supersankarit, ja harvapa populäärikulttuurinen asia on lähempänä sydäntäni, Tähtien sodan jälkeen.

Kansikuva: Sami Haavisto

Galaxy Girl, Galaxy City

Elettiin kevättä 2006. Oli kulunut puoli vuotta siitä, kun edelleen tuhansien kiroama NGE-päivitys tuhosi sen pelin, joka Star Wars Galaxies oli ollut. Peli itsessään oli alfa-tasoinen raakile, jonka peliosuus oli täysin rikki, mutta roolipelialustaksi siitä vielä oli. Tässä vaiheessa tosin se ropekin alkoi olla laantumaan ja taantumaan päin. Pari vuotta pyörinyt, alati muuttuva yhteisömme oli sirpaloitunut eikä uutta kokonaisuutta syntynyt. Pieni joukkomme etsi uutta suuntaa.

Suunta oli helppo valita. Parissakin aallossa meitä aiemmit lopettaneet olivat ripustaneet blasterit naulaan, kiskoneen spandeksit ylleen ja painuneet jakamaan oikeutta rikollisjengien ja suurkriminaalien piinaamaan kaupunkiin nimeltä Paragon City. Ajoimme SWG-hahmomme eläkkeelle ja raavimme kasaan alustavan suunnitelman, keitä uudet CoH-hahmomme olisivat. Lyhyen juonimisen jälkeen kirjoitin alkuperätarinan neljälle hahmolle, joiden pyrkimyksiin muut saataisiin sidottua sitten mukaan, sillä tokihan jokaisella itseään kunnioittavalla supersankarilla on selvä alkuperätarina!

zz

Coile (by Blackdove)

Kaksi hahmoista, Andre ja Andrea Kraft, olivat kaksoset. Tai niin he luulivat. Itse asiassa toinen oli täysin eläväntuntuinen kone. Vitsi oli siinä, että vaikka minä tämän käänteen kirjoitinkin, jätin kolmannen pelaajan päätettäväksi, kumpi sisaruksista oli ihminen, kumpi kone. Tuo pelaaja esitti ”kaksosten” äitiä, joka oli… kömpelö robotti. Alkuperäinen äiti oli kuollut synnytyksessä ja murheen murtama isä oli rakentanut parhaimpien kykyjensä mukaan robotin äidin korvikkeeksi. Muitakin kommervenkkejä juoneen kuului, mutta ne pidin omana tietonani ja pudottelin paljastuksia aina sopivan paikan tullen. Neljäs hahmo oli kaksosten lapsuudentoveri Pohjois-Dakotasta, missä he kaikki olivat eläneet paranoidisen suojattua elämää. Eräänä päivänä taksi pysähtyi Atlas Parkissa kaupungintalon eteen ja kolme nuorta, innokasta wannabe-supersankaria astuivat Paragon Cityn kaduille.

zz

Atlas, in Atlas Park

Tämä tapahtui huhtikuun loppupuolella. Jouluun mennessä sekä lapsuudentoveri että Andrea-sisko olivat kuolleet ja Andre jäänyt yksin johtamaan heidän pientä, mutta dysfunktionaalista superryhmäänsä Silent tempestiä. Seuraavan joulun saavuttua myös Andre oli pantu multiin. Se oli vain puolentoista vuoden keikka, mutta lyhyydestään huolimatta tuo aika oli hyvin kiihkeää ja täynnä tunteita. Rakastumisia, kuolemaa, vaaroja, vammautumisia, sankaruutta, toveruutta, ja ennen kaikkea käsittämättömän monisyisiä tarinoita.

SWG-aikoina olin jo ottanut tavaksi kirjoittaa tarinoita täydentämään pelissä koettuja tapahtumia, sekä kronikoimaan nimenomaan pelissä tapahtunutta. CoH villitsi mielikuvitukseni yhtä villiin lentoon ja naputin yli 30 roolipelikertomusta Andren edesottamuksista. Samaan aikaan tuotin yli sata päiväkohtaista recappia, ja koska rakastan haasteita, erään kuukauden aikana kirjoitin recapin jok’ikisestä päivästä. Nyt kun muistelen noita aikoja, on varsin helppo huomata, miten tietyt kirjoittavaan persoonallisuuteeni liittyvät palikat olivat ja paikoillaan. Kuten olen ennenkin sanonut, SWG ja CoH tekivät minusta sen kirjoittajan, joka nykyään olen. Siinä olkoon todiste siitä, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla.

zz

Coile ja Sword of Truth Khan Tenrgillä (by Blackdove)

Vuoden 2007 syksypuolella eri pelaajien yhteiseen kasaan viskomat juonikuviot alkoivat ahdistaa enkä enää saanut pelimaailmasta irti sellaista iloa, jota kaipasin. Oli aika eläköityä, mutta samaa armoa ei ollut luvassa Andrelle. Hänellä oli liian tiiviit suhteet moneen hahmoon, jotka jäivät peliin, enkä toisaalta halunnut jättää miestä NPC:ksi muiden käsiin. Niinhän siinä kävi, että kuolo hänet korjasi, eikä edes sankarillisesti. Elintoimintoja ylläpitäneet laitteet kytkettiin pois päältä ja tiimitoverit saivat Andren isältä tiedon, että taistelu oli päättynyt. Jälkikäteen olen myöntänyt ehkä tehneeni virheen. Vaikka yleensä en halua kohottaa omaa hahmoani kirkasotsaiseksi sankariksi tai todelliseksi sankariksi ylipäätään, nyt olisi silti ollut paikallaan tehdä näyttävä lähtö taistelussa, jolla olisi ollut merkitys. Heerosmainen sankarin kaari olisi vaatinut niin.

zz

Obituary (written by Britanic)

zz

Obituary cont. (written by Britanic)

Aikaa myöten loputkin tiimitoverit jatkoivat matkaansa muihin maailmoihin, Star Trek Onlineen ja Champions Online, mutta ne eivät enää onnistuneet kiehtomaan. Aika ajoin palailin Paragon Cityn huomaan, kun jonkin kampanjan muassa tunnukseni aktivoitui ilmaiseksi ja pyytämättä, mutta magia oli kadonnut. Vain nostalgia humisi, kun lentelin Crey’s Follyn steampunkahtavien teollisuuskompleksien halki, istahdin Galaxy Cityssä Hero Corpin portaille tai saapastelin Pocket D:n autioita tanssilattioita. Sillä magia on jotain, joka syntyy maailman ja sen ihmisten vuorovaikutuksesta. Nostalgia on jotain, jota kuljetan mukanani minne menenkin, ja joskus tietyt paikat saavat sen esiin voimakkaana.

zz

Doctor Temporis (scetched by Blackdove)

Olin ollut poissa jo viisi vuotta, kun CoH yllättäen sai lopetustuomion. Yllättävää oli se, että peli oli edelleen suosiossa ja pelaajia riitti. Se jopa tuotti tuloja, tietojen mukaan, mutta mitä ilmeisimmin ei riittävästi. Kun kuulin lopettamisen uhkaavan, olin järkyttynyt ja pettynyt, sillä olin hautonut takaraivossani molekulääristä toivoa siitä, että joskus vielä voisin palata kotiin. Vuosi aiemmin SWG oli suljettu, ja sitten elämäni toinen MMO-rakkaus koki saman kohtalon. Mutta nyt en enää tunne pettymystä tai surua. Mennyt on poissa eikä palaa. Mutta aina on mahdollista löytää jokin uusi MMO, johon upota, jota elää, jossa kokea.

Siitä on nyt kymmenen vuotta, kun CoH julkaistiin. Oma aikani sen parissa oli merkittävästi lyhyempi, mutta merkkipäivä sai muistelemaan taas vanhoja aikoja. Eivät ne kaikki olleet hyviä, mutta riittävän monet. Kohotan siis maljan konjakkia Silent Tempestin jäsenille, muille taistelutovereilleni, liittolaisilleni ja vihollisilleni. Sekä niille itseni sirpaleille, jotka elivät oman elämänsä. Cheers, Coile. Kippis, Winterheart. Skål, Freja Torsdottir. Ja mätäne rauhassa Zirgei, eläessäsi et saanut aikaan kuin kaaosta ja tuhoa, mutta teit sen kaiken vuoksi syistä parhaimman: kieroutuneen, itsekkään tunteen, jota erehdyit pitämään rakkautena.

”Silence before the storm.”

Raapale 365 – Rakkaustarina (30.12.)

Rakkaustarina

Päässäni humisee. Koko ajatus on kestämätön. ”Sinä et ole klooni”, ärähdän itkua niellen.

”En sanonut että olen, mutta voin olla. Luultavasti olen. Ne pitivät minua vankina viikkoja ja niiden tiedetään kloonanneen vihollistaistelijoita.” Nadia istuu viereeni.

”En välitä.”

”Etkö edes, jos rakastamasi nainen on vielä vankina?”

En pysty vastaamaan.

”Jos olen kopio, en varasta alkuperäisen minäni elämää. Tämä kuuluu hänelle.”

”Häntä minä rakastin kaukaa. Sinun kanssasi minulla on suhde.”

”Minullakin, tai hänellä, oli tunteita jo ennen vankeutta. Hän ansaitsee tilaisuuden onneen.”

Katseeni sumenee, pyyhin poskiani. ”Jätätäkö sinä minut?”

Käsi silittää poskeani, huulet koskettavat huuliani. ”En nyt. Vasta jos löydämme alkuperäisen minäni.”

Raapale 324 – Sininen kukka (19.11.)

Sininen kukka

Nukun vihdoin rukoiltuani tunteja jumalattareni edessä. Mustasta puusta veistetty patsas seisoo yöpöydälläni.

Tummaihoinen nainen ilmestyy ja puhuttelee minua. Tunnen hänet, hän on egyptiläinen jumalatar Nut, Gebin sisar ja puoliso, Ran ja Shun jälkeläinen, Sethin, Horuksen, Osiriksen, Isiksen ja Neftysin äiti. Hän on minun jumalattareni, häntä minä palvon.

Nut puhuu minulle. En kuule sanoja, mutta ymmärrän. Näen kuvia. Olemme Tianshanin vuoristossa ja edessämme nousee Henkien herra, Khan Tengri. Sen huippu kohoaa seitsemään kilometriin. Lähellä huippua kasvaa yksi sininen kukka. Se kukkii kerran sadassa vuodessa.

”Mene ja hae kukka”, Nut pyytää.

Herään ja lähden. Kukka tuo iloa kaikille. Se olkoon uhrini jumalattarelleni.

Raapale 245 – Sulkemispäätös (1.9.)

Sulkemispäätös

Arvoisa universumin asukas.

Pitkällisten tuloslaskelmien jälkeen ja edellisen neljännesvuosituloksen perusteella olemme päättäneet lakkauttaa Kosmoksen. Maailmankaikkeuden kiihtyvä laajeneminen pysäytetään välittömästi ja ryhdymme valmistautumaan tähtien sammuttamiseen.

Haluamme kiittää kaikkia Kosmoksen kehittämiseen osallistuneita tahoja viimeisen 13+ miljardin vuoden aikana. Olette alanne parhaita ja toivomme, että löydätte pian uutta työtä.

Olemme iloisia siitä, että olet nauttinut asumisesta ja elämisestä tässä maailmankaikkeudessa niin pitkään. Tämä projekti ei olisi ollut näin suuri menestys ilman teidän kaikkien jatkuvaa tukea ja kannatusta. On hedelmätöntä velloa sellaisissa kysymyksissä kuin ”miten” tai ”miksi”. Sen sijaan toivomme, että juhlistatte kanssamme Kosmoksen luojien ja asukkaiden yhteisiä saavutuksia.

Kosmos suljetaan ennen vuoden loppua.

Raapale 116 – Sankareiden kaupunki (25.4.)

Sankareiden kaupunki

Taksi pysähtyi. Andrea tyrkkäsi veljeään kylkeen. ”Herätys unikeko. Olemme perillä.” Andre kömpi ulos unenpöpperössä. ”Perillä missä?”

”Missäkö? Älä ole ääliö, sinun unelmasihan tämä oli, päästä maailman sankaripääkaupunkiin. Paragon City, hölmö. Katso ympärillesi.”

Andre katsoi.

Edessä oli kaupungintalo ja sen edessä patsas, iso kuin vuori. Atlaksen patsas, mies koko maailma harteillaan. Vielä hämmästyttävämpää oli sen alle kerääntynyt joukko. Miehiä, naisia. Eläimiä, olentoja. Jokaisella yllään värikkäitä vaatteita, viittoja. Osa seisoskeli keskustelemassa, osa leijui paikoillaan. Jotkut lensivät kilpaa. Heistä sinkoili tulta, jäätä, sähköä.

Andre tuijotti suu auki. ”Supersankareita, Andrea! Oikeuden puolustajia, vääryyden kostajia. Tämä kaupunki on meidän kohtalomme, siskoseni. Pian mekin olemme sankareita!”

Raapale 110 – Melanie (19.4.)

Melanie

”Isä, missä hän on?”

”En tiedä mistä puhut, poika.”

”Minä tiedän että hän on elossa. Minne olet piilottanut hänet?”

”Ymmärräthän, että hän itse halusi pois. Hän pyysi minulta apua.”

”Minä luulin, että hän on kuollut!”

”Välttämätön varotoimenpide.”

”Varotoimenpide? Kolmekymmentä kuollutta!”

”Siitä minä en ole vastuussa. Käytin vain tragediaa hyödykseni.”

”Anna minun edes puhua hänen kanssaan.”

”Se olisi typerää. Yhteys voitaisiin jäljittää.”

”Sinun ystäväsi jäljittäisivät.”

”Entiset ystäväni.”

”Isä, hän odottaa lasta.”

”Erityisesti lasta minä suojelenkin.”

”Vain siksi, että pojantyttäreni on matkustanut tähän aikaan.”

”Tyttö on tärkeä aikalinjalle. Hänen isänsä syntymä ei saa vaarantua.”

”Isä!”

”Saat puhua hänelle synnytyksen jälkeen. Et ennen.”

Raapale 54 – Vakoilija (23.2.)

Vakoilija

Aukealla on yksi niistä. Seison pensaan takana ja uskallan tuskin hengittää. Olen nähnyt niistä kuvia, vaikka isä sulkee television aina uutisten aikaan.

Sen ruumiinrakenne on lievästi ihmismäinen. Pää on oudonmuotoinen, tai ehkä sillä on kypärä. Nyt se on kyykistynyt tutkimaan jotakin edessään ruohon seassa.

Sivulta näen, miten sen ranteista työntyy esiin teriä. Se leikkelee niillä jotakin, välillä näen verta. Sitten se nostaa kasvojensa eteen tumman möykyn. Se on sydän. Säikähdän niin, että pissaan housuihini. Se nuuhkii sydäntä arvioivasti. Haluan oksentaa.

Pala palalta se tutkii heinän kätkemän ruumiin. Ymmärrän. Ne tutkivat meitä ihmisiä.

Vihdoin se lopettaa ja poistuu. Vasta sitten oksennan.